Spider-Manin symbioottivihollinen sankarin hommissa

Venomin huonosta arvostelumenestyksestä huolimatta, olin kuullut siitä paljon hyvää. Siksi elokuva tuottikin minulle pienoisen pettymyksen, vaikka se ihan perushyvä sarjakuvafilmatisointi olikin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Venom-elokuvasta ja mahdollisesti myös hahmosta kertovista sarjakuvista. Varmasti en tiedä, koska sarjakuvat ovat minulta jääneet lukematta.

Tutkivalla journalistilla Eddie Brock (Tom Hardy) ei mene hyvin. Miessai potkut tutkittuaan Life-yhtiötä johtavaa vaikutusvaltaista keksijämiljonääriä Carlton Drake (Riz Ahmed) ja tyttöystävä Annekin (Michelle Williams) jätti. Niinpä luonnollisesti hän alkaa tutkia epäilyttävän yritysjohtajan toimintaa omin luvin. Hän päättääkin murtautua yrityksen laboratorioon, mutta siellä asiat menevät vain huonompaan suuntaan.

Eddien ruumiin valtaa päiden puremisesta pitävä, mutta muuten oikein sympaattinen, Venom-symbiootti. Kaksikolla onkin omat haasteensa tulla toimeen keskenään, mitä Venomin kanssa samalla avaruusaluksella maahan tuli myös symbiootin paljon vahvempi ja ilkeämpi lajitoveri Riot ainakaan auta. Elokuva on saanut inspiraatiota sarjakuvista Venom: Lethal Protector ja Planet of the Symbiotes.

Venom sarjakuvien idea on ihailtavan omaperäinen. Mies ja parasiitti, vaikkei Venom tykkää itseään parasiitiksi sanottavan, antisankareina. Valitettavasti sen elokuvaversiossa toteutusta voisi kuitenkin kuvata lähinnä sanalla okei. Se ei ole huono elokuva, itseasiassa pidin sitä oikein viihdyttävänä, mutta se on kuitenkin kaukana siitä, mihin lähtöasetelmalla voisi saavuttaa.

Toteutus vastasikin aika perussupersankarihuttua. Minua tätä ei haittaa, katson paljon, luultavasti liikaa, supersankarisarjoja, - ja elokuvia, koska pidän niistä. Kuitenkin se tarkoitti myös sitä, että elokuva ei ole mitenkään erityisen persoonallinen. Onneksi sentään se tärkein oli kohdallaan eli Eddien ja Venomin kemia. Tom Hardy olikin hyvä valinta hieman luuserihkon toimittajan rooliin.

Venomista odotettiin verisempää ja aikuismaisempaa, jopa kauhun piirteitä omaavaa. Se olisikin voinut toimia, aikuisille suunnatutkin supersankarit voivat menestyä, niin kuin Deadpool ja Logan kiistämättä osoittivat. Tämä olisikin voinut antaa elokuvalle juuri sitä persoonallisuutta. Koska en ole nähnyt elokuvan K18-versiota, en voi kuin jossitella. Sitä paitsi, niin kuin jo sanoin, lopputuloskin oli ihan tarpeeksi hyvä.

Valitettavasti sivuhahmot eivät olleet mitenkään erityisen muistettavia, erityisesti Eddien ex Anne jäi latteaksi, mikä oli silkkaa Michelle Williamsin tuhlaamista. Vihollisena Carlton Drake oli ok, mutta valitettavasti ei enempää. Muista hahmoista ainoastaan äskettäin Netflix-komediaspeciaalin saaneen Jenny Slaten tutkija Dora Skirth on mainitsemisen arvoinen.

Erikoistehosteita voisi kuvailla lähinnä sanalla keskinkertainen. Poikkeuksena oli Venom, jonka toteutukseen on selvästi kiinnitetty erityisen paljon huomiota, niin kuin pitääkin. Hänhän on se toinen pääosa. Venomin taistelukohtaukset, hieman latteaa lopputaistelua lukuun ottamatta, tarjosivat myös viihdyttävää, joskaan ei ennen näkemätöntä, katsovaa.

Venom lopputekstien jälkeen löytyy jälleen, Marvel elokuvien tapaan, vielä yksi kohtaus. Se kannattaa katsoa. Se petaa vuonna 2020 tulevaa Venom 2 -elokuvaa, jossa pahiksena nähtäisiin legendaarinen Carnage, jonka kuulemma piti alunperin esiintyä jo tässä ensimmäisessä elokuvassa. Luultavasti katson jatko-osankin, mutta saa nähdä, viitsinkö mennä sitä oikein teatteriin asti katsomaan.

Tiivistetysti Venom ehdottoman viihdyttävä, mutta myös jokseenkin unohdettava katselukokemus varsin enemmän hyvin valitulla pääosan esittäjällä eli toisin sanoen takuuvarma kolmen tähden elokuva.

Hämä-hämähäkki kiipes pilvenpiirtäjälle- Ja otti oman paikkansa Marvelin elokuvauniversumissa

Jo Captain America: Civil Warissa vaikutuksen tehnyt Spider-Man ilahdutti myös omassa, Spider-Man: Homecoming-leffassa. Se olikin paras tähän asti tulleista ”Hämis”-elokuvista.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Spider-Man: Homecoming-elokuvan juonesta! Lue siis omalla vastuullasi!

Huomautus: Käytän Marvelin elokuvauniversumista nimeä MCU, sen englanninkielisen nimen, Marvel Cinematic Universen, lyhennettä. Lyhenne tulee esiin usean kerran tämän arvostelun aikana, joten kaikkien lukijoiden olisi hyvä tietää, mitä se tarkoittaa.

Peter Parker/Spider-Man, suomalaisittain Hämähäkkimies (Tom Holland) tahtoisi päästä Avengers-supersankariryhmään. Sitä ennen hänen pitää kuitenkin todistaa kykynsä mentorilleen Tony Starkille/Iron-Manille (Robert John Downey Jr.). Se ei kuitenkaan ota onnistuakseen, sillä Tony ei päästä nuorena ja kokemattomana pitämäänsä poikaa tositoimiin, vaan kehottaa tätä keskittymään pikkurikollisiin.

Nuoren sankarin tilaisuus tulee muukalaisteknologiasta tehtyjä aseita eniten tarjoamalle myyvän, Vulture-nimisen pahiksen muodossa (Michael Keaton). Onko roisto kuitenkin lian iso pala purtavaksi vielä varsin kokemattomalle sankarille? Varsinkin kuin supersankaruuden lisäksi hänellä on huolehdittavaan myös koulunkäynti ja ihastus ihanaan Liviin (Laura Harrier).

Valehtelisin, jos sanoisin Spider-Man: Homecomingin ylittäneen odotukseni. Mutta vain siksi, että ne olivat jo valmiiksi korkealla. Sekä kriitikoiden ylistävien arvosteluita lukeneena, Captain America: Civil Warin katsoneena, että MCU:hun kuuluvien elokuvien tason tuntien. Eikä suinkaan suotta, sillä se olikin paras Spider-Manista koskaan tehty elokuva. Ainakin viime aikoina tehdyistä Spider-Man-elokuvista.

Parhaisiin Marvelin elokuvauniversumin elokuviin se ei kuitenkaan kuulunut, mutta se ei ole mikään häpeä. Niiden taso on erittäin kova. Syy siihen ei edes ollut elokuvan huonoudessa, vaan siinä, ettei elokuvan toinen genre, teinikomedia, ole sitä ominta alaani. Kauas se kuitenkaan jäänyt ja niinpä elokuva on katsomisen arvoinen, ainakin jos hahmo kiinnostaa edes vähääkään.

Sitä paitsi, Spider-Man: Homecomingissa oli kyllä kaikki, mikä tekee MCU:sta niin hyvän. On tajunnan räjäyttävää toimintaa, huumoria, inhimillinen sankari, supervoimilla ja teknologialla pelleilyä sekä ihailtavaa optimismia. Toteutuskin oli Marvelin elokuvauniversumin totuttua tasoa eli äärimmäisen ammattitaitoista. Erityisesti visuaalisesti. Niin toimintakohtauksissa kuin muutenkin. 

Spider-Man-elokuvia on jo ennestään viisi, joten helposti tulee mietittyä, että tarvitaanko niitä vielä lisää. Tuskin. Jos kyseinen elokuva on kuitenkin näin hyvä, niin antaa tulla vain. Varsinkin kuin se myös poikkesi aikaisemmista elokuvista. Sijoittuihan se viisaasti niitä myöhemmälle ajalle ja niinpä kaikki jo kyllästymiseen asti nähty eli Ben-sedän murha, vapaaottelukehä ja radioaktiivinen hämähäkki loistivat poissaolollaan. 

Spider-Man: Homecoming oli lajityyppinsä, ja päähahmonsa supervoimiin, nähden yllättävänkin maanläheinen. Se sopiikin hahmon omalle elokuvalle paremmin kuin hyvin. Yllättävää on myös se, kuinka pienen rooliin Iron-Man oikein saikaan, olihan hänen osuuttaan korostettu trailereista aika lailla. Minusta tämä oli vain hyvä asia. Kyseessä ei ole MCU:n neljäs Iron-Man, vaan ensimmäinen Spider-Man.

Vaikka Iron-Manian nähtiinkin suhteellisen vähän, elokuvasta löytyy silti paljon viittauksia muihin MCU:n elokuviin, joten elokuvasta saa enemmän irti, jos ne, tai ainakin Civil War, on katsottuna. Välttämätöntä se ei kuitenkaan ole. Tai niin ainakin luulisin. itse olen katsonut joka ainoan elokuvauniversumin elokuvan, jotkut vielä enemmän kuin kerran. Niinpä omaa kokemusta asiasta minulla ei ole.

Itse päähahmon castaus oli jopa harvinaisen onnistunut. Siitäkin huolimatta, ettei minulla ole pahaa sanottavaa aikasemmista hahmon esittäjistä eli Tobey Maguiresta ja Andrew Garfieldista. Tom Holland oli harvinaisen hauska ja tuore Spider-Man täynnä nuorekasta charmia. Ei haittaa myöskään sekään, että Hollandin jos kenenkä uskoisi 15-vuotiaaksi, vaikka oikeassa elämässä hän on hieman vanhempi, 21-vuotias.

Elokuvasta löytyi joitakin kiinnostavia sivuhahmoja, kuten Iron-Man, hänen avustajansa Happy (Jon Favreau), Peterin kuuma täti (Marisa Tomei) ja salaperäinen MJ (Disney-kanavan veteraani Zendaya). Valitettavasti kaikki muut saivat tyytyä kävelevän kliseen osaan, erityisesti Peterin ihastus Liv sekä hänen parasystävänsä ja eräänlainen yleisön sijainen Ned (Jacob Batalon). 

Yleensä valitan supersankarielokuvien roistosta, mutta niin ei tarvitse tehdä tällä kertaa. Ymmärrettävän motivaationsa, karismaattisen ja ammattitaistoisen näyttelijänsä Michael Keatonin sekä muistettavuutensa takia Vulture oli roistona harvinaisen hyvä. Pidin myös siitä, ettei hahmo ei myöskään koskaan mennyt pahuudessaan yli. Toisin kuin supersankarielokuvissa, erityisesti MCU:n sellaisissa, yleensä. 

En kuitenkaan inhonnut heistä ketään, jota ei ole tarkoitettukaan inhottavaksi. Huomattavin tällainen inhottavaksi tarkoitettu oli Peterin kiusaaja, rikkaan perheen pilalle hemmoteltu poika Flash Gordon (Tony Revolori). Elokuva ansaitsee kiitosta sivuhahmojen etnisestä monimuotoisuudesta. Mikä on toki uskottavaahan, sijoittuuhan se kulttuurien sulatuskattilanakin tunnettuun New Yorkiin.

Kyseinen kuva ei liity asiaan. En halua spoilata loppukohtauksia.

Vielä lopuksi. MCU:n elokuville tyypilliseen tapaan myös Spider-Man: Homecomingissa nähdään lopputekstien jälkeen vielä pari loppukohtausta. Niitä ei kannata jättää väliin tälläkään kertaa, joten kehottaisin kaikkia elokuvan katsojia jäämään vielä lopputekstien jälkeenkin. Asia on niin tyypillinen, etten edes tiedä, kannattiko sitä mainita. Mutta mainitsin niin kuitenkin, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Tiivistetysti Spider-Man: Homecoming tekee oikeutta paitsi suositulle päähahmolleen, niin myös kuulumalleen Marvelin elokuvauniversumille. Se ansaitseekin täysin kaikki saamansa kehut, niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Täydet viisi tähteä.