The Walking Deadin ikonisemman roiston synty-kirjamuodossa

Katson aktiivisesti The Walking Dead-sarjaa. Siksi päätinkin lukea sen kanssa samaan maailmaan sijoittuvan Kuvernöörin nousu-kirjan, samannimisen kirjasarjan ensimmäisen osa. Oliko se sarjan veroinen?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, niin itse kirjasta kuin The Walking Dead-sarjan kolmannesta tuotantokaudestakin. Siitäkin huolimatta, että kirjan tarina liittyy enemmän sarjakuvan kuin tv-sarjan maailmaan.

Suosittuun francineen kuulumisesta huolimatta Kuvernöörin nousun juoni on varsin tyypillinen zombi-kirjoille, selviytyjien ryhmä yrittää etsiä turvapaikkaa maailman lopun jälkeisessä maailmassa ja olla tulematta zombien tai toisten ihmisten tappamiksi. Tällä kertaa kyseinen ryhmä koostuu Philip Blakesta, tämän tyttärestä Pennystä, veljestä Brianista ja kahdesta kaveristaan.

Erikoista on sen sijaan se, että myös Kuvernööriksi kutsuttu Philip Blake on hahmona jo kaikille vähänkin The Walking Deadia seuranneelle tuttu. Hän on yksi sarjakuvan ja tv-sarjan kiehtovimmista roistoista. Kuvernöörin nousu kertookin hänen syntytarinansa. Sen, kuinka suhteellisen normaalista perheen isästä tuli Rickin ja muiden The Walking Deadin hahmojen tuntema sadistinen diktaattori.

Kuvernöörin nousua on helppo pitää halpana rahastuksena. Sitä se osittain onkin. Luulen, että The Walking Deadin fanit ostavat tai lainaavat kirjan vain siksi, että se kertoo heille tutusta maailmasta ja hahmoista. Se ei kuitenkaan tee kirjasta automaattisesti huonoa. Rahastaa voi niin laadulla, kuin roskallakin. Onneksi Kuvernöörin nousu kuuluu ensimmäiseksi mainittuihin.

Syvällistä luettavaa kaipaavienkin kannattaa kuitenkin etsiä itselleen muuta luettavaa. Siitäkin huolimatta, että kirja kantava teema on sivilisaation tuho ja erityisesti sen vaikutus ihmisten henkiseen tilaan. Tässä tapauksessa se tarkoittaa aiemmin kunnon ihmisten kehittymistä sadistiseksi ihmishirviöksi. Ei kirja kyllä mitenkään syvällinen yritä ollakaan. Viihdeluettavaksi se ei kuitenkaan ole hullumpi valinta.

Kirjan suurin vahvuus oli sama kuin tv-sarjallakin. Nimittäin selviytyjien ryhmädynamiikkaan keskittyminen, puhtaasti zombien tappamisen sijaan. Kirja onnistui siinä jopa paremmin. Antaahan kirjallinen muoto kuvallista paremman näkyvyyden hahmojen ajatuksiin, motivaatioihin tekojen takana. Suurin heikkous liittyi sarjaan myös. Se ei tuonut tarpeeksi uutta The Walking Deadin tarinaan. Toisi kuin etukäteen toivoin.

Vaikka kirja keskittyi lähinnä ihmisiin, siitä löytyi kyllä aimo annos toimintaa. Odotetusti. Zombeja ei ehkä ole vaikea tappaa, mutta heidän runsaslukuisuus tarjosi oivan vastuksen. Suurin uhka oli kuitenkin toiset ihmiset, niin kuin sarjassakin. Väkivallan kuvaus oli varsin graafista, mitä moni lajityypin ystävä pitää varmasti hyvänä asiana. Ainakin minä pidin. Heikkohermoisille kirja ei kuitenkaan sovi. 

Hahmot olivat jokseenkin samaistuttavia. Siis ennen loppua, jolloin rupesin inhoamaan heistä jokaista, varsinkin järkensä totaalisesti menettänyttä Philippiä. Eniten pidin Aprillista, yhdestä kirjan harvoista naishahmoista. Siitäkin huolimatta, että hän jäi tarinassa täysin sivuun. Pennykin oli oikein symppis, varsinkin kuin tiesi, mitä hänelle tulee tapahtumaan.

Kirja loppui hyvin. Niin hyvin, että kirja kannatti lukea jo sen takia. Se jopa antoi tarinalle jonkinlaisen päätöksen, vaikka hahmon seikkailut ovatkin vasta alussa. Loppu myös todisti yhden Kuvernööriin liittyvän teorian oikeaksi, vieläpä aika ison sellaisen. En tietenkään paljasta, mikä tuo kyseinen teoria oli. Paljastus todellakin muutti täysin sen, kuinka hänen hahmonsa näkee. Sen verran voin asiasta vielä keroa.

Kokonaisuudessaan Kuvernöörin nousu on erinomainen lukukokemus The Walking Deadin faneille, ja miksei muillekin. Kirja tuskin tulee voittamaan kirjallispalkintoja, mutta sopii hyvin illan ratoksi. Neljä tähteä.

Taikuutta Marvelin elokuvauniversumissa

Taikuus on jotain, jota Marvelin suuri elokuva- ja tv-sarjauniversumi on vain sivunnut. Siihen tuli kuitenkin muutos, nyt arvostelemani Doctor Strange-elokuvan myötä. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Ylimielisen, alaisiaan avoimesti nöyryyttävän, neurokirurgin Tohtori Strangen (Benedict Cumberbatch) elämä muuttuu hänen jouduttuaan käsien työkyvyn vievään auto-onnettomuuteen. Tohtori huomaa pian, ettei länsimaisesta lääketieteestä ole apua. Niinpä hänellä ei ole muuta mahdollisuutta, kun matkata viimeisillä rahoillaan Nepaliin etsimään parannusta salaperäisestä Kamar-Tajista. 

Siellä mies tapaa mystisen Muinaisen (Tilda Swinton), joka käsien parantamisen sijaan opettaakin hänelle taikuutta. Pian arvon tohtorilla on huolenaan paljon käsiään isommat asiat Kamar-Tajin entisen oppilaan Kaecilius (Mads Mikkelsen) yrittäessä tuoda pimeyden olento Dormammun maan päälle. Se tuhoaisi maailman, joten Kaecilius täyttyy luonnollisesti pysäyttää keinolla, millä hyvänsä.

En ole lukenut Doctor Strange-sarjakuvia, joten minulla ei ollut odotuksia hänen oman elokuvansa suhteen. Toisin on yleensä Marvelin supersankarielokuvien kohdalla. Niistä minulla on odotus ja toinenkin. Elokuva täyttikin ne kaikki, niin hyvässä kuin pahassakin. Suurimmaksi osaksi kuitenkin hyvässä. Sille on syynsä, miksi olen katsonut kaikki Marvelin supersankarielokuvat ainakin kerran.

Doctor Strangen juoni oli perus supersankarinsyntytarina, eikä edes mitenkään ennennäkemätön sellainen. sama kaava nähtiin jo ihka ensimmäisessä Iron Manissäkin. Nyt superpuku ja robotiikka vain oli vaihtunut taikuuteen ja erikoisiin rinnakkaismaailmoihin. Omaperäisyyden puute ei kuitenkaan pilannut juonta. Ei se pilannut muissakaan Marvel elokuvissa, joten miksi pilaisi tässäkään.

Mitä rotuihin tulee, elokuvan perusjuoni sisälsi yhden vakavan ongelman. Siinähän valkoihoinen mies tutustuu toiseen kulttuuriin kuuluvia taitoja ja lopulta osaa sen paremmin kuin kyseiseen kulttuuriin kuuluvat henkilöt. Asetelma on vanha ja sitä voisi jopa pitää rasistisenakin. Ja hyvästä syystä. En kuitenkaan antanut sen pilata katsomiskokemusta, onhan lähdeteoskin ajalta, jolloin tällaisia asioita ei juuri ajateltu.

Toteutus oli sitten huippuluokkaa, niin kuin Marvelin elokuvalle sopiikin. Erikoiskiitosta Doctor Strange ansaitsee visuaalisesta ilmeestään. Erikoistehosteet ovat olleet aina Marvelin bravuuri, mutta nyt se ylitti itsensä. Siitäkin huolimatta, että psykedeelinen tyyli ei olekaan yleensä makuuni. Suosittelisinkin melkein sen katsomista 3D:nä. Silloin elokuva on parhaimmillaan.

Käsikirjoitus oli paikoittain kökköä. Onneksi näyttelijöiden, erityisesti pääosaa esittävän Benedict Cumberbatchin, suoritukset pelastivat senkin. Eturivin näyttelijöiden palkkaaminen siis todellakin kannatti. Löytyi käsikirjoituksesta hyvääkin. Pidin erityisesti elokuvan muista Marvelin elokuvista poikkeavasta, mutta siitäkin huolimatta nauruhermoja kutkuttavasta, huumorista.

Toki elokuvassa oli myös aimo annos toimintaa. Erona muihin Marvelin supersankarimättöihin oli tietenkin se, että taistelut käytiin taikuuden, ei aseiden tai nytkin avulla. Eroa ei tosin juuri huomannut. Olisinkin toivonut taikoja käytettävän taistelussa hieman kekseliäämmin. Ei riitä, että ase on tehty taikuudella, sen pitäisi myös toimia hieman tavallisista miekkaa omaperäisemmillä tavoilla. 

Itse päähenkilö oli viihdyttävä. ei ehkä kaikkein samaistuttavin, mutta silti. Hänen seikkailujaan näkisi mieluummin lisää, varsinkin nyt kuin se pakollinen syntytarina on tehty. Olen kuullut asiaan enemmän perehtyneiltä, että elokuvan Tohtori Strange ei näytä sarjakuvien vastaavalta. En ole vertaillut versioita keskenään, mutta uskon toki heitä. Asia ei kuitenkaan häirinnyt minua vähimmässäkään määrin.

Hänen taustajoukoissakaan ei ollut juuri vikaa, vaikka heitä nähtiin paljon vähemmän. Erityisesti Muinainen osoittautui katsomisen arvoiseksi hahmoksi. Siitäkin huolimatta, että olisin melkeinpä valinnut aasialaisen rooliin. En siksi, että Tilda Swintonista olisi mitään vikaa. Itseasiassa hän oli muuten hyvä valinta rooliin. Näyttelijän hyvyys ei kuitenkaan tee valkopesusta hyväksyttävää. 

Sivuosat olivat tähdittämistään huippuluokan näyttelijöistä paljon pääosaa yksiulotteisempia. Syy ei ole näyttelijöiden, vaan käsikirjoituksen. Heille oli annettu hyvin pieni rooli, varsinkin Rachel McAdamsin esittämälle tohtorin entiselle tyttöystävälle, jonka ainoana tehtävänä oli takoa vähän järkeä röyhkeän päähenkilön päähän ja kasata hänet taas kokoon taistelun tauottua. 

Elokuva kärsi yhdestä Marvelin perusviasta, jokseenkin mitäänsanomattomista roistoista. Elokuva olisi saanut jo paljon anteeksi, jos edes toiselle olisi annettu edes jokseenkin järkevät motiivit. Näin ei kuitenkaan oltu tehty. Tämä on erityisen valitettavaa, sillä nyt toisen pahiksen rooli oli annettu Hannibal-tähti Mads Mikkelsen. Mitä asiansa osaavan näyttelijän tuhlausta. 

Itse olisin tehnyt elokuvasta hieman pitemmän. Pidin elokuvan alusta, joka käytti aikaa varsin kattavaan päähenkilön esittelyyn. Se olikin tarpeellista, jos ei jopa pakollista, supersanankarin syntytarinan kertovissa elokuvissa. Valitettavasti elokuvan loppu oli sitten ihan toinen asia. Se tuntui vähän hätiköidysti tehdyltä. Tämä näkyi muun muassa siinä, että pääroisto voitettiin jotenkin turhan helposti.

Kokonaisuudessaan Doctor Strange oli silkkaa taikuutta. Täydet viisi tähteä.

Loppuhuomautus: Lopputekstien jälkeen tulee taas pieni bonuskohtaus, tässä tapauksessa kaskikin sellaista. Älä siis lähde teatterista heti varsinaisen elokuvan loputtua.

Katurotat pelastustöissä

Tervetuloa Olipa kerran-sarjan jaksoarvostelun pariin! Tämän viikkoisessa, "Street Rats"-nimisessä, jaksossa Disneyn supersuositun Aladdin-elokuvan hahmot pääsivät vihdoin parrasvaloihin.

En tiedä, onko asia kenellekään epäselvää, mutta kerron kuitenkin jakson sisältävän juonipaljastuksia.

Aikaisemmin tapahtunutta: Prinsessa Jasmine osoittautui yhdeksi Keskeneräisten Tarinoiden maan pakolaiseksi. Hän ei kuitenkaan ole paljastanut henkilöllisyyttään vielä kenellekään. Naisella on syynsä kaupungissa oloon. Hän yrittää löytää Aladdinin. Emma puolestaan pitää edelleen niin näkynsä kuin temppuilevan (pun intented) taikuutensa salassa läheisiltään.

Jakson teema oli Pelastajat ja Pelastajana olemiseen liittyvät uhraukset. Menen teemaan ensin Aladdinin näkökulmasta, jonka tarina vie katsojat eksoottiseen Agrabahiin. Ja tarjosi nostalgialäjäyksen niin Aladdin-elokuvan faneille kuin muuten sitä lapsena katsoville. Takaumat kävivätkin nopeasti läpi koko Aladdin-elokuvan tarinan, tietenkin lisäämällä siihen oman mausteensa.

Agrabah. Kauan aikaa sitten. Tarkempaa aikajanaa sarja ei minulle antanut. Luultavasti siksi, että sarjan tekijätkään eivät pysy perässä sen aikajanan suhteen, eivät ole pysyneet enää pitkään aikaan. takaumat alkoivat Jasminen palkatessa Aladdinin avukseen, etsimään muinaista "Hiomatonta timanttia". Hän tarvitsisi sitä taistellakseen pahaa, hänen isäänsä hallinnassaan pitävää Jafaria vastaan.

Vanhat tarut kertoivat timantin löytyvän Ihmeiden onkalosta, joten sinne sankarimmekin matkasivat. Onkalo löytyikin suorastaan epäuskottavan helposti, samoin timantti. Luonnollisesti heidän onnensa ei jatkunut ikuisesti. Kaksikon saadessaan timantin käsiinsä luolan ansa laukesi ja se alkoi sortua. Heidät pelasti vain Aladdinin taikuus, myös Aladdinin suureksi yllätykseksi.

Hän ei ollut tiennyt itsekään osaansa taikoa. Tai olevansa Pelastaja. Ei ennen kuin Jasmine kertoi sen hänelle. Sarja ei selittänyt, mistä suojattua elämää palatsissaan viettänyt Jasmine tiesi juuri Aladdinin olevan Pelastaja. Tai Aladdinin olemassaolosta ylipäätään. Tai luolan romahtavan, jotta Aladdin voisi saada kykynsä selville. Niin paljon kysymyksiä, niin vähän aikaa. 

Valitettavasti Jasmine ei ollut ainut Aladdinin statuksesta tietävä. Sen tiesi myös Jafar eli juuri hän, joka Aladdinin pitäisi voittaa. Prinsessa poistuttua neuvonantaja menikin tapaamaan Aladdinia. Hän tarjosi varkaalle pakotietä. Tämä voisi poistaa taikuutensa juuri siihen tarkoitetuilla maagisilla saksilla ja elää onkalosta löytyvien rikkauksien turvin pitkän ja onnellisen elämän.

Palatsissa Jasmine yritti puhua isälleen järkeä, turhaan. Jafarin taikuus vaikutti tähän liian syvästi. Palatsiin teleportannut Jafar sai prinsessasta tarpeekseen. Hän taikoikin naisen tiimalasiin. Siinä samassa Aladdin kuitenkin osoitti, ettei hän ottanut tarjousta vastaan. Hän pelasti Jasminen ja onnistui ajamaan Jafarin pois palatsista, ainakin toistaiseksi. Kiero neuvonantaja ei todellakaan aio luovuttaa niin helposti.

Takaumat olivat perus Olipa Kertaa. Siinä ei olisi ollut mitään valittamista, jos kyseessä olisi ollut jotkin muut hahmot. Aladdin, Jasmine ja kumppanit ansaitsevat kuitenkin parempaa. Suurin ongelma oli se, että elokuvan tarina käytiin liian kiireesti läpi. Niinpä siitä jäi puuttumaan paljon oleellista. Mikseivät he laajentaneet tarinaa ainakin toiselle jaksolle, niin siihen olisi mahtunut enemmän? 

Pidän edelleen Jasminesta, joka vielä muistuttaa hyvin paljon elokuvan versiota. Hänen näyttelijänsäkin tekee erinomaista työtä. Jafarkaan ei ole pahikseksi yhtään hullumpi, ei tuo uusikaan. En edes jaksa välittää siitä, että näyttelijä on eri kuin Olipa Kerran Wonderlandissä. Lisäksi takaumien visuaalinen ilme oli positiivinen yllätys, erikoistehosteet kuin eivät ole ikinä kuuluneet sarjan vahvimpiin puoliin.

Olipa Kerran teki yhden asian erilailla kuin yleensä ja takaumat olivat parempia sen takia. Tässä versiossa Aladdinilla ja Jasminella ei syntynyt romanssia. Heillä kyllä oli romanttisia tunteita toisiaan kohtaan, mutta siihen se jäi. Heidän välillä oli kyllä kemiaa ja totta kai tahdon heidän saavan lopulta toisensa. En kuitenkaan ihan niin nopeasti kuin mitä takauma olisi edellyttänyt.

Kokonaisuudessaan takaumat eivät olleet Aladdin-storylinen saaman hehkutuksen veroisia, ei lähimainkaan. Niissä toki oli omat hyvät puolensa, mutta odotin sarjalta enemmän. Ehkä ongelma olikin enemmän minun kuin takaumien itsensä. Sarjan mittakaavassa ne eivät nimittäin olleet hullumpia. Voisin jopa sanoa, että ne olivat himpun verran keskitasoa parempia.

Sitten Storybrookeen, päätarinan pariin. Ensimmäiseksi sain tietää olleeni väärässä. Oraakkeli ei ole valepukuinen Jafar. Hän ei ole enää paljon muutakaan, ei sen jälkeen kuin hänet murhattiin raa’asti. Sankarimme epäilivät paikalta pakenevaa Jasminea, ei suinkaan loogisempaa vaihtoehtoa eli kaupungin ainoaa roistoa Pahaa Kuningatarta. Niinpä he ottivat naisen kuulusteluun. 

Kuulusteluissa prinsessa kertoi heille, kuka hän on ja mitä hän Storybrookessa oikein tekee. Heti kuultuaan, ettei Hyde oli enää maisemissa. Ehkä saamme myöhemmin tietää, mitä niiden kahden välillä oikein oli. Jasminen onneksi Emma uskoi tätä. Hänen ”supervoimansa” oli kuulemma kertonut naisen puhuneen totta. Niinpä Emma ja kumppanit lupasivatkin aittaa naista Aladdinin etsinässä.

Kyllä, Emman niin sanottu supervoimakin tuotiin mukaan. Siis muistutukseksi, Emma luulee pystyvänsä aina sanomaan, valehteleeko joku vai ei. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole. hänen kykynsä, jos sitä nyt voi sellaiseksi sanoa, on parhaimmillaankin hyvin epäluotettava, jos kyseistä kykyä nyt onkaan. Mitä epäilen suuresti. Asiaa ei ole otettu jaksossa käsittelyyn pitkään aikaan.

Toisaalla Paha Kuningatar kaappasi Archien ja ryhtyi esiintymään hänenä. Hänen tappamansa Oraakkeli ei ollut kertonut mitään Emman näystä, joten hän päätti houkutella Pelastajan sanovan sen hänelle itse. Hän seurasikin Emmaa Snow:n ja Davidin asuntoon ja painosti hänen kertomaan salaisuutensa perheelleen. Näin Emma tekikin, vihdoin ja viimein. Sitä onkin jo odotettu.

Pidin asiasta, vaikka olenkin tullut toisiin aatoksiin, mitä asioiden omana pitämiseen tulee. Ei ole normaalia, että kaikki pitäisi kertoa. Edes läheisilleen. Eikö ole jokaisen oma asia päättää, kuuluuko oma mahdollinen kuolema niiden joukkoon? Neuvoisin kuitenkin, että kerrot jollekin luotettavalle henkilölle, jos satut näkemään oman kuolemasi. He voivat auttaa. Jos ei muuten, niin kutsumalla valkotakkiset sedät apuun.

Emman vanhemmat suhtautuivat asiaan odotetun ymmärtäväisesti. Mitä nyt Snow piti pienen saarnan salaisuuksien pitämisen pahuudesta. Reginakin suhtautui asiaan hyvin, jopa saadessaan tietää mahdollisesti olevansa itse Emman tappaja. Se, jos jokin, kertoo hahmon kasvusta. Ohimennen, minusta johtopäätös oli hätiköity. Asiasta ei ole minkäänlaisia todisteita suuntaan tai toiseen.

Valitettavasti Koukku ei ollut yhtä ymmärtäväinen. Pariskunta ei kuitenkaan ehtinyt perehtyä asiaa, Aladdin oli vielä löytymättä. He kokeilivat etsintätaikaa löytääkseen Aladdinin. Turhaan. Varas oli varastanut kaiken omistavansa, joten niitä ei voitu käyttää hänen jäljittämiseensä. Regina päättikin ottaa kovemmat keinot käyttöön Aladdinin etsinnän suhteen. 

Hän auttaisi Emmaa kuin vielä voi. Hän teki juoman, joka yhdisti Pelastajat toisiinsa maagisesti. Emma joi juoman ja porukka lähti seuraamaan häntä. Taikuus vei heidät kryptaan, erittäin pahaenteisesti. Koska Jasminen miehelle antama koru lepäsi yhden ruumiin luota, he päättelivät Aladdin kuolleen.

Muiden poistuessa Emma ja Henry keskustelivat tilanteesta ja lähinnä Henryn vastuusta siihen. Ilman häntähän Emmasta ei olisi tullut Pelastaja, eikä tämä siis olisi varassa. Keskustelu oli voimakas ja hyvin tarpeellinen kohtaus, jossa Emma vieläpä osoitti hänelle epätyypillistä itsetietoutta. Se kuin ei ole naisen vahva puoli.

Aladdinilta Emma sai tietää Pelastajan taikuuden hävittävistä saksista ja vieläpä Aladdinin käyttäneen sitä. Minusta tämä on hyvä uutinen. Jotenkin pidän ajatuksesta, että Emma on ainut Pelastaja. Se tekee naisesta ainutlaatuisen, ainakin periaatteessa. Käytännössä ensimmäisen kirouksen rikkomisen jälkeen Emma ei ole tehnyt mitään, mitä muutkaan hahmot eivät voisi tehdä.

Kaksikon keskustellessa Emma neuvoi Aladdinia paljastaa Jasminille olevansa elossa. Ja sen, että hän ei ole enää pelastaja. Valheet ovat pahasta. paraskin puhuja. Emmalla on jo pitkä historia salaisuuksien pitämisestä perheeltään. Hahmojen kykenemättömyys oppia virheistään onkin yksi sarjan pitkään jatkuneista ongelmista. Oikeastaan, minkä tahansa hahmon kohdalla.

Pääjuoni loppui Emman päätettyä heittää kyseiset maagiset sakset meren pohjaan tai paremminkin pyytäessä Koukku tekevän sen. Entinen merirosvo ei kuitenkaan suorittanut tehtävää. Vaikka siirto oli kieltämättä kusipäinen, hän ei noudattanut asianomaisen suoraa toivetta, häntä on vaikea syyttääkään siitä. Kyseessä on kuitenkin Emman henki, ei enempää eikä vähempää.

Sivujuonessa Paha Kuningatar ja Zelena viettivät hieman siskoaikaa. Samalla Zelena päätti siirtyä kokonaan pahalle puolelle. Hyvä niin, sillä naisen empiminen alkoi käydä jo vanhaksi. Sanottakoot vielä, että Pahan Kuningattaren ja Zelenan kohtaukset tarjosivat jakson parasta antia. Se ei kerro jaksosta mitenkään hyvää, sillä päähuomio ei suinkaan ollut heissä, vaan Aladdinissa.

Jakso oli pienoinen pettymys. Ei se huonokaan ollut, mutta ei tarpeeksi hyvä odotuksiini nähden. Ei jakso aivan huonokaan ollut. Siinä löytyi myös paljon hyvää. Pidin siitä, että suurimmat uhkat olivat tällä kertaa sisäisiä. Ja siitä, että paljastuksen jälkeen Regina ei vaipunut itsekritiikin syviin syövereihin, vaan toimi yhteisen hyvän vuoksi. Paha Kuningatar puolestaan jatkoi herkullisena pahiksena.

Sitten huonoihin puoliin. Minusta Emman paljastuksen olisi pitänyt tulla häneltä itseltään. Paha Kuningatarkin näyttää enemmän haukkua kuin purra. Hän ei ole oikeastaan tehnyt vielä oikein mitään pahaa, Oraakkelin tappamista lukuun ottamatta. Sekään ei oikein herättänyt minkäänlaisia tunteita suuntaan tai toiseen. Hahmoon ei oikein päästy tutustumaan missään vaiheessa.

Kokonaisuudessaan minulla on jaksosta enemmän hyvää kuin pahaa sanottavaa. Sitä pahaakin kyllä löytyi. Ei kuitenkaan enemmän kuin sarjan muissakaan jaksoista. Jakso ansaitseekin neljä tähteä.

Luodinkestävä supersankari Harlemia puhdistamassa

Marvelin supersankariuniversumille menee lujaa, eikä hiipumisen merkkejä ole näkypiireissä vielä pitkään aikaan. Nyt arvostelen sen toistaiseksi uusimman tulokkaan, Luke Cagen. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia jakson juonesta.

Luke Cage kuuluu Marvelin ja Netflixin yhteistyössä tekemään katutason supersankareista kertovaan Defengers-saagaan, jonka aikaisempia teoksia ovat syystäkin suursuosion saaneet Daredevil ja Jessica Jones. Luke Cage esiintyi itsekin jo toiseksi mainitussa. Saaga saa lisäystä vielä Iron Fist ja Punisher-sarjoista. Lisäksi hahmot nähdään yhdessäkin vielä jossain vaiheessa. Ihan heti näin ei kuitenkaan tapahdu.

Sarjan nimihenkilö (Mike Colter) asuu Harlemissa, jossa hän yrittää piilottaa voimansa ja elää tavallista elämää. Yritys on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan ja niinpä luodinkestävä mies huomaa taistelevansa rikosorganisaatiota Harlem's Paradise - klubiltaan käsin johtavaa Cottonmouth Stokesia (Mahershala Ali) ja tämän vaikutusvaltaista serkkua Mariah Dillardia (Alfre Woodard) vastaan. 

Roistojen edesottamuksia yrittää selvittää myös harvinaisen pätevä poliisinainen Misty Knight (Simone Missick). Luke ei tiedä, voiko poliisiin luottaa, heidän yhteisistä tavoitteista huolimatta. Luke ei kuitenkaan voi taistella rikollisuutta vastaan yksin, edes supervoimiensa kanssa. Apunaan hänellä on muitakin katutason supersankareita paikannut hoitaja Claire Temple (Rosario Dawson).

Luke Cage tarjosi varsin nautittavaa supersankariviihdettä, valitettavasti se ei kuitenkaan ihan yltänyt kovatasoisten edeltäjiensä tasolle. Harva pääsee, joten sitä on vaikea laskea sarjalle viaksi. Varsinkin kuin kyseessä on lähinnä makukysymys. En löydä sarjan tunnelmasta tai toteutuksesta juuri vikaa. Sarja vain ei vienyt minua mukaansa yhtä hyvin kuin vaikkapa Jessica Jones.

Sarjan ensimmäisellä kaudella oli muiden Marvelin ja Netflixin yhteystyössä tehtyjen sarjojen tapaan kolmetoista jaksoa. Vaikka sitä voi olla vaikea uskoa, jaksoja oli voinut vähentää jonkin verran. Välillä tuntui, kuin sarjan tekijöillä olisi ollut hankaluuksia saada sarjan juonen riittämään kauden loppuun asti. Vain välillä. Suuremmalta osin tarina kulki yhtä sulavasti eteenpäin kuin muissakin Defengers-saagan sarjoissa.

Sitä paitsi toteutus oli muuten erinomaista, erityisesti näyttelijä työ. Sarjan tekijät valitsivat ehdottomasti oikeita henkilöt rooleihinsa. Tunnelmakin oli kohdallaan. Siitä pitivät huolen niin jo omaksi hahmokseen luettava Harlem, sarjan kaunis visuaalinen ja omaperäinen ilme, kuin sarjan harvinaisen laadukas musiikkikin. Minulla onkin sarjasta enimmäkseen positiivista sanottavaa.

Turhaa räiskintää ei sarjasta juuri nähty, vaan sillä oli aina jokin tarkoitus. Onkin sitten makukysymys, pitääkö sitä sarjan heikkoutena vai vahvuutena. Minä pidän vahvuutena. Varsinkin kuin sitä kyllä riitti, eikä toiminnannälkäistenkään tarvinnut pettyä. Kaiken lisäksi nähnyt toimintakohtaukset olivat ammattitaidolla tehtyjä, joten niitä kyllä kelpasi katsoa. Tämän tyyppiselle sarjalle se olikin jo perusedellytys.

Äsken luettelemien asioiden lisäksi sarja tarvitsee kuitenkin myös hyvän juonen. Hyvä se olikin, ei maata mullistava, mutta ei siinä paljon valitettavaakaan ollut. Yhtä seikkaa lukuun ottamatta. sarjaa nimittäin vaivasi mielenkiintoisien roistojen vähyys. Roistoja kyllä riitti, pääroistojakin oli kaiken kaikkiaan kolme, mutta valittavasti kukaan heistä ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta. 

Samaa voisi sanoa itse sarjan päähenkilöstäkin, lähinnä hänen yksiviivaisen kunnollisuutensa takia. Luke ei ollut maailman kiinnostavin supersankari. Ei hän mitenkään huono sankarikaan ollut. Kyllä häntä katsoi mielellään kaikki ensimmäisen tuotantokauden kolmetoista jaksoa, varsinkin jos sattuu olemaan heteronainen. Sitä paitsi hänen voimansa olivat kieltämättä cooleja. 

Kuitenkin juuri hänen voimissaan piili myös yksi sarjan heikkouksista. Luotien kimmotessa takaisin, taistelut tuppasivat olla harmittavan yksipuolisia. Ne myös vähensivät sarjan jännitteitä. Luken tiesi selviävän oli vastustajilla minkälainen ylivoima tahansa. Toisaalta yleensä päähenkilöt ovat, voimistaan ja genrestään huolimatta, aika turvassa muutenkin. Muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta.

Onneksi lempihahmoihini kuuluvat Misty ja Claire korvasivat hyvin pääosan sekä roistojen paikoittaisen tylsyyden. Sarja ansaitseekin erityiskiitosta juuri naishahmoistaan. Esimerkiksi Mariah Dillart eli niin sanottu Black Mariah oli paljon serkkuaan kiinnostavampi hahmo, varsinkin sarjan loppupuolella tapahtuneiden käänteinen jälkeen. Se lupaa hyvää toiselle kaudelle, jossa hän on todennäköisesti pääroisto.

Kokonaisuudessaan Luke Cage on ehdottomasti katsomisen arvoisen sarja, erityisesti supersankarigenren ystäville. Se ei kuitenkaan yltänyt ihan muiden jo tulleiden Defenders-saagan teosten tasolle. Neljä tähteä.

Olipa Kerran Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde

Uusin Olipa Kerran-jakso on katsottu ja nyt onkin taas jokaviikkoisen jaksoarvostelun aika. Vuorossa on kuudennen kauden neljäs, "Strange Case"-niminen, jakso. Tervetuloa mukaan!

Lukijan on hyvä tietää, että minun arvosteluni sisältävät aina juonipaljastuksia jakson tapahtumista. en tee asiassa poikkeusta tälläkään kertaa. Lue siis omalla vastuullasi.

Aikaisemmin tapahtunutta: Herra Hyde Tohtori Jekyll kehittelee Herra Hyden tuhoavaa seerumia. Kelpo Tohtorilla alkaa kuitenkin olla kiire, sillä hänen paha puolensa karkasi sellistään. Kiitos Pahan Kuningattaren. Toisaalla Koukku yrittää auttaa Belleä tämän pakoillessa miestään antamalla naisen majailla laivallaan Jolly Rogerilla. Snow puolestaan päätti haluavansa jatkaa, ylväästä syntyperästään huolimatta, opettajana.

Tällä viikolla Olipa Kerran kertoi oman versionsa tunnetusta Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde –klassikosta. Ihme, että siinä meni näinkin kauan. Sekä Tohtori Jekyllin hyvä, että paha puoli ovat olleet kuvioissa jo viime kauden kaksiosaisesta finaalijaksosta alkaen. Sille on kuitenkin hyvä syy. hahmojen taustatarinaan liittyi nimittäin yllätys, jota ei olisi voinut paljastaa aikaisemmin. Sen ennalta-arvattavuudesta huolimatta.

Takaumat sijoittuivat Viktoriaaniseen Lontoosta. Samasta, josta Olipa Kerran Wonderlandissä nähty Alice on kotoisin. Ero tämän maailman vastaavaan Lontooseen? Lyhyt vastaus: Taikuuden olemassaolo. Ne alkoivat Tohtori Jekyllin pyytäessä arvostetulta tutkijalta, Tohtori Lydgatelta, rahoitusta tutkimukseensa, jonka tavoitteena on erottaa ihmisen hyvät ja pahat puolet keskenään. 

Tohtori Lydgate piti tutkimusta kuitenkin liian vaarallisena, syystäkin. Niin kuin jakson edetessä tulemme huomaamaan. Tietenkin asian tietää kaikki jo muutenkin. Tarina lienee tuttu, oli kirja luettu tai ei. Tohtori Lydgate on nähty sarjassa aikaisemmin, tai paremminkin sen spinn offissa. Hän on sama tohtori, joka yritti ”parantaa” Alicen. Epämiellyttävä mies. Hänestä ei tarvitse tietää muuta.

Koska kyseessä on Olipa Kerran-sarjan versio klassikosta, itse Paha Olento sotkeutui asiaan. Kuka olisi uskonut? Paitsi kaikki sarjaa vähänkin katsovat ja muuta muu päälle. Tarvitsiko tarina miestä? Siinä voi olla montaa mieltä. Tai ainakin kahta. Toisaalta hänen vierailunsa toi sarjaan tiettyä jatkuvuutta. Jotain, joka yhdisti klassikkoromaanin Olipa Kerran-sarjan hahmoihin.

Toisaalta taas kyseinen käänne on jo niin nähty. Rumple kuin näyttää työntävän lusikkansa joka soppaan. paha Kuningatar tekee sarjassa aivan samaa. Oma suhtautuminen asiaan on lähinnä neutraali. En rakastanut käännettä, mutta en myöskään vihannut sitä. Tällaiset asiat nyt vain kuuluvat oleellisesti sarjaan. Ota tai jätä. Samaa voisi sanoa monista muistakin sarjan erikoisuuksista.

Miten Rumple tiesi koko seerumista? En tiedä ja olen lakannut miettimästä sellaisia asioita tämän sarjan kohdalla. Yleensä kysymyksiin ei nimittäin vastata. Tai niillä ei edes ole järkevää vastausta. Ota tai jätä-sääntö pätee yhä. Joka tapauksessa nyt takaisin tarinaan. Rumple käytti taikavoimiaan viimeistelläkseen arvon tohtorin seerumin ja ehdotti, että tämä käyttäisi sitä tarvitsemansa rahoituksen saamisen.

Niin hän tekikin, onnistuneesti. Hyde sai heidän kipeästi tarvitsemansa rahoituksen kiristämällä Tohtori Lydgatea tämän avion ulkopuolisesta suhteella itseään huomattavasti nuorempaan naiseen. Yksi koe ei kuitenkaan vielä riittänyt Rumplelle. Niinpä Hyde sai toisen tehtävän, saada Tohtori Jekyllin salainen ihastus, Tohtori Lydgaten tytär Mary, rakastumaan tähän.

Mary rakastuikin. Ei tosin Tohtori Jekylliin, niin kuin alun perin oli suunniteltu. Vaan herra Hydeen. Tunne oli molemminpuolinen ja niinpä kaksikko päätyi vällyjen väliin. Sarjan muista suhteista poiketen nopealle rakastumiselle on jopa järkevä syy. Olihan Tohtori Jekyll ihastunut naiseen jo kauan. Miksei siis niin olisi hänen paha puolensakin. Siksi en tavoistani poiketen valita asiasta.

Sanomattakin lienee selvää, että Mary yllättyi pahasti herättyään Tohtori Jekyllin, ei suinkaan herran Hyden, vierestä. Tohtori Jekyll puolestaan järkyttyi siitä, että Mary vietti yön hänen pahan puolensa kanssa. Tilanteesta seurannut riita sai traagisen seurauksen, raivostuneen Tohtori Jekyllin heittäessä Maryn ikkunasta alas. Mitä tästä opimme? Sen, että omasta pahasta puolesta ei pääse niin vain eroon.

Luonnollisesti tohtori ei halunnut jäädä kiinni. Niinpä hän vieritti seeruminsa avulla syyn Hydelle, joka tajusi pian rakastettunsa kuolleen ja Tohtori Jekyllin tappaneen tämän. Kauan hänen ei kuitenkaan ehtinyt surra. Hänet ehdittiin jo huomata. takaa-ajetulla Hydellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kadota Viktoriaanisesta Lontoosta lopullisesti. Ensin hänen piti tietenkin hakea kaikkea tarpeellista.

Ennen kuin Hyde ehti lähteä, Rumple tuli kuitenkin paikalle onnittelemaan tätä teostaan. Hyde kuitenkin pilasi miehen ilon kertomalle tälle totuuden. Rumple ei ollut iloinen uutisesta. Se tarkoitti sitä, että koe ei toiminut hänen toivomallaan tavalla. Hän meinasi tappaa Hyden, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin. Tästä voi olla vielä hyötyä joku päivä. Takaumat loppuivat siihen.

Takaumat olivat sarjalle hyvin tyypillisiä, jopa liiankin. Kirjallisuuden klassikko olisi kaivannut jotain omaperäisempää. Siitäkin huolimatta, että pidin lopun paljastuksesta. Hyvä ja paha eivät ole mitenkään yksinkertaisia, tai edes helposti erotettavia, asioita. Näköjään sarjakin tajusi sen. Yksi asia kuitenkin ärsytti minua: Miksi joka ainoaan takaumaan pitää tunkea päämotivaatioksi juuri rakkauden kohde?

Storybrookessa muodonmuutoksen tehnyt Rumple sai Pahan Kuningatarten ja Hyden vieraakseen. He haluavat erään tietyn kaulakorun. Ja vielä mitä, kaksikolla ei ole mitään aikomusta maksaa siitä. Rumple ei tietenkään pidä asiasta, joten hän yritti tappaa Hyden taikuutensa avulla. Se ei kuitenkaan onnistu. Niinpä Rumplella ei ollut muuta mahdollista kuin antaa vierailleen heidän haluamansa korun.

Heidän lähtiessä kaupasta Rumple kuitenkin muistutti pahaa kuningatarta lupauksestaan olla vahingoittamatta Belleä millään tavalla. Paha Kuningatar vahvisti sen, mutta muistutti, ettei Hydestä ollut mitään puhetta. Saatuaan kaulakorun roistot eivät pitänyt sitä itsellään, vaan antoivat sen Tohtori Jekyllille piinatakseen häntä. Koru nimittäin kuului Marylle.

Tohtori Jekyll sai myös sankareidemme huomion. He halusivat tietää, missä vaiheessa hänen seeruminsa oikein on. Hän joutui kertomaan heille, että se on vielä kesken. Onneksi siihen olisi ratkaisu. Rumple auttoi häntä kerran, miksei siis nytkin. Regina menikin kysymään miehen apua. Hänen ja muiden sarjan päähenkilöisen ollessa poissa Paha Kuningatar ja Hyde kävivät visiitillä Tohtori Jekyllin luona.

Paha Kuningatar oli loitsinut koruun etsintätaian, joten mies oli helppo löytää. Jekyll kuitenkin tuhosi mieluummin kovan työnsä tuloksen kuin antoi sen roistoille. Reginan ja Rumplen tullessa paikalle tohtori kuitenkin kertoi piilottaneensa osan seerumista. Rumple voi siis viimeistellä hänen työnsä. Sen tehtyään mies kuitenkin tahtoi seerumin itselleen. Keinolla millä hyvänsä.

Hän ottikin tohtorin sydämen tämän rinnasta ja uhkaa tappaa sen omistajan, jos he eivät anna seerumia hänelle. Heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin totella. Toisaalla Hyden vankilapaosta tietävät Emma ja David etsivät miestä, suunnitelmissa vangita tämä uudestaan. He löytävätkin Hyden. Vangitseminen olikin se hankalampi osa. Hyde voitti kummatkin, ainakin väliaikaisesti.

Hyden paetessa paikalta hän kuitenkin törmäsi Rumplen tikariin. Kirjaimellisesti. Pimeä Olento oli laittanut seerumin siihen. Yllätykset eivät kuitenkaan lopu siihen. Hyde tunsi kuin tunsikin ns. ”hyvän puolensa”, niinpä hän oli vaihtanut seerumin. Tiedon annettuaan hän otti tikarin mahastaan, tuhosi alkuperäisen seerumin kaikkien nähden ja komensi Rumplea viemään hänet Bellen luokse.

Pimeän olennon ei auttanut muu kuin totella. Tässä välissä pitää huomauttaa, että Rumple toimi erittäin tyhmästi. Miksi hän laski tikarin käsistään? Se on kutakuinkin ainut asia, jolla häntä voi hallita. Luulisi miehen siis pitävän siitä parempaa huolta. Niin minä tekisin. Hänen yllätyksensä oli kuitenkin melkoinen, kun Hyde ei vahingoittanut Belleä. Sen teki naisen seuraksi laivalle mennyt Tohtori Jekyll.

Hänen motivaationaan oli kosto Maryn kuolemasta. Ilmeisesti vastuun kanto omista teoistaan ei kuulu niin sanotun hyvän puolen, hyviin ominaisuuksiin. Rumple on tehnyt elämänsä aikana paljon pahaa, enkä minä puolusta häntä mitenkään. En edes väitä, ettei hänellä olisi Maryn kuolemaan osaa, eikä arpaa. kyllä on. Hän ei kuitenkaan tappanut naista, vaan Tohtori Jekyll.

Rumplella oli oma osansa myös Bellen ahdinkoon. Siis muustakin kuin ilmiselvästä syystä. Hän oli aikaisemmin vanginnut Belle Jolly Rogeriin, suojaloitsun avulla. Niinpä nainen ei päässytkään pois laivalta. Onneksi Belle ei ole yksin. Hän kutsui Koukun apuun, häneltä aikaisemmin saamaansa simpukankuoren avulla. Mies kuuli kutsun ja auttoi Belleä tappamalla Tohtori Jekyllin, ja samalla myös Hyden.

Sankareillemme, ja katsojille, selvisi viimein keino tappaa Paha Kuningatar. Heidän tarvitsee vain tappaa Regina. Ja meidän teeskennellä, että nainen muka olisi todellisessa vaarassa. Sarja ei tapa häntä yhtä varmasti, kuin se ei tapa Emmaakaan. Sanokaa minun sanoneen. Jos tappaa, lopetan sen katsomisen. Sen voin luvata jo tässä vaiheessa. Regina on nimittäin parasta, mitä sarjalla on tarjolla.

Jos minulta kysytään, Tohtori Jekyllin ja Herran kuolema tapahtui liian pian. Ei Tohtori Jekyllin kohdalla. Tai ehkä vähän hänenkin. Viime jakson jälkeen olisin halunnut nähdä hänen työskentelevän Tohtori Whalen, toiselta nimeltään Tohtori Frankensteinin, kanssa. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Myös Hyden Ja Pahan Kuningattaren yhteistyössä vain olisi ollut niin paljon potentiaalia, joka heitettiin nyt täysin hukkaan.

Ei sillä, että Paha Kuningatar tarvitsisi paria. Hän pärjää hyvin yksinkin. Itseasiassa enemmän kuin hyvin. Sarjaa ei voi kehua tarpeeksi siitä, että se keksi tuoda hänet takaisin. Se oli harvinaisen hyvä idea. Muuten heidän kuolemansa ei herättänyt suuria, tai edes pieniä, tunteita oikein mihinkään suuntaan. En välittänyt hahmoista juuri millään tavalla heidän eläessäkään, miksi tekisin niin heidän kuollessa.

Jakson toinen tarina keskittyi Snow:hun, tarkemmin sanottuna hänen ensimmäisestä päivästään opettaa lapsia. Sivujuoni ei juuri käynyt järkeen. Ymmärrän kyllä Snow:n halun opettaa. Se ei ollut ongelmana. Se, miten hän opetti, aiheutti puolestaan päänvaivaa. Hän esimerkiksi opetti kahta ainetta samaan aikaa, piti kokeen heti ensimmäisenä päivänä ja lopulta päätyi opettamaan jousensa avulla.

En ole ammattilainen, mutta huomaan tavassa paljon väärää. varsinkin kuin viimeksi Snow opetti sellaisia asioita kuin linnunpönttöjen tekoa. Se on kaukana fysiikasta. sivujuoni ei kuitenkaan mennyt täysin hukkaan. Snow nimittäin tapasi toisen opettajan, Shireenin, joka paljastui jakson lopulla Jasmineksi. Se ei yllättänyt oikein ketään, varsinkin kuin hänen tuloaan markkinointiin mediassa suurellisesti.

Mitä prinsessa sitten teki koulussa? Hän etsi Aladdinia, melko varmasti Jafariksi paljastuvan Oraakkelin kanssa. Eli Aladdin ja kumppanit pääsivät vihdoin pelilaudalle. Sitä onkin hehkutettu jo kauan ennen kuudennen kauden alkamista. Rakastin kyseistä elokuvaa, joten olen varovaisen toiveikas sen Olipa Kerran-version suhteen. Ainakaan sarja ei ole ”valkopessyt” hahmoja. Niin kuin olisi voinut hyvin käydä.

Toisaalta odotin paljon myös Kuningas Arthurin tarinnalta suhteen ja tiedämme, miten siinä kävi. sarja pilasi tarinan lähes täysin, minun ja monen muun pettymykseksi. Odotuksia ei siis kannata asettaa epärealistisen korkealle. Sentään Jasmine vaikuttaa jokseenkin kiinnostavalta hahmolta. Siis sen vähän perusteella, jota häntä pääsi näkemään. Mielipiteeni voi vielä muuttua täysin.

Pidin jaksosta, paljonkin. Ilokseni voinkin sanoa, että sarja näyttää menevän koko ajan parempaan suuntaan. Sarjan tekijät sanoivat hakevansa ensimmäisen kauden tunnelmaa ja näillä näkymin he vielä onnistuivatkin siinä. Onneksi en luovuttanut sen suhteen, niin kuin viime kaudella mietin. Toivottavasti suunta jatkuu samana. Kausi on vasta nuori, joten se ei ole ollenkaan varmaa.

Jakso hyötyi siitä, että Emmaa, Henryä ja Davidia ei juuri nähty. Näin keskipisteen saivat paljon heitä kiinnostavat hahmot. Pidin myös siitä, että yleensä sivuun jäävät Koukku ja Belle saivat jotain järkevää tekemistä. Ja, että Belle ei vieläkään palannut takaisin epäterveeseen suhteeseen miehensä kanssa. Tämän yrityksistä huolimatta. Nautin myös lopun SwanQueen-hetkestä, vaikkei heistä koskaan paria tulekaan.

Annan jaksolle neljä ja puoli tähteä. Koska Paha Kuningatar. Ja Jasmine. Jatkakaa samaan malliin! Niin kohta voisin jopa uskoa, että viides kausi oli vain paha uni.

Hiukkaskiihdytin kiihdyttää hiukkasten lisäksi myös tunteita-puolesta ja vastaan

Huomasin joku aika kirjastosta Douglas Prestonin Rienaus-nimisen kirjan. Koska sama kirjailija on myös toinen Pendergast-kirjasarjan kirjoittajista, päätin lainata sen. Nyt kerron, kannattiko se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Toinen varoitus: Tämä kirja on loukannut useita kristittyjä, ainakin kiihkosellaisia. Jos tunnet kuuluvasi ryhmään, kirja ei ehkä ole sinulle paras vaihtoehto.

Arizonassa sijaitsevan vuoren sisään rakennettu Isabella on maailman suurin ja tehokkain hiukkaskiihdytin, jonka uskotaan paljastavan alkuräjähdyksen salaisuuksia. Kaikki eivät kuitenkaan näe laitetta hyvänä asiana. Paikalliset navajo-intiaanit eivät pidä siitä, että se on rakennettu heidän pyhille maalleen. Äärikristityille koko projekti on silkkaa jumalanpilkkaa, yrittäähän se todistaa alkuräjähdyksen tapahtuneen.

maailman luomisen salaisuudet uhkaavat kuitenkin jäädä paljastumatta, sillä laitteen käynnistämisen yhteydessä tapahtuu jotain odottamatonta, jota tutkijat yrittävät pitää salaisuutena kaikin keinoin. Heidän selitykset jatkuvista teknisistä vioista eivät kuitenkaan enää tyydytä tuloksia odottavaa hallitusta. Niinpä he pyytävät entisen CIA-agentin Wyman Fordin selvittämään tilannetta.

Vastaan ensimmäiseksi alussa esittämääni kysymykseen. Kyllä. Kirja kannatti lainata, niin juonensa kuin mielenkiintoisen aiheensa takia. Douglas Prestonin paras tuotos se ei kuitenkaan ollut. Esimerkiksi yhdessä Lincoln Childin kanssa kirjoitettu Pendergast-kirjasarja oli vielä paljon parempi. Se kertoo kuitenkin enemmän kyseisen kirjasarjan hyvyydestä kuin Rienauksen huonoudesta.

Rienaus kuvasi kristittyjä negatiivisessa valossa, minkä vuoksi jotkin kristityt ovat pitänyt sitä kristinuskon vastaisena. Olen eri mieltä. Tavallisia kristittyjä ei kirjassa juuri kuvattu, joten miten se muka voisi kuvata heitä yhtään mitenkään. Ainoat kirjassa esiintyvät kristityt, varsinkin huonossa valossa kuvatut, olivat kiihkosellaisia. Niinpä kirjan voisi sanoa vastustavan enemmänkin kiihkokristittyjä, kuin kristittyjä yleensä.

Kirjailija itse

Tieteen ja uskonnon vastakkainasettelu tarjosi kirjalle hyvän lähtökohdan. Varmasti moni, minäkin, lainasin kirjan juuri kyseisen teeman takia. Kirjalla oli siis paljon potentiaalia. Valitettavasti tämä potentiaali jäi ainakin osittain käyttämättä. Rienaus käsitteli tärkeää aihetta suhteellisen mielikuvituksettomasti, tarjoamatta siihen mitään uutta tai ennen näkemätöntä.

Päähenkilö ei ollut huono, muttei kyllä erityisen mieleenpainuvakaan. samaa voisi sanoa muistakin hahmoista. Varsinkin tutkijoista. Eli juuri ne, joihin kirja eniten keskittyy. Heistä mainitsemisen arvoisia oli vain kaksi: Tutkijaryhmän karismaattinen johtaja Gregory North Hazeliuksen sekä hänen oikea kätensä Kate Mercer. Muut tyytyivät lähinnä olemaan tiedemiesten, - ja naisten, karikatyyrejä.

Kirjaa vaivasi myös tietty mustavalkoisuus. Sen hahmot olivat selvästi joko hyviä ja pahoja, yhtä hahmoa lukuun ottamatta. Siitä hyvä esimerkki on kirjan pääroisto, järkensä totaalisesti menettävä pastori Russell Eddy. Hänessä, tai hänen ”armeijassaan”, ei juuri ollut mitään sympaattista tai pelastamisen arvoista. Tilanne oli sama myös muilla ns. pahishahmoilla, joita kirjassa kyllä riitti.

Sitä Kirjan ehdottomasti paras osa oli loppu, ennalta-arvattavuudestaan huolimatta. Pidin siitä, ettei se ei ollut liian siirappinen, mutta ei liian synkkäkään. Juuri sellaisia loppujen pitäisi olla. Huonoin osa puolestaan oli hitaasti etenevä keskiosa, jota tiivistämällä paksua kirjaa olisi saanut helposti lyhyemmäksi. Vieläpä ilman, että se olisi menettänyt mitään juonen kannalta oleellista.

Tiivistetysti Rienaus oli lukemisen arvoinen kirja. Olen lukenut parempiakin, mutta se ei estänyt kirjasta nauttimista. Kolme ja puoli tähteä.

Kolme naista murhamysteerin keskiössä

Katsoin vähän aikaa sitten Paula Hawkinsin saman nimiseen suosittuun kirjaan perustuvan nainen junassa-trillerin. Nyt kerron, mitä mieltä olen elokuvasta. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Rachelin (Emily Blunt) elämä tuntuu menevän alaspäin hänen erottuaan miehestään Tomista (Justin Theroux) ja tämän naitua entisen rakastajansa Annan (Valkoisesta Kuningattaresta tuttu Rebecca Ferguson). Ainoa valopilkku hänen elämässään elämässä on hänen entisen kotitalonsa naapurissa asuva täydelliseltä vaikuttava pariskunta, Megan (Haley Bennett) ja Scott (Luke Evans). 

Niinpä Meganin kadottua mystisesti, nainen alkaa tutkia tapausta, johtolankanaan vain naisen suhde vieraaseen mieheen. tapauksesta henkilökohtaisen tekee myös se, että Rachel itsekin on epäiltyjen joukossa, eikä edes hän ole täysin varma syyttömyydestään. Hän ei runsaan juomisensa takia muista tapahtumaillasta juuri mitään. Paitsi sen, että hän oli tapahtumapaikalla.

Ensimmäiseksi minun kannattaa mainita, etten ole lukenut kirjaa. Olen kyllä etsinyt sitä kirjastosta, mutta en ole saanut sitä vielä käsiini. Kirjan suosion, ja siitä tehdyn elokuvan takia, se on ollut ahkerassa lainassa. Luonnollisesti en siis voi vertailla kirjaa ja elokuvaa keskenään. Jos arvailla pitää, sanoisin kirjaa paremmiksi. Niin se kokemukseni mukaan yleensä on. En kuitenkaan missään nimessä sano elokuvan olleen huono.

Itseasiassa minulle jäi elokuvasta enimmäkseen positiivinen kuva. Jos tietää saman ohjaajan olleen asialla myös Gone Girl-hitissä, tämä ei liene mikään yllätys. Tai siltä ainakin vaikuttaa muiden arvostelujen perusteella. Itse en siis ole elokuvaa nähnyt, onnistuin pilaaman sen itseltäni, mutta olen kuullut siitä paljon kehuja. Niinpä en voi sanoa varmuudella elokuvan olevan maineensa veroinen.

Nainen Junassa tarina nojaa enemmän henkiseen puoleen kuin fyysiseen, mikä voi olla haaste elokuvan kannalta. Elokuva selvisi kuitenkin haasteestaan ilmiömäisesti. Katsojat pääsivät hahmojen, tietenkin erityisesti kolmen pääosassa nähtävän naisen, pään sisään. Tai minun tapauksessa kahden. Anna jäi hieman vieraaksi. Sain kuitenkin hyvän kuvan myös siitä, mitä hän ajattelee.

Elokuvassa oli siis kolme päähenkilöä: Rachel, Megan ja Anna. Heistä kaikki saivat oman näkökulmansa kuuluviin. Myös voice-overin muodossa. Niitä oli kuitenkin käytetty säästeliäästi, syystäkin. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Päähenkilöiden määrä olisi voinut tehdä elokuvasta sekavan, varsinkin kuin mukaan oli ympätty monenlaisia takaumia. Pysyin kuitenkin elokuvan mukana erinomaisesti.

Itse elokuvan tarina oli erinomainen. Se piti otteessaan alusta loppuun asti ja onnistui jopa yllättämään katsojat. Ainakin ne, jotka eivät ole lukenut kirjaa. ja yllättäväkin. Nautin suuresti saadessani sitä selville pala palalta. Voisin kuitenkin, että matka oli tällä kertaa määränpäätä kiinnostavampi. Elokuvan roiston motivaatio oli nimittäin tavanomaista tavanomaisempi. En tietenkään paljasta siitä tämän enempää. 

Emily Blunt oli erinomainen roolissaan alkoholisoituneena ihmisrauniona, eikä muissakaan näyttelijöissä ole valittamista. Onko siis ihme, että hahmot tuntuivat hyvin todenmukaisilta ja sympaattisiltakin. Virheistään huolimatta, tai ehkä enemmänkin juuri niiden takia. Kukaan ei ole täydellinen todellisuudessakaan. Noin hahmovetoisessa elokuvassa tämä ei ole pelkästään tärkeää, vaan jopa välttämättömyys.

Elokuvaversioon oli tehty yksi hyvin näkyvä muutos. Kirja sijoittuu Lontooseen, mutta elokuva Yhdysvaltoihin, New Yorkiin. Minua muutos ärsytti, vaikka se tuskin veikään mitään olennaista tarinalta. ihan periaatteellisista syistä. Eikö amerikkalaiset katsojat voi katsoa mitään, jossa toiset amerikkalaiset eivät ole pääosassa? Sentään Rachel oli englantilainen, niin näyttelijältään kuin hahmoltaankin.

Kokonaisuudessaan Nainen Junassa saa minut melkein katumaan sitä, etten katso enemmän trillereitä. Se nimittäin oli lajityyppinsä mallikelpoinen teos. Täydet viisi tähteä. Tästä junasta ei kannata jäädä.

Muistathan Tuhkimon...

Tervetuloa Olipa Kerran  jaksoarvostelun pariin. Nyt on vuorossa kuudennen kauden kolmas, "The Other Shoe”-niminen jakso. Siinä päähuomion saa Disney-prinsessoista tunnetuimpia, Tuhkimo.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää tavalliseen tapaan juonipaljastuksia. Jos haluat välttää niitä kuin ruttoa, lukeminen kannattaakin lopettaa tähän.

Aikaisemmin tapahtunutta: Takaumissa Tuhkimo teki sopimuksen Pimeyden Olennon kanssa ja sai näin prinssinsä. Hän myös myi vahingossa oman lapsensa tälle. Paljon myöhemmin Emma auttoi häntä saamaan lapsensa takaisin. Nyt prinsessa elää normaalia elämää Storybrookissa. Niin hyvin ei mene sankareillamme, joiden tehtävänä on voittaa kuvioihin ilmestynyt Paha Kuningatar. 

Tuhkimo on yksi ikonisimmista Disney-prinsessoista. Onkin pieni ihme, ettei hahmoa ole juuri nähty nimenomaan Disneyn-tarinoihin keskittyneessä Olipa Kerrassa. Ei hahmo oltu täysin unohdettukaan. Hänellä oli oma pelkästään häneen keskittynyt jaksonsakin ja kyllähän hän vilahti joskus kohtauksen taustalla. Se ei kuitenkaan ole paljon noinkin tunnetulta hahmolta.

Suurimmaksi osaksi juuri hänen tarinaansa keskittynyt "The Other Shoes" teki asiaan kuitenkin muutoksen. Se kertoi Tuhkimo-elokuvastakin tutun tarinan, sarjan omilla twisteillä maustettuna tietenkin. Ehkäpä tämä tarkoittaa, että myös sellaiset prinsessat kuin Aurora tai Ariel pääsee vielä joskus sarjan keskipisteeseen. Ainakin toivon niin, sillä he ovat pysyneet yhtä näkymättämissä kuin Tuhkimokin.

Nyt kuitenkin itse jakson pariin. Aloitan tuttuun tapaani taas takaumista. Ne alkoivat hyvin tunnettuun tapaan. Prinssi Thomasin palvelijan kutsuessa Tuhkimon äitipuolen, Lady Tremainen ja siskopuolen juhliinsa. Tuhkimo pyysi päästä mukaan, mutta turhaan. Asiaa ei auttanut edes se, että hänellä oli juhliin sopiva mekkokin valmiina. Varsinkin kuin toinen siskoista poltti sen karusti.

Sitten takaumat pomppasivat Pimeän Olennon kanssa tekemän sopimuksen jälkeiseen aikaan. Hyvin vaatetettu Tuhkimo osallistui prinssin juhliin, tapasi prinssin ja ehti rakastuakin häneen. Vain yhden keskustelun jälkeen. Se, että niin käy sarjassa kaiken aikaa tai se, että kohtaus on suoraan Tuhkimo-elokuvasta, ei tee asiasta yhtään uskottavampaa. Tai hyvää esimerkkiä lapsille.

Enne juhlien loppua Tuhkimo kuitenkin huomasi Thomasin antavan ruusun hänen siskopuolelleen Clorindalle ja lähti itkien kotiinsa, jossa hän teki mielenkiintoisin löydön. Hänellä oleva avain avasi portin tuntemattomaan maahan. Minun tuskin tarvitsee kertoa kyseisen maan olevan Keskeneräisten Tarinoiden Maa. Hän myös tapasi siskopuolensa, joka paljasti olevansa rakastanut Thomasin palvelijaan Jacobiin.

Prinssi toimi vain viestin viejänä, koska hänen äitinsä ei ikinä hyväksyisi suhdetta. Tuhkimolla oli ratkaisu valmiina. Hänen äitipuolensa ei ikinä löytäisi Clorindaa ja hänen rakastettuaan portaalista. Suunnitelma oli enää toteuttamista vaille valmis. Clorinda menikin kertomaan suunnitelmasta rakastetulleen. Valitettavasti juuri silloin Lady Tremaine tuli sekoittamaan tyttöjen suunnitelman pahemman kerran. 

Hän kiristi Tuhkimolta tiedon tyttärensä sijainnista uhkaamalla rikkoa tämän lasikengän. Ainoan todistuksen siitä, että hän oli juuri se, jota prinssi etsi. Tuskin olen ainut ainut, jonka mielestä koko juonenkäänne oli harvinaisen tyhmä. Eikö prinssi tunnistaisi häntä jo ulkonäkönsä perusteella? Hyvin pian Tuhkimo saikin siihen vastauksen: Kyllä. Tuhkimon luokse päässyt Thomas tunnisti kuin tunnistikin hänet.

Snow oli käyttänyt jäljittäjän taitojaan ja auttanut Thomasin löytämään Tuhkimon luokse. Kyllä, hän oli mukana juhlissa ja jopa puhui Tuhkimon kanssa. Se ei kuitenkaan ollut juonen kannalta oleellista, ennen tätä kohtausta. Pari kihlautui keskenään ja Tuhkimo ryntäsi auttamaan pettämäänsä siskoaan. Hän tuli kuitenkin liian myöhään. Lady Tremaine ehti jo paikalle.

Tuhkimo kertoi hänen kihlauksestaan kuvitellen jostain syystä sen auttavan asiaa. En tiedä miksi. Se saikin Lady Tremainen päättämään menevänsä itsekin Keskeneräisten Tarinoiden Maahan, jossa hän odottaisi parempia aikoja kaikessa rauhassa. Hän otti luonnollisesti myös tyttärensä mukaansa. Tuhkimo siis sai haluamansa, mutta kovaan hintaan.

Takaumissa oli paljon hyvää. Pidin siitä, että Ilkeä äitipuoli oli yhtä ilkeä kuin Disneyn-versiossakin. Pidin siitäkin, että toinen siskopuolista ei ollutkaan niin paha. Se, ettei prinssi tarvinnut kenkää tunnistaakseen Tuhkimon oli hyvä korjaus Tuhkimo-elokuvaan. Se olikin koko elokuvan epäloogisin kohta. Ja siinä oli puhuvia eläimiä. Eläimistä puheenollen, hiiri-Gus oli kyllä söpö. Pidin siitäkin.

Valitettavasti takaumista löytyi jonkin verran huonoakin. Suurin vika oli se, että takaumat kierrättivät melko tarkasti Reginan ja Snow:n tarinan, pienoisen muutoksen. Nyt Snow:n tilalle oli vain vaihdettu Tuhkimo ja Reginan Clorinda. Eikö sarja voisi keksiä jotain uutta? Jotain, joka pelaisi katsojien odotuksia vastaan. He kuin tuntevat jo sarjan kaavat jo erittäin hyvin. Keino toimi Cruella De Villin tarinan kohdalla.

Storybrooke. Nykyaika. Päätarina alkoi Reginan ja Snow:n yrittäessä saada Hyden puhumaan lasagnen keinoin. Sivuhuomautus: minulle keino toimisi melko varmasti. Ainakin, jos kyse on Reginan lasagnesta. Epäilen kuitenkin Hyden olevan niin helposti suostuteltavissa. Sitä emme kuitenkaan saa tietää, sillä Paha Kuningatar oli ehtinyt ensin. Ja hän oli tarjonnut vangille koko aterian.

Toisaalta Tuhkimo, kirousnimeltään Ashley, oli yllättävän kiinnostunut Keskeneräisten Tarinoiden Maan pakolaisista. Hieman myöhemmin hänen huolestunut miehensä meni Emman puheille. hän kertoi aseensa olevan kadonnut ja, että Tuhkimon äitipuoli sekä siskopuoli olivat pakolaisten mukana. Pelastaja lupasikin auttaa. Hän jopa pyysi Henryn ja Koukun mukaan.

Ensimmäiseksi hän etsi Tuhkimon hänen kenkänsä avulla. Luonnollisesti. Sitten hän yritti puhua tytölle järkeä. Tämä kertoi, ettei hänellä ole aikomustakaan tappaa siskoaan, vaan pelastaa hänet. Sitten hän lähti toteuttamaan suunnitelmaansa. Emma yritti pysäyttää hänet taikansa avulla, muttei onnistunut siinä. Reistaileva taikuus on yksi hänen kärsimistään oireista.

Juuri silloin paikalle saapui Paha Kuningatar, jolla ei ollut sitä ongelmaa. Siitä seurasi Emman ja Pahan Kuningattaren välistä nokittelua, mitä olen kaivannut ensimmäisen kauden jälkeen. Se on nimittäin parasta, mitä sarjalla on tarjota. Paha Kuningatar lopetti nokittelun taikomalla Emman, Henryn ja Koukun pois tieltään. Toisaalla Tuhkimon tie vei kurpitsatarhaan, josta hän löysikin siskopuolensa.

Clorinda näytti olevan vahingoittunut, joten hän laski aseensa ja meni auttamaan häntä. Se oli virhe. Siinä samassa lady Tremaine astui esiin. Hän nosti Tuhkimon aseen maasta ja osoitti sillä Storybrookesta löytämäänsä Jacobia. Tuhkimo kuitenkin meni rohkeasti aseen eteen. Niinpä Lady Tremaine pisti häntä kävelykeppinsä terävällä päällä. Ei siis ampunut tätä aseellaan, niin kuin olisi voinut luulla.

Onneksi hetkeä aikaisemmin Emma ja kumppanit olivat selvittäneet Tuhkimon tarinan ja päätelleet siitä hänen olinpaikkansa. Kannatta muistaa, että Emma työskenteli aikoinaan palkkionmetsästäjänä, eikä ne taidot ihan heti unohdu. Tällä kertaa nainen tarvitsi kuitenkin pienoista kannustamista, mikä kertoi karua kuvaa siitä, kuinka riippuvaiseksi Pelastaja on tullut taikuudesta.

Koukku vangitsi Ilkeän äitipuolen ja Emma käytti taikuuttaan parantaakseen Tuhkimon. Hieman epäröiden tosin. Ilkeä äitipuoli vangittiin ja rakastavaiset saivat toisensa. Viimeisessä kohtauksessaan nainen keräsi roskia, mikä herätti kaksi kysymystä: Kuinka nopea oikeus oikein on Storybrookessa? Miksi murhanyrityksestä saa vain yhdyskuntapalvelua? Se on vakava rikos.

Paha Kuningatar ei tietenkään pitänyt juonen saamasta käänteestä. Niinpä hän vapautti Hyden sellistään. Kyllä, Hyde on vapaa. Miksi Paha Kuningatar vapautti miehen vasta nyt? Ja miksi sankarimme eivät aavistaneet sitä etukäteen? Joka tapauksessa kaksikon yhteistyötä on varmasti viihdyttävä seurata. Toivonkin heidän, tai ainakin Pahan Kuningattaren olevan kuvioissa vielä pitkään.

Päätarinan lisäksi jaksossa nähtiin tietenkin myös jokunen sivutarina, joista kerron nyt lyhyesti. Ensimmäinen niistä keskittyi Emmaan, joka haluaisi edetä pidemmälle Koukun kanssa, mutta ei voi, koska hän tulee kuolemaan hyvin pian. Archien mielestä hänen ei kuitenkaan kannata antaa asian vaikuttaa hänen elämäänsä. Olen samaa mieltä. Varsinkin kuin epäilen Emman oikeasti kuolevan.

Loppuen lopuksi Emma päättikin totella psykiatrin neuvoja. Hän pyysikin Koukkua asumaan luokseen. Koukku otti tarjouksen ilolla vastaan. Tämä on hyvä uutinen parin faneille, joita varmasti riittää. Minulle se ei puolestaan aiheuttanut tunteita puolesta tai vastaan. CaptainSwan on parina hivenen tylsähkö. Toki minunkin on pakko myöntää, että Koukku osoitti jaksossa kyllä ihailtavaa kärsivällisyyttä.

Toinen sivujuoni liittyi Charmingeihin. Snow halusi päästä elämään normaalia elämää, David puolestaan tietää, kuka tappoi hänen isänsä. Hän pääsikin lähemmäs totuutta tehtyään sopimuksen Herra Goldin kanssa. Davidin piti viedä Pimeän Olennon tekemä kasetti Bellelle. Siitä hyvästä hän sai eräänlaisen Lumotun Metsän poliisiraportin, jossa selvisi Pahan Kuningattaren puhuneen totta.

Nyt hän etsii isänsä murhaajaa, joka paljastuneen Koukuksi. Sano minun, ja monen muun nettikeskustelijan, sanoneen. Storylinen parasta antia oli kuitenkin se, että he ja Regina yhdistivät Tohtori Whalen, tunnetummalta nimeltään Tohtori Frankesteinin, ja Tohtori Jekylin. Siitä päästäänkin sarjan suurimpaan ongelmaan: sankarit eivät ole läheskään yhtä kiinnostavia kuin roistot.

Jakso herätti, tavalliseen tapaan, paljon kysymyksiä, kuten mitä Tuhkimon toiselle siskopuolelle oikein kuuluu. Tai kuinka paljon hiulakkaa Lady Tremaine oikein käyttää. tai miksi David jatkaa isänsä murhaajan etsintää, vaikka Snow nimenomaan toivoi toisin? Luulen, että vain viimeiseen kysymykseen tullaan samaan vastaus. Muut jäävät katsojien mielikuvituksen varaan.

Taitaa kuitenkin olla vielä hätiköityä sanoa, että sarja olisi palaamassa ensimmäisen kauden tasoonsa. Se voi kuitenkin olla mahdollista, sillä tekijät alkavat taas muistaa, mikä teki aikoinaan Olipa Kerrasta niin suositun. Eli toisin sanoa Pahan Kuningattaren, hänen ja Emman keskinäiset kamppailut sekä vanhojen tarinoiden uudet versiot. Eli ne samat, jotka mainitsin jo aikaisemmin tässä arvostelussa.

Toki jaksolla oli myös ongelmansa, joista myös kerroin jo aikaisemmin. Enkä vain tässä arvostelussa. Minulla olisikin pari kehittämisehdotusta. En siis tyydy vain valittamaan. Tee sankareistanne kiinnostavampia kuin säkillinen perunoita tai sitten keskity roistoihin. Anna sellaisille roistoille kuin Lady Tremainen vähän omaperäisempiä motiiveja. Ja ennen kaikkea. Tehkää Emmasta vähemmän salaileva.

Kokonaisuudessaan jakso tarjosi parasta Olipa Kertaa moneen kauteen. Tämä tosin taitaa kertoa enemmän tai ainakin yhtä paljon viime kausien huonoudesta kuin jakson hyvyydestä. Neljä ja puoli tähteä.