M15-agentti ja salamurhaaja kissa ja hiirileikin pyörteissä-Naisten versio

Huomasin, etten ole arvostellut sarjasuosikkeihini kuuluvaa Killing Eveä. Sen kolmannen kauden päätös antoi minulla hyvän tulaisuuden korjata asian, joten tässä se tulee.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Killing Even juonesta, erityisesti sen ensimmäiseltä kaudelta.


Lähinnä työpöytänsä ääressä töitä tekevä M15-agentti Eve Polastri (Greyn Anatomian Sandra Oh) on aina ollut kiinnostunut naissalamurhaajista. Hän ei kuitenkaan olisi koskaan uskonut pääsevänsä jahtaamaan sellaista. Asian muuttaa kuitenkin yllättävän karismaattinen, mutta sitäkin sosiopaattisempi, salamurhaaja Villanella (Jodie Comer).

Eve pääseekin nais-salamurhaajia koskevan tieto taidon perusteella pelkästään Villanellaa jahtaamiseen keskittyvään ryhmään. Tilannetta mutkistaa vielä se, että Eve huomaa saaneensa pakkomielteen viehkeästä salamurhaajasta ja myös Viillanelle on kiinnostunut häntä jahtaavasta agentista ihan liikaa. Killling Eve perustuu Luke Jenningsin Villanella-novellisarjaan.



Killing Eve oli  mennä minulle ohi. Onneksi satuin kuitenkin huomaavan sarjaa kehuttavan, joten päätin katsoa jo tulleet sarjan jaksot ja päättää sitten jatkanko sarjan katsomista. Sanomattakin lienee selvää, että päätin jatkaa. Ja hyvästä syystä. Nykyään hyviä sarjoja riittää pilvin pimein, mutta yhtä laadukkaita kuin Killing Eve on paljon hankalampi löytää.

Vaikka sarja on pysynyt vahvana koko kestonsa ajan, kausista ensimmäinen on toistaiseksi paras. Kuitenkin myös toinen ja kolmas  kausi olivat erinomaisia. Se, kumpi kahdesta viimeisimmista kaudesta sitten oli parempi on vaika sanoa. Kummassakin kuin oli omat hyvät ja huonot puolensa, erityisesti hyvät.

Phoebe Waller-Bridge

Ensimmäisen ja muiden kausien pienoinen, melkein huomaamaton tasoero on selitettävissä pääkirjoittajan vaihdolla. Viimeisimmille kausille pääkirjoittajaksi Phoebe Waller-Bridgen tilalle  tuli Emerald Fennell. Vaikka pidänkin ensimmäisestä kaudesta enemmän, niin minun on sanottava, että kyllä Fennellkin hoiti työnsä kunnialla kotiin.

Killing Even selvänä vahvuutena on  se, kuinka se sekoittaa taidokkaasti eri tyylilajeja. Sarja on samaan aikaan trilleri, komedia, draama ja eräänlainen sekopäinen rakkaustarina, kaikkea juuuri sopivassa määrin. Milloinkaan draamallisia kohtauksia ei koskaan halvennettu komedialla tai päinvastoin.



Killing Evelle on vaikea löytää vertaa myöskään visuaalisesti. Sarjan monet tapahtumapaikat näyttivät tyylikkäiltä, mutta myös toistensa kanssa erilaisilta, oltiin sitten Lontoossa, Pariisissa tai Venäjällä. Kehuja ansaitsee myös Villanellaan persoonalliset asut ja tämän sanon sellaisena, jota muoti ei juuri kiinnostava.

Mainittuja suurempi syy sarjan suureen laatuun on kuitenkin Villanella. Omalaatuinen salamurhaaja  kuuluu tv:n viihdyttävimpien hahmojen joukkoon, niin miesten kuin naistenkin. Hän hauska, arvaamaton, mutta myös vaarallinen. Asiaa ei haittaa sekään, että Jodie Comer on äärinmäisen karismaattinen ja ammattitaitoinen näyttelijä.



Villanellan lisäksi myös Eve on yllättävän kiinnostava hahmo. Hän ehkä aloitti sarjan lähinnä katsojan sijaisena, mutta kasvaa sen edetessä omaksi, moniulotteisuutensa vuoksi kiinnostavaksi persoonaksi. Varsinkin kuin hänestäkin alkaa paljastua pikkuhiljaa niitä synkempiä puolia. Lisäksi Sandra Oh ei jäänyt yhtään Jodie Comerista näyttelijänä.

Kuitenkin hahmot olivat vielä kiinnostavampia yhdessä kuin erikseen. Toistensa kanssa hyvin erilaisten, jopa vastakkaisten, naisten tavanomaisia poliisi vastaan roisto rajoja rikkova suhteensa oli sarjan parasta antia. Ja tärkeintä. Heidän toisiinsa tuntema pakkomielle kuin on koko sarjan koko pointti, ainakin melkein.



Even ja Villanellan lisäksi sarjasta löytyi myös tasaisen hyviä sivuhahmoja, erityisesti Even kylmäpäinen pomo Carolyn (Fiona Shaw) sekä Villanellan käsiteltäväänsä paljon selväjärkisempi käsittelijä Konstantin (Kim Bodnia). Mieleen jäi myös Carolynin poika, tekniikkanero ja luultavasti koko sarjan sympaattisin hahmo Kenny (Sean Delaney).

Killing Evestä on tulossa myös neljäs kausi. Tarkemmin minulla ei ole asiasta vielä tietoa. Korona on sekoittanut myös viihdealan pakkaa aika totaalisesti ja muutenkin kauden ilmestymiseen on niin paljon aikaa, etten tiedä tietävätkö sarjan tekijätkään, koska neljäs kausi saadaan valmiiksi tv:ssä näytettäväksi.


Toivottavasti tulevalla kaudella pääsisimme vihdoin siihen sarjan todellisen roiston eli The Twelven jahtaamiseen. Heistä emme tiedä kolmen kaudenkaan jälkeenkään juuri mitään, edes sitä, mitä he oikein tavoittelevat. Ei rikkauksia ainakaan, sillä jos heidän valtavat resusssinssa jotain kertovat niin sen, että rahasta järjestöllä ei ole pulaa.

Eikä minua haittaisi sekään, että Eve ja Villanellaa nähtäisiin välillä työskentelevän myös yhdessä. Heidän kohtaamisensa on ollut lähinnä harvinaista herkkua. Toinen kausi tei siihen pienoisen poikkeuksen, mutta muissa kausissa heitä on nähty yhdessä vain parissa kohtauksessa per kausi eli täysin liian vähän.

Tiivistetysti Killing Eve kuuluu tv-sarjojen parhaimmistoon. Suosittelen lämpimästi, jos tämän tyyppiset sarjat vähänkin kiinnostaa. Täydet viisi tähteä!

Hiukkaskiihdytin kiihdyttää hiukkasten lisäksi myös tunteita-puolesta ja vastaan

Huomasin joku aika kirjastosta Douglas Prestonin Rienaus-nimisen kirjan. Koska sama kirjailija on myös toinen Pendergast-kirjasarjan kirjoittajista, päätin lainata sen. Nyt kerron, kannattiko se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Toinen varoitus: Tämä kirja on loukannut useita kristittyjä, ainakin kiihkosellaisia. Jos tunnet kuuluvasi ryhmään, kirja ei ehkä ole sinulle paras vaihtoehto.

Arizonassa sijaitsevan vuoren sisään rakennettu Isabella on maailman suurin ja tehokkain hiukkaskiihdytin, jonka uskotaan paljastavan alkuräjähdyksen salaisuuksia. Kaikki eivät kuitenkaan näe laitetta hyvänä asiana. Paikalliset navajo-intiaanit eivät pidä siitä, että se on rakennettu heidän pyhille maalleen. Äärikristityille koko projekti on silkkaa jumalanpilkkaa, yrittäähän se todistaa alkuräjähdyksen tapahtuneen.

maailman luomisen salaisuudet uhkaavat kuitenkin jäädä paljastumatta, sillä laitteen käynnistämisen yhteydessä tapahtuu jotain odottamatonta, jota tutkijat yrittävät pitää salaisuutena kaikin keinoin. Heidän selitykset jatkuvista teknisistä vioista eivät kuitenkaan enää tyydytä tuloksia odottavaa hallitusta. Niinpä he pyytävät entisen CIA-agentin Wyman Fordin selvittämään tilannetta.

Vastaan ensimmäiseksi alussa esittämääni kysymykseen. Kyllä. Kirja kannatti lainata, niin juonensa kuin mielenkiintoisen aiheensa takia. Douglas Prestonin paras tuotos se ei kuitenkaan ollut. Esimerkiksi yhdessä Lincoln Childin kanssa kirjoitettu Pendergast-kirjasarja oli vielä paljon parempi. Se kertoo kuitenkin enemmän kyseisen kirjasarjan hyvyydestä kuin Rienauksen huonoudesta.

Rienaus kuvasi kristittyjä negatiivisessa valossa, minkä vuoksi jotkin kristityt ovat pitänyt sitä kristinuskon vastaisena. Olen eri mieltä. Tavallisia kristittyjä ei kirjassa juuri kuvattu, joten miten se muka voisi kuvata heitä yhtään mitenkään. Ainoat kirjassa esiintyvät kristityt, varsinkin huonossa valossa kuvatut, olivat kiihkosellaisia. Niinpä kirjan voisi sanoa vastustavan enemmänkin kiihkokristittyjä, kuin kristittyjä yleensä.

Kirjailija itse

Tieteen ja uskonnon vastakkainasettelu tarjosi kirjalle hyvän lähtökohdan. Varmasti moni, minäkin, lainasin kirjan juuri kyseisen teeman takia. Kirjalla oli siis paljon potentiaalia. Valitettavasti tämä potentiaali jäi ainakin osittain käyttämättä. Rienaus käsitteli tärkeää aihetta suhteellisen mielikuvituksettomasti, tarjoamatta siihen mitään uutta tai ennen näkemätöntä.

Päähenkilö ei ollut huono, muttei kyllä erityisen mieleenpainuvakaan. samaa voisi sanoa muistakin hahmoista. Varsinkin tutkijoista. Eli juuri ne, joihin kirja eniten keskittyy. Heistä mainitsemisen arvoisia oli vain kaksi: Tutkijaryhmän karismaattinen johtaja Gregory North Hazeliuksen sekä hänen oikea kätensä Kate Mercer. Muut tyytyivät lähinnä olemaan tiedemiesten, - ja naisten, karikatyyrejä.

Kirjaa vaivasi myös tietty mustavalkoisuus. Sen hahmot olivat selvästi joko hyviä ja pahoja, yhtä hahmoa lukuun ottamatta. Siitä hyvä esimerkki on kirjan pääroisto, järkensä totaalisesti menettävä pastori Russell Eddy. Hänessä, tai hänen ”armeijassaan”, ei juuri ollut mitään sympaattista tai pelastamisen arvoista. Tilanne oli sama myös muilla ns. pahishahmoilla, joita kirjassa kyllä riitti.

Sitä Kirjan ehdottomasti paras osa oli loppu, ennalta-arvattavuudestaan huolimatta. Pidin siitä, ettei se ei ollut liian siirappinen, mutta ei liian synkkäkään. Juuri sellaisia loppujen pitäisi olla. Huonoin osa puolestaan oli hitaasti etenevä keskiosa, jota tiivistämällä paksua kirjaa olisi saanut helposti lyhyemmäksi. Vieläpä ilman, että se olisi menettänyt mitään juonen kannalta oleellista.

Tiivistetysti Rienaus oli lukemisen arvoinen kirja. Olen lukenut parempiakin, mutta se ei estänyt kirjasta nauttimista. Kolme ja puoli tähteä.

Kolme naista murhamysteerin keskiössä

Katsoin vähän aikaa sitten Paula Hawkinsin saman nimiseen suosittuun kirjaan perustuvan nainen junassa-trillerin. Nyt kerron, mitä mieltä olen elokuvasta. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Rachelin (Emily Blunt) elämä tuntuu menevän alaspäin hänen erottuaan miehestään Tomista (Justin Theroux) ja tämän naitua entisen rakastajansa Annan (Valkoisesta Kuningattaresta tuttu Rebecca Ferguson). Ainoa valopilkku hänen elämässään elämässä on hänen entisen kotitalonsa naapurissa asuva täydelliseltä vaikuttava pariskunta, Megan (Haley Bennett) ja Scott (Luke Evans). 

Niinpä Meganin kadottua mystisesti, nainen alkaa tutkia tapausta, johtolankanaan vain naisen suhde vieraaseen mieheen. tapauksesta henkilökohtaisen tekee myös se, että Rachel itsekin on epäiltyjen joukossa, eikä edes hän ole täysin varma syyttömyydestään. Hän ei runsaan juomisensa takia muista tapahtumaillasta juuri mitään. Paitsi sen, että hän oli tapahtumapaikalla.

Ensimmäiseksi minun kannattaa mainita, etten ole lukenut kirjaa. Olen kyllä etsinyt sitä kirjastosta, mutta en ole saanut sitä vielä käsiini. Kirjan suosion, ja siitä tehdyn elokuvan takia, se on ollut ahkerassa lainassa. Luonnollisesti en siis voi vertailla kirjaa ja elokuvaa keskenään. Jos arvailla pitää, sanoisin kirjaa paremmiksi. Niin se kokemukseni mukaan yleensä on. En kuitenkaan missään nimessä sano elokuvan olleen huono.

Itseasiassa minulle jäi elokuvasta enimmäkseen positiivinen kuva. Jos tietää saman ohjaajan olleen asialla myös Gone Girl-hitissä, tämä ei liene mikään yllätys. Tai siltä ainakin vaikuttaa muiden arvostelujen perusteella. Itse en siis ole elokuvaa nähnyt, onnistuin pilaaman sen itseltäni, mutta olen kuullut siitä paljon kehuja. Niinpä en voi sanoa varmuudella elokuvan olevan maineensa veroinen.

Nainen Junassa tarina nojaa enemmän henkiseen puoleen kuin fyysiseen, mikä voi olla haaste elokuvan kannalta. Elokuva selvisi kuitenkin haasteestaan ilmiömäisesti. Katsojat pääsivät hahmojen, tietenkin erityisesti kolmen pääosassa nähtävän naisen, pään sisään. Tai minun tapauksessa kahden. Anna jäi hieman vieraaksi. Sain kuitenkin hyvän kuvan myös siitä, mitä hän ajattelee.

Elokuvassa oli siis kolme päähenkilöä: Rachel, Megan ja Anna. Heistä kaikki saivat oman näkökulmansa kuuluviin. Myös voice-overin muodossa. Niitä oli kuitenkin käytetty säästeliäästi, syystäkin. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Päähenkilöiden määrä olisi voinut tehdä elokuvasta sekavan, varsinkin kuin mukaan oli ympätty monenlaisia takaumia. Pysyin kuitenkin elokuvan mukana erinomaisesti.

Itse elokuvan tarina oli erinomainen. Se piti otteessaan alusta loppuun asti ja onnistui jopa yllättämään katsojat. Ainakin ne, jotka eivät ole lukenut kirjaa. ja yllättäväkin. Nautin suuresti saadessani sitä selville pala palalta. Voisin kuitenkin, että matka oli tällä kertaa määränpäätä kiinnostavampi. Elokuvan roiston motivaatio oli nimittäin tavanomaista tavanomaisempi. En tietenkään paljasta siitä tämän enempää. 

Emily Blunt oli erinomainen roolissaan alkoholisoituneena ihmisrauniona, eikä muissakaan näyttelijöissä ole valittamista. Onko siis ihme, että hahmot tuntuivat hyvin todenmukaisilta ja sympaattisiltakin. Virheistään huolimatta, tai ehkä enemmänkin juuri niiden takia. Kukaan ei ole täydellinen todellisuudessakaan. Noin hahmovetoisessa elokuvassa tämä ei ole pelkästään tärkeää, vaan jopa välttämättömyys.

Elokuvaversioon oli tehty yksi hyvin näkyvä muutos. Kirja sijoittuu Lontooseen, mutta elokuva Yhdysvaltoihin, New Yorkiin. Minua muutos ärsytti, vaikka se tuskin veikään mitään olennaista tarinalta. ihan periaatteellisista syistä. Eikö amerikkalaiset katsojat voi katsoa mitään, jossa toiset amerikkalaiset eivät ole pääosassa? Sentään Rachel oli englantilainen, niin näyttelijältään kuin hahmoltaankin.

Kokonaisuudessaan Nainen Junassa saa minut melkein katumaan sitä, etten katso enemmän trillereitä. Se nimittäin oli lajityyppinsä mallikelpoinen teos. Täydet viisi tähteä. Tästä junasta ei kannata jäädä.

Jack Reacher pelastaa päivän-Jälleen kerran

Lee Childin Jack Reacher-kirjat ovat suosikkitrillereitäni. Niinpä etsiessäni itselleni sopivaa matkalukemista, käteeni osui sarjan 20. kirja, Make Me.

Luin Make Me:n englannin kielellä, sillä on ostettu saksalaiselta lentokentältä, josta ei tyypillisesti suomenkielisiä kirjoja löydä. Se saattaa vaikuttaa mielipiteeseeni kirjasta, erityisesti arvioidessani kirjailijan kirjoitustyyliä. Lisäksi minun on paras varoittaa taas siitä, että tämä kirja sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuulla. Nyt pitemmittä puheitta arvostelun pariin.

Jack Reacher pysähtyy Mother's Rest-nimiseen kaupunkiin, sillä hän on kiinnostunut omaperäisesti kaupungin nimen alkuperästä. Siellä hän tapaa naisen, joka erehtyi luulemaan Reacheria saman ruumiinrakenteen omaavaksi kollegaksi. Koska Reacherillä ei ole muutakaan tekemistä, hän päättää auttaa naista, yksityisetsivä Michelle Chania, selvittämään kollegan kohtalon.

Aikuisen miehen katoamisesta alkanut tapaus muuttuu mielenkiintoiseksi hyvin nopeasti, kun kaksikko löytää kadonneelta kollegalta 200 kuolemasta kertovan muistilapun. Siinä on myös tiedetoimittajan puhelinnumero. He huomaavat myös pain, että kaupunkilaiset eivät ota tulokkaita innolla vastaan. Päinvastoin. He haluavat heidät pois kaupungistaan, vaikka väkivalloin. Mitä he oikein yrittävät salata?

Asetelma voi tuntua tutuakin tutummalta. Ymmärrettävästä syystä. Siitä, että entinen sotilaspoliisi matkaa ympäri Amerikkaa ja pelastaa samalla viattomia ihmisiä, ei paljon uutta voi saada. Ei vaikka olisi kuinka hyvä kirjailija. Siitä, onko asia hyvä vai huono voi olla montaa mieltä. Osaa se kyllästyttää, toistuuhan sama kaava melkein joka kirjassa. Niitäkin kirjailijalla on plakkarissaan jo 20.

Osa, joihin minäkin kuulun, puolestaan eivät halua kirjojen muuttuvan turhan paljon. Se nimittäin voisi tehdä kirjoista huonompia. Mitä olisi Jack Reacher-kirja ilman kovaa päähenkilöä, häntä avustavaa melkein yhtä kovaa naista, väkivaltaa ja erityisesti Reacherin rationaalista rikostutkintaa? Niitä kirja tarjoaakin rutkasti. Päähenkilö Reacherkin pysyi Reacheriä. Kirjasarjaa lukeneet tietävät, mitä tarkoitan.

Vannoituneiden kirjasarjan fanien ei siis kannata olla huolissan. Siitäkin huolimatta, että kirjasta löytyy jotain omaakin. Siis tässä kirjasarjassa ei yleisesti. Esimerkiksi tarinaa oli nykyaikaistettu jonkin verran, sillä teknologia tuli esiin paljon aikaisempia kirjoja enemmän. Erityisesti aina kiinnostava Pimeä Verkko sai suuren osan tarinasta. Aihe olikin kiinnostava, vaikka nykyään se löytyy melkein joka jännäristä.

Jack Reacheriä kirjoihin perustuvassa elokuvassa näytellyt Tom Cruise

Kirjasarjan paras piirre on sen päähenkilö Jack Reacher. Arvostan erityisesti hänen rationaalista mieltään. Mies ei ratko ongelmia pelkästään nyrkkien avulla, vaikka niitäkin käytettiin säästelemättä. hahmo osoittautui myös inhimilliseksi, erityisesti tässä kirjassa. Reacher jopa vahingoittui. En laske sitä kirjan viaksi, sillä se teki muuten epäuskottavasta kirjasta vähän uskottavimman.

Pidin myös Michelle Changin hahmosta, vaikka hän olikin kokemukseensa nähden uskomattoman kädetön. Onhan hän sentään entinen FBI-agentti. Hänellä ja Reacherillä oli seksisuhde. Ilmeisesti siksi, että lukijat, varsinkin naiset, näyttävät haluavan sitä. Minusta se oli turha lisä kirjaan, vaikka en mitä käännettä suorastaan vihannutkaan. Varsinkin kuin kaksikko näytti sopivan hyvin yhteen.

Kirjasta löytyi kolmaskin tärkeä, Reacherin puolella oleva hahmo, tiedetoimittaja Ashley Westwood. Hän oli hahmona ihan ok, ei enempää tai vähempää. Hahmo olikin mukana lähinnä tarinallisten elementtien takia. Hän sai juonen liikkumaan eteenpäin. Juonta eteenpäin laittoi myös kaiken alulle pannut Keever, joka kuitenkin kuoli jo ensimmäisessä osassa. Niinpä häneen ei oikein päässyt tutustumaan.

Kirjan roistot osoittautuivat pettymyksiksi. He olivat juuri samanlaisia kuin melkein kaikissa muissakin Jack Reacher-kirjoissa, eikä heillä siten juuri ollut omaa persoonaa. Toki muitakin hahmoja kirjassa esiintyi, kuten mielihyvää tuntemaan pystymätön nuori mies ja rikas hienostoalueella asuva perhe.En kuitenkaan mene heihin sen enempään. He kun eivät ollut mitenkään mainitsemisen arvoisia.

Make Me loppui samalla tavalla kuin muutkin saman sarjan kirjat, lopputaisteluun. Se ei liene kenellekään sarjaa vähääkään lukeneelle ollut mikään yllätys. Mother’s Restin salaisuus puolestaan oli, ainakin minulle. Se on yksi syy, miksi pidin siitä niin paljon. Lisäksi se kävi järkeen ja oli hieman tavallista synkempi ja siten myös mielenkiintoisempi. kuitenkin kävi järkeen.

Kirjan lopussa selvisi myös kaupungin nimen arvoitus, mutta loppuen lopuksi se ei ollut kovinkaan ihmeellinen. Itseasiassa unohdin sen jo. Sen sijaan minulle jäi epäselväksi, miksi kirjan nimi on Make Me. Se ei liittynyt juoneen tai mihinkään muuhunkaan juuri millään tavalla. Minun on kuitenkin sanottava, että nimi kyllä sopii juuri tämän kaltaisille kirjoille.

Lee Child kirjoittaa

Vaikka pidinkin suurimmaksi osaksi kirjasta, paljonkin, siinä oli luonnollisesti myös omat huonot puolensa. Pelkäksi ylistykseksi tämä arvostelu ei siis jää. Huonoista puolista ensimmäinen liittyy hahmojen puheeseen, joka kuulostaa samalta olipa hahmo kuka tahansa. Joskus olikin vaikea tajuta, kuka olikaan milloinkin äänessä. Toinen huono puoli liittyi loppuun, joka tuntui kiireessä kirjoitetulta.

Kirjaan lopusta, alkuperäisen tarinan päätyttyä, löytyi vielä Small Wars- niminen Jack Reacher-novelli. Sen tarina sijoittui 80-lukunloppuun eli aikaan, jolloin Reacher vielä työskenteli armeijan leivissä. Tarinassa armeijan salaisia neuvotteluita hoitanut rikas naissotilas löytyi kuolleena kallista Porche-merkkisestä autostaan. Reacherin piti luonnollisesti selvittää, kuka hänet oli oikein tappanut ja miksi.

Asiaan liittyi uhrin salainen työ, tekijän suuret jalat sekä teosta syyttä pidätetty erakoitunut musta mies. Tapaus oli riittävän mielenkiintoinen pitämään kiinnostustani yllä loppuun asti. Varsinkin, kuin siinä mentiin vähemmän tunnettuun Reacherin nuoruusaikoihin. Pidin erityisen paljon kahdesta asiasta: Reacherin vahvasta ja persoonallisesta naisavustajasta sekä yllättävästä lopusta.

Make Me oli vahva Jack Reacher-kirja. Pidin tuotteesta, niin sanoakseni. Siinä oli kuitenkin jotain vakavia vikoja, minkä vuoksi se ei ansaitse täysiä viittä tähteä. Neljä ja puoli tähteä. Eli erinomainen arvosana kuitenkin.

Jack Reacher vs. USA:n taitavin tarkka-ampuja

Lee Childin Jack Reacher-kirjat kuuluvat suosikkeihin, varsinkin lajityyppinsä joukossa. Niinpä ei ole mikään ihme, että luin myös sarjan uusimman kirjan, Korkein panoksin (Personal).

Ranskan presidentti yritettään murhata. Yritys epäonnistuu, muta yksi asia on varmaa. Sen suoritti hyvin taitava henkilö. Niin taitava, että sellaisia ei löydy montaa. Itseasiassa alibien tarkistamisen jälkeen jäljelle jäi vain neljä epäiltyä. Yksi niistä on amerikkalainen John Kott. Kottin kouluttaja eli Yhdysvaltain armeijatahtoo luonnollisesti puuttua asiaan.

Varsinkin kuin pelätään, että tarkka-ampuja hyökkää toisen tärkeän kohteen kimppuun, samaan aikaan pidettävän G8-kokouksen. Niinpä apuun kutsutaan, kukapas muu kuin entinen sotilaspoliisi ja nykuinen kulkuri Jack Reacher. Tehtävä on vieläpä reacherille erittäin henkilökohtainen. Hän toimitti Kottin aikoinaan, noin 16 vuotta sitten, telkien taaksi.

Korkein panoksin antaa minulle juuri sen, mitä Jack Reacher -kirjasta haluankin eli ottessaan pitävää jännitystä, korkeaoktaavista toimintaa sekä sankarin, jota on ilo kannustaa. Vieläpä aiheen huomioon ottaen harvinaisen uskottavaan muotoon. Uskottavuutta lisää se, että kirjoihin on upotettu paljon faktatietoa.

Kirja on kerrottu tavanomaisesta poiketen ensimmäisessä persoonassa ja se toimii. Joissakin sarjan kirjoissa, itseasiaas suurimmassa osassa käytetään kaikki tietävää-kertojaa. Minä-kertoja sopii minusta parhaiten juuri näille kirjoille, vaikka kaikki tietävällä-kertojallakin on puolensa. Siksi olekaan ihme, että suurin osa kirjailijoista käyttää juuri sitä. 

Sitten hahmoihin. Reacher on Reacher. Hyvä niin. Reacher selvittää ongelmia ensisijaisesti älynsä ansiosta, vaikka hän hallitseekin väkivallan jalon, tai vähemmän jalon, taidon. Reacheriä kuvattiinkin kirjassa Sherlock Homelessiksi. Lisäksi hän pitää kahvista, niin kuin minäkin. Se on aina plussaa. Muutenkin reacher on yksinkertainen mies, joka yrittää tehdä puolustaa niitä, jotka itse eivät siihen pysty.

Hänen “side-kickiknsä” Casey Nice oli perus nuori ja kaunis sivuhahmo, joka kuitenkaan ei ole tyhmemmästä päästä. Ylipäätään ihmiset tässä sarjassa ovat poikkeuksellisen älykkäitä ja muutenkin kyvykkäitä, eikä naiset tee poikkeusta. Muut sivuhahmot olivat ihan jees. Pääpahis jotenkin blaah. Hän ei yllättänyt missään kohtaa.

Korkein panoksin on vähän erilainen Jack Reacher-kirja. Esimerkiksi siinä matkustetaan maailmalla eli Pariisissa ja Lontoossa tavanomaisen hämäräperäisen pikukaupungin sijaan. Reacher on myös aikaisempaa enemmän osana tiimiä. Toki hän tekee asiat omalla tavallaan, niin kuin aina. Sen vuoksi teos jakaa faneja. 

Itse pidin kirjasta ja sen erilaisuudesta muohin sarjan kirjoihin nähden. Se pitää sarjan tuoreena. Sitä paitsi kirjan maine erilaisena Reacher-kirjana on usein liioittelua. Suurimmaksi osaksi kirja on aika samanlainen kuin muutkin. Muutamaa, aikaisemmin mainitsemaani yksityiskohtaa, lukuunottamatta. Kirjasarjan fanien ei siis kannata huolestua.

Itse nautin kirjasta suuresta. Sarjan teoksien kärkikaartin se ei kuitenkaan yllä. Enkä suosittele kenenkään aloittamaan Jack Reacher-kirjoja tästä teoksesta, sillä siitä ei saa kattavaa kuvaa muista sarjan kirjoista. Lukeminen kannattaa aloittaa aloittaa ensimmäisestä osasta. Jos sitä ei ole luettavaksi, muut alkuosat käyvät hyvin.

Korkein panoksin osoittaa, että Lee Child ei ole menettänyt otettaan. Siitäkään huolimatta, että kirja on sarjan yhdeksästoista. Minä arvostelen kirjan kuitenkin sarjan standardeilla, siksi ihan viittä tähteä en voi sille antaa. Neljä ja puoli tähteä.

Lentopelkoisen kauhu - Muiden tylsyys

En juuri katso lento-onnettomuudesta kertovia elokuvia, mutta jokin aika sitten tein poikkeuksen. Katsottavana oli trilleri Passengers.

Lentokoneen matkustajat rupattelevat mukavia ilman huolen häivää. Kunnes lentokone alkaa käyttäytyä omituisesti. Lopulta se putoaa. Yllättäen pieni joukko ihmisiä selviytyy onnettumuudesta. Selviytyjillä ei ole helppoa, joten apuun pyydetään terapeutti Claire Summers (Anne Hathaway). 

Yllättäen jokaisen kertomus onnettomuudesta poikkeaa toisista todella paljon ja lentoyhtiön edustaja näyttää salailevan jotain. Pisteenä ii:n päälle selviytyjiä vakoillaan ja heitä alkaa katoamaan vähitellen. Kuinka pitkälle lentoyhtiö on valmis menemään totuuden peittelyssä? Ja ennen kaikkea, mikä se totuus on.

Varoituksen sana. Tätä elokuvaa ei kannata katsoa, jos suunnitelmissa on matkustaa johonkin lentokoneella. Tämä taitaa olla suurimmalle osalle ilmiselvää, mutta sanoimpa sen kuitenkin. Lisäksi teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia. Pyrin kuitenkin olemaan paljastamatta liikaa, joten voit lukea tekstin kohtuullisen huolettomasti.

Arvioni saattaa kertoa enemmän minusta kuin elokuvasta, mutta minusta Passeger oli tylsä. Trilleriksi kutsuminen on jo liioittelua. Se ei ole mitään erityisen pelottava tai jännittävä. Suurin osa ajasta menee ihmissuhteiden vatvomiseen ja epäloogisuuksien bongaamiseen, joita elokuvasta löytyy ihan liikaa. Niinpä itse mysteerille jää vain vähän aikaa.

Claire oli pidettävä, joskaan ei mitenkään moniulotteinen hahmo. Anne Hathaway sopi rooliinsa. Itse olen vähemmän naisen elokuvia nähnyt, mutta ainakin tässä hän teki vakaan roolisuorituksen. Muihinkin rooleihin on laitettu suhteellisen tunnettuja näyttelijöitä. He eivät kuitenkaan onnistu kannattelemaan elokuvaa loppuun asti.

Elokuvan eduksi on sanottava, että epäkiinnostavimmat hahmot poistuivat elokuvasta aika heti. Ja hyvä niin. Valitettavasti jäljelle jäävät jajksavat kiinnostaa vain tiettyyn rajaan saakka, eikä heihin saa tarvittavaa yhteyttä. Minkä vuoksi hahmojen kohtalo on aika yhdentekevä, vaikka loppu jaksoikin yllättää tiettyyn rajaan saakka.

Valitettavasti lopputulos oli viihdyttävämpi kuin itse matka, mikä kertoo jo jotain elokuvan tasosta. Draamana se menettelee, trillerinä ei. Kaksi tähteä. Kuuluisista näyttelijöistä ja yllättävästä lopusta.

King ja Maxwell vakoilun ja poliittisen kilpailun maailmassa

David Ballacci on yksi parhaista jännärien kirjoittajista, minkä vuoksi luinkin kirjailijan uusimman King ja Maxwell- romaanin, Kuudes nero.

Minä olen lukenut David Baldaccin jo jonkin aikaa. Ovathan ne vakoilutrillerien ehdotonta huippua. En ole mielipiteeni kanssa yksin, sillä King ja Maxwell-romaanit ovat niin suosittuja, että niistä on tehty myös tv-sarja nimeltä King & Maxwell. Sarja kuitenkiin lopetettiin yhden kauden jälkeen. 

Edgar Roy on huipputurvallisessa vankilassa syytettynä useista sarjamurhista. Tuomio onkin melkein varma. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun Royn asianajaja, Kingin vanha mentori, murhataan ja ex-salaisen palvelun agentit, Sean King sekä Michelle Maxwell ryhtyvät selvittämään asiaa. Asiaan liittyy tietenkin vakoilua, valtion eri virastojen välistä kilpailua ja salamurhia.

Kuva on kirjan mainoksesta

Juoneen liittyy myös olennaisena osana ns Seinä, jossa on kaikki Yhdysvallan tiedustelutieto. Seinää tulkitsee vain ja ainoastaa yksi, erityisen lahjakas ihminen: Edgar Roy. Seinän kehittäjä, Peter Bunting, onkin vakavissa ongelmissa, sillä Edgar on vankilassa, eikä muita yhtä kyvykästä löydy sitten millään. Kaiken lisäksi koko ohjelma halutaa lakkauttaa. Virastot kuin eivät halua jakaa tietoa keskenään.

Kuudes nero on erinomainen kirja, jolla on hyvä ja tuore idea. Olisinkin kuitenkin halunnut lukea lisää ns. Kameliklubista. He ovat parasta Baldaccia. Tuoreesta ideasta huolimatta, kirja on vanhan koulukunnan vakoiluromaani. Juuri sen tyyppisiä romaaneja Baldacci osaa kirjoittaa mestarillisesti, paremmin kuin suurin osa muista tämän päivän kirjailijoista. 

Kirjan sydän onehdottomasti päähenkilön välinen suhde, johon on lisätty omasta mielestäni täysin turha romanttinen puoli. Valitettavasti suurin osa oli enemmän tai vähemmän stereotyyppisiä, mikä ei ole epätavallista tämän tyyppisessä kirjassa. Poikkeuksena Edgar Roy ja hänenn sisarpuolensa, ex-vakooja Kelly Paul, jotka toivat oman mielenkiintoisen osansa kirjan hahmokaartiin.

David Baldacci oli pitänyt tasonsa ihailtavasti ja luonut mielenkiintoisen, todentuntuisen ja yllättävän vakoiluromaanin. Loppu oli itsessään sopivan toimintapitoinen. Draamallista puolta kuitenkaan unohtamatta. Jos pidät jännittävistä trillereistä ja poliittisesta juonittelusta, kirja on juuri sinulle. Neljä tähteä.

Ranskan presidenttiä salamurhaamassa

Lomalla ehtii lukea, varsinkin lentokoneessa. Ensimmäinen lukemani kirja oli legendaalinen Frederick Forsythin kirjoittama Shakaali.

Shakaali kertoo yrityksestä murhata Ranskan presidentti Charles de Gaulle. Yrittäjänä on taitava vaalea englantilainen ammattitappaja Shakaali, onka toimia saamme seurata. Toinen päähahmo on Ranskan paras etsivä, Claude Lebel, jo ka tehtäväksi presidentin pelastaminen ja näin ollen Shakaalin kiinniottaminen lankeaa.

Shakaali on jännittävä kirja, joka pitää otteessaan. Lukija tuntee melkeinpä seuraavansa oikeaa miesjahtia. Se on myös keskimääräistä trilleriä uskottavampi. Kirja sijoittuu 60-luvulle, mikä tuo kirjaan oman mielenkiintonsa. Minusta on hauska matkustaa vähän erilaiseen aikaan.

Päähenkilö ei ole pidettävä, mutta sitäkin kiinnostavampi. Shakaali siis. Hän on myös mystinen, sillä kirjassa ei tule ilmi edes tämän nimeä. Lebel puolestaan on vähän tylsän oloinen. Pätevä poliisi ja kaikkea, mutta mielummin lukisin Shakaalin seikkailuista.

Niin hyvä kuin Shakaali olikin, siinäkin oli omat huonot puolensa. Loppu oli antikliimaksi. Shakaalin olisi suonnut onnistuvan yrityksessään. Sen lisäksi kirja spoilasi itse itseään aina välillä. Muuten kirja oli lukemisen arvoinen. Neljä tähteä.

Kirjailija

Kirja-arvostelu: Dan Brownin Inferno

Hulluja tiedemiehiä, Danten helvetti, jännitystä, kaunis Firenze, vanhoja rakennuksia ja esineitä sekä vanha tuttu sankari Robert Langdon mikki-kellonsa kanssa. Tätä kaikkea tarjoaa Dan Brownin uusin: Inferno.

Kirjan alussa Robert Langdon on sairaalassa. Häntä on ammuttu päähän ja hän kärsii muistinmenetyksestä. Hänet yritetään tappaa, mutta häntä auttaa kuvankaunis lääkäri Sienna Brooks. Tästä alkaa hurja ajojahti, kun Langdon yrittää selvittää, mitä hän on tehnyt viimeiset kaksi päivää. Samalla ehkä selviää myös, miksi hänet halutaan tappaa. Ja miten asiaan liittyy Danten klassikkokirjan Jumalaisen näytelmän ensimmäinen osa: Helvetti?

Pidin Infernosta. Asiassa aihe kiinnosti itseäni enemmän, kuin vaikka Enkelissä ja Demoneissa. Lisäksi teemoina oman lisänsä toivat myös liikakansoitus ja ympäristöongelmat. Vanhaa tuttua symboleilla pelailuakin sisältyi, joten vannoutuneen Dan Brown-fanin ei tarvitse pelätä. Muutenkin kirjaili käyttää tuttua kaavaa. Paras lisä juoneen oli harmaat alueet. Kaikki ei ollut niin mustaa ja valkoista, vaan hyvän ja pahan raja häilyi. 

Kuka lopulta sitten onkaan se pahis? Vai eikö kukaan? Siitä voi olla montaa mieltä.

Kirjan takia kiinnostuin Danten Jumalaisesta näytelmästä. Aihe osoittautuikin mielenkiintoisesti. En ollut lukenut kyseisiä runoteoksia, mutta aikeissa on. Kirjassa keskitytään muutenkin italialaiseen taiteeseen ja nippelitietoa aiheesta riittää. Niin kuin muistakin juoneen edes etäisesti liittyvistä aiheista. Huonona puolena mainitsen ns. hullun tiedemiehen videon kertaaminen. Ymmärsin jo ensimmäisellä kerralla.

Drownilla olisi parantamisen varaa henkilöiden kuvaamisessa. Minusta sivuhahmot olivat tällä kertaa päähahmoja mielenkiintoisempia, kuten juuri Sienna Brooks. Toinen vastaavanlainen on salaperäisen organisaation johtaja: Rehtori. Organisaation, joka osoittautui hyvin erilaiseksi, kuin sen alun perin kuvittelin. Muitakin yllätyksiä sisältää. Niistä jotkut voi arvata jo ennalta, mutta kaikkia ei millään.

Tiivistettynä Inferno on viihdyttävä ja tiivistunnelmainen paketti, joka pysyy kohtuullisesti kasassa. Kirja onnistui Dan Brownin leipälajissa: Jännityksen ylläpitämisessä. Juoni jaksoi koukuttaa loppuun asti. Minusta se ei hävinnyt Dan Brownin muullekaan tuotannolle. Aihe kiinnostaa, vaikka maailman ongelmista liikakansoitus ei ole vielä läheskään pahin. Ei mene omiin kirjasuosikkeihini, mutta hyvänä lukemisena menee loistavasti.  Anna neljä tähteä.