Elokuvia loppuvuodelle 2020

 Vuosi 2020 on ollut rankka vuosi elokuville, ja elokuvateattereille. Nyt niitä kuitenkin alkaa tulla elokuviin ja onkin hyvä aika kertoa, mitä ja minkälaisia elokuvia on tulossa.

Huomautus: Kaikkia loppuvuonna tulevia elokuvia en rupea listaamaan, vaan keskityn omasta mielestäni merkittävimpiin.

Huomautus 2: Jotkin tämän tekstin tiedoista voi vielä muuttua.

Jo tulleet elokuvat

Tenet                 Suomen ensi-ilta oli 26.8.2020

Tenet kertoo nimettömäksi jääneestä CIA-agentista, joka saa tehtäväkseen estää venäläistä oligarkkia Andrei Satoria aiheuttamasta kolmatta maailmansotaa tulevaisuudesta saamillaan, ajan lakeja kumoavilla, aseilla.

Bill & Ted Face the Music        Suomen ensi-ilta 28.8

Scifikomediaelokuva Bill & Ted Face the Music on Bill & Ted-trilogian kolmas ja viimeinen osa. Elokuvassa nimikkohahmot saavat tehtäväkseen pelastaa maailma kirjoittamalla kaikki maailman ihmiset yhdistävä laulu.

Tulevat

Mulan                                             ensi-ilta 4.9.2020.

Mulan on live-versio Disneyn samannimisestä klassikkopiirretystä. Siinä nimikkohenkilö joutuu tilanteen pakottamana armeijaan mieheksi pukeutuneena. Elokuva tulee suoraan Disney+-palveluun.

Enola Holmes                               Ensi-ilta 23.9.2020

Netflixin Enola Holmes kertoo Millie Bobby Brownin esittämän kuuluisan Sherlock Holmes siskon pyrkimyksistä löytää kadonnut äitinsä. Elokuvaa tähdittää myös Henry Cavill, Helena Bonham Carter ja Fiona Shaw.

Wonder Woman 1984              Ensi-ilta 2.10.

Ainakin omalla kohdallani paljon odotettu Wonder Womanin toinen osa sijoittuu vuoteen 1984, jossa Diana Prince saa vastaansa epäilyttävän liikemiehen Maxwell Lord ja ystävästä viholliseksi muuttuneen Barbara Minervan/Cheetahin.

The New Mutants                      Suomen ensi-ilta 4.10.2020.

Supersankarielokuvia ja kauhugenreä yhdistävä The New Mutants on Foxin viimeinen X-Men elokuva. Elokuva kertoo viidestä mielisairaalaan laitetusta mutantista, joilla kaikilla on vaarallisia, jo tuhovoimansa osoittautuneita, voimia. Pian he kuitenkin huomaavat, että paikalla on paljon heitä hallitsemaan omat kykynsä opettamista hämäräperäisemmät motiivit pitää hieitä siellä.

Black Widow                                Ensi-ilta 6.11.2020

Black Widow on koronapandemian vuoksi siirretty elokuva Avengereista tutusta hahmosta. Elokuva sijoittuu aikaan ennen Endgamea. Se on MUC-faneille, kuten minä, pakkokatsottava.

007 No Time to Die                    20.11.2020

Daniel Craig viimeisessä Bond-elokuvassa nimikkoagentti vedetään eläkkeeltä takaisin toiminnan ytimeen etsimään kuin hyvä ystävä pyytää häntä etsimään kadonnutta tiedemiestä. Pian tehtävä osoittautuukin odotettua vaarallisemmaksi. Daniel Craigin lisäksi elokuvaa tähdittää mm. Rami Malek, Lashana Lynch, Ana de Armas, Rory Kinnear, Wright ja Ralph Fiennes. Muun muassa Killing Evestä tunnettu Phoebe Waller-Bridge toimii elokuvan käsikirjoittajana.

Dune                                               18.12.2020.

Samannimiseen scifiklassikkoon perustuva Dune sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuden, jonka kallisarvoinen aine on ihmeellisiä ominaisuuksia omaava melanssi-rohto. Se tekeekin Dyyniksikin kutsutusta aavikkomaisesta Arrakis-planeettasta, ainoasta paikasta, josta sitä saa, erittäin kallisarvoisen. Siksi maailmaa hallitsevat aatelissuvut yrittävätkin saada planeetan haltuunsa.

Syksyllä 2020 tulevat tv-sarjat _ sekä vasta äskettäin lopetetut tv-sarjat

 Tein jo jokin aikaa sitten tekstin, jossa luettelin kesällä ja syksyllä 2020 tulevat sarjat. Nyt on vuorossa syksy, ja ehkä vähän talvikin. Sekaan laitan myös vastikään opetetut tv-sarjat.

Huomautus: Annetut päivämäärät voivat vielä muuttua. Lisäksi en kerää tähän kaikkia alkavia tai jatkuvia sarjoja, vain ne, jostka kiinnostavat minua tai ovat mmuuten edes jotenkin hypetettyjä.

Uudet ja jatkuvat tv-sarjat

Torstai 3.9: Raised by Wolves

Scifiuutuus, jossa seurataan kahden androidin yrityksia kasvattaa joukkoa ihmislapsia mysteerisellä planeetalla. Sarjassa maa on tuhoutunut suuren sodan seurauksena.

Perjantai 18.9: Ratched

Sarah Paulsonin tähdittämä ja American Horror Storyn Ryan Murphy tuottama sarja Yksi lensi yli kädenpesän-kirjan hirviömäisen hoitaja Ratcherin synnyintarinasta.

Perjantai 4.9: The Boys- 2. tuotantokausi (Jei!)

Myöskin perjantai 4.9: Away

Nertflixin scifidraama Hilary Swank:in esittämästä astronautista, jonka pitää jättää perheensä mennäkseen 3-vuoden tehtävälle avaruuteen.

Lokakuu (tarkempi aika ei vielä tiedossa): The Mandalorian- 2. tuotantokausi

Perjantai 2.10 Monsterland

8-jaksoinen kauhuanthology. 

Sunnuntai 4.10:Pandora- 2. tuotantokausi

Myöskin sunnuntai 4.10: The Walking Dead: World Beyond

Spin off The Walking Dead-sarjalle. sarja sijoittuu 10-vuotta zombiemaailmanlopun jälkeen ja seuraa ensimmäistä maailmanlopunaikaan kasvanutta sukupolvea.

Torstai 8.10: Supernatural- 15. tuotantokausi (jatkuu tauon jälkeen)

Sunnuntai 11.10: Fear The Walking Dead - 6. tuotantokausi

Maanantai 12.10: One Steo at the time- 4. tuotantokausi (jatkuu tauon jälkeen)

Torstai 15.10: Star Trek: Discovery- 3. tuotantokausi

Perjantai 16.10: Marvel's Helstrom

Marvelin MUC:hen kuuluva tv-sarja, jossa kuuuluisan sarjamurhaajan lapset metsästävät ihmiskunnan pahimpia hirviöitä ja samalla myös kirjaimellisia demoneita. Supervoimien avulla luonnollisesti.

Perjantai 13.11: Alex Rider

Kuuluisiin nuortenkirjoihin perustuba vakoilujännäri Alex Rider-nimisestä teinistä, josta Iso-Britannia päättää kuoluttaa vakoojan.

Torstai 17.12:  The Stand

Kauhun mestari Stephen Kingin kirjaan perustuva minisarja kertoo maailmanlopun jälkeisestä maailmasta ja siellä käytävästä hyvän ja pahan väisestä taistelusta.

Lopetetut tv-sarjat 

Altered Carbon

I am not Okay with This

Penny Dreadful: City of Angels

Emergence

V-Wars

Siren

Marvel's Agents of S.H.I.E.L.D (sai juurivähän aikaa sitten  päätöksensä)

Elementtien hallintaa tyttöenergialla

 Avatar: Legend of Korra, tunnetaan myös the Legend of Korrana, ei kieltämättä ole edeltäjänsä veroinen animaatiosarja, mutta varsin katsottava sarja kuitenkin on. Ja paljon enemmänkin.

Varoitus: Tämä arvostelu tulee sisältämään paljastuksia Legend of Korran ja erityisesti sen edeltäjän, Avatar: the Last Airbenderin, juonesta!

Huomautus: Arvostelen tässä tekstissä kaikki Avatar: Legend of Korran neljä tuotantokautta.

Aang (takaumassa äänenä D. B. Sweeney) on kuollut jättäen avatarin velvollisuudet seuraajalleen Korralle (äänenä Janet Varney). Korra ottaakin roolinsa vakavasti ja hän onkin oppinut hallitsemaan kaikki muut elementit paitsi tuulen. Oppiakseen viimeisen elementin Korran pitääkin mennä Aangin pojan Tenzinin (äänenä J. K. Simmons) oppiin suurkaupunki Republic Cityyn.

Republic Cityssä hän kohtaa elementtien hallitsijoita vihaavat Ekvalistit, eikä suuresta maailmasta muutenkaan vihollisia puutu. Onneksi Korralla on apunaan tulta hallitseva Mako (äänenä David Faustino), Makon veli, maata hallitseva Bolin (äänenä P. J. Byrne), sekä teollisuusimperiumin perijätär Asami (äänenä Seychelle Gabriel).

Olin kuullut jo kauan ennen Legend of korran, tai edes Avatar: The Last Airbenderin, katsomista, että se ei olly edeltäjänsä tasolle. Tämä onkin totta, 100-prosenttisesti. Avatar: the Last Airbender on parempi sarja. Se ei kuitenkaan tarkoita Legend of Korra olevan mitenkään huono sarja. Itse ainakin pidin siitä, erityisesti sen kahtena viimeisenä kautena.

Joidenkin mielestä on epäreilua verrata kahta sarjaa keskenään ja olenkin osittain smaa mieltä. Koska niinkin täydelliseen sarjaan kuin Avatar: The Lastbender oli niin paljon parempi, niin unohtuu se, että kyllä legend of Korrassatin löytyy paljon hyvää. Uskonkin juuri tämän vertailun olevan suurin syy siihen, että sarjasta ei pidetä ja joskus myös vihataan.

Toisaalta taas, koska molemma sijoittuvat samaan maailmaan ja heillä on vielä samat tuottajat, niin vertailua on mahdotonta olla tekemättä. Teen sitä jonkin verran myös tässä arvostelussa. En kuitenkaan pelkästään listaa, mikä oli piirre oli The Last Airbenderissä parempaa kuin Legend of Korrassa ja päinvastoin, vaan pyrin arvostelemaan The Legend of Korran myös omana sarjanaan. 

Toki pienempiä, erittäin hyviä, syitä siihen, miksi sarjasta ei pidetä, löytyy kyllä muitakin. Enkä sano, että sarja ei ansaitsisiosakseen  saamaansa arvostelua. Sen alkukaudet, joiden pitäisi saada katsojat katsomaan sarjaa, olivat ne heikommat ja siitä kieltämättä löytyi erilaisia epäloogisuuksia liittyen Avatarin maailmanrakennukseen ja erityisesti henkimaailmaan. 

Toki sekstisimmät katsojat kiirehtuvät vihaamana sarjaa jo sen naispäähenkilön takia. Uskon, että suurin osa sarjan arvostelijoista ei kuulu kyseiseen ryhmään, mutta pieni, varsin äänekäskin, osa kyllä. Kehotankin, että älkää välittäkö sarjan saamasta vihasta, vaan muodostakaa siitä oma mielipiteenne. Minusta se ei nimittäin ole läheskään niin huono kuin väitetään.

Legend of Korran teemat olivat yllättävän kypsiä, joidenkin mielestä, kuten kuulemani mukaan sarjaa esittävän Nickelodeon, jopa liiankin. Muutenin sarja oli yllättävän synkkä noin lapsille ja nuorille tarkotukseksi sarjaksi. Toki huumoriakaan ei oltu unohdettu, vaan sitä tarjottiin katsojille myös aika lailla. Niinpä sarja ei ollut koskaan liian synkkä.

Sarjan animointi oli tietenkin juuri niin huippuluokkaista kuin 2010-luvun animaatiolta, jolle kanava luultavasti antoi edeltäjän menestyksen ansiosta edes jokseenkin ison budjetin, sopivaa. Parempaa kuin The Last Airbenderissä, joskin sen puolustukseksi on sanottava, että se tuli jo vuonna 2008, jolloin tekniikka, ja luultavasti myös tekijöiden budjetti, oli hieman eri tasoa.

Legend of Korran maailma muistutti 1920-lukua. Se näyttikin varsin tyylikkäältä ja toi sarjaan oman, steampunkkimaisen, mausteensa, mutta itse pidän enemmän enemmän fantasiamaisemmasta maailmasta. Minulle jopa The Last Airbender oli paikoittain lian moderni junineen ja ilma-aluksineen ja sijoittui 70-vuotta ennen Legend of Korraa.

Ääninäyttelijät olivat huippuluokkaa ja melko suurella prosentilla joko sarjassa ennen jo olleita tai, ammattitaitonsa ansiosta syystäkin, kuuluisia,  näyttelijöitä, mutta se ei poista sitä asiaa, että  että heidän äänenä oli lähes poikkeuksetta valkoisia ihmisiä, juuri sitä ihmisryhmää, joillaista ei aasialaisvaikutteisesta Avatarin maailmasta löydy. 

Pidin Korrasta päähenkilönä. Hän oli erilainen Avatar kuin Aang, mutta se ei ollut huono asia, vaan melkeinpä väistämätöntä. Muutenkin hahmot olivat pidettäviä, erityisesti team Avatarin jäsenet. Suosikkini oli Asami, mutta makokin oli ihan jees ja Bovin puolestaan tarjosi sitä kuuluisaa huumoriarvoa, vaikka ihan Sokan (äänenä Jack DeSena) veroinen hän ei ollut.

Muista hahmoista paras oli Tophin (äänenä Kate Higgins ja Philece Sampler) ei läheskään yhtä kapinallinen, mutta aivan yhtä badass tytär Lin (Mindy Sterling) sekäsarjan juonelle tärkeä, mutta minusta lähinnä ärsyttävä huijari (nero/bisnesmies Varrick (John Michael Higgins). Sarjassa oli muitakin tärkeitä hahmoja, mutta kukaan heistä ei mennyt niin tärkeäksi, että heidät kannattaisi mainita.

Joka kausi Korra sai vastaansa uuden vihollisen. Siinä oli sekä hyvät, että huonot puoleensa. Toisaalta se toi sarjaan vaihtelua ja aintoi sille mahdollisen käsitellä erillaisia teemoja. Lisäksi kausien pääroistoista vain neljännen kauden Kuvira (äänenä Zelda Williams) olisi ansainnut olla koko sarjan pääpahiksena ja hänkin vain vaivoin. 

Toisaalta pidän yleisesti ottaen enemmän siitä, että sarjassa, varsinkin noin lyhyessä, olisi ollut yhtenäinen tarina. Tosin sille, miksei näin ollut löytyi hyvä syykin. Legend of Korrasta suunniteltiin vain yhden kauden mittaista ja siksi kausi loppui sen vihollisen voittamiseen ja niinpä toiselle kaudelle piti keksiä uusi. Näköjään he sitten päättivät, etteivät muuta kaavaa.

Tiivistetysti Legend of Korra on enemmän kuin tyydyttävä seuraaja The Last Airbenderille, joka ei se tosiaan ansaitse kaikkea saamaansa arvostelia. Neljä tähteä!

Paholainen jälleen rikollisia jahtaamista-l liian pitkän tauon jälkeen

Luciferin viidennen kauden ensimmäinen osa näytti, kuinka hyvä sarja on parhaimmillaan ja samalla osoitti, miksi sen jatkumisen puolesta kannatti taistella.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

On kulunut kaksi kuukauttaa siitä kuin Lucifer (Tom Ellis) joutui jättämään Maan pinnan ja kaiken tuntemansa taakseen ottakseen Helvetin valtiuuden takaisin itselleen. Chloe Decker (Lauren German) yrittää täyttää miehen täyttämän aukon toisella yliluonnollisella rikostenratkomisparilla, Mazella (Lesley-Ann Brandt). 

Helppoa ei ole Mazellakaan, sillä Luciferin ja Even (Inbar Lavi) lähdöt saivat hänet tuntemaan itsensä hylätyksi. Tohtori Linda (Rachael Harris ) ja Amenadiel puolestaan yrittävät sopeutua uuteen rooliinsa puolienkeli-Charlien vanhempina, kumpikin omalla tavallaan. Heidän kaikkien elämänsä on kuitenkin uhattuna kun pakkaa tulee sekoittamaan Luciferin kaksoisveli Mikael (myöskin Tom Ellis) pakottaen myöskin Luciferin palaamaan takaisin Maan pinnalle. 

Lucifer is back, baby! Ja millainen paluu se onkaan. Sarjan viidennen kauden ensimmäinen osa tarjosi Luciferia parhaimmillaan. En voikaan kuin olla kiitollinen Netflixiltä siitä, että se osti sarjan sen lopettamista aikovalta Foxilta. Ja niille faneille, jotka saivat kampanjoitua sarjalle sekä tämän viidenen, sekä vielä kuudennenkin kauden.

Netflix päätti jakaa kauden kahteen, kahdeksan jaksoa sisältävään, osaan. Päätös, joka kummastutti minua, mutta harmitti vielä enemmän. Kauden ensmmäinen osa nimittäin onnistui koukuttamaan minut niin tehokkaasti, että olisin halunnut katsoa heti perään ne loputkin kahdeksan jaksoa. Mutta no, kaikkea ei voi saada. 

Ensimmäisessä osassa olikin vain yksi vähänkin suurempi vika, taipumus toistella aikaisimmista kausista tuttuja kuvioita muutamatta niitä juurikaan. Suurin kärsijä tästä, ja sarjassa muutenkin, oli Maze, joka joutui jälleen kerran vihollisen puolelle, koska muut eivät ota häntä tai hänen ongelmiaan riittävän vakavasti. 

Kauden ensimmäisestä osasta löytyi kyllä jotain uutta ja erillaista. Ensimmäisessä jaksossa Lucifer ja Decker selvittivät kumpikin samaa tapausta, toinen Helvetissä ja toinen Maan pinnalla. Lisäksi kauden omaperäisin, ja samalla paras jakso, mukaili film noir-tyyliä, oli mustavalkoinen ja siinä suurin osa sarjan vakiokasvoista esitti toista roolia.

Murhamysteerit eivät tälläkään kaudella ole mitenkään erikoisia, mutta onneksi niiden sijaan kausi keskittyi lähinnä hahmojen henkilökohtaisiin asioihin, murhien toimiessa taustalla. Eivät ne varsinaiseti huonoja kuitenkin olleet. Pidin erityisesti eräänlaisesta meta-jaksossa, jossa selvitetään Luciferin elämästä tehdyn sarjan tuottajan murhaa.

Kausi loistikin siinä, missä sarja on aina loistanut, hahmoissa ja heidän välisessä draamassa. Jokainen sarjan hahmoista sai jotain mielekästä tekemistä ja ennen kaikkea hahmokehitystä, vaikka sen keskiössä olikin Luciferin ja Deckerin, shipping-nimeltään Deckerstarin, välinen. Parin fanit saavatkin osan aikana makeaa mahan täydeltä. 

Lähemmäksi keskiötä pääsivät myös sarjan rakastettava rikospaikkatutkija Ella (Aimee Garcia), josta saimmekin selville uusia puolia. Danille (Kevin Alejandro) pääsi myös loistamaan auttaessaan Amenadiel hänelle uudessa isän roolissaan. Siitäkin huolimatta, että hänelle jäi tälläkin kaudella lähinnä kevennyksen rooli.

Keskushahmoista vähälle huomiolle jäi vain yksi, Deckerin ja Danin Trixie-tytär (Scarlett Estevez). Hahmo on lapsehahmoksi harvinaisen viihdyttävä, joten se oli pienoinen pettymys. Varsinkin yhdistettynä Mazeen. Sille on kuitenkin hyvä syy. Estevez on saanut rooliin Disneyn tv-sarjassa. Kuitenkin hänkin vilahti sarjassa.

Mikael oli hyvä lisä sarjaan ja erinomainen pääpahis, paljon edellisen kauden Father Kinleytä (Graham McTavish) parempi. Eikä vähiten siksi, että hahmo antoi Tom Elllisille mahdollisuuden kehittää näyttelylihaksiaan. Hahmo kuin muistutti Luciferia vain ja ainoastaan ulkonäöltään, muuten kaksoset olivat toistensa vastakohtia.

Tiivistetysti Luciferin viidenen kauden ensimmäinen osa osoittautui odotusten arvoiseksi, ja enemmänkin. Toivottavasti toinen osa jatkaa samalla mallilla. Neljä ja puoli tähteä!

Huippufantasiaa kiinalaisin maistein

Kiinan Tolkieniksikin Jin Yongin kutsutun Kotkasoturin taru-kirjasarjan ensimmäinen osa: Soturin oppivuodet on fantasiaa, ja seikkaluromaania, parhaimmillaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia!

Parhaat ystävykset Guo Xiaotian ja Yang Tiexin menehtyivät kiinaa terrorisoivien Jin-sotureiden hyökkäyksesssä. Heidän raskaana olevat vaimonsa häviävät taistelun tiimellyksessä. Heitä etsimässä on kaksikon kanssa ytävystynyt munkki Qiu Chuji ja munkin kanssa tekemän sopimuksen velvoitamana myös Etelän Seitsemänä Kummajaisena tunnettu sankarijoukko.

 Jonkin ajan jälkeen Etelän Seitsemän Kummajaista löytävätkin Guo Xiaotian hieman yksinkertaisen, mutta sitäkin lempeämmän pojan Guo Jingin.Tämä asustelee Mongoliassa, Tšingis-kaaninina myöhemmin tunnetun miehen leirissä. Aikansa sankarijoukko kouluttaakin poikaa taistelutaitojen saloihin, kunnes hän on valmis ottamaan vastaan velvollisuutensa ja jättämään kaiken tutun taakseen.

Soturin oppivuosien tyylilaji, wuxia, on minulle vieras. Itseasiassa en edes tiennyt taistelutaitoja ja ritarisuutta yhdistelevän genren olemassa olosta. Muutenkin kiinalainen kulttuuri ei ole minulle hirveän tuttu, en ole juuri katsonut edessuuren suosion saaneita kung fu-filmejä. Minulla ei ole mitään lajityyyppä vastaa, ne vaan ei ole herättänyt kiinnostustani tarpeeksi. 

Onneksi annoin vaihtelun virkistää ja kokeilin uutta, sillä Soturin oppivuosista kirjasta hyvinkin paljon. Siksi ei olekaan ihme, että teoksen kirjoittaneesta Jin Yongista on tullut valtava ilmiö kiinassa ja hänen teoksensa kuuuluvat kotimaansa luetuimpiin kirjoihin. Ihme ei ole myöskään sekään, että kirjan luettuna lainasin heti perään myös kirjasarjan toisen osan, Yhdeksän yinin totuuden. 

Jin Yong kirjoitti Soturin oppivuodet jo 60-luvulla. Voikin hyvin kysyä, miksi kirja suomennetaan vasta nyt, vuosikymmeniä sen kirjoittamisen jälkeen. Varmasti ei voi sanoa, mistä se johtuu, mutta jos minun pitäisi veikata, niin sanoisin sen johtuvan siitä, että aasialaista kirjallisuutta on pidetty länsimaalaisille liin vieraana. 

Kirjailija Jin Yong

Ihan turhaan, sillä ainakin tämä kirja on helposti ymmärrettävä, oli asuinpaikka ja kulttuuri, mikä hyvänsä. Sitäpaitsi nykyään anime, manga ja kung fu-elokuvat ovat saavuuttameet myös länsimaissa suuren suosion, erityisesti anime. Niinpä eio le mitään syytä, miksei niin voisi käydä myös wuxia-kirjallisuuden kohdalla.

Soturin oppivuosien teemat, kuten perhesuhteiden aiheuttamat velvollisuudet, kunnia sekä oman kansallisen identetiiten säilyttäminen, ovat hyvin kansainvälisiä. Ja ajankohtaisia. Perhe, kunnia ja isänmaa ovat tärkeitä nykyihmisillekin, jopa näin yksilöllisyyttä korostavana aikana, ei vain ehkä ihan siinä määrin kuin joskus ennen. 

Kirja sisälsi paljon paljon taitavasti kuvattua toimintaa, vieläpä sellaista, joka on viihdyttävän ylilyövää. Kirjailija olikin laittanut taistelukohtauksissa reallisuuden romukoppaan. Toiminnan lisäksi kirjassa nähtiin myös aika lailla mieleenkiintoista poliittista juonittelua. Itseasiassa Jin-valtakunnan Kiinan valloitus kuului yhdeksi kirjan tärkeämmäksi juoneksi.

Suomentaja Riina Vuokko 

Kirja oli jopa yllättävänkin aikaa kestävä, mikä ei ole mikään selviö, onhan sen kirjoittamisesta jo vuosikymmeniä. Siitäkin huolimatta, että varsinkin kirjan alussa nähtiin sitä perinteisempää sukupuoliroolia Guo Xiaotianin ja Yang Tiexinin vaimojen jäädessä lähinnä kodinhengetterään rooliin. Se kuitenkin muuttui kuin naistaistelijoita tuli kuvaan enemmänkin. 

Toki ihmettelyni saattaa johtua siitä, että olen lukenut lähinnä länsimaisia kirjoja, sillä kuulemani mukaan kirjailija ei ole mikään poikkeus, vaan Kiinassa oltiin tuohon aikaan asian suhteen edistyksellimpiä. Ero onkin huomattava, jos sitä vertaa esimerkiksi Taruun Sormusten Herrasta, jossa naisen rooli on paitsi perinteisempi, niin myös paljon pienempi.

En ole pätevä arvioimaan kääntäjä Riina Vuokon kirjan käännöstä, kiinan kieli kuin ei minulta luonnistu, joten en sitä tee. Olen kuitenkin lukenut muista suomenkielisiä arvoisteluita ja he, jostka käännöstä edes arvioivat, sanovat sen olevan erittäin hyvälaatuinen. Onko se vain heidän mielipide vai subjektiivinen totuus? Siihen en ota kantaa.

Kuva on kirjasta tehdyn elokuvan juliste

Suurin osa Soturin oppivuosien hahmoista olivat kuulemma lajityypilleen tyypillisesti hyvin jaloja, rehellisiä ja tietenkin myös harvinaisen taitavia sotureita. Erityisesti suorastaan hellyttävän kiltistä Guo Jingistä sekä myöhemmin kuvaan tulleesta kekseliäästä ja kujeiluun taipuvaisesta naissoturista Huang Rongista on vaikea olla pitämättä.

Roistot, kuten Jin-dynastian katala prinssi Wanyan Honglie, olivatkin sitten silminnähden pahempia. Tyyliltään Soturin oppivuodet muistuttaakin enemmän Tarua Sormusten Herrasta kuin Tulen ja Jään laulua. Niin niin paljon kuin kirjan mustavalkoisuus lohduttaakin tänä monimutkaisena aikana, niin minusta kirja olisi ollut parempi, jos siitä olisi löytänyt myös hieman harmaan sävyjä. 

Fantasian ystäville minulla on kuitenkin pieni varoituksen sana. Lajityyppi ei oikeastaan kuvaa kirjaa kovinkaan hyvin, sijoittuuhan se Kiinan historiaan. Vaihtoehtoiseen sellaiseen, mutta silti. Eikä siitä löydy juurikaan mitään yliluonnollista, saatika maagista. Jos siistyypillinen  miekka ja magia fantasia on enemmän mieleesi, niin tämä ei ole oikea kirja sinulle.

Kuva on elokuvasta 

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kirjan lajityyppi on juuri fantasia. Sen versio historiasta tuskin kuvaa todellisuutta kovinkaan tarkasti ja erityisesti munkkien sisäiset kyvyt lähenevät uhkaavasti jo yliluonnollisia kykyjä, vaikka he eivät tulipalloja heittelekään. Osaavathan he esimerksiksi suodattaa mytkyt tai alkoholin pois kehostaan.

Kirjassa oli yksi suuri vika. Se loppui kuin seinään. Ei edes clifgangeriin, vaan kesken kohtauksen. Onneksi sain lainattua toisen osan, niin pääsen heti jatkamaan tarinaa, eikä asia siis juuri häiritse. Pelkään kuitenkin, että jos toinen osa loppuu samalla tavalla, sillä en ole toistaiseksi löytänyt kirjastosta kirjasarjan kolmatta osaa.

Tiivistetysti en olisi voinut valita Soturin oppivuosia parempaa tutustuttajaa wuxia-lajityypin pariin. Niin loistavasta kirjasta on kyse. Täydet viisi tähteä!

Huumeella saa nyt supervoimia, mutta sillä on hintansa

 Netflixin alkuperäiselokuvassa Project Power on hyvä, jopa loistava, idea pakattuna keskinkertaiseen, joskin ehdottomasti katsomisen arvoiseen elokuvaan.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Ne kuitenkin pysyvät aika pieninä.

New Orleanssissa pyörii uusi huume, Power, mutta tajunnan muuttamisen sijaan se antaakin käyttäjilleen supervoimia, joskin ennestään ei voi tietää, mitä voimia saa, eikä niistä saakaan nauttia kuin vaivaiset viisi minuuttia per pilleri. Lisäksi osa käyttäjistä ei huumetta kestä ja vain yksinkertaisesti räjähtää. Tulokset voivat siis, erittäin lievästi sanottuna, vaihdella.

Tämän kaiken keskeltä itsensä löytää kotitilanteeksi huumediileriksi ryhtynyt nuori Robin (Dominique Fishback), tytärtään epätoivoisesti etsivä ex-sotilas Art (Jamie Foxx) sekä itsekin Poweria käyttävä kyttä Frank (Joseph Gordon-Levitt). Pian he huomaavatkin päätyneensä hyvin vaarallisiin kuvioihin, josta selvitäkseen heidän on toimittava yhdessä.

Netflixin Projject Poweria mainostettiin varsin huomattavasti ja olin muutenkin kuullut siitä jo viikkoja ennen kuin leffaa nähdäänkään Netflixistä. Koska pidän supersankarielokuvista ja Project Powerin supersankaritoimintaa, Limitlessia sekoittava idea on vieläpä keskinkertaista omaperäisempi, eikä minulla ollut sinä perjantaina parempaakaan tekemistä, niin päätinkin sen katsoa. 

Voinkin sanoa, että Netflix-elokuvien mittapuulla se onkin varsi hyvä, joskaan ei ihan huippuhyvän Old Guardin veroinen, mutta sitä en edes odottanutkaan. Salama iskee harvoin kahdesti. Varsinkin kuin se ei ole läheskään yhtä huono kuin Will Smithin tähdittämä, sysytäkin haukuttu, fantasiapläjäys  Bright eli voiton puolella ollaan.

Supersankariräiskinnän lisäksi elokuva käsitteli syvempiäkin teemoja. Lähinnä valtaa ja niin sanotu systeemin harjoittamaa vähemmistöjen systeemaattinen hyväksikäyttöä. Aiheita käsitellään juuri niin hyvin kuin supersankaelokuvalta, varsinkin näin aivot narikkaan-tyyppiseltä, voisi odottaa. Toisin sanoen syvällisesti aiheisiin ei mennä, mutta kyllä teemat näkyivät elokuvassa vahvasti.

Teemoja ei yhtään haittaa se, että elokuvan tapahtumapaikasta oli valittu juuri vieläkin Katrinan-tuhot hyvin muistava, monikulttuurinen, New Orleans. Kaupunkin myös toi elokuvaan oman tunnelmansa, vaikka sitä päästiinkin näkemään melko vähän. Eihän se ole elokuvan juonelle mitenkään tähdellinen, niinpä elokuvan ruutuaikaa oli siis viisasta käyttää ihan muihin juttuihin.

Valitettavasti Poject Powerin juoni ei yltänyt ideansa tasolle. Se oli aika geneerinen sankarit käyvät pahaa yhtiötä/järjestöä vastaan ja estävät heidän ilkeät juonensa. Eikä asiaa yhtään auta sekään, että varsin yksiulotteisilla päähenkilöilläkin on persoonaa lähinnä taitavien näyttelijöidensä ansiosta ja ne pahiksetkin olivat kaikin puolin aika geneerisiä. 

Project Power on supersankaelokuva, mutta se on toimintaelokuva vielä paljon enemmän. Supervoimat ovat lähinnä makua tuomassa. Siksi onkin hyvä, että elokuva loistaa juuri toimintakohtauksissa ja niitä olikin siinä kiitettävästi. Muutenkin toteutus oli ihan taattua Netflix-laatua eli toisin sanoen ei huonoja, mutta eivät ne Oscareita tule voittamaan.

Päähenkilöt eivät ehkä riko lajityyppinsä rajoja, mutta pidettäviä he kuitenkin olivat ja siten heitä oli helppo kannustaa, varsinkin sympaattinen Robin. Pääkölmikon näyttelijät olivatkin koko sarjan vahvin osa-alue. Kyllä heidän kanssaan nyt sen vähän yli kaksi tuntia jaksaa viettää. Sivuhahmoista ei voi sanoa samaa, mutta heidän kanssaan ei kyllä juuri aikaa vietettykään. 

Viimeiseksi haluaisin vielä sanoa yhden asian. Niin hyvä kuin elokuvan perusidea oli, niin en voi kuin ihmetellä miksi kukaan haluaisi kokeilla huumetta, jonka haitat ylittää reilusti hyödyt? Mahdollinen kuolema on minulle ainakin ehdoton "deal-breaker". En sano, että tämä olisi juoniaukko tai mitään, varmasti moni olisi valmis tämän vaihtokaupan tekemään. Itse en kuitenkaan kuulu siihen joukkoon.

Tiivistetysti Project Power on varsin mallikelpoinen supersankarielokuvan ja toimintafilmin sulautuma, mutta mitään uutta elokuva ei genreilleen tuo. Kolme ja puoli tähteä!

Tähtityttö ja kumppanit ottavat ensiaskeleeensa supersankareina

 Arrowversen uusin tuotos Stargirl osittaa selvästi, että kyseinellä tv-universumilla on vielä paljon tarjottavaa. Sen ensimmäinen kausi oli jopa harvinaisen tasokas. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verrran juonipaljastuksia!

Justice Society of America (JSA) on tuhoutunut pahan The Injustice Society of America (ISA) toimesta. Viimeisenä tekonaan ryhmään kuulunut Starman (Joel McHale) antaa yliluonnollisia voimia omaavan sauvansa apurilleen  Pat “Stripey” Duganille (Luke Wilson) ja pyytää antamaan sen jollekin sauvan arvoiselle. Kymmenen vuotta myöhemmin tuo sauva löytääkin arvoisensa käyttäjän.

Hän on Patin uusioperheensä ja muuttoon Nebraskan Blue Valleyhin vasta soputuva tytärpuoli Courtney Whitmoren (Brec Bassinger). Courtney ottaakin sankarin velvollisuuden mielellään vastaan. Pian hän kuitenkin huomaa, ettei sankarina oleminen ole mikään helppo homma, varsinkin kuin vuosikymmenen levossa ollut ISA nostaa taas rumaa päätään. Onneksi apuna on Patin lisäksi myös joukko muita supersankariksi haluavia teinejä.

Olen katsonut kaikki DC:n Arrowversen sarjat ja pitänyt niistä, niin vaihtelevia kuin sarjat, ja niiden tuotantokaudet ovatkin olleet. Ja niinpä tiesin pitäväni tästäkin sarjasta, ainakin tapeeksi, jotta jaksaisin kuluttaa sen kanssa vajaa tunnin joka viikko. Ilokseni huomaisinkin, ettei sarja ole pelkästään katsottava, vaan pidin siitä jopa harvinaisen paljon. 

Tähän löytyy monta syytä, joista tärkeimpiä oli karismaattiset näyttelijät, erityisesti Brec Bassinger ja Luke Wilson. Myös Meg DeLacy teki hyvää työtä alkujaan hyvinkin kaksiulotteisen koulun kiusaajan, mutta lopulta yhdeksi kauden mieleenkiintoiseimmiksi hahmoiksi nousseessa, Cindy Burmanin roolissa. 

Myös Dugan/Whitmoren perhedynamiikka oli hyvä. Stargirl onnistui paikka paikoin liikuttamaan menemättä kuitenkaan missään vaiheessa turhan imeläksi. Sarja jaksoi myös yllättää, ainakin silloin tällöin. Läheskään aina edes minä, joka sentään on katsonut supersankarisarjoja aika lailla, ei voinut tietää, mitä tulee taphtumaan. 

Stargirl oli myös, ainakin supersankarisarjojen mittapuulla kiitettävän realistinen. Hahmot eivät suinkaan aloittaneen valmiina supersankareita, saatika tiiminä sellaisia, vaan he tekivät alussa paljon virheitä. Ehkä jopa liikaa sellaiselle, joka olisi halunnut jo mennä sinne toimintaan. Luultavasti siksi, että olen tottunut aikuismaisempiin supersankareihin.

Sarja onnistui myös vangitsemaan supervoimia, tai superesineitä kai tässä tapauksessa, saannin ilon paremmin kuin Arrowversen sarjoissa yleensä, ehkä The Flashia lukuun ottamatta. Sarjasta löytyi myös huumoria, eikä se tosiaankaan ottanut itseään liian vakavasti. Vieläpä suhteellisen hyvän laatuista tai aiankin omaan makuuni sopivaa.

Myös toimintakohtaukset olivat erityisen onnistuneita, samoin erikoistehosteet. Ainakin, jos ajattelee, että tälläisilla sarjoilla on paljon jotakin MCU:n elokuvia tai vastaavia pienempi budjetti. Osa asuista ei sitten niinkään. Asuista hyviä olivat vain Stargirlin itsensä. En laske Patin S.T.R.I.P.E.-robottipukua asuksi.

Sarja loisti myös, mitä tuli sen roistoihin. Niin stereotyyppiseksi kuin heidän juonensa lopulta paljastuikin. Erityisesti Jordan Mahkent/Icicle (Neil Jackson) ja Cindy Burman/Shiv olivat erityisen moniulotteisia ja paikka paikoin jopa sympaattisiakin roistoja sekä Henry King Sr./Brainwavekin (Christopher James Baker) vakuutti pelottavuudellaan.

Valitettavasti uuden JSA:n jäsenet eli kissamaisia kykyjä saavan nyrkkeilijän Yolanda/Wildcat (Yvette Monreal), kaiken tietävän tekoälyn sisältävän lasin saava Beth/Doctor Mid-Nite (Anjelika Washington) sekä supervoimakas, joskin vain tunnin päivässä, Rick/Hourman (Cameron Gellman) saivat pärjätä paljon vähemmällä ruutuajalla kuin Courtney ja Pat. Tai edes osa ISAn jäsenistä.

Tämä oli erityisen harmi Yolandan kohdalla, koska hahmo vaikutti alussa niin lupaavalta, varsinkin kuin syy hänen huonoon sosiaaliseen statukseen selvisi. Rickin kohdalla se ei juuri haitannut, sillä hän ei ollut hahmona erityisen kiinnostava. Beth puolestaan oli siltä ja välillä. Pidin hänestä kyllä, mutta niin kiinnostava hän ei ollut, että haluaisin välttämättä tietää hänestä lisää.

Stargirlin suurin, ja ainut iso, heikkous oli se, että lopulta roistot saatiin voitettua täysin liian helposti, jos ottaa huomioon, kuinka suuri vastus he olivat koko muun kauden ja kuinka paljon enemmän kokemusta heillä oli kuin JSA:n teineillä. Eikä eroa voi ihan hahmojen kehittymisenkään piikkiin laittaa. He ovat kyllä kehittyneet, mutta eivät niin paljon.

Ei, sillä, että finaalikin muuten mitenkään huono ollut. Päinvastoin. Pidin siitäkin oikein paljon. Se sisälsi yhden sarjan parhaista taistelukohtauksista, onnistui liikuttamaan tälläistä vähän kyynisempääkin mieltä ja tarjosi oikein lupaavia maistiaisia toista kautta ajatellen. Vaikkakin sarjan muutto yksinomaan CW:lle lupaakin huonoa. Muistan turhankin hyvin, mitä kävi Supergirlin kohdalla.

Tiivistetysti Stargirl aloitti harvinaisen vahvasti. Se olikin, toisin kuin pienoiseksi pettymykseksi jäänyt Batwoman, erinomainen lisä sarjauniversumiinsa. Täydet viisi tähteä!

Sateenvarjoakatemia maailmanloppua estämässä- tällä kertaa 60-luvulla

Netflixin The Umbrella Academyn toinen kausi tarjosi edellisen kauden tapaan laatusupersankariviihdettä. Siksi sarjaa onkin vaikea olla katsomatta yhdellä istumalla.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia The Umbrella Academyn ensimmäisestä ja hiukan myös toisesta kaudesta sekä tietenkin myös lähdeteoksena sarjan toimineesta Gerard  Wayn samannimisestä sarjakuvasta.

Hargreevesin sisarukset eli The Umbrella Academy eivät onnistunet pysäyttämään aiheuttamaansa maailmanloppua. Niinpä aikamatkailuun pystyvä Five (Aidan Gallagher) vei heidät menneisyyteen korjaamaan tilanteen. Hänen laskelmansa kuitenkin menivät pieleen ja jokainen sisarus päätyikin 60-luvun Dallasiin, vieläpä kuukausien päähän toisistaan. Niinpä jokainen ajattelee toistensa kuoleen ja ryhtyy rakentaamaan elämää itselleen. 

Pian Five kuitenkin huomaakin, että sisarukset toivat maailmanlopun mukanaan. Aikaa sen estämiseenkin on vain kymmnen päivää. Valitettavasti sisarusten yhdistäminen ei ole mikään helppo homma. Varsinkin kuin asiaa mutkistaa vielä John F. Kennedyn salamurha, sisarusten isän (Colm Feore) salajärjestö sekä ajan varjelemiseen vihkiytyneen The Commissionin salamurhaajat.

The Umbrella Academy oli yksi viime vuoden kovimpia supersankarisarjayllättäjiä. Niinpä odotin sen toista kautta kuin kuuta nousevaa. Enkä suinkaan joutunut pettymään. Toinen kausi tarjosi jälleen kerran huumoria, näyttäviä lavasteita ja pukuja, hyvää musiikkia, kummallisia tilanteita ja hahmoja sekä räjähtävää toimintaa. 

Sitä toimintaa oli vieläpä ensimmäistä kautta enemmän. Ei kuitenkaan niin paljon, etteikö tilaa olisi myös hahmokehitykselle. Siinä sarja, myös tämä toinen kausi, suorastaan loistaa. Kaudella myös käsiteltiin jälleen kerran traumoja ja niistä ylitsepääsemisen vaikeutta, mutta myös 60-luvulle, ja valitettavasti omallekin ajalle, sopivasti erilaisuuden pelkoa.

Parhaat storylinet tarjosi muistiinsamenettänyt, lastenhoitajaksi famille päätynyt, Vanya, ihmisoikeuksiensa puolesta taisteleva Allison (Emmy Raver-Lampman), jonka storyline antoikin mahdollisuuden käsitellä värillisten elämää rotuerotellussa Texasissa, sekä John F. Kennedyn salamurhan pysäyttämistä aikova ja sen takia mielisairaalaan joutunut, Diego (David Castañeda). 

Sen sijaan Klausin (Robert Sheehan) kultti tarjosi huumoria, ei juuri muuta. Hieman kiinnostavampi oli kuitenkin hänen yrityksensä pelastaa Vietnamissa kuollut poikaystävänsä Dave (Calem MacDonald). Lutherin (Tom Hopper) häkkitappeluja sisältävä storyline puolestaan oli koko kauden tylsin, vaikka hahmo paranikin huimasti edellisestä kaudesta.

Uusista hahmoista parhaita olivat Diegon mielisairaalassa tapaama, yllätyksiä täynnä oleva, Lila (tulevaisuuden lupaus Ritu Arya) ja Vanyan ihastus/työnantaja Sissy (loistava Marin Ireland). Allisonin ihmisoikeustaistelija-aviomies Ray (Yusuf Gatewood) oli myö hahmona, ja persoonana, hyvä. Eikä pelkästään siksi, että hänen olemassaolonsa tarkoitti sarjan siirtyvän kauemmas Lutherin ja Allisonin ongelmaisesta suhteesta.

Kate Walshin The Handlerilkin kuului kauden valopilkkuihin, vaikka minua ei olisikaan haitannut se, että nainen olisi pysynyt kuolleena. Tilalle kuin olisi voinut laittaa kaudella näyttäytyneen puhuvan kalan AJ Carmichael (Robin Atkin Downes), jonka kanssa olisin toivonut sarjan tekevän paljon enemmän. Ehkä hän olisi nostanut The Commissionin osuuden edes jokseenkin mielenkiintoiseksi. Nyt se oli koko kauden tylsin. Toivonkin, ettei järjestöä nähtäisi enää toisella kaudella. 

Kaudessa olikin vain yksi suuri vika. Se toisti hieman turhan tarkasti edeltävän kauden kaavaa. Kuitenkin, jos joki ei ole rikki, niin sitä ei kannata korjata. Toivon vain, että mahdollisesti tuleva kolmas tuotantokausi tekisi jotain uutta. Lisäksi kaudella oli sivujuonia ehkä jo hieman turhankin paljon. Niistä osan olisikin voinut jättää seuravalle kaudelle.

Kaudella oli kyllä pienempiä vikoja, kuten esimerkiksi se, että salamurhaajat eli The Swedes, tai suomalaisittain Ruotsalaiset (Jason Bryden, Kris Holden-Reid ja Tom Sinclair), eivät olleet läheskään yhtä viihdyttäviä kuin viime kauden Hazel (Cameron Britton) ja Cha-Cha (Mary J. Blige). Kauden viat, pienet tai suuret, eivät kuitenkaan juuri katsomiskokemusta haitannut.

Tiivistetysti The Umbrella Academyn toinen kausi piti sarjan viihdyttävämpien, ja hyvällä tavalla kummallisten, supersankarisarjojen joukossa. Neljä ja puoli tähteä!