Reacherin Jack liftaa- Eikä se ole koskaan ollut yhtä vaarallista, hänen vastustajilleen siis

Olen lukenut harvinaisen paljon Lee Childin Jack Reacher-jännäreitä, sillä ne ovat vain niin hyviä. Yhtään muita osia huonommaksi ei jää nyt arvostelemani Etsintäkuulutettu-romaanikaan.
Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Etsintäkuulutettu-kirjasta sekä mahdollisesti myös muista Jack Reacher-romaaneista. Ei tietenkään mitään turhan isoja, mutta lue silti omalla vastuullasi.

Jack Reacher on matkalla Virginiaan nähdäkseen ihanan Susanin. Koska hänellä ei ole omaa autoa, eikä oikein rahaakaan, paras keino päästä sinne on liftaaminen. Hän saakin kyydin kolmelta ventovieraalta, kahdelta mieheltä ja yhdeltä naiselta. Pian hänelle kuitenkin selviää, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Sillä nainen, karen nimeltään, viestittää hänelle olevansa kyydissä vastoin tahtoaan.

Samaan aikaan toisaalla FBI-agentti Julia Sorenson ja seriffi Victor Goodman saavat selvitettäväkseen tunnisteettoman miehen murhan. Kuka hän on ja miten hän päätyi keskelle pikkukaupunkia? Ja miksi CSI osoittaa tapaukseen epätavallista kiinnostusta? Etsintäkuulutettu, englanniksi A Wanted man, on järjestyksessään seitsemästoista Jack Reacher-romaani.

Yleensä Jack Reacher-kirjoja lukiessa tietää hyvin, mitä kirjoilta sopii odottaa. Niin laadullisesti kuin juonellisestikin. Etsintäkuulutettu ei tehnyt asiassa poikkeusta. Tämä ei ehkä kuulosta kehulta, mutta Lee Childin tapauksessa se on. sillä vaikka hänen kaikki teoksensa muistuttavatkin hyvin paljon toisiaan, ne eivät ole menettäneet hohtoaan lähes yhtään. Vaan niitä lukee mielellään vieläkin.

Itse juoni oli peruskauraa, mutta juontakin tärkeämpää oli kuitenkin Reacherin sisäinen maailman, sillä ilman sitä kirjat menettäisivät sen, mikä nostaa ne yli perusjännäreiden, joita maailmassa riittää enemmän kuin tarpeeksi. Saimmekin taas nauttia hänen poikkeuksellisesta päättelykyvystään, tietenkin pidäkkeettömällä väkivallalla höystettynä. Siis kaikesta, mikä tekee Jack Reacheristä Jack Reacherin.

Yhtään muita sarjansa kirjoja huonommaksi Etsintäkuulutettu ei siis jäänyt. Itseassa yhdessä asiassa se jopa päihitti kaikki muut sarjansa kirjat: jopa niiden mittapuulla harvinaisen hyvällä naishahmolla, Julia Sorensonilla. Kirjasarjassa on toki ennenkin ollut hyviä naishahmoja, mutta ei ikinä ihan näin hyvää. Positiivista kyllä kirjasta löytyi myös toinen hyvä naishahmo, mutta ei ihan niin hyvä kuin Sorenson.

Hyviä hahmoja löytyi Sorensonin ja sen toisen hyvän naishahmon eli Karenin lisäksi toinenkin, nimittäin Goodman, jonka ajatuksiin päästiin myös tutustumaan parin kappaleen ajan. Se miksi Karen on niin hyvä, en tarkemmin mene, sillä se paljastaisi kirjan juonesta jo ihan liikaa. Muut hahmot olivat aika kaksiulotteisia, niin kuin jo etukäteen voi arvata, varsinkin roistojen kohdalla.

Etsintäkuulutettu loisti harvinaisen hyvien naishahmojen lisäksi myös toisessa asiassa, ei kuitenkaan muita kirjoja enemmän, tai vähemmänkään, nimittäin hyvin kirjoitetuissa taistelukohtauksissa. Muutenkin sen kirjoitusyylissä ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Niin dialogi, hahmojen sisäinen maailma kuin ulkopuolinenkin maailma kuvattiin taidolla ja Lee Childille tyypillisesti myös äärimmäisellä tarkkuudella.

Valitettavasti kirjasta löytyi myös joitakin vakavia ongelmia niin alusta kuin ihan lopustakin. Alku oli liian hidas. Lukijat olivat kartalla paljon Reacheriä ensin ja toimintakin oi pelkästään ajatusten tasolla. Ongelmaan olisi ollut helppo ratkaisu, tehdä kirjasta lyhyemmän. Vakavia ongelmia on toinenkin, jopa lajityyppinsä teoksille harvinaisen epäuskottava loppu.

Tiivistetysti etsintäkuulutettu tarjosi perushyvää Reacheriä. Se myös soitti jälleen, miksi Lee Childiä arvostetaan niin suuresti ja miksi hänen kirjansa myyvät aina niin hyvin kuin ne nyt myyvät. Muutamat sen virheet kuitenkin laskivat antamaani tähtien määrää yhdellä. Neljä tähteä.

Yön ritari synkistelee lego-Gothamissakin

Huippuhyvän The LEGO: Movien jälkeen päätin katsoa myös sen jatko-osan, supersankarien aateliin kuuluvasta Batmanistä kertovan The LEGO Batman Movien. Se osoittautuikin vielä edeltäjäänsäkin paremmaksi.

Varoitus: tämä arvostelu sisältää paljastuksia The LEGO Batman Movien juonesta.

Batman (äänenä Will Arnett) on keskittynyt lähinnä rikollisten nappaamiselle ja yksinäisyydessään vellomiselle, kunnes hän kokee useita uudistuksia samaan aikaan. Kaupunkiin tulee uusi poliisipäällikkö Barbara Gordon (äänenä Rosario Dawson), jonka käsitys poliisintyöstä ei sisällä lepakkosignaalin painamista. Hän tulee myös adoptoineeksi Dick-nimisen orpopojan (äänenä Michael Cera).

Lisäksi Jokerikin ((äänenä Zach Galifianakis) kyllästyy siihen, miten välinpitämättömästi Batman häntä kohtelee, ihan kuin he eivät olisi toistensa arkkivihollisia, ja niinpä hän laitaa hanskat tiskiin. Ainakin näennäisesti. Todellisuudessa tämä on vain osa superroiston suunnitelmaa Batmanin ja hänen rakkaan kaupunkinsa tuhoksi. Sen tietää myös Batman sekä hänen kanssaan yhteistyöhön haluava Barbara.

Jokerin tarjoamasta uhkasta huolimatta, Batman ei kuitenkaan huoli apua. Vaan uskoo pärjäävänsä yksin. Kun sitten Jokerin ilkeä suunnitelma paljastuu kaikessa kamaluudessaan, tuo usko joutuu todelliselle koetukselle ja Batmanin pitää päättää, pitääkö hän itsenäisyyttä lukemattomia ihmishenkiä tärkeämpänä. The LEGO Batman Movie on supersuositun The LEGO: Movien jatko-osa.

Odotukseni The LEGO Batman Movieta kohtaan olivat kohtuullisen korkealta. Siitäkin huolimatta, että jonkun elokuvan sivuhahmosta tehdyt elokuvat eivät aina onnistu, ainakaan niin hyvin kuin edeltäjänsä. Oli kyseinen sivuhahmo sitten, kuinka suosittu hyvänsä. Pidinhän sen päähenkilöstä jo ja The LEGO: Moviessakin ja olihan se saanut niin katsojien kuin kriitikoidenkin toimesta paljon kehuja.

The LEGO Batman Movie ansaitsikin kehunsa täysin. Se ei ollut pelkästään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, vaan jopa parempi. Yhtään The LEGO: Movieta väheksymättä. Pidin siitäkin paljon. Syy elokuvan paremmuuteen löytyykin lähinnä minulle enemmän mieleeni olevasta päähahmosta, sekä supersankariteemassa, jota olen melkeinpä jo fanittanut Marvelin elokuva-universumin ensimmäisestä vaiheesta lähtien.

Enempää en näitä kahta elokuvaa nyt vertaile, sillä, vaikka sekä The Lego: Movie ja The LEGO Batman movie kuuluvatkin samaan franchiseen, ne ovat ennen kaikkea myös omia, yksittäisiä, elokuva ja sellaisina niitä yritän käsitellä. Sitä paitsi olen arvostellut The LEGO: Movien jo, mitäs sitä turhaan vatvomaan. Jos aihe kiinnostaa, niin arvostelu on luettavista tästä blogista. Ja on se, vaikein kiinnostaisikaan.

The LEGO Batmanin juoni ei ollut mitenkään ennen näkemätön, mutta supersankarielokuvien mittapuulla ei mitenkään tavanomaisesta päästäkään. Varsinkin kuin se ei arastellut pilkata myöskään edustamaansa genreä. Elokuva olisikin jopa onnistunut yllättämään minut jokusen kerran, jos peruskuviota ei olisi käsitelty aika hyvin jo trailerista ja muissa oheismateriaaleissa.

Toteutus vastasi ennestään suuria odotuksiani kaikin puolin, varsinkin ääninäyttelijöiden osalta. Suosittelenkin elokuvan katsomista alkuperäisten äänien kanssa, jos se vaan on mahdollista. Animointi oli myös erittäin onnistunut, niinpä elokuva näytti juuri niin hyvältä kuin sen pitääkin. Oli sitten erikoistehostemätöstä tai rauhallisemmista hetkistä.

Huumoria ei The LEGO Batman Moviesta oltu unohdettu, vaan elokuvassa vitsailtiin lähes taukoomatta. Tietenkin paljon huumorin määrää tärkeämpää oli laatu. Siltä osinkaan minulla ei juuri ollut valittamasta. Tämä on tuskin kenellekään yllätys. Toisin kuin se, että elokuva onnistui hauskuuttamisen lisäksi myös koskettamaan. Jopa niinkin tehokkaasti, että katsojilla olikin helliä tunteita jopa Jokeria kohtaan.

Luonnollisesti elokuva sisälsi myös paljon toimintakohtauksia, joita katsoessa aika eri todellakaan tullut pitkäksi. Tylsää hetkeä ei elokuvasta löytynyt juuri muutenkaan. Jos vitsit, hahmojen sielunelämä ja taistelukohtaukset käyvät puuduttavaksi, aina voi nauttia elokuva useista viittauksista popkulttuuriin. Niistä oman osansa saivat muun muun muassa Harry Potter, Taru Sormusten Herrasta ja Doctor Who.

Lego-elokuvien Batman tuo jotain uutta jo moneen kertaan nähtyyn hahmoon, mikä tekikin versiosta yhden viime aikojen parhaimmista. Hahmona toimivat myös muut, erityisesti eräänlainen järjenääni ja yksi turhankin harvoista elokuvan naishahmoista Barbara ja Robin, joka oli monista muista versioistaan poiketen jopa paikka paikoin hyödyksi. Myös Jokeri oli mieleni erilaisuutensa ja hauskuutensa ansiosta.

Muista hahmoista minulla ei juuri sanottavaa sitten olekaan, mutta se ei ole mikään ihme. Sivuhahmot olivat sivuhahmoja, oli elokuva mikä tahansa. Tämä vielä korostui The LEGo Batmanin kohdalta, nähtiinhän siinä monia muista elokuvista tuttuja, ja siten esittelyä kaipaamattomia, hahmoja, kuten Sauron, Voldemort, King Kong jaeräänlainen Batmanin kilpailija Superman.

Toisin kuin itse elokuva, Robin on täysin viaton.

Tähän asti olen enimmäkseen vain ylistänyt elokuvaa, mutta täysin viaton ei sekään ole. Suurin niistä liittyy legojen erityisominaisuuksiin. Olisin toivonut, että The LEGO Batman movie olisi ottanut mallia edeltäjästään ja käyttänyt niitä paremmin hyväkseen. Mitä järkeä on tehdä lego-Batman elokuva ja unohtaa lego- aspekti lähes kokonaan. Vastaan omaan kysymykseeni: Ei mitään.

Lisäksi näin aikuisen näkökulmasta maailma oli turhan mustavalkoinen selvine hyviksineen ja pahiksineen ja opetus kliseistäkin kliseisempi. Tuskin tulen paljastaneeksi liikaa kuin paljastan, että lopulta Batman tajuaa, ettei hän pärjää yksin ja ottaa niin Robinin kuin muutaman muunkin omaksi perheeksensä. En kyllä muuta odottanutkaan, onhan kyseessä myös lapsille suunnattu elokuva.

Tiivistetysti The LEGO Batman Movie tarjosi muutamista ongelmistaan huolimatta, viihdyttävän, hauskan, ja omaperäisen Batman-elokuvan, jonka parissa viihtyy niin lapset kuin aikuisetkin ja joka on vieläpä piirun verran parempi kuin minunkin suuresti pitämä The LEGO: Movien. Täydet viisi tähteä. 

Legomaailmassa Everything is not Awesome

Lelutehdas Lego on laittanut lusikkansa myös koko perheen elokuvien soppaan, vieläpä hyvin tuloksin. The LEGO: Movie onkin yksi viime vuosien hauskimpia lajityyppinsä elokuvia.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The LEGO: Movien juonesta.

Huomautus: katsoin elokuvan englanniksi, joten käytän siinä esiintyvistä ihmisistä ja asioista niiden englanninkielistä nimeä. Tämä tarkoittaa myös sitä, etten voi arvioida suomenkielisen duppauksen tasoa.

Paha Lordi Business (äänenä Will Ferrell) on saanut käsiinsä mystisen massatuhoase "Kraglen", joten koko legomaailma on suuressa vaarassa. Toivo ei kuitenkaan ole vielä menetetty, sillä Master Builder, suomeksi mestarirakentaja, Vitruvius ennustaa, että maailman pelastaa niin sanottu ”The Special” eli se, joka löytää aseen deaktivoivan Piece of Resistancen.

Monien sattumuksen kautta tuo kunnia lankeaa tuiki tavalliselle rakennustyömies Emmetille (äänenä Chris Pratt), mutta miten koko ikänsä sääntöjä noudattaneesta taviksesta voitaisiin tehdä mitä mielikuvituksellisimpia esineitä melkein tyhjästä tekevä Master Builder? Ongelmaa miettii muun muassa miehelle maailman esittänyt ja siten vastuussa hänestä oleva Wyldstyle (Elizabeth Irene Banks).

The LEGO: Movie on jopa elokuvateollisuuden mittapuulla ilmiselvää rahastusta. Sen yksi tarkoitus olikin vain myydä mahdollisimman monta lelu settiä elokuvaa fanittaville naperoille ja mahdollisesti muillekin. Se ei kuitenkaan vielä itsessään tee elokuvasta huonoa. Se nimittäin toimii harvinaisen kalliin, ja häpeilemättömän, lelumainoksen lisäksi myös hauskana ja viihdyttävä koko perheen elokuvanakin.

Toki melko iso osa elokuvan viehätyksistä liittyy nostalgiaa. Jos jotain elokuva mahdollistaa, niin paluun paljon viattomampaan aikaan. Useimmat, niin tytöt kuin pojatkin, ovat leikkineet legoilla ainakin jonkin verran. Minä itsekin. En niin paljon tai usein kuin jotkin muut, mutta kuitenkin. Nostalgia ei kuitenkaan ole tarpeellista elokuvasta nauttimisen kannalta, aikuisiltakaan, vaan siitä voi nauttia muutenkin.

The LEGO: Movie on hauska, rento, vauhdikas, jännittävä ja luovakin. Se muistuttaakin laadullisesti jonkin verran parempaa, mutta ei niin paljon kuin voisi luulla, Shrek-elokuvia. Suosikki koko perheen elokuvaksi se ei kuitenkaan pääse. The LEGO movieta lähemmäs pääsi sen jatko-osa The LEGO Batman: Movie. Siitä enemmän sitten elokuvan omassa arvostelussa, joka tulee seuraavaksi.

Itse juoni ei ollut mitenkään omaperäinen, sankariksi kasvamisesta tehtyjä elokuvia mahtuu kaksitoista tusinaan, mutta tarina kerrotaankin sitten harvinaisen ammattitaidolla, mikä korvaakin omaperäisyyden puutteen enemmän kuin hyvin. Erityisesti ääninäyttelijät olivat hyvin valittuja. Myös legojen ominaispiirteitä oli käytetty hyväkseen erittäin mielikuvituksellisesti.

Elokuvalla on viestikin, vieläpä hyväkin, joskaan ei hirveän omaperäinen, sellainen. Usko itseesi, älä tottele mitään tai ketään aivottomasti ja anna luovuutesi kukkia. Mitään kovin syvällistä ei elokuvasta kuitenkaan löydy, mutta tarvitseeko löytyäkään. Onhan kyseessä sentään koko perheen kevyttä viihdettä. Sen ei ole tarkoituskaan saada ajattelemaan, vaan tarjota taukoa tosielämän murheista. Vaikka vain hetkeksi.

Emmett oli päähahmona tylsähkö, mutta sille oli toki juonellinen syy. Suosikkihahmojani oli kaksi Wyldstyle, vaikka hän ei tämän kaltaisten elokuvien naishahmojen kaavaa rikokaan, sekä Batman. En yhtään ihmettele, miksi viimeksi mainitusta on tehty omakin elokuva. Pidin myös Vitruviuksesta, lähinnä hänen omaperäisyytensä ja hauskuutensa takia.

Lordi Business, tai hänen kliseinen ja ennalta-arvattava, ei puolestaan tehnyt juuri vaikutusta. Muuten kuin melko makean pukunsa osalta. Toisin kuin hänen kakkosmiehensä, Bad Cop/Good Cop (Liam Neeson), jolle oli ehditty kehittää oikein persoonaakin. Olikin tyytyväinen, että häntä nähtiin lopussa jopa hyvien riveissäkin. Omaa elokuvaa en kuitenkaan hänelle toivo, ihan hyvästä hahmosta ei ole kyse.

Loppu oli hyvin ennalta-arvatta, jopa pettymykseen asti. Vihaan sitä, että roistot vain luovuttavat ja luopuvat ilkeistä suunnitelmistaan sankarin tekemän puheen jälkeen. Ratkaisu on liian helppo. En kuitenkaan valita. Miten muutenkaan elokuva olisi oikein voinut loppua? varsinkin kuin tällä kertaa asialle oli elokuvassakäytyyn tosimaailmaan liittyvä syykin.

Tiivistetysti The LEGO-Movie on jopa koko perheen elokuvaksi harvinaisen hauska. Sen parissa viihtyy varmasti, ainakin jos lajityyppi on mieleen. Mitään maailmanmullistavaa on kuitenkin ihan turha toivoa. Neljä ja puoli tähteä.

Winchestereillä pitää jälleen kiirettä

Supernatural on jatkunut jo harvinaisen pitkään, eikä loppua, tai onneksemme edes tason laskua, ole näköpiirissä. Päinvastoin. Nyt arvostelemaani 12. tuotantokautta on paras vähään aikaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Supernaturalin 12. kauden juonesta!

Dean Winchester sai juuri tietää, että hänen äitinsä Mary on palautettu takaisin elävien kirjoihin, kiitoksena itse Jumalalta. Siinä onkin paljon sulateltavaa, kummallakin osapuolella. Sam puolestaan on joutunut kidutuksen saralla kunnostautuneen, Men of Letters-organisaation Brittiläisen haarakonttoriin kuuluvan naisen kynsiin. Hän syyttää veljeksiä suunnilleen kaikesta, mitä kuvitella saattaa.

Ei mene aikaakaan kuin Samin tilanne selviää myös Deanille ja Marylle, jotka ryhtyvätkin välittömästi pelastushommiin. Vain joutuakseen itsekin kidnapatuksi. Kolmikon pelastaa, hieman yllättäen, Brittiläinen Men of Letters, jotka eivät arvosta työntekijänsä edesottamuksia Winchestereitä enempää. He haluavat tehdä yhteystyötä amerikkalaisten metsästäjien kanssa, ei suinkaan kiduttaa heitä.

Heidän tarjouksensa kuulostaakin houkuttelevalta, tehdä yhtä hirviö-vapaan alueen kuin, mitä Iso-Britanniakin on. Winchesterit eivät kuitenkaan tiedä, voiko heihin tai heidän menetelmiinsä luottaa. Yleensä jos joku kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, niin se on. Heidän ongelmia lisää vielä vankilastaan kadonnut Lucifer, jolla on omat suunnitelmansa poikien, ja maailman, suhteen.

Supernatural kuuluu lempisarjojeni joukkoon, heti Game of Thronesin ja Buffy Vampyyrintappajan jälkeen. Kahdentoista kauden jälkeen sarja ei kuitenkaan ole välttynyt perin yleiseltä tv-sarjan virheeltä, toistamasta itseään. Sen vuoksi sen pari viime kautta ei ollut ihan niin hyviä kuin moni aikaisempi. Erittäin hyviä kyllä vieläkin, sitä en kieltä, mutta ei vain niin hyviä kuin suorastaan loistavat aikaisemmat kaudet.

Tässä kuvassa on jotain etäisesti tuttua.

Siksi olenkin iloinen, että Supernaturalin kahdestoista kausi muistuttaa enemmän niitä aikaisempia kausia kuin myöhempiä. Niin laadullisesti kuin palauttamalla sarjan takaisin omaan perustaansa keskittymällä taas Samiin, Deaniin, heidän tunne-elämäänsä ja yrityksiinsä tehdä maailmasta parempi paikka surmaamansa hirviö kerrallaan. Taktiikka toimi ja niinpä kausi oli vähään aikaan nähdyistä ehdottomasti paras.

Pidin myös siitä, että roistot olivat hivenen pienempiä tällä kertaa. Tekihän juuri vastustajien ihmisyys heistä vaikeamman voittaa. Moraalisesti on helppo tappaa demoni tai jokin muu hirviä, ihminen onkin sitten toinen asia. Myöskin lepo enkeleistä, Cassia, lukuun ottamatta, teki hyvää. Sitä paitsi, mikä muukaan suunta voisi olla. jumalan siskosta kuin on vaikea pistää paremmaksi. 

Vaikka aluksi olinkin epäileväinen idean toimivuudesta, niin Maryn henkiin herättäminen toi hyvän lisän sarjaan. Mary olikin uusista hahmoista paras, varsinkin kuin hän sai muitakin rooleja kuin Samin ja Deanin äitinä oleminen. Hahmo olikin melkein yhtä moniulotteinen kuin poikansakin. Hieman yllättäenkin. Sarjassa kuin häntä on kuvattu tähän asti varsin vähän ja senkin hyvin yksiulotteisesti.

Pidin kyllä siitäkin, että hänen tulonsa sai pojat käsittelemään tunteitaan häntä ja muutenkin lapsuuttaan kohtaan. Hyvänä esimerkkinä loppukauden Deanin puhe äidittömyyden rankkuudesta. Olisin kyllä toivonut, että kausi olisi antanut hänelle ja veljeksille enemmän yhteistä aikaa, mutta onneksi aina on seuraava kausi. Mary nimittäin on vielä yllättäen hengissä. Saa nähdä, kuinka kauan.

Veikkaan, että hahmo selviää 13. kauden finaaliin asti ja sitten kuolee Samin ja Deanin kannalta mahdollisimman traumaattisella tavalla. Se jos mikä olisi sarjan tapaista. Voin toki olla väärässäkin. Tässä tapauksessa toivonkin olevani sitä. Taidan olla yksin toivomukseni kanssa. Marya ei nimittäin juuri arvosteta, vaan häntä pidetään tunnekylmänä.

Kaikki ei tietenkään toiminut. Esimerkiksi brittiläinen Men of Letters oli harvinaisen hyvä ja maantasolla oleva vastustava, mutta sen suunnitelma tai tekemät aloittelijan virheet eivät juuri käynyt järkeen. Organisaatiota kuvattiin hyvin ammattitaitoiseksi, onnistuivathan he poistamaan Iso-Britannian hirviöongelman. Ruudulla näkyvä antoi siitä kuitenkin ihan toisen kuvan.

Myös sarjan tapa kohdella naisia on surullisen kuuluisa. He menettävät henkensä miehiä helpommin. Toki poikkeuksiakin on, varsinkin tällä kaudella, jossa kuoli sekä Crowley, sekä Cas. Veikkaan kuitenkin, että vähintään toinen, luultavasti Cas, sillä Crowleyn näyttelijä Mark Sherppart lähtee sarjasta. Tai niin olen kuullut. Yleensä tilanne on kuitenkin toinen.

Sitä paitsi kaksikko menetti henkensä hyvin näkyvästi, toisin kuin ruudun ulkopuolella kuollut Rowena. En ole naisen suurin fani, mutta hän oli pieninä annoksina hauska lisä sarjaan. Elävätkään naiset eivät saaneet mitenkään hyvää kohtelua. Esimerkiksi Mary, joka meni pois pitkäksi aikaa ja silloinkin kuin häntä nähtiin, hän oli suuren osan aikaa Brittiläisen Men of Letterssin aivopesemänä. 

Hahmon huono kohtelu, Supernaturalin kirjoittajien, ei niinkään Samin ja Deanin toimesta. saattaakin olla suurin syy siihen, miksei hänestä pidetä. Muutenkin naishahmot tuppaavat jäämään sivuun, jos heitä ylipäätään onnistuu. Olinkin ihmeiissäni, että Jody ja hänen kasvattityttärensä jäivät elon, kunnes sain tietää, että he saavat oman spin-off sarjansa.

Ehkä. Eihän sarjan viimeisin yritelmä päässyt Supersarjassa esitettyä esittelyjaksoa pidemmälle. En tiedä, miksi. Pidin jaksosta, vaikka sen konsepti muistuttikaan liikaa Vampyyrien sukua-sarjaa. Olisin toivonut Supernaturalin sisarsarjalta enemmän omaperäisyyttä. menin nyt vähän aiheen sivuun. Joka tapauksessa, mitä tulee kohteluun minun pitää sanoa, että ettei ongelma koske pelkästään naisia, vaan myös etnisiä vähemmistöjä, naisia ja miehiä.

Tiivistetysti supernaturalin kahdestoista kausi osoitti jälleen kerran, miksi sarja on niinkin suosittu kuin se on. Se ei ehkä parane, muttei myöskään huonone vanhetessaan. Neljä ja puoli tähteä.

Uutusia: Uusi Tohtori on valittu- Ja hän Jodie Whittaker!

Eilen BBC paljasti Doctor Who:n seuraavan päähenkilön eli kolmannentoista Tohhtorin esittäjän.
Valinta osui Broadchurch ja Attact the Block näyttelijä Jodie Whittaker. Hän on koko sarjan historian ensimmäinen nais-Tohtori.

Valinta muuttaa Tohtori naiseksi on mieleeni, mutta luonnollisesti asia on kuitenkin saanut jo nyt paljon vastustusta, sillä kaikki eivät nais-Tohtoria sulata. En ole juuri nähnyt naisen töitä, joten minulla ei ole hänestä mielipidettä henkilönä tai näyttelijänä. Luotan kuitenkin Doctor Who:n tekijätiimin valinneen Jodien, koska hän on paras henkilö rooliin. Ei siksi, että hän olisi nainen.

Luotan myös siihen, että hän tulee tekemään hyvää työtä roolissaan. Tietenkään en ole nähnyt vielä tositoimissa, joten mielipiteeni voi muuttua. Ainakin merkit ovat hyvät, sillä toistaiseksi en ole pettynyt yhteenkään Tohtoriin, vaan ne ovat aina olleet omalla tavallaan hurmaavia.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta- BBC:n Musketöörit pitävät Ranskan turvassa

BBC:n viihdyttävä ja kepeä seikkailu The Musketeers-sarja antaa lähdeteokselleen, Alexandre Dumasin Kolme Muskettisoturia-romaanille, oikeutta. Tv-sarjojen top 10 se ei kuitenkaan pääse.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Musketeers-sarjan ja mahdollisesti sen lähdeteoksen, Alexandre Dumasin jo legendaariseksi muodostuneesta Kolme Muskettisoturia-kirjasta.

Huomautus: Nyt arvostelen sarjan kaikki kolme tuotantokautta.

Pariisi. 1630-luku. d'Artagnan ("Luke" Pasqualino) etsii muskettisotureita kosto mielessään, sillä hänen isänsä on juuri murhattu sellaiseksi esittäytyneen toimesta. Pian pojalle kuitenkin selviää, etteivät he suinkaan olleet murhan takana ja päättää liittoutua kolmen eliittimuskettisoturin Athosin (Tom Burke), Aramiksen (Santiago Cabrera) ja Porthoksin (Howard Charles) kanssa selvittämään asiaan.

Murha selvisi varsin pian, mutta tapauksen selvittäminen antoi d'Artagnanille uuden päämäärän. Hän haluaa muskettisoturiksi. Lisävahvistukset ovatkin tarpeen, sillä Pariisia ja sen kuningasta Louis XIII:ta (Ryan Gage) uhkaa monet vaarat, kuten pragmaattinen Kardinaali Richelieu (Doctor Who:n 12. Tohtori Peter Capaldi) sekä hänen salamurhiinkin pystyvä vakoojansa Milady de Winter (Maimie McCoy).

Peter Capaldi ei voinut enää jatkaa sarjassa päästyään esittämään Tohtoria, joten Kardinaalin tilalle tuli toinen roisto, espanjan hyväksi vakoileva kardinaalin entiseksi alainen de Rochefort (Marc Warren). Kolmannella kaudella Musketöörit saavat vastustajansa kuninkaan Philippe- veljestä (Rupert Everett) ja omasta syystään kostoa Ranskalle vannoneesta Grimaudista (Matthew McNulty).

En tiennyt etukäteen juuri mitään sarjasta ja Kolme Musketööriä on minulle kirjana ennestään aika tuntematon, joten päätös katsoa The Musketeers-sarjaa johtui enemmänkin siitä, ettei sillä hetkellä Netflixistä tullut mitään parempaakaan, ei niinkään siksi, että sarja houkuttelisi minua muuten. Ilokseni kuitenkin huomasin, että sarja on kuin onkin katsomisen arvoinen.

Itseasiassa se olikin juuri sellainen, kuin lajityyppinsä teoksen kuuluukin eli kevyt, jännittävä, hauska, juonittelun täyteinen ja viihdyttävä. Vieläpä harvinaisen hyvä sellainen. Pidänkin sarjaa teoksena, joihin myös muut genrensä sarjat vertautuvat. Toki se olisi voinut olla yllätyksellisempi ja tunteita herättävämpikin, mutta mikäpä sarja, varsinkin seikkailusarja ei.

Suosikkisarjoihini se ei kuitenkaan päässyt tai edes sellaisiin, joista jaksaisin intoilla kovinkaan pitkää. Siitä kertoo jo sekin, että katsoin jaksojen välissä Netflixiin tulleita uusia House of Cardssia ja Orange is New Blackia. Ei kuitenkaan siksi, että siinä olisi mitään vikaa. Kyseessä oli pikemminkin makukysymys. Vaikka pidän historiallisista seikkailuista, ne eivät ole koskaan kuulunut suosikkigenreihini.

The Musketeerssin perusjuoni oli suoraan sanottuna aika peruskamaa, sarjan jokaisella kolmella tuotantokaudella. Oli paha hovin jäsen, piti ensin tunnistaa ja sitten ottaa kiinni. Samalla selvitettiin milloin mitäkin yksittäistä tapausta, joka, varsinkin viimeisellä kaudella liittyi myös siihen isompaan kuvioon. siinä sivussa kulkivat myös muskettisotureiden ihmissuhdekuviot. 

Toki joka kaudella löytyi jotain omaakin. Ensimmäinen lähinnä esitteli hahmot, toinen keskittyi lähinnä Espanjan ja Ranskan vihanpitoon, kolmas keskittyikin sitten sotaan ja kuninkaan perheasioihin. Roistojen juonet ja päämäärätkin vaihtuivat kausittain, joskaan ei niin paljon kuin olisi voinut tai edes pitänyt sarjan tuoreena pitämisen kannalta. ehkä olikin hyvä, että sarja päättyi jo kolmen kauden jälkeen.

Vaikka sarja kannattaa ensisijaisesti ottaa pelkkänä kevyenä viihteenä, missä ei toki ole mitään pahaa, se käsittele myös yllättävänkin syvällisiä aiheita, kuten orjuutta, sotaa, pakolaisia, naisten asemaa ja jopa valtionmuotojakin. Vieläpä, niin ettei se vie mitään varsinaiselta pääasialta. Tapa, jolla näitä aiheita käsiteltiin ei ollut erityisen omaperäinen, mutta niitä ei myöskään oltu laitettu pelkäksi vitsiksi.

The Musketeerssin toteutus oli oikein onnistunut. Kaikki näytti, kuului ja tuntui oikealta. Luultavasti enemmän ajasta tietävä näkisi sarjassa virheen, jos toisenkin, mutta minä en, niinpä mahdolliset sellaiset eivät minua juuri haitannut. Kehua voi myös näyttelijätyötä, erityisesti veteraaninäyttelijä Peter Capaldi. Myös itse päähenkilöitä esittävät saivat hahmoihinsa tarvittavaa karismaa.

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että sarja sisältää paljon ajan mukaista, vauhdikasta ja ennen kaikkea hyvin toteutettua toimintaa. Verta ei kuitenkaan juuri näy, joten se sopii hyvin myös vähän nuoremmillekin. Varsinkin kuin myös seksistä, juomisen kuvaamisesta ja kiroilusta säästettiin. Ainakin niin uskoisin. itse olen jo aikuinen, eikä minulla ole lapsia. Niinpä en ole mikään aiheen asiantuntija.

Sarjan hahmot olivat helposti samaistuttavia ja jopa moniulotteisiakin, varsinkin ensimmäisen kauden roistot Kardinaali Richelieu ja Milady de Winter, jotka olisi helposti voinut tehdä yhtä kliseisiä kuin Bond-pahiksista konsanaan. Erityisesti Kardinaali tahtoi omalla tavallaan vain Ranskan parasta, vaikka hänen keinonsa olivatkin enemmän kuin arveluttavat. Parempi hallitsija hän on kuin palvelemansa kuningas.

Tiivistetysti the Musketeers kertoo vanhan tarinan uudella, hauskalla ja viihdyttävällä, joskin myös hivenen yllätyksettömällä tavalla. Neljä ja puoli tähteä.

Kapina naisvankilassa

Orange is New Blackin viides kausi teki sarjaan paljon muutoksia, jotka vaikuttivat kyllä kauden kulkuun, mutta eivät suinkaan sen laatuun. Niinpä sarja onkin edelleen yksi Netflixin parhaista.

Varoitus: Luvassa juonipaljastuksia!

Litchfieldin vankilassa eletään jännittäviä aikoja. Poussey Washington (Samira Wiley) kuoli vartijan käsissä, vankilan kurjia oloja vastaan tehdyn rauhanomaisen protestin yhteydessä. Kun vielä vankilan johtaja Caputo (Nick Sandow) päätti jättää murhan tehneen vartijan vangitsematta ja vanki "Daya" (Dascha Polanco) saa käsiinsä erään vartijan laittomasti tuoman aseen, tilanne eskaloituu täyspäiseksi vankien kapinaksi.

Kapinan sovittelijaksi päätyi Pousseyn ystävä "Taystee" (Danielle Brooks). Muut vangit ottavat siihen osaan vaihtelevalla intensiteetillä. Esimerkiksi aikaisempina kausina tarinan keskiössä olleet Piper (Taylor Schilling) ja Alex (Laura Prepon) jäävät sivuun, kuin taas Maria (Jessica Pimentel) tekee kaikkensa yhdistääkseen vangit yhteistä vihollista eli vartijoita ja MCC:tä vastaan.

Orange is New Blackin kuudes kausi sijoittui tavallisesta poiketen vain parin päivän ajalle, joten sitä voisi kutsua on kutsuttukin, lähinnä kriitikoiden toimesta, jo jonkinlaiseksi tarinankerronnalliseksi kokeeksi. Tässä on omat riskinsä, joidenka vuoksi sarjan taso olisi voinut laskea ja paljon. Näin ei kuitenkaan käynyt. Laadullisesti sarja on kuitenkin pysynyt yhtä loistavana kuin aina ennenkin.

Pakan sekoitus tulkin tarpeeseen, sillä Orange is The New Black, niin monen muun lailla, oli alkanut toistaa itseään. Muuttunut tilanne antoikin sarjalle tilaisuuden käsitellä jo aikaisemmin nähtyjä aiheita, kuten rasismia ja luokkayhteiskuntaa, erilaisesta näkökulmasta kuin koskaan sarjan historiassa. Muodostivathan vangit itselleen eräänlaisen mikroyhteiskunnan, omine etuineen ja haasteineen. 

Sarja näyttikin paljon sellaista, joita ennen ei olisi ollut vankilaympäristön puitteissa mahdollista. Varsinkin kuin vangit löysivät itselleen älypuhelimia, joiden avulla he pääsivät vaikuttamaan myös vankilan ulkopuoliseenkin maailmaan. Tarkoitti se sitten yhteyden ottoa lähimmäisiinsä, vankilan tilanteesta kertomista, meikkivideoiden tekoa, mitä tahansa muuta.

Toinen hyvä idea oli vaihtaa keskushenkilöä Piperista Taysteeksi. Lähinnä siksi, että Piperiä kestää vain pieninä annoksina, mutta ei pidä väheksyä myöskään Danielle Brooksin vaikuttavaa näyttelijätyötä. Nainen todella loisti tällä kaudella. Toivon, että muutos olisi pysyvä, mutta se ei vaikuta todennäköiseltä. perustuuhan sarja lievästi Piper Kermanin omanelämänkerralliseen kirjaan.

Vaikka panokset olivatkin suuret ja käsiteltävä olikin vakavia asioita, se ei kuitenkaan estänyt sarja tekijöitä käyttämään aikaa sellaisiin valoisempiin asioihin kuin vaikka vartioiden kykykilpailu tai hetken aikaa toiminnassa ollut kahvila. Tämä taas loi tietyn ristiriidan, mitä tuli sarja tunnelmaan. Minä näen asian vain hyvänä. Oli hyvä välillä levähtää raskaimmista aiheista ja saada nauraa.

Valitettavasti kaikki eivät kuitenkaan ajattele minun laillani. Usean muun mukaan sarja pitäisi hylätä komedialliset piirteensä ja muuttua draamakomediasta pelkästään draamaksi. Olenkin kuullut, että jotkin ovat jättäneen kauden katsomisen jo ensimmäisiin jaksoihin ja se on toki heidän oikeutensa. Jossain määrin myös heidän virheensä, sillä kausi paransi loppua kohden.

Yhdessä asiassa olen kuitenkin samaa mieltä kuin useammat muut, takaumat saisivat jo mennä. Tai ainakin parantua ensimmäisten kausien tasolle, jossa ne vielä palvelivat tarkoitustaan opettaan Litchfieldin asukkaista jotain uutta. Nykyään ne vain vähensivät turhaan kamalan tilanteen aikaan saamaa jännitettä ja siten myös haittasivat kauden katsomiskokemusta.

Kaudella nähtiin kyllä muutama hyväkin takauma, kuten se, jossa Watson (Vicky Jeudy) tutustui etuoikeutettujen kouluun sekä se, jossa päästiin tutustumaan Alisonin (Amanda Stephen) vähemmän auvoiseen elämään kolmen ihmisen avioliitossa. Niitä ei kuitenkaan ole tarpeeksi oikeuttaakseen muiden niitä paljon turhempien takaumien olemassaolon.

Takaumat eivät kuitenkaan ollut kauden suurin virhe, vaan se kyseenalainen kunnia kuuluu pettymykseksi jääneelle lopulle, joka ei ollut edes etäisesti niin jännittävä kuin voisi sarjan vihjailujen perusteella luulla. Kausi kyllä loppui cliffhangeriin melkein kaikkien tärkeimpien vankien ollessa vielä Litchfieldin sisäpuolella, mutta jotenkin olisi vaikea kuvitella, että sekään ratkeaisi minkäänlaiseen katastrofiin.

Toki yksi hahmo, sadistinen vartija Piscatella (Brad William Henke) kuoli, mutta häntä ei kukaan jää kaipaamaankaan. Lähinnä siksi, että hahmo oli paitsi harvinaisen epämiellyttävä, niin myös harvinaisen kaksiulotteinen. Eikä edes hahmon viimein saamat omat takaumat muuttaneet näkemystäni hahmosta ainakaan positiivisempaan suuntaan. Kusipää, mikä kusipää.

Tiivistetysti Orange is The new Black on edelleen paitsi lajityyppinsä eli draamakomedioiden kiistämätön huippu, niin myös muutenkin loistavaa tv-viihdettä, vaikka se tekikin kaudella muutamia virheitä. Niistä osa on tässä arvostelussa, mutta osa vähäpätöisyytensä takia ei. Neljä tähteä.

Hämä-hämähäkki kiipes pilvenpiirtäjälle- Ja otti oman paikkansa Marvelin elokuvauniversumissa

Jo Captain America: Civil Warissa vaikutuksen tehnyt Spider-Man ilahdutti myös omassa, Spider-Man: Homecoming-leffassa. Se olikin paras tähän asti tulleista ”Hämis”-elokuvista.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Spider-Man: Homecoming-elokuvan juonesta! Lue siis omalla vastuullasi!

Huomautus: Käytän Marvelin elokuvauniversumista nimeä MCU, sen englanninkielisen nimen, Marvel Cinematic Universen, lyhennettä. Lyhenne tulee esiin usean kerran tämän arvostelun aikana, joten kaikkien lukijoiden olisi hyvä tietää, mitä se tarkoittaa.

Peter Parker/Spider-Man, suomalaisittain Hämähäkkimies (Tom Holland) tahtoisi päästä Avengers-supersankariryhmään. Sitä ennen hänen pitää kuitenkin todistaa kykynsä mentorilleen Tony Starkille/Iron-Manille (Robert John Downey Jr.). Se ei kuitenkaan ota onnistuakseen, sillä Tony ei päästä nuorena ja kokemattomana pitämäänsä poikaa tositoimiin, vaan kehottaa tätä keskittymään pikkurikollisiin.

Nuoren sankarin tilaisuus tulee muukalaisteknologiasta tehtyjä aseita eniten tarjoamalle myyvän, Vulture-nimisen pahiksen muodossa (Michael Keaton). Onko roisto kuitenkin lian iso pala purtavaksi vielä varsin kokemattomalle sankarille? Varsinkin kuin supersankaruuden lisäksi hänellä on huolehdittavaan myös koulunkäynti ja ihastus ihanaan Liviin (Laura Harrier).

Valehtelisin, jos sanoisin Spider-Man: Homecomingin ylittäneen odotukseni. Mutta vain siksi, että ne olivat jo valmiiksi korkealla. Sekä kriitikoiden ylistävien arvosteluita lukeneena, Captain America: Civil Warin katsoneena, että MCU:hun kuuluvien elokuvien tason tuntien. Eikä suinkaan suotta, sillä se olikin paras Spider-Manista koskaan tehty elokuva. Ainakin viime aikoina tehdyistä Spider-Man-elokuvista.

Parhaisiin Marvelin elokuvauniversumin elokuviin se ei kuitenkaan kuulunut, mutta se ei ole mikään häpeä. Niiden taso on erittäin kova. Syy siihen ei edes ollut elokuvan huonoudessa, vaan siinä, ettei elokuvan toinen genre, teinikomedia, ole sitä ominta alaani. Kauas se kuitenkaan jäänyt ja niinpä elokuva on katsomisen arvoinen, ainakin jos hahmo kiinnostaa edes vähääkään.

Sitä paitsi, Spider-Man: Homecomingissa oli kyllä kaikki, mikä tekee MCU:sta niin hyvän. On tajunnan räjäyttävää toimintaa, huumoria, inhimillinen sankari, supervoimilla ja teknologialla pelleilyä sekä ihailtavaa optimismia. Toteutuskin oli Marvelin elokuvauniversumin totuttua tasoa eli äärimmäisen ammattitaitoista. Erityisesti visuaalisesti. Niin toimintakohtauksissa kuin muutenkin. 

Spider-Man-elokuvia on jo ennestään viisi, joten helposti tulee mietittyä, että tarvitaanko niitä vielä lisää. Tuskin. Jos kyseinen elokuva on kuitenkin näin hyvä, niin antaa tulla vain. Varsinkin kuin se myös poikkesi aikaisemmista elokuvista. Sijoittuihan se viisaasti niitä myöhemmälle ajalle ja niinpä kaikki jo kyllästymiseen asti nähty eli Ben-sedän murha, vapaaottelukehä ja radioaktiivinen hämähäkki loistivat poissaolollaan. 

Spider-Man: Homecoming oli lajityyppinsä, ja päähahmonsa supervoimiin, nähden yllättävänkin maanläheinen. Se sopiikin hahmon omalle elokuvalle paremmin kuin hyvin. Yllättävää on myös se, kuinka pienen rooliin Iron-Man oikein saikaan, olihan hänen osuuttaan korostettu trailereista aika lailla. Minusta tämä oli vain hyvä asia. Kyseessä ei ole MCU:n neljäs Iron-Man, vaan ensimmäinen Spider-Man.

Vaikka Iron-Manian nähtiinkin suhteellisen vähän, elokuvasta löytyy silti paljon viittauksia muihin MCU:n elokuviin, joten elokuvasta saa enemmän irti, jos ne, tai ainakin Civil War, on katsottuna. Välttämätöntä se ei kuitenkaan ole. Tai niin ainakin luulisin. itse olen katsonut joka ainoan elokuvauniversumin elokuvan, jotkut vielä enemmän kuin kerran. Niinpä omaa kokemusta asiasta minulla ei ole.

Itse päähahmon castaus oli jopa harvinaisen onnistunut. Siitäkin huolimatta, ettei minulla ole pahaa sanottavaa aikasemmista hahmon esittäjistä eli Tobey Maguiresta ja Andrew Garfieldista. Tom Holland oli harvinaisen hauska ja tuore Spider-Man täynnä nuorekasta charmia. Ei haittaa myöskään sekään, että Hollandin jos kenenkä uskoisi 15-vuotiaaksi, vaikka oikeassa elämässä hän on hieman vanhempi, 21-vuotias.

Elokuvasta löytyi joitakin kiinnostavia sivuhahmoja, kuten Iron-Man, hänen avustajansa Happy (Jon Favreau), Peterin kuuma täti (Marisa Tomei) ja salaperäinen MJ (Disney-kanavan veteraani Zendaya). Valitettavasti kaikki muut saivat tyytyä kävelevän kliseen osaan, erityisesti Peterin ihastus Liv sekä hänen parasystävänsä ja eräänlainen yleisön sijainen Ned (Jacob Batalon). 

Yleensä valitan supersankarielokuvien roistosta, mutta niin ei tarvitse tehdä tällä kertaa. Ymmärrettävän motivaationsa, karismaattisen ja ammattitaistoisen näyttelijänsä Michael Keatonin sekä muistettavuutensa takia Vulture oli roistona harvinaisen hyvä. Pidin myös siitä, ettei hahmo ei myöskään koskaan mennyt pahuudessaan yli. Toisin kuin supersankarielokuvissa, erityisesti MCU:n sellaisissa, yleensä. 

En kuitenkaan inhonnut heistä ketään, jota ei ole tarkoitettukaan inhottavaksi. Huomattavin tällainen inhottavaksi tarkoitettu oli Peterin kiusaaja, rikkaan perheen pilalle hemmoteltu poika Flash Gordon (Tony Revolori). Elokuva ansaitsee kiitosta sivuhahmojen etnisestä monimuotoisuudesta. Mikä on toki uskottavaahan, sijoittuuhan se kulttuurien sulatuskattilanakin tunnettuun New Yorkiin.

Kyseinen kuva ei liity asiaan. En halua spoilata loppukohtauksia.

Vielä lopuksi. MCU:n elokuville tyypilliseen tapaan myös Spider-Man: Homecomingissa nähdään lopputekstien jälkeen vielä pari loppukohtausta. Niitä ei kannata jättää väliin tälläkään kertaa, joten kehottaisin kaikkia elokuvan katsojia jäämään vielä lopputekstien jälkeenkin. Asia on niin tyypillinen, etten edes tiedä, kannattiko sitä mainita. Mutta mainitsin niin kuitenkin, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Tiivistetysti Spider-Man: Homecoming tekee oikeutta paitsi suositulle päähahmolleen, niin myös kuulumalleen Marvelin elokuvauniversumille. Se ansaitseekin täysin kaikki saamansa kehut, niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Täydet viisi tähteä.

Noituri myrskyn kourissa- Lauseen molemmissa merkityksissä

Yllätyin iloisesti huomattuani, että syystäkin supersuosittu Noituri-saaga on saanut Myrskykausi-nimisen esiosan. Edellisten osiensa tapaan kirja tarjosikin fantasiaa parhaimmillaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Tuntuu kuin koko maailmankaikkeus olisi noituri Geraldia vastaan. Mies menetti miekkansa ja hänet vangittiin tekaistuiden syytösten nojalla. Miekat tulisivatkin tarpeeseen kuin itse Kerachin prinssi pyytää noiturilta apua estääkseen isäänsä kohdistuvan vallankaappauksen, jonka suunnittelijoina ei ole ketkään muut kuin hänen omat veljensä.

Ennen tehtävän täyttämistä Geraldin on kuitenkin ensin saatava miekkansa ja päästävä kauniin, mutta juonikkaan, velho Punakorallin pauloista. Naisella onkin omat suunnitelmansa niin noiturin kuin Kerachin varalle. Omat lisänsä jo ennestään jännittävään tilanteeseen tuovat niin muut velhot, maailmaa kansoittavat hirviöt ja epäihmiset, kuten haltiat ja kääpiöt, kuin ennakkoluuloiset ihmisetkin.

Ei mene aikakaan kuin Gerald löytää itsensä ja uskollisen ystävänsä bardi Valvattin tapahtumien keskelle ja he joutuvat huomaamaan, että salaliittojen ja juonittelun täyteisessä maailmassa mikään ei ole sitä, miltä se näyttää. Tämän kaiken lisäksi myrskykausi tekee tuloaan, tällä kertaa kirjaimellisesti. Myrskykauden tapahtumat sijoittuvat sarjan aloittaneen Viimeinen toivomus -novellikokoelman aikoihin.

Mukaansatempaavuutensa, realisminsa, nerokkuutensa, virtaviivaisen toimintansa, tumman huumorinsa ja kiinnostavien hahmojensa ansiosta Noituri-saaga on yksi parhaimmista aikuisille suunnatuista fantasiakirjasarjasta, heti Tulen ja Jään-kirjasaagan jälkeen. Sen viimeisen osan kirjoittamisesta on kuitenkin jo aikaa, melkein kaksikymmentä vuotta. Siksi en enää odottanut, että sarja saisi vielä jatkoa.

Koska kirjasarja on kuitenkin niin hyvä, otin uutisen ilolla vastaan. Myrskykausi ei pettänytkään odotuksiani. Pikemminkin päinvastoin. Saagan muiden osien lukemisesta on jo sen verran aikaa, etten edes muistanut kuinka loistavia sen kirjat oikein ovatkaan. Ei olekaan ihme, että kirjasarja on kerännyt suosiota maailmalla. Jos ei muuten, niin siitä tehdyn pelin muodossa.

Minulla ei olekaan Myrskykaudesta juuri negatiivista sanottavaa, positiivista vain. Toki kirjaa voisi syyttää tarinan poikkoilevaisuudesta, turhankin monesta sivujuonesta, epäkiinnostavasta pääroistosta, fantasiakirjoille liiankin tyypillisestä hetero, ja valkonormatisuudesta sekä sen pakollisen rakkauskuvion olemassaolosta. Niistä yksikään ei kuitenkaan haitannut lukunautintoa, ei sitten yhtään.

Sitä nautittavaa löytyikin sitten niidenkin edestä. Itse juoni oli juuri sellainen kuin hyvällä fantasiakirjalla pitääkin eli yllättävä, toiminnan täyteinen, ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea mukaansatempaava. Halusin oikeasti tietää, kuinka kaikki tulee päättymään ja mitä käänteitä se vielä pitikään sisällään. Ainut, mitä en halunnut, niin kirjan loppuvan.

Andrzei Sapkowski, kirjailija

Myrskykausi sisälsi myös paljon jo Noituri-saagan tavaramerkiksi muodostunutta yhteiskuntakritiikkiä, jonka vuoksi kirja olikin ajankohtaisempi kuin tämän sorttisilta kirjoilta voisi olettaa. Osaa tämä saattaa ärsyttää, mutta minua ei. Varsinkaan kuin se ei vienyt huomiota itse tarinalta, vain lisäsi siihen oman mausteensa.

Tarinasta löytyi elementtejä ties vaikka kuinka monesta hyvin tutusta mytologiasta. Kuitenkin niin, että ne sopivat hyvin yhteen toistensa, ja kirjasarjan yleisen hapatuksen, kanssa, vieläpä mielenkiintoisella tavalla. Tunnetuin niistä lienee kuningas Arthurin mytologia, jota näimme jo edellisistä osista tutun Nimuen muodossa. Tosin vain muutaman väliosan verran.

Juoni ei vieläpä ollut turhan ilmiselvää. Toisin kuin monen muun fantasiakirjan kohdalla, joidenka käänteet näkee jo kaukaa. Varsinkin minä, joka on lukenut sekä fantasiaa, että vieläpä nimenomaan Noituri-saagan kirjoja jonkin verran. Toki Myrskykaudessakin oli muutama ennalta-arvattava kohta, mutta missäpä ei. Se, että niitä oli vain muutama, on jo voitto itsessään.

Tylsistymään en päässyt missään vaiheessa, edes niissä vähemmän toiminnallisissa kohdissa. Se ei ole pelkästään tärkeää, vaan myös pakollista tämän tyyppisille kirjoille. Ne toimintakohdat olivatkin sitten kirjan kolmanneksi parasta antia, ensimmäisenä tulee hahmot, sitten itse maailma. Ne olivat värikkäitä, vauhdikkaita, uskottavia ja realistisia. Eli toisin sanoen, samanlaisia kuin itse kirjakin.

Pelien Gerald

Päähenkilön eli Gerald Rivialaisen pään sisään pääsi helposti, samoin maailman, eikä suinkaan vain siksi, että se on minulle ennestään tuttu. Vaan myös Andrzej Sapkowskin suorastaan mestarillisen kirjoitustyylin ansiosta. Sitä onkin lähes mahdotonta kehua liikaa. Samoin kuin niin taitojensa kuin luonteensakin puolesta erinomaista Geraldiakin. Siitä pitivät useat hahmoon liittyvät yksityiskohdat huolen.

Sivuhahmot ovat aina olleet Noituri-saagassa oikein epätavallisen moniulotteisia ja mielenkiintoisia. Niin hirviötkin, aidot hirviöt kuin hirviömäiset ihmisetkin. Erityisesti eräänlainen ihmiskettu, jonka taidot illuusioiden saralla tekivät siitä varteen otettavan vastustajan. Poikkeuksena pienemmät sivuhahmot. Hyvä niin, sillä kirjaa luetaan Geraldin, ei jonkun ennestään tuntemattoman tallaajan, takia.

Esimerkiksi tähän

Myrskykauden loppu antoi mahdollisuuden kirjasaagan jatkamiselle. Toivon, että niin vielä tapahtuukin, edes novellien muodossa. Odottaa sitä ei kuitenkaan kannata jäädä, sillä Suomeen uusi kirja tulisi vasta vuosien päästä. Jos kirjan maailma kiinnostaa, kannattaakin tutustua siitä tehtyihin peleihin. Itseäni ne eivät kuitenkaan kiinnosta, mutta jotakin muuta kyllä voi senkin edestä.

Myrskykausi osoitti jälleen kerran, että Noituri-saaga on suuren suosionsa ansainnut. Kiitos kirjailija Sapkowskin erinomaisen ja tunteita herättävän kirjoitustyylin, moniulotteisten hahmojen, kiinnostavan maailman ja vauhdikkaiden toimintakohtausten. Se ansaitseekin täydet viisi tähteä, ehdottomasti.