Sateenvarjoakatemia maailmanloppua estämässä- tällä kertaa 60-luvulla

Netflixin The Umbrella Academyn toinen kausi tarjosi edellisen kauden tapaan laatusupersankariviihdettä. Siksi sarjaa onkin vaikea olla katsomatta yhdellä istumalla.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia The Umbrella Academyn ensimmäisestä ja hiukan myös toisesta kaudesta sekä tietenkin myös lähdeteoksena sarjan toimineesta Gerard  Wayn samannimisestä sarjakuvasta.

Hargreevesin sisarukset eli The Umbrella Academy eivät onnistunet pysäyttämään aiheuttamaansa maailmanloppua. Niinpä aikamatkailuun pystyvä Five (Aidan Gallagher) vei heidät menneisyyteen korjaamaan tilanteen. Hänen laskelmansa kuitenkin menivät pieleen ja jokainen sisarus päätyikin 60-luvun Dallasiin, vieläpä kuukausien päähän toisistaan. Niinpä jokainen ajattelee toistensa kuoleen ja ryhtyy rakentaamaan elämää itselleen. 

Pian Five kuitenkin huomaakin, että sisarukset toivat maailmanlopun mukanaan. Aikaa sen estämiseenkin on vain kymmnen päivää. Valitettavasti sisarusten yhdistäminen ei ole mikään helppo homma. Varsinkin kuin asiaa mutkistaa vielä John F. Kennedyn salamurha, sisarusten isän (Colm Feore) salajärjestö sekä ajan varjelemiseen vihkiytyneen The Commissionin salamurhaajat.

The Umbrella Academy oli yksi viime vuoden kovimpia supersankarisarjayllättäjiä. Niinpä odotin sen toista kautta kuin kuuta nousevaa. Enkä suinkaan joutunut pettymään. Toinen kausi tarjosi jälleen kerran huumoria, näyttäviä lavasteita ja pukuja, hyvää musiikkia, kummallisia tilanteita ja hahmoja sekä räjähtävää toimintaa. 

Sitä toimintaa oli vieläpä ensimmäistä kautta enemmän. Ei kuitenkaan niin paljon, etteikö tilaa olisi myös hahmokehitykselle. Siinä sarja, myös tämä toinen kausi, suorastaan loistaa. Kaudella myös käsiteltiin jälleen kerran traumoja ja niistä ylitsepääsemisen vaikeutta, mutta myös 60-luvulle, ja valitettavasti omallekin ajalle, sopivasti erilaisuuden pelkoa.

Parhaat storylinet tarjosi muistiinsamenettänyt, lastenhoitajaksi famille päätynyt, Vanya, ihmisoikeuksiensa puolesta taisteleva Allison (Emmy Raver-Lampman), jonka storyline antoikin mahdollisuuden käsitellä värillisten elämää rotuerotellussa Texasissa, sekä John F. Kennedyn salamurhan pysäyttämistä aikova ja sen takia mielisairaalaan joutunut, Diego (David Castañeda). 

Sen sijaan Klausin (Robert Sheehan) kultti tarjosi huumoria, ei juuri muuta. Hieman kiinnostavampi oli kuitenkin hänen yrityksensä pelastaa Vietnamissa kuollut poikaystävänsä Dave (Calem MacDonald). Lutherin (Tom Hopper) häkkitappeluja sisältävä storyline puolestaan oli koko kauden tylsin, vaikka hahmo paranikin huimasti edellisestä kaudesta.

Uusista hahmoista parhaita olivat Diegon mielisairaalassa tapaama, yllätyksiä täynnä oleva, Lila (tulevaisuuden lupaus Ritu Arya) ja Vanyan ihastus/työnantaja Sissy (loistava Marin Ireland). Allisonin ihmisoikeustaistelija-aviomies Ray (Yusuf Gatewood) oli myö hahmona, ja persoonana, hyvä. Eikä pelkästään siksi, että hänen olemassaolonsa tarkoitti sarjan siirtyvän kauemmas Lutherin ja Allisonin ongelmaisesta suhteesta.

Kate Walshin The Handlerilkin kuului kauden valopilkkuihin, vaikka minua ei olisikaan haitannut se, että nainen olisi pysynyt kuolleena. Tilalle kuin olisi voinut laittaa kaudella näyttäytyneen puhuvan kalan AJ Carmichael (Robin Atkin Downes), jonka kanssa olisin toivonut sarjan tekevän paljon enemmän. Ehkä hän olisi nostanut The Commissionin osuuden edes jokseenkin mielenkiintoiseksi. Nyt se oli koko kauden tylsin. Toivonkin, ettei järjestöä nähtäisi enää toisella kaudella. 

Kaudessa olikin vain yksi suuri vika. Se toisti hieman turhan tarkasti edeltävän kauden kaavaa. Kuitenkin, jos joki ei ole rikki, niin sitä ei kannata korjata. Toivon vain, että mahdollisesti tuleva kolmas tuotantokausi tekisi jotain uutta. Lisäksi kaudella oli sivujuonia ehkä jo hieman turhankin paljon. Niistä osan olisikin voinut jättää seuravalle kaudelle.

Kaudella oli kyllä pienempiä vikoja, kuten esimerkiksi se, että salamurhaajat eli The Swedes, tai suomalaisittain Ruotsalaiset (Jason Bryden, Kris Holden-Reid ja Tom Sinclair), eivät olleet läheskään yhtä viihdyttäviä kuin viime kauden Hazel (Cameron Britton) ja Cha-Cha (Mary J. Blige). Kauden viat, pienet tai suuret, eivät kuitenkaan juuri katsomiskokemusta haitannut.

Tiivistetysti The Umbrella Academyn toinen kausi piti sarjan viihdyttävämpien, ja hyvällä tavalla kummallisten, supersankarisarjojen joukossa. Neljä ja puoli tähteä!

Etsivä Jessica Jones ja Marvellin synkemmät sävyt

Supersankarit ovat saaneet uuden tulemisen. Uusin tulokas kastiin on vain Netflixistä löytyvä Marvelin Jessica Jones. Katsoin sen heti voituani, nyt on arvostelun vuoro.

Lukijan on hyvä tietää, että tämä teksti sisältää juonipaljastuksia, joskin suhteellisen pieniä. Haluaisin myös huomauttaa näin alussa, että marvelin Jessica Jonesia voi katsoa ilman pienintäkään tuntemusta Marvelin sarjakuvaunifersumista, missään muodossa. Ei sarjakuvia, elokuvia tai tv-sarjoja. Jos sarja siis kiinnostaa muuten, sitä kannattaa katsoa.

Ennen arvostelua menen hieman sarjan taustaan. Marvel ja Netflix tekivät yhden maailman realistisimmista ja synkkäsävyisimmistä supersankarisarjoista, Daredevilin. Se menestyi hyvin, eikä ihme. Se oli yksi parhaimmista supersankarisarjoista miesmuistiin. Menestys toi kummalekin ytiölle rajaa. Niinpä Daredevilia seurasi oli sitäkin synkempi Marvelin Jessica Jones.

Varoitan jo nyt. Marvelin Jessica Jones ei ole tyypillinen supersankarisarja. Tyyliltään se muistuttaa enemmänkin film noiria. Jos tyylilaji ei ole tuttu, kannattaa katsoa vaikka elokuva Black Dahlia. Eli jos odotat perinteistä supersankariasarjaa, tulet pettymään. Siitäkin hulimatta, että sarja kuuluu samaan universumiin Avengerien kanssa. Nyt itse Marvelin Jessica Jonesin pariin.

Jessica Jones (Krysten Ritter) on supervoimakas- ja kestävä yksityisetsivä, jonka ura supersanakri päättyi lyhyeen, kun ihmiset tahtoonsa saava Killgrave (Tohtori Whon:n David Tennant) sieppasi Jessican ja käytti hänen voimiansa, ja ruumistaan, omiin tarkoituksiinsa. Jessica on töykeä, alkoholisoitunut, kyynistäkin kyynisempi, mutta harvinaisen hyvä työssään. 

Vaikka sarjan päähenkilöllä on supervoimia, ne saavat suhteellisen vähän huomiota. Se keskittyykin aika lailla Jessican ja Killgraven kaksinkamppailuun sekä Jessican henkiseen tilaan, johon Killgrave jätti pysyvät jäljet. Juoni onkin teemojensa lailla harvinaisen aikuismainen, pelottava ja helposti samaistuttavakin. Toisin sanoen, juoni on minulle mieleen.

Jos jotain minun pitäisi muuttaa, niin tekisin kaudesta hieman lyhyemmän. En siksi, etten olisi pitänyt, vai pitäisikö sanonut rakastanut, sarjaa. Vaan siksi, että juoni alkoi toistamaan itseään. Enemmän kuin kerran Jessica saa käsiinsä Killgraven, mutta tämä onnistuu ihmeen kaupalla pakenemaan. Luulin jo kauden loppuvan pahiksen hetkelliseen voittoon.

Sarja ei ole mitään, ilman mielenkiintoista päähenkilöä. Sellainen Jessica Jones ehdottomasti on. Hän on naissupersankariksi harvinaisen persoonallinen, jos nyt häntä voisi supersankariksi sanoa. Hänen kaltaisa hahmoja ei ole monia, ainakaan naisissa. Suoraan sanottuna kusipäisiä, mutta myös työssään erittäin hyviä olevista miehistä ei ole pulaa. Otetaan vakka House, Walter White tai Dexter.

Olen kuullut jostain, että supersankarielokuvien hyvyys riippyy täysin siinä olevasta pahiksesta. Jos sitä soveltaa sarjaankin, Marvelin Jessica Jones on napakymppi. Killgrave on nimittäin vaikuttavin pahis pitkään aikaan. Yksi syy siihen on hahmon moniulotteisuus. Toinen, kenties vielä tärkeämpi, on hänen voimansa, jotka tekevät hänestä paljon perusroistoja pelottavamman.

Miksi näin? Avengerit ovat täynnä pelottavia, ja ennen kaikkea mahtavia superroistoja. Yksinkertaisesti siksi, koska hänen teoillaan on vertailukohtaa todellisuudessa. Tällä hetkellä joku kokee henkistä tai fyysista väkivaltaa, ehkä jopa molempia. Raiskauksiakin tapahtuu melkein päivittäin. Lisäksi oman tahdon vieminen voi olla jopa kuolemistakin pahempaa. 

Luke

Sarjan hahmot eivät tietenkään rajoitu vain Jessicaan ja Killgraveen. Sivuhshmoista tärkeimmät lienee pian omankin sarjansa saava Luke Cage (Mike Colter) ja sarjakuvissa Hellcattinakin tunnettu Jessican kasvattisisko ja paras ystävä Trish Walker (Rachael Taylor). Kumpikaan hahmo ei ole ihan päähenkilöt, tai päävastustajan veroinen, mutta erinomaisia siitä huolimatta.

Tarina ja hahmot voivat olla kuinka hyviä vain, mutta huono toteutus voi pilata sarjan kuin sarjan. Onneksi niin ei käynnyt Marvelin Jessica Jonesin kohdalla. En tietenkään ole asiantuntija, mutta kaikki näyttää ja kuulostaa oikealta. Käsikirjoituskin on huippuluokkaa. Jopa Jessican voice-overit tulivat tarpeeseen. Ne kun toivat hahmon sarkastisen luonteen hyvin esiin.

Jessica Jones on vielä parempi kuin Daredevil, yhtään Daredevilia väheksymättä. Syy löytyy niin jännitttävästä juonesta kuin kiinnostavista ja moniulotteisita hahmoistakin. Viisi tähteä.