Lännen Ilkeä Noita valintojen edessä-Ystävyys vai taikuus?

Tervetuloa Olipa Kerran jaksoarvostelun pariin! Tällä kertaa arvioitavanani on hyvä, mutta hiukan tylsähkö, ”Where Bluebirds Fly”, jossa pääosan saa entinen Idan Ilkeä Noita Zelena.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia jakson juonesta.

Aikaisemmin tapahtunutta: Zelena joutui äitinsä Coran hylkäämäksi ja päättyi Ihmemaa Oziin. Koukku toi Mikä-Mikä Maasta jotain, millä Musta Keiju voitaisiin voittaa: Palan erittäin voimakasta sauvaa. Hän myös kosi Emmaa, joka vastasi myöntävästi. Niinpä he ovat kihloissa. Rumple varasti Sinisen Keijun taikuuden, jolloin hän meni koomaan, jottei hänen poikansa olisi tarvinnut tehdä sitä ja tahraisi siten sieluaan.

Zelena on hahmo, jolla on paljon potentiaalia. Olipa Kerran vain on epäonnistunut tuon potentiaalin täyttämisessä. Se kun ei näytä tietävän, mitä kyseisellä hahmolla tekisi. Niinpä en ollut innoissani häneen keskittyvästä jaksosta. Kun kuvaan vielä lisätään jo etukäteen minua tylsistyttänyt Emman ja Koukun häävalmistelut, niin odotukseni jaksoa kohtaan eivät ole kovin suuret.

Jakso ei kuulunutkaan sarjan parhaimpien joukkoon. Ei siksi, että se olisi huono, se vain oli suurimmaksi osaksi hyvin tylsä. Oikein mikään siinä tapahtunut ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä. Ne osat, jotka pitivät, liittyivätkin Zelenaan. Se on erittäin hyvä asia, onhan hän jakson keskipisteessä. Nyt pitemmittä puheitta jaksoarvostelun pariin.

Oz. Menneisyys. Zelena on vielä nuori tyttö. Hän ytapaa nuoren Stanum-nimisen pojan. Heidän ystävystyessään Sitten paikalle tulee pari poikaa, jotka alkavat heti kiusata taikavoimiensa takia kummajaiseksi leimattua Zelenaa. Hyvin epäviisaasti, omaahan Zelena voimakkaita taikavoimia. Jonkun pitäisi kertoa heille, mitä Carrien kanssa kävikään. Stanum kuitenkin ajaa heidät pois.

Aikaa kuluu. Zelena on nyt Ilkeä Noita. Stanum tulee tapaamaan häntä. Pohjoisen Noita on kironnut hänet muuttumaan Tinamieheksi. Kirouksen voi purkaa vain ja ainoastaan Verenpunaisen sydämen avulla. Sen saamiseksi Stanum tarvitsee kuitenkin Zelenan apua. Zelena suostuu auttamaan heti miehen onnistuttua vaikuttamaan tämän egoon, mikä ei Zelenan tapauksessa vaadi paljon.

He lähtevät matkaan, kohtaavat leijonan ja löytävät sydämen suhteellisen helposti. Asiassa on kuitenkin pieni ongelma. Sydän toimii vain kuin joku, kuten esimerkiksi Zelena, luovuttaa sille omat taikavoimat käyttöönsä. Tähän Zelena ei tietenkään suostu, edes vanhan ystävänsä takia. Niinpä Stanumista tulee Ihmemaa Ozista hyvin tuttu hahmo, Tin Man.

Takaumat eivät olleet mitenkään erikoisia, joskaan ei myöskään huonommassa päästä. Sekä viatonta pikku-Zelenaa ja temperamenttista Idän Ilkeää Noitaa oli taas vaihteeksi kiva nähdä. Samoin viittauksia Ihmemaa Oziin, vaikka kyseinen tuotanto jäänyt minulle hyvin vieraaksi. Kyllä minä silti sen perus idean tunnen, joten en ole ihan pihalla aina kuin kyseessä maailmassa päästään vierailemaan.

Stanumkaan ei ollut hullumpi hahmona, joskaan ei myöskään kiinnostavin mahdollinen. Valitettavasti hän on taas yksi muistutus sarjan suuresta ongelmasta: Jos et ole valkoinen hetero, sinulle joko käy huonosti tai sinut unohdetaan kokonaan. Ihan kuin sarjan mukaan sadut kuuluvat vain sellaisille. En väitä, että se olisi tahallista, tuskin on. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei ongelmaa tarvitsisi korjata. Kyllä tarvitsee.

Takaumien suurin heikkous oli se, että ne toteuttivat jo liikaankin sarjan kaavaan ja siksipä niissä ei näkynyt mitään ennen näkemätöntä. Ne myös sijoittuivat aikaan, jossa suuremmat yllätykset olisivat rikkoneet sarjan aikajanaa, niinpä niitä ei yksinkertaisesti ollut. Kokonaisuudessaan takaumat olisivat voineet olla parempiakin, mutta kyllä ne nyt menettelivät. 

Storybrooke. Nykyaika. Musta keiju tarjosi Zelenalle tilaisuutta liittyä joukkoonsa. Luonnollisesti Zelenalla ei ole aikomustakaan liittyä yhteen keijun kanssa. Sen sijaan hän haluaisi tuhota Mustan Keijun heti tässä ja nyt. Muut eivät ole innoissaan ajatuksella, sillä Mustaa keijua on vielä mahdoton voittaa. Niinpä Zelena päättääkin toimia salaa, laitettuaan sitä ensin Robinin Bellen hoitoon.

Robin onkin ainut sarjan vauvoista, jota näytetäänkin aika ajoin. Sarjan tekijät eivät näytä tietävä, mitä tehdä muiden vauvojen kanssa, siis muuten kuin muutamalla heidät aikuiseksi. Emme esimerkiksi ole nähnyt vauva-Nealia ikuisuuteen. En kuitenkaan valita asiasta. Vauvat eivät yleensäkään ole mitenkään erikoisen kiinnostavia, paitsi omille vanhemmilleen. Oli sitten kyseessä todellisuus tai fiktio.

Samalla hän saa selville, mitä Siniselle keijulle oikein tapahtui. Makasihan nainen varsin näkyvällä paikalla. Hän kuitenkin lupaa olemaan kertomatta muille mitään. Reginallekin on asiaa Belelle, jossa hän huomaa Robinin. Hän päättelee siitä aivan oikein, että Zelena on menossa kohtaaman Musta keijun. Hän teleporttaakin Zelenan luokse ja yrittää ylipuhua hänet luopumaan suunnitelmastaan. Turhaan. 

Siskosten riidellessä, niin fyysisesti kuin sanallisesti, Musta Keiju pelmahtaa paikalle. Hän ja Zelena taistelevat. Hetken Zelena näyttääkin olevan voitolla, mutta pian noidalle selviää, että aina Zelenan käyttäessä taikuuttaan sitä leviää kääpiöiden kaivoksessa oleviin timantteihin. Tehden niistä hyvin voimakkaita aseita, jotka aloittaisivat sen kauan hehkutetun Viimeisen Taistelun.

Tilanne loppuu Musta Keijun teleportatessa siskokset pois kaivoksesta. Eikä suikaan tapa heitä, niin kuin viisainta olisi. Ovathan he perin voimakkaita noitia, vaikkei he ihan Mustan keijun veroisia olekaan. Se ei kuitenkaan kuulu sarjan luonteeseen. En tieteenkään valita asiasta, haluan kummankin heistä jäävän sarjaan. Erityisesti vanhan suosikkini Reginan.

Regina on ymmärrettävästi vihainen Zelenalle. Hän jopa ehdottaa, että tämä menisi takaisin kotiinsa Oziin, mikä ei minusta kuulosta kovin reginamaiselta. Siskoksilla on ongelmansa ja ne ovat pahoja, mutta hän on jo ottanut Zelenan osaksi perhettään ja jopa hyväksynyt tämän, joten mistä yhtäkkinen muutos. Vastaus on ilmeinen, Koska juoni vaati sitä. En pidä siitä, koska hahmojen pitäisi kuljettaa juonta, eikä toisin päin.

Hän myös kertoi muille sankareille, mitä kaivoksissa oikein tapahtui. Heidän suunnitellessa seuraavaa siirtoaan, Zelena tulee paikalle. Hän päättikin olla menemättä Oziin, sillä siellä ei ole hänelle mitään. Hänellä on käsvi kyllä jotain, mikä voisi auttaa heitä eli Verenpunaisen Sydämen, tämän viikkoisen Deuz Ex Machinan. Tässä sarjassa ne ovat enemmän sääntö kuin poikkeus.

Hän imee taikuutensa Sydämeen, jolloin se poistuu niin hänestä itsestään kuin timanteistakin. Musta Keijun suunnitelma epäonnistuu. ei siinäkään vielä kaikki, hän jopa lupaa auttaa heitä Sinisen keijun herättämisessä. Rikottuaan ensin lupauksensa ja paljastettua, missä hän oikein on ja mitä hänelle on tapahtunut. Tässä tapauksesi kuitenkin antaisin Zelenan sen anteeksi.

Siitäkin huolimatta, se oli ehdottomasti storylinesta jakson parhain, vaikka en inhonnut takaumiakaan. Toki siinä oli paljon hyvääkin. Zelenan potentiaali nimittäin käytettiin aika lailla, varsinkin mitä tulee hänen psykologiseen puoleen. Naisella on paljon ongelmia ja suurin osa niistä ovat henkisiä. On hyvä, että hän on nyt parannuksen tiellä. Olisin vain toivonut, että hän olisi päässyt sinne jo aikaisemminkin.

En ole myöskään koskaan taikataisteluita vastaan, vaikka lopputulos olikin jo ennealta määrätty. Zelena ei voinut voittaa, koska kaudella on vielä muutama jakso jäljellä ja koska sen kuuluisan Viimeisen taistelun pitää alkaa. Eikä hän ole myöskään sankari, joten hän ei voi voittaa kauden roistoa, varsinkaan yksin. Se on Emman yms. tehtävä.

Mustan Keijun suunnitelma oli ja ei ollut yllätys. Tiesin, että kyseessä on ansa, sehän oli ilmiselvää. Mutta en tarkalleen, että minkälainen. Mitä tulee sen järkevyyteen voi olla montaa mieltä Keino toimi, kieltämättä, mutta syy siihen miten niin käsi, ei käynyt järkeen. Toisaalta, taikuus harvoin käy. Se minun on myönnettävä.

B-tarina kertoo Emman ja Koukun häävalmisteluista, joihin Snow ja David osallistuivatvähän turhankin innokkaasti. Lisäksi Davidille paljastui, ettei Henryn Kirjailijan kyky toimi, ainakaan Viimeisen Taistelun kohdalla. Sitä ei siis voi välttää millään. Lopulta he kuitenkin päättivät lykätä häitä myöhemmäksi. Muuta kerrottavaa asiasta ei ole. Storyline oli täysin turha.

Turhuus ei kuitenkaan ollut sen ainut vika. En pitänyt siitä, että sillä ei ole kyse suinkaan kihlaparista itsestään, vaan Snow:sta ja Davidista. Niin hullulta kuin se voikin kuulostaa. Melkein toivoisin, että se unikirous olisi vielä ollut jakson tai pari tai vaikka ikuisesti. Niin ei kuitenkaan käy, joten antaisivat parille edes jotain katsomisen arvoista tekemistä.

”Where Bluebirds Fly” oli perinteinen täytejakso, eikä vielä sellaiseksi mitenkään erityisen hyvä, jos ei erityisen huonokaan. Se on jälleen yksi osoitus siitä, että Olipa Kerralla on yksi vakava ongelma: Sarjan tarinat eivät ole läheskään yhtä kiehtovia tai jännittäviä kuin sen alkukausista. Tai ehkä ongelma on vain minussa. Ehkä en vain jaksa olla niin innostunut sarjasta kuin joskus olin. 

  Jaksossa ei tapahtunut oikein mitään erityistä tai edes mainitsemisen arvoista. Emman ja Koukun hääsuunnitelmat tulivat ja menivät, niin kuin Musta keijun suuri suunnitelma Viimeisen Taistelun aloittamiseksikin. Toiseksi mainittu oli vain ensimmäiseksi mainittua paljon mielenkiintoisempi. Siitäkin huolimatta, että alan lämmetä CaptainSwanille noin parina.

Toki Zelena-parka menetti taikavoimansa, mutta ei juuri muuta. Se taas viittaisi siihen, ettei naista enää nähtäisi sarjassa. Hän joko kuolee, lähtee pois tai jää pahasti sivuun. Näin taikapitoisessa sarjassa hänelle on vaikea, jos ei mahdotonta, löytää paikkaa ilman taikuutta. Pidän hahmosta, joten se olisi valitettavaa, mutta toisaalta hän on pysynyt sivusta suuriman osan sarjaa, joten se ei hirveästi muuttaisi mitään.

Ehkäpä naista voisi taas näkyä enemmän, jos Olipa Kerran tekijät päättävätkin tehdä Ihmemaa Oz-spinn offin. Wonderlandin huonon menestyksen takia en kuitenkaan pidä sitä todennäköisenä. Enkä tiedä, toivonko edes sitä. ehkä minun onkin aika vaihtaa muihin sarjoihin. Katson, ja arvostelen, kuitenkin ainakin tämän kauden loppuun. Jos jatkoa tulee, niin katson sitten uudestaan-

Olenkin kiinnostunut näkemään siittää lisää, samoin kuin Mustan Keijun muuta taustastakin, vaikka pelkäänkin sen osoittautuvan pettymykseksi ja vaikka hahmo ei ole saanut läheskään niin paljon aikaan kuin etukäteen hehkuista voisi kuvitella. Omaan kokemukseeni Olipa Kertaan liittyen perusteella. Voin toki olla väärässäkin. Jopa toivon, että olisin.

Tiivistetysti ”Where Bluebirds Fly” oli kohtuullisen hyvä jakso, joskin myös paikoittain puuduttavan tylsä. Syy ei ole Zelenan, itseasiassa hän pelasti koko jakson. Kolme tähteä.

Etuoikeutetut nuoret taikakoulussa

Jostain syystä olen unohtanut arvostella yhden tämän hetken parhaista fantasiasarjoista, samannimisiin kirjoihin perustuvan The Magiciansin. Korjaankin asian saman tien, tässä se tulee.

Varoitus: JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Huomautus: Arvostelen tässä arvostelussa sekä ensimmäisen, että toisen kauden.

Quentin Coldwater (Jason Ralph) kutsutaan Brakebillss-nimisen eliittiyliopiston hakukokeisiin. Brakebillss ei kuitenkaan ole mikä tahansa koulu, vaan siellä opiskellaan taikuutta. Ilokseen Quentin pääsee sisään. Valitettavasti siellä, missä on taikuutta ja velhoja, on myös hirviöitä. Niistä pahin on Beast, joka tahtoo syystä tai toisesta tappaa Brakebilssin oppilaita.

Muihin oppilaisiin kuuluu myös Quentinin yllättävän paljon Harry Pottereiden Hermionea muistuttava Alice (Olivia Taylor Dudley), juhlija Eliot (Hale Appleman), kärkäskielinen Eliotin paras kaveri Margo (Summer Bishil), psyykkisiä voimia omaava Penny (Arjun Gupta) sekä synkkiä salaisuuksia omaava Kady (Jade Tailor). Yhdessä heidän pitäisi pelastaa itsensä ja Brakebills Beastin kynsistä. 

Myös Quentinin paras ystävä, A-tyypin persoonallisuuden omaava Julia (Stella Maeve) pääsee Brakebillssin hakukokeisiin. Nainen ei kuitenkaan pääse kouluun sisään, niinpä hänen matkansa taikuuden ihmeelliseen maailmaan onkin hyvin toisenlainen, eikä tippaakaan vaarattomampi. Kuuluuhan siihen muun muassa eräänlaisten katunoitien keinoja kaihtamaton johtajansa Marina (Hanniball-tähti Kacey Rohl).

En ole lukenut Lev Grossman samannimistä kirjatrilogiaa, koska se ei ole vieläkään päätynyt tänne Suomeen, tai ainakaan omalle kotikunnallinen. Kun niin sitten tapahtuu, otan ne varmasti luettavakseni. Niihin perustuva sarja on nimittäin sen verran hyvä. Ei ihan Game Of Thronesin tasoa, mutta ei ihan niin kaukana siitä kuin voisi luulla.

Tässä hyvä esimerkki asiasta

Näin alussa pitää varoittaa, että The Magicians on kaukana sympaattisesta koko perheen fantasiasta tyyliä Harry Potterit ja Narnian tarinat. Maailma on synkkä ja väkivaltainen, eikä seksiäkään kainostella turhaan. itse pidän tätä hyvänä asiana, sillä olen kasvanut ohi suurimmasta osasta lapsille ja nuorille suunnatusta fantasiasta, poikkeuksena on tietenkin Harry Potterit. Ne ovat hyviä aina ja ikuisesti.

En osaa sanoa, kumpi The Magicianssin kausista on parempi. Kummassakin oli omat hyvät ja huonot puolensa. Ehkä ensimmäinen kausi oli piirun verran parempi. Se oli jotenkin toista tasapainoisempi ja hauskempi. Lisäksi ensimmäisellä kaudella näytettiin enemmän sitä, milloin sarja on parhaimmillaan eli sen hahmoja tekevät yhteistyötä, milloin minkäkin haasteen voittamiseksi. 

Mikä sitten tekee sarjasta niin hyvän? Ensinnäkin sen idea, niin fantasiagenrelle tyypillinen kuin se onkin. Se oli hyvin meta muuhun fantasiagenreen nähden, erityisesti Harry Pottereihin ja Narniaan. Se rikkoi tai teki pilaa fantasia monista kliseistä erinomaisella tavalla. Esimerkiksi sarjassa ei ole sitä pakollista Valittua, suurta kohtaloa tai mitään muuta vastaavaa.

Pidin myös siitä, miten taikuus kuvattiin sarjassa eli jonain mihin pitää kyllä olla taipumuksia, mutta jota pitää oppia samaan tapaan kuin tiedettäkin. Lisäksi sarja oli sopivan aikuismainen, hyvin monella tapaa. Siinä on myös moniulotteinen maailma ja hahmot. Tunnelmakin oli sarjassa kohdallaan. Se oli sopivalla tavalla synkkä, todentuntuinen ja pelottava.

Fillory on erittäin jännittävä paikka, kuin Narnia, mutta paljon vinksahtaneempi. Siellä on mitä ihmeellisempiä taruolentoja ja taikuuskin on arkipäivää. Valitettavasti siellä oltiin ensimmäisellä kaudella vain vähän aikaa ja toisella kaudella siihen liittyvät osuudet olleet läheskään niin kiinnostavia kuin olisi voinut olla. Ne nimittäin keskittyivät lähinnä politiikkaan.

Molempien kausien finaalitkin loppuivat erittäin jännittävällä ja yllättävällä tavalla. Jo varmistuneen kolmoskauden tulee olemaan vaikea ylittää ne. Molemmissa finaaleissa oli toki nillitettävääkin, mutta koska kuvailen nyt molemmat kaudet, en mene juuri yksityiskohtiin. Esimerkkinä mainittakoon, että toisen kauden finaali ratkaisi koko kauden kestäneen konfliktin liiankin nopeasti.

Minulla on toki sarjasta muutama valittamisen aihe. Suurin niistä liittyy sen päähahmoon eli Quentineen. En vain yksinkertaisesti pitänyt hänestä ihmisenä, sillä mies valitti kaiken aikaa ja on harvinaisen itsekäs lähes minkä tahansa genren päähenkilöksi. Tosin hänestä tuli jonkin verran siedettävämpi toisella kaudella. Tämä on suuri miinus, onhan hän sarjan päähenkilö.

En myöskään pitänyt tavasta, jolla yksi toisen kauden roistoista poistui sarjasta. Hänen poistuminen sarjasta oli mitä antiklimaksisin. Hänet olisi pitänyt tappaa. En tosiaankaan ole käsitykseni kanssa yksin. Yksityiskohta on varsin pieni koko sarjaa ajatellen, mutta sitäkin merkittävämpi. Olihan hänen tappamisensa yksi sarjan suurimmista motiiveista. 

Mielipiteeni Quentineen olette jo saaneet selville, mutta entäs muut hahmot. Niistä eniten pidin Juliasta, toiseksi eniten Pennystä. Valitettavasti juuri he kärsivät eniten. Kyllä muutkin kärsivät, mutta ei niin jatkuvalla syötöllä kuin he. Pidin myös Alicesta, jonka olisi pitänyt olla sarjan päähahmo, niin pätevä hän oli. Tai sitten hän olisi voinut jakaa sen kunnian Julian kanssa.

Eliot ja Margo olivat hyviä sarjan keventäjiä, mutta oikeiksi hahmoiksi heillä on vielä matkaa. Vaikka he, erityisesti Margo, jo lähellä ovatkin. Kady oli kiinnostava, mutta hieman alikehittynyt hahmo. Hän toimikin lähinnä muiden hahmojen auttajana, siis silloin kuin ylipäätään esiintyi sarjassa. Mikään hahmoista ei ollut erityisen pidettävä, mikä ei tee heistä yhtään huonompaa. Hyvä hahmo voi olla ilmankin. 

Tiivistetysti The Macigians tarjosi juuri sitä, mitä fantasiasarjalta tarvitsen ja enemmänkin. Viisi tähteä.

Legendat saavat vastaansa tähän asti hurjimman vastustajansa-ryhmän muista Arrorversen sarjoista lainattuja rikollisia

DC:n parhaimpiin supersanankarisarjoihin kuuluva Legends of The Tomorrowin toinen kausi oli ensimmäistäkin parempi. Se loppui vähään aikaa sitten, joten nyt onkin taas arvostelun aika.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Legends of the Tomorowin toisen kauden juonesta. Lue siis omalla vastuullasi.

Legendat ovat juuri voittaneet pahan Vandal Savagen, mutta heidän seikkailunsa ovat kaikkea muta kuin ohi. He nimittäin tuhosivat samalla historiaa vartioivien Time Mastereiden tukikohdan. Niinpä kyseinen toimi jää heidän kontolleen. kaiken lisäksi sankarillemme ongelmia aiheuttaa vasta perustettu Legue of Doom, johon kuuluu kolme niin sanotun arrowversen pahamaineisinta roistoa.

Legends of Tomorrowin toinen kausi on pitänyt kaiken, mistä pidin sen ensimmäisellä kaudella eli kiinnostavan teeman, huumoria sekä ryhmän mielenkiintoisen dynamiikan, josta sai ammennettua, vaikka jos mitä. Se myös toi mukaan peräti kaksi erinomaista, joskaan ei koko universumin parhaisiin kuuluvaa, hahmoa, historioitsija Naten (Nick Zano) ja 40-luvun Wixen Amayan (Maisie Richardson-Sellers).

Lisäksi kausi oli ottanut pois jotain sellaista, mikä ei vain toiminut eli Haukkatytön ja Haukkamiehen. Vandal Savagekin oli vaihdettu paljon mielenkiintoisempiin, joskin Arrowissa ja The Flashissä jo nähtyihin roistoihin, Eobard Thawneen, Damien Darhkiin ja Malcolm Merlyniin. Heihin olisi voinut käyttää enemmänkin aikaa kuin kaudella käytettiin.

Valitettavasti kaikki muutokset eivät ole olleet hyvästä. Kiinnostavampiin hahmoihin lukeutuva Rip Hunter oli jätetty pois hyvin suuresta osaa kautta. Siitäkin huolimatta, että ratkaisun ansiosta Sara pääsi kokeilemaan taitojaan Waderiderin kapteenina. Sarja myös käsitteli kauden juoneen olennaisia uskonnollisia elementtejä vähän turhankin varovasti.

Toisaalta, harva alus näyttää tuolta

Kaikista edellisen kauden virheistäkään ei oltu päästy eroon. Kuvioihin piti tunkea sitä pakollista romanssia, jopa Ripin ja Waderiverin välillä. Ymmärrän, että joitakin tarpeita voi matkan aikana tulla, mutta jättäkää edes koneet rauhaan. Lisäksi hahmoja oli edelleenkin liikaa, joten läheskään kaikki eivät saaneet taaskaan tarpeeksi tekemistä.

Sara on suosikkihahmoni, joten on hyvä, että hän sai enemmän ruutuaikaa. Ei sillä, että hahmo ei ole koskaan sivussa ollutkaan. Toiseksi suosikikseni nousi yllättäen Rory. Raykin näytti lähinnä sitä parempaa puoltaan. Hänelle ei enää tarvitse vakuuttaa koko ajan, että hän on sankari. Muut hahmot jatkoivat tasaisen varmoina, mikä on lähinnä hyvä asia. 

Uudet hahmotkin onnistuivat kohtuullisen hyvin, niin kuin jo arvostelun alussa sanoin. Pidin erityisesti Mmayasta. Olen iloinen, että nainen ei vielä lähde kotiaikaansa, vaan häntä nähdään myös mahdollisella kolmannella kaudella. Muuten hahmoista ei ole mitään sanottavaa, jota en ole sanonut joko ensimmäisen kauden arvostelussa tai sitten aikaisemmin tässä.

Legends Of the Tomorrowin toinen kausi nosti sarjan suosikkieni joukkoon, enkä suinkaan tarkoita vain arrowversen sarjoista tai supersankarigenrestä ylipäätään. Siksi annankin sille täydet pisteet, siitäkin huolimatta, että sarja on vieläkin kaikkea muuta kuin täydellinen.

Meri ja seikkailu kutsuvat päällikön tytärtä Disneyn uusimpiin kuuluvassa prinsessasadussa

Disneyn uusinta prinsessa satua eli Vaianaa, Amerikassa Monana, on kehuttu oikein urakalla, niin netissä kuin siskoni toimestakin. Kehut ovatkin enemmän kuin ansaittuja.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa, luonnollisesti.

Huomautus: Joku saattaa tuntea elokuvan paremmin alkuperäiseltä nimeltään Moanana. Eurooppalaisella pornotähdellä on kuitenkin sama nimi, joten se vaihdettiin. Niinpä selvyyden vuoksi käytän tässä arvostelussa Vaiana-nimeä.

Motunui-saaren asukkaat elävät perin rauhallista elämää, jopa liiankin seikkailunhaluisen päällikön tytär Vaianan (äänenä Auli'i Cravalho) mielestä. pyynnöstä hän kuitenkin pysyy turvallisella koptisaarellaan ja tyytyy vain haaveilemaan suurista seikkailuista, ainakin kunnes saarta meri ei anna enää kalojaan ja vihannekset kasvavat puihin pilaantuneina. 

Syy tähän on egoistinen puolijumala Mau (äänenä Dwayne ”The Rock” Johnson), joka tuli tuhat vuotta sitten varastaneeksi Maan ja Tulen laavademoni Te Fitin sydämen. Nälänhädän estämiseksi on vain yksi keino, palauttaa Te Fitille hänen sydämensä takaisin. Vaiana ei kuitenkaan pysty tehtävään yksin, vaan hän tarvitsee tehtävään Maun apua.

Disneyn elokuvat ovat aina olleet huippuluokkaa, eikä Vaiana tee siinä poikkeusta. Se näytti, kuului ja tuntui juuri siltä, miltä pitikin. Elokuvan visuaalinen ilme oli kaunis, ihan omaa luokkaansa. Samoin sen musikaali-osuudet, varsinkin alkuelokuvasta. Pidin erityisesti Maun You're Welcomesta. Sen kertosäe jää varmasti soimaan päähän pitkäksi aikaa, sen lupaan. Vaianan How Far I'll Gokin oli lauluna oikein onnistunut.

Vaiana saattaa äkkiseltään muistutaan enemmän kuin yhtä Disneyn satua. Onhan se melko perinteinen hyvä vastaan paha-tarina. Vaikka yhtenäisyyksiä löytyikin jonkin verran, Disney myös leikitteli omalla prinsessaelokuvien kaavallaan varsin vapautuneesti. Tärkein uudistus lienee kuitenkin se, ettei Vaianalla ole nyt laitettu sitä pakollista romanssia. Vaiana ei etsi itselleen prinssiä, vaan omaa paikkaansa maailmassa.

Lisäksi hahmot, varsinkaan Vaiana ja Mau, eivät ole sukupuolirooliensa vankeja. Mau voi olla myös herkkä ja Vaiana kova, myös fyysisesti. Tarinakin on alkuperäinen. Uutta on myös polynesialainen kulttuuri. En osaa sanoa, kuinka hyvin elokuva on sitä lainannut. Ainakaan minun silmissäni kulttuurin kuvaus ei ollut turhan loukkaava. Asiantuntija en kuitenkaan ole.

Elokuva oli parhaimmillaan alussa ja keskellä. lopputaistelu ratkaistiin vähän turhan nopeasti, eikä lopussa ollut enää mieleenpainuvia laulujakaan. Tämä on suuri häpeä, sillä se vaikutti myös kokonaiskuvaani elokuvasta. Joidenkin mielestä alku oli turhan hidas, mutta en ole samaa mieltä. Pitihän sen esitellä hahmot, tapahtumapaikat ja kaiken muun elokuvan sisäisen maailman liittyvän.

Vaiana oli hahmona helposti samaistuttava ja harvinaisen pidettävä, samoin Mau. Ei uskoisi, että ”The Rock” osaisi jopa laulaa. Myäs Vaianan ääninäyttelijä Auli'i Cravalho onnistui työssään loistavasti. Hänellä on omalaatuinen ja kaunis lauluääni. Suomenkielisiä ääniä minä en yksinkertaisesti pysty arvostelemaan, varmaan hekin olivat ihan onnistuneita, katsoin elokuvan nimittäin alkuperäiskielellä eli englanniksi. 

Suosikkihahmoni oli Vaianan lastenlastaan tukeva isoäiti Tala (äänenä Rachel House). Merikin toimi Doctor Strangerin meditaatioviitan tai Aladdinin taikamaton kaltaisena persoonallisuutena. Pidin myös eläin sidekickeistä, kuten tyhjäpäisestä kukko Heiheistä (äänenä Alan Tudyk) ja söötistä, mutta pelkurimaisesta possusta Puasta (äänenä oikeita sikoja).

Roistoja eli laavademoni/jumalatar Te Fiti ja Smaugin akltainen kultaa himoitseva rapu Tamatoa (Jemaine Clement) olisi ehkä voinut valaista enemmän, eivätkä he olleet läheskään niin pelottavia kuin olisi voinut. Ehkä se olikin sopivaa, pitäähän elokuivan sopia myös lapsille. Sitä paitsi, kyllä hekin menettelivät hahmoina. Muista hahmoista minulla ei ole mielipidettä oikein mihinkään suuntaan.

Lopuksi minun pitää sanoa sananen elokuvan nimenvaihdosta. Minusta se oli tyhmä ratkaisu, vaikka sillä ei olekaan mitään merkitystä elokuvan itsensä kannalta. En nimittäin usko, että elokuvan ja pornotähden nimien yhtäläisyys olisi haitannut kovinkaan monta, edes niitä, jotka tuntevat minua paremmin kyseisen pornotähden työt.

Tiivistetysti Vaiana on Disneytä melkein parhaimmillaan. Neljä ja puoli tähteä.

Kiekkomaailman asukkaiden aika on menossa vähiin

Aika on luonnonvara, jota voi siirtää paikasta toiseen ja muokata oman mielen mukaan. Sitä mieltä on ainakin nyt arvosteluvuorossa oleva taatulla Terry Pratchettin laadulla tehty Aikavaras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Aikavaras-kirjan juonesta.

Järjestystä ja sääntöjä fanaattisesti palvojat Tarkastajat haluavat ihmisistä eroon, sillä he häiritsevät heidän työtään eli maailman tarkastamista. Ihmisillä kuin on tapana tehdä asioita nopeampaan tahtiin kuin Tarkastajat ehtivät niitä tutkia. He eivät kuitenkaan voi maailmankaikkeuden sääntöjen vuoksi tappaa ihmisiä, mutta he ovat löytäneet porsaanreiän. Ajan pysäyttämistä ei nimittäin ole kielletty.

Kuolema saa heidän suunnitelmansa selville, mutta hän ei voi itse vaikuttaa maailman asioihin. Niinpä hän värvää tehtävään tyttärentyttärensä Susanin. Asiaan liittyy myös aikaa siirtävät historiamunkit, erityisesti sellaiseksi opiskeleva, melkein epäluonnollisen taitava Lobsang, täsmälleen oikeassa ajassa olevasta kellosta unelmoiva kelloseppä Jeremy, kummallinen synnytys sekä Ilmestyskirjan neljä ratsumiestä.

Aikavarkaan teema on siis aika, erityisesti nykyihmisten taipumus olla kellojen orjia ja ihmisten subjektiivinen aikakäsitys. Sitä käsitelläänkin näkökulmasta, jos toisesta, ei kuitenkaan koskaan liian vakavasti tai siten, että filosofiset pohdiskelut veisivät turhan paljon huomiota perusjuonelta. Teemat ovatkin kiinnostavia. niitä olisi voitu käsitellä enemmänkin, ja paremmin.

Susan

Aika ei ole kirjan ainut teemaa, vaan teemoja on toinenkin: kenellä on oikeus kutsua itseään ihmisiksi. Tarvitseeko sellaiseksi syntyä vai voiko sellaiseksi tulla? Susanin ja Jeremyn epätavallisuus eristää heidät muista ihmisistä. Kuolemalla muilla hänen kaltaisillaan olennoilla taas on päinvastainen ongelma. He löytävät itsestään hyvin ihmismäisiä piirteitä, halusivat he sitä tai eivät. 

Aikavaras myös vastaa tuohon kysymykseen. Kirjan kantava ajatuskin onkin, että jos näytät ihmiseltä, alat myös käyttäytyä kuin ihmisen tavoin. Sillä ei ole väliä, oletko yksi neljästä ratsumiehestä, itse Aika tai jokin aivan muu. Näin siis teet itsestäsi ihmisen tai ainakin jotakin hyvin ihmismäistä. Toisaalta toimii se toisen päinkin. Jos menetät ihmisen muodon, menetät osan ihmisyydestäsi.

Olen aina pitänyt tai jopa rakastanut Terry Pratchettin Kiekkomaailma-novelleista. Riippumatta siitä, mihin hahmoihin, teemoihin tai paikkoihin se milloinkin keskittyy. Aikavaras ei tee asiassa poikkeusta. Se on hauska, kekseliäs, pähkähullu ja ennen kaikkea viihdyttävä. Niin maailma kuin hahmotkin ovat kiinnostavia ja mitä tärkeintä, moniulotteisia. Kirjaa lukiessa sai nauraa, jännittää ja melkein jopa itseäkin. 

Lu-Tze

Parhaiden Kiekkomaailma-novellien joukkoon en kuitenkaan sitä laittaisi, lähinnä siksi, että se käsittelee minulle vieraampia hahmoja ja heidän tekemistään. Kiinnostavia aiheita ei käsitellä niin hyvin kuin olisi voinut. Kirjan roistotkin olivat harvinaisen tylsiä. Mutta se ei tee kirjasta vähemmän hyvää vai pitäisikö sanoa jopa loistavaa. Se on edelleen fantasiaa, ainakin sen parodiaa, parhaimmillaan.

Itse pääjuoni oli loppuen lopuksi yksinkertainen ja jokseenkin yllätyksetön, mutta sivujuonet ja tuhannet pienet yksityiskohdat toivatkin kirjaan tarvittavaa potkua. Yksinkertaisuus ei kuitenkaan tarkoita huonoa, ainakaan tässä tapauksessa. Juoni oli myös hyvin vauhdikas, jopa vauhdikkaampia kuin Kiekkomaailman kirjoissa keskimäärin. Tämä on hyvä asia, ehdottomasti, mutta ei suinkaan mikään vaatimus.

Terry Pratchett

Terry Pratchettin kirjoitustyylistä voi moni aloitteleva kirjailija ottaa mallia. Se on mukaansatempaavaa. Hän ei pelkää esitellä, mitä kummallisempia hahmoja ja tilanteita tai leikitellä sanoilla. Lisäksi itse ainakin rakastan kirjailijan huumoria. Se jaksaa naurattaa joka kerta, kirja kirjan perään. Mitä kaikkea olisimmekaan saaneet vielä lukea, jos Pratchett olisi vielä elossa.

Hahmot eivät olleet Kiekkomaailman parhaita, vaikka pidänkin Kuolemasta ja Susanista jonkin verran, olen aina pitänyt. Siis sen, mitä olen heistä lukenut. Kuolema-novelleja kuin ei ole turhan montaa tullut luettua. odotin kuitenkin kaikkein eniten Lobsang ja hänen ja hänen omituistakin omituisemman munkkiopettajansa Lu-Tzen osuuksia, sillä heidän opettaja-oppilassuhdetta oli harvinaisen nautittava lukea.

Ratsumiehet

Pidin myös Rottien Kuolemasta. Olisin halunnut nähdä myös Kissojen Kuoleman. Kissaihminen kuin olen. Valitettavasti sellaista hahmoja ei koko Kiekkomaailmassa kuitenkaan ole. Ilmestyskirjan neljä ratsumiestäkin oli odotetusti hauskoja, samoin kirjassa esiintyvä viides ratsumies. Pidin yllättävän paljon myös Myria LeJeanista, ihmisyytensä löytäneestä tarkastajasta.

Jeremy puolestaan oli enemmän, jos vähemmän rasittava. Onneksi Igor riitti pelastamaan hänen osuutensa enemmän kuin hyvin. tarkastajat eivät olleet mitenkään erityisen kiehtovia roistoja. He kuolivat liian helposti, eivät olleet tippaakaan pelottavia tai edes vaikuttavia ja olivat muutenkin liian tyhmiä. Muista hahmoista minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa.

Tiivistetysti Aikavaras ei pettänyt kieltämättä suuria odotuksiani. Ihan täysiä pisteitä se ei kuitenkaan ansaitse, pikkuvikojensa takia. Neljä ja puoli tähteä.

Lumikin ja Hurmuriprinssin herätyssoitto

Tervetuloa Olipa kerran – sarjan jaksoarvosteluiden pariin! Tällä kertaa arvioitavana on tylsyydessään kauden toistaiseksi huonoin ”Avake”, jossa heräämään pääsevät Snow ja David. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia jakson juonesta. Lue siis omalla vastuullasi.

Varoitus 2: Jakso on niin sokerinen, että siitä voi saada diabeteksen. Terveysviraniomaiset tuskin suosittelevat sitä.

Aikaisemmin tapahtunutta: Musta keiju pääsi Storybrookeen koska taikuus ja nyt hänellä on pahat mielessään. Regina yrittää rikkoa Pahan Kuningattaren unikirouksen, mutta toistaiseksi tulokset ovat jääneet laihoiksi. Koukku joutui Mikä-Mikä Maahan, jossa häntä jahtaavat Panin kohtalosta vihaiset kadonneet Pojat. Hän yrittääkin päästä takaisin kotiinsa määrätietoisempana kuin koskaan.

”Avake” tarjosi paljon hyvää, niin sankariemme kuin katsojienkin kannalta: Snow:n ja Davidin unikirous purkautui vihdoin ja viimein, Emma ja Koukku saivat vihdoin toisensa, Musta Keijuakin nähtiin ilahduttavan paljon, vaikkei hän jaksossa juuri mitään konkreettista tehnytkään. Tiikeri Liljakin nähtiin ja hän vieläpä osoittautui yhtä makeaksi kuin alun perin toivoinkin. 

Valitettavasti se, miten näihin lopputuloksiin päästiin ei ollut läheskään niin kiinnostavaa kuin olisi voinut olla. Osittain syy tähän on se, että Snow ja Charming eivät he ole ikinä kuuluneet sarjan mielenkiintoisempien hahmojen joukkoon. Osittain taas siinä, että jaksossa ei tapahtunut oikein mitään minua vähääkään kiinnostavaa. En myöskään pitänyt tavasta, jolla ongelmat ratkaistiin.

Nyt takaumiin. Storybrooke. Ensimmäisen kirouksen aika. Mary Margaret nukkuvalle John Joelle tuoma kukka osoittautuu taikakukaksi. Se herätti Davidin koomastaan oikeine muistoineen. Kun hän koskettaa Mary Margaret tämä vapautuu kirouksestaan ja muistaa kuka on. Yhdessä he päättävät ensitöikseen etsiä tyttärensä Emman. He päättelevät hänen olevan maailmassa.

Sillä aikaa kuin Snow hämäsi Davidia etsivää Reginaa, David hakee apua sieltä, mistä aina ennenkin eli Goldin kaupasta. Gold ei kuitenkaan suostu auttamaan, sillä Emmaa tarvitaan kirouksen purkamiseen. Hän antaa kaksikolle muistinpyyhintärohtoa ja kehottaa heitä käyttämään sitä, mutta kaksikko päättääkin käyttää toista taikakukkaa Emman löytämiseen. 

He löytävätkin Emman, mutta päättävät lopulta antaa asian olla. Muuten Emma ei voisi täyttää kohtaloaan ja kaikki Storybrooken asukkaat jäisivät ikuisesti kirouksen valtaan. Tätä en ihan ymmärrä. Miksei Emma voisi purkaa kirouksen siitä huolimatta? Onhan hän Pelastaja joka tapauksessa. Se voisi olla jopa helpompaa kuin hänellä olisi vanhempansa apunaan. Joka tapauksessa, takaumat loppuivat siihen.

Vaikka kirouksen aikaista Storybrookea ja sen asukkaita, erityisesti Reginaa, olikin kiva nähdä, takaumat eivät antaneet juuri mitään uutta tai ihmeellistä. Ainut sen antama lisäys oli varsin kätevä taikakukka, jolle tulikin käyttöä jakson aikana. Senkin olisi voinut esitellä hieman pieni muotoisemminkin. Onneksi takaumat eivät sentään vieneet kovin suurta osuutta jaksosta. Niinpä niitäkin kesti katsoa liikaa tylsistymättä.

Takaumat eivät sentään kirjoittanut sarjan historiaa uusiksi, niin kuin alun perin pelkäsin. Pieni voitto sekin. Sen sijaan samaa ei voi sanoa hahmoista. Luulisi, että Snow ja David olisi tullut samaan lopputulokseen, päätökseen luopua Emmasta, jo vähän aikaisemmin. Ovathan he sentään sankareita. Miksi he siis valitsisivat tyttärensä, edes hetken aikaa, vaikka he tietävät, mitä se tarkoittaa kaupungin muille ihmisille.

Kokonaisuudessaan takaumat olivatkin perin mauttomia ja sisällöttömiä. Tapahtumien sijaan oli keskitytty ihmisten tunteisiin. Ongelma, joka näkyi pitkin jaksoa. Ne olivatkin ehdottomasti jakso tylsin osuus, mikä on paljon sanottu, sillä ”Awakessa” rima ei olut kovinkaan korkealla. Koko jakso olikin minulle pienoinen pettymys.

Storybrooke. Nykyaika. Regina ja Zelena yrittävät rikkoa unikirouksen, mutta he onnistuvatkin vain pahentamaan asiaan. nyt Snow ja David ovat unessa kumpikin. Sitä ennen David kuitenkin ehtii tunnistaa takaumissa vilahtaneen taikakukan ja Snow pääsee näyttämään jäljittäjän taitojaan kyseisen kukan etsimiseen. Hyvä niin, sillä jäljittäjä-Snow on paras Snow.

Snow ja hänen mukaansa lähtenyt Emma löytävätkin kukan tai oikeammin kokonaisen kehon niitä helposti, mutta Musta Keiju tulee juuri silloin paikalle. Hän käskee Gideonia tuhoamaan kukat. Gideon kuitenkin kapinoi ja jättää yhden kukan henkiin. Antaen näin sankareille mahdollisuuden. Snow ja David kuitenkin päättävät uhrautua tyttärensä puolesta ja antaa kukan Emmalle, jotta hän saisi Koukun kotiin. 

Emman vastaus on luonnollisesti myöntävä

Emma ei löytänyt rakastaan hetkeäkään liian aikaisin, sillä tämä oli juuri vähällä joutua kadonneiden Poikien tappamaksi. Emma kuitenkin pelastaa hänet ja loppu hyvin kaikki hyvin. Heti päästyään takaisin Storybrookeen. Koukku kosii Emmaa. Melkein kuulen jo CaptainSwan fanien kiljuvan onnesta. Onni ei suinkaan lopu siihen, sillä Regina keksii vihdoin, miten hän saisi unikirouksen purettua.

Se on tarkoitettu yhdelle sydämelle, joten jos kaikki joisivat kirousta, se lakkaisi vaikuttamasta. Keino toimikin, kaiken järjen vastaisesti. Siinä on yhtä vähän järkeä näyteltynä kuin kirjoitettunakin, mutta joka tapauksessa keino toimii. Kaiken lisäksi David antaa Koukulle anteeksi isänsä murhan, olihan hän silloin ihan erihenkilö. Sekin asia on siis loppuun käsitelty. 

Sankariemme huolet ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi. Musta keiju ei nimittäin ole edes aloittanut juontansa vielä. Hän tekee jotain yrityksiä saada Rumple puolelleen, mutta turhaan. Hän myös saa selville, että Rumple tietää kuin tietääkin Gideonin ollessa Mustan Keijun vallassa. Se, miksei hän ole kertonut siitä muille, kuten Gideonin verta haluavalle Emmalle on vielä arvoitus.

Musta Keiju on tosiaan hyvä lisä sarjaan. Pidän tuotteesta, vaikkei hän ihan Pahan Kuningattaren veroinen olekaan ja vaikkei hän tehnyt juuri mitään tässä jaksossa. Hän on myös harvinaisen vahva, onhan koko Pimeyden taikuus enemmän tai vähemmän hänen ansiotaan. Tämän vuoksi pelkäänkin, että naisen väistämätön loppu on oleva harvinaisen anti-kliimaksinen, kuten oli Pimeän Koukunkin.

Päätarina oli hieman takaumia kiinnostavampi, mutta paino on sanalla hieman. Ehkä olisin nauttinut siitä enemmän, jos välittäisin sarjan pääpareista ja heidän onnellisuudestaan edes jonkin verran. Tai jos lopputulos ei olisi ollut selvä melkein ennen kuin ongelmakaan oli vielä olemassa. Totta kai sarjan pääparit saavat toisensa ja totta kai se tapahtuu ennen sitä paljon hehkutettua lopputaistelua.

Mikä-Mikä-Maa. Nykyaika. Koukku on vähällä joutua Kadonneiden Poikien tappamaksi, mutta hänet pelastajaa Tiikeri-Lilja. Ei kuitenkaan hyvää hyvyyttään, vaan pakottaakseen tätä tekemään jotain hänen puolestaan. Viedä pala erästä erittäin voimakasta taikasauvaa Storybrookeen, jotta pelastaja voisi voi Mustan Keijun. Onko tämä turhankin kätevää pääjuonen kannalta. On. Onko sillä väliä? Ei oikeastaan.

Miksi kaikilla sarjan hahmoilla on vaikeuksia pyytää apua käyttämättä väkivaltaa niihin, jolta he sitä apua tarvitsevat. Vieläpä siihen, jolta he sitä apua pyytävät. Sanomattakin lienee selvää, että Koukku suostuu. He tarvitsevat siihen varjotaikuuden apua. Varjoilla voi kuljettaa asioita tai ihmisiä paikasta toiseen. Siihen he kuitenkin tarvitsevat jotain Kadonneilta Pojilta. Kuinkas muuten.

Saimme tietää Tiikeri-Liljan tarinan. Hän on entinen keiju, joka luopui keljuudestaan, sillä hän tunsi sylisyyttä siitä, ettei hän voinut estää Mustaa keijua muuttumasta Pahaksi. Naisen tarina vaikuttaa mielenkiintoiselta. Siitä olisi voinut tehdä takauman, jos toisenkin. Vieläpä mielenkiintoisemman kuin tämän jakson takaumat olivat. Harmi, ettei hän esiintynyt jo aiemmin.

Sarjan kunniaksi on sanottava, että he castasivat hahmon näyttelijäksi Amerikan alkuperäisasukkaan. Sarjan tuntien en nimittäin olisi yllättynyt, jos hahmo olisi niin sanotusti valkopesty. häntä, sillä kuin on omat ongelmansa etnisten vähemmistöjen kanssa, kuten se, että ne tuppaavat olemaan joko pahoja tai sitten he kuolevat nopeasti. Tai sitten heitä ei nähdä juuri olleenkaan.

Suunnitelma onnistuukin ja Koukku saa tehtyä varjon. Emma saa sauvan. Kadonneet Pojat eivät kuitenkaan päästä heitä niin vähällä. He hyökkäävät voimalla ja ovatkin lähellä Koukun tappamista. Onneksi juuri sillä hetkellä Emma löytää Koukun. Jostain syystä pari kuitenkin jättää Tiikeri-Liljan oman onnensa nojaan, mutta eiköhän hän voita kyseiset pojat tavalla tai toisella. Sen verran kova hahmo hän on kuitenkin.

Mood

Kokonaisuudessaan jakso ei siis tehnyt minuun juuri minkäänlaista vaikutusta. En silti jättäisi sitä väliin, tapahtuihan siinä paljon tärkeää tai no ei ehkä paljon, mutta jonkin verran. Sitä paitsi jaksolla oli hetkensä. Varmasti sarjaan ja sen pareihin enemmän henkisesti panostaneet nauttivatkin siitä paljonkin ja voivat jopa pitää sitä kauden parhaana. Enkä tuomitse heitä olleenkaan, vaikka en samoin ajattelekaan.

En nimittäin ole ollut jaksolle aivan reilu. Se pitää heti myöntää. Hyvä sarja tarvitsee myös sellaisia jaksoa, jossa keskitytään hahmokehitykseen ja tunnelmallisiin hetkiin, pääjuonen sijaan. Jos ei välitä hahmoista, ei välitä myöskään siitä, voittavatko he lopulta vai eivät. Tämä korostuu vielä Olipa Kerrassa, jonka vahvempia puolia on aina ollut hahmot, heidän kehityksensä ja vuorovaikutuksensa toisten hahmojen kanssa. 

Tunteeni kuin niistäkin turhista draaman aiheista vihdoin päästiin

Ehkä minun pitäisi jopa olla kiitollinen jaksolle, lopettihan he turhan draaman. Nyt voidaankin sitten keskittyä päätarinaan, ainakin toivottavasti, ja siihen paljon hehkutettuun ja kieltämättä minun itsenikin odottamaani musikaalijaksoon. Se tulee vasta kauden 20. jaksossa, joten odottaa saa vielä vähän aikaa. Hyvää se ei kuitenkaan jaksosta tee. Sillä on liian monta heikkoutta, joita kävinkin jo aikaisemmin.

Kokonaisuudessaan ”Awake” oli koko kauden huonoin, poikkeuksena kauden muuten hyvään tasoon. Sitä voisi pitää jopa sarjan huonoimpiin kuuluvana. Toivottavasti sarja parantaa ja paljon. Kaksi tähteä.

Isoäidin pikkuvastustaja

Tervetuloa Olipa Kerran jaksoarvostelun pariin! Nyt luvassa on Gideoniin keskittyvä, keskinkertainen, ei mitenkään huono, jos ei erityisen hyväkään, "Mother's Little Helper”.

Varoitus. Tämä arvosteli sisältää paljastuksia jakson juonesta.

Aikaisemmin tapahtunutta: Musta Keiju kaappasi Rumplen ja Bellen pojan Gideonin ja teki hänen lapsuudestaan yhtä helvettiä. Nyt aikuiseksi kasvanut Gideon yrittää tuhota hänet keinolla, millä hyvänsä. Jopa kiristämällä Emmaa tekemään sen puolestaan. Naisen pitää tappaa Musta Keiju tai hän ei saa miestä takaisin. Koukku puolestaan yrittää päästä takaisin Storybrookeen, Emman luo.

Gideon on harvinaisen alikehittynyt hahmo, minkä vuoksi häneen keskittyvä jakso voi olla joko siunaus tai kirous. Toisaalta Gideonin teot vaativat selittämistä, niin älyvapaalta ne vaikuttavat. Toisaalta noinkin tylsään hahmoon ei jaksaisi keskittyä koko jakson ajan, varsinkin kuin sarjassa riittää mielenkiintoisempiakin hahmoja. Ilokseni voi sanoa, että jakso osoittautui lähinnä siunaukseksi.

Nyt jaksoarvoarvostelun pariin. Aloitan taas takaumista ja menen sitten muihin storylineihin, tärkeämmästä vähemmän tärkeään.

Mustan Keijun maailma, nimeä en tiedä. Yllättävän vähän aikaa sitten. Siellä aika nimittäin kulkee eri tavalla kuin Storybrookessa tai Lumotussa metsässä. Musta Keiju tuo vauva-Gideonin maailmansa. Hän on päättänyt kasvattaa Gideonin omana poikanaan.

Aikaa kuluu. Gideon vankilassa. Siellä hän tutustuu toiseen poikaan, Roderickiin. Musta keiju kuitenkin vie hänet pois, rangaistuksena siitä, että Gideon varasti äidiltään saaman kirjan itselleen. Gideonilla olisi mahdollisuus pelastaa poika, mutta hän ei uskaltanut. Hän on näköjään isänsä poika enemmän kuin uskaltaa edes myöntää. Tosin ei häntä voi syyttäkään. Gideonhan oli vasta lapsi.

Taas aikaa kuluu. On Gideonin 28. syntymäpäivä. Joku on varastanut Mustalta Keijulta avaimetpaikkaan, jossa Musta keiju säilyttää voimakkaimpia taikaesineitään. Gideonin tehtäväksi jää syyllisen rankaiseminen, mutta hän ei voi tehdä sitä. Syyllinen nimittäin osoittautuu Roderickiksi. Hän haluaa pois Musta Keijun kaivoksesta, missä taikaesineet voivat auttaa. 

Pienen taivuttelun jälkeen Roderick saa Gideonin puolelleen. Mutta, koko avainten kadotus-episodin tarkoitus oli vain testata Gideonia. Musta Keiju on pettynyt, mutta hänellä on silti miehelle käyttöä. Hän ottaa Gideonin sydämen tämän rinnasta ja lähettää hänet Storybrookeen. Juoneen kuuluu tietenkin muutakin, mutta en mene siihen vielä.

Takaumat olivat ok, ei maata mullistavan hyviä, mutta ei huonojakaan. itseasiassa samaa voisi sanoa koko jaksosta. Etukäteen luulin takaumien näyttävän jo tiedettyjä asioita, niin kuin niiden alussa näyttikin. Toisin kävi. Itseasiassa sain selvennystä muutamaan asiaan. Takaumissa oli jopa enemmän kuin yksi uusi asia, mikä on erittäin hyvä asia. Aliarvioin kuitenkin sarjan pahasti. Hyvä niin.

Musta Keiju vaikuttaa taistelevan sarjan pahimman roiston tittelistä. Siis tekojensa ansiosta, ei siksi, ettei häntä olisi viihdyttävä katsoa. Ehkä nainen lainaa liikaa muilta sarjan roistoilta, mutta hän oli juuri niin nautittava kuin etukäteen arvelinkin. Hän on ylivoimaisesti Gideonia parempi roisto. Samalla myös vastenmielisempi, sillä nuoren Roderickin kidutusta oli hankala katsoa.

Gideon paljastui paljon paremmaksi ihmiseksi kuin hän olisi voinut olla, sillä hän ei suinkaan halua tappaa Emmaa. Se synti jää kokonaan Mustan keijun hartaille Toisaalta taas ei. Pitää muistaa, että hän teki hyvin pitkän aikaa kaiken, mitä Musta keiju vain tahtoo. Muun muassa rankaisi ihmisiä, mitä julmemmalla tavalla. Mukisematta. Sankarinviittaa hänelle ei siis voi pukea.

Oli mielenkiintoista vihdoin nähdä, mihin Musta keiju oikein lapsia tarvitsee: kaivamaan Pimeää Keijupölyä hänen kaivoksestaan. He tekevät siis samaa työtä kuin kääpiötkin, huonoimmissa työolosuhteissa vaan. Mustalla Keijulla on suuret suunnitelmat. koska nainen on tehnyt myös Pimeän Kirouksen, niin kuin tässä jaksossa selvisi, kukaan tuskin haluaa nähdä, mitä se on.

Miten Roderick tiesi niin paljon ulkomaailmasta? Miksi Musta Keiju uskoi saavansa ketään hänen puolelleen kidutuksella? Miksi Gideon vaihtoi puolta niin nopeasti? Viimeisessä kahdessa kysymykset toki voivat olla toisensa poissulkevat. Kysymyksiä oli tavallista vähemmän, mikä tarkoittaa joko sitä, etten ole vain kiinnittänyt niihin huomiota tai sitten niitä ei vaan ole.

Mys tämä tapahtui

Storybroke. Nykyaika. Emmalla ei voi olla muta vaihtoehtoa kuin auttaa Gideonia. Muuten hänellä ei ole mahdollista saada Koukkua takaisin. Ensin hän ja Snow kuitenkin konsultoivat asiaa Rumplelta, ainoalta ihmiseltä, joka tietää yhtään mitään Mustaan Keijuun liittyvää. Mies paljastikin, kuka Musta Keiju oikein on. Oli jo aikakin.

Minä vaan mietin, miksi Rumple ja Belle eivät ole jakaneet tietojaan sankareidemme kanssa aikaisemmin. Hänhän haluaa muutenkin poikansa onnistuvan, monestakin syystä. Rumple ei voi tietää, että kaikki on vain Musta keijun juonta. Tai en ainakaan usko niin. Rumplesta ei voi aina tietää. Hän on kiero kuin korkkiruuvi.

Emmaa ja Snow:ta oli kiva nähdä yhdessä, vaikkakin vain vähän aikaa. Jostain syystä sarja on jättänyt Snow.n ja Davidin takaa-alalle, ehkä antaakseen heitä näytelleelle vähän vapaata. En valita. He eivät ole koskaan olleet lempihahmojani tai edes hahmoja, jotka jaksaisivat kiinnostaa minua juuri ollenkaan. Vähempi parempi. Kuitenkin he ovat sarjan päähahmoja heti Emman jälkeen.

Emma lupaakin auttaa, mutta ensin hän vaatii sekä miekkaa, että Koukkua takaisin, yhteistyön merkiksi. Gion suostuu sopimukseen. Koukun takaisin saamiseksi heidän pitää mennä Velhon talolle. He tekevätkin loitsun, mutta se ei suinkaan tuo Koukkua takaisin. Ovesta tulee kuitenkin joku muu, tai tarkemmin jokin muu: Luonnottoman suuri hämähäkki.

Hämähäkki toi vauhtia muuten hyvin hidastempoiseen jaksoon, mitään erikoistehostetiimin mestariteos se ei kuitenkaan ollut. Päinvastoin. En muista nähneeni noin kökköä Erikoistehoste-hämähäkkiä koskaan. Toki se on ymmärrettävää ottane huomion sarjan kohtuullisen pienen budjetin.

Gideon ei kuitenkaan auto Emmaa sen lyömisessä, vaan työntää naisen hämähäkin seittiin, ottaa miekan hänen kädestään ja häipyy. Emma ei kuitenkaan kuollut, kiitos hänet pelastaneen Goldin. Hän sattui paikalle vähän turhankin sopivasti. Hänen melkein kuolemansa kuitenkin riitti, jotta Musta Keiju sai juuri sen, minkä halusikin. Hän pääsi kuin pääsikin Storybrookeen. 

A-storyline loppui Snown ja Emman tapellessa Rumplen ja Bellen kanssa siitä, onko Gideon enää parannettavissa vai ei. Emma ei nimittäin enää usko niin. Ymmärrettävää, onhan tämä yrittänyt tappaa hänet jo pariin kertaan. Rumple ja Belle ovat luonnollisesti erimieltä. Onhan Gideon sentään heidän poikansa. Ymmärrän heitäkin. Tuleeko tästä perheiden välinen taistelu? Luultavasti.

Päätarinasta voisi sanoa samaa kuin takaumastakin. ihan ok, mutta ei mitenkään erityinen. Gideonin pettäminen ei yllättänyt ketään, niin kuin sekään, että lopulta Musta keiju sai haluamansa. oli kuitenkin hyvä nähdä Emma taas juonessa mukana. Nainen on saanut viime jaksoissa hyvin vähän ruutuaikaa. varsinkin kuin hänen merkityksensä sarjassa ottaa huomioon.

Toisen B-Storylinen voi laittaa pariin lauseeseen. Henryn Kirjailijan kykyynsä temppuilevat. Hän ja Regina kysyvät apua Isaacilta, edellisestä Kirjailijalta. Tämä auttaakin heitä, vapauttaan vastaan tietenkin, kertomalla, mistä vaiva oikein johtuu. Henryn kirja on loppumassa, toisin sanoen tarina päättyy. Asiasta on vaikea olla huolissaan. Tiedämme kaikki, että lopulta kaikki saavat onnellisen lopun.

Storyline oli jakson epämielenkiintoisin. Siihen kuului muutama vitsi, mikä on hyvä. Sarja tarvitsee vähän enemmän huumoria. Sitä paitsi se antoi sekä Reginalle, että Henrylle mielekästä tekemistä. Saimme myös tietää, että Regina on onnistunut purkamaan kaikki muut pahan Kuningattaren loitsut, paitsi Snow:hun ja Davidin liittyvän. En ole huolissani, se rikotaan viimeistään kauden finaalissa.

Viimeiseksi mennään katsomaan, mitä Kapteeni Koukulle oikein kuuluu. Merirosvo löytää mustaparran, jolta hän haluaa maailmojen matkaamisen mahdollistavan pavun. Mustaparta haluaa vastineeksi Jolly Rogerin. He palaavat laivasta kortein. Koukku häviää. Jolly Roger on kuitenkin Storybrookessa, joten sen saadakseen Mustaparran pitää käyttää papuaan.

Valitettavasti papu ei kuitenkaan vie heitä Storybrookeen, vaan Mikä-Mikä Maahan. Siellä kaksikko saa vastaansa ryhmän kadonneita poikia. He löytävätkin veneen, jolla pääsisi pakoon. Koska Mustaparta on, kuka on. Hän luonnollisesti tainnuttaa Koukun ja ottaa veneen kokonaan itselleen. Sano tyly vaan.

Storyline ei ehkä ollut jakson tärkein, mutta sentään viihdyttävin, ja hauskin. Mustaparta oli oma itsessä. Niinpä hänen ja Koukun väittelyitä olikin vallan hyvä katsoa. Mikä-Mikä-Maassakin riittää vielä jonkin verran koluamista, vaikka sei olekaan sama ilman Peter Pania. Saa nähdä, onko Koukku siellä kauden asti. En vastusta ajatusta, vaikka se ei kuulukaan sarjan mielenkiintoisempiin paikkoihin, ei edes lähelle.

On ollut jo pitkään tiedossa, että sarja joko loppuu tai ainakin saa muuttaa muotoaan. Jakso antoikin sille tietynlaisen vahvistuksen. Lähinnä siksi, että kirja on saamassa päätöksensä, mutta muitakin merkkejä on. Esimerkiksi Koukun olisi nyt helppo kulkea maailmasta toiseen ja sulkea aukinaisia juonenpätkiä yhteen. Niitä sidotaankin ahkerasti jo nyt tai siltä ainakin vaikuttaa.

Ennustukseni mahdolliselle seitsemännelle, ja samalla luultavasti sarjan viimeiselle, kaudelle on, että Emma ei kuole, vaan menettää Pelastajauutensa ja viimeisellä kaudella pääosan saa Henry ja miksei Reginakin. Snow ja David puolestaan saavat onnellisen loppunsa Lumotusta metsästä, heidän kuin huhutaan jäävän pois sarjasta. 

Pelilaudan asettelu-jaksoksi "Mother's Little Helper” ei ollut yhtään hullumpi. Varsinkaan kuin ottaa huomioon, että se keskittyi minua kovin vähän kiinnostavaan hahmoon, Gideoniin. Nähtiinhän siinä taas Musta Keiju ja vanha tuttu, Mustaparta. Sitä paitsi, sisälsihän se tavallista poikkeavia pareja, kuten Emma ja Gideon, Regina ja Isaac ja Koukku ja Mustaparta, mikä teki jaksosta edes jokseenkin mielenkiintoisen.

Valitettavasti niin myös pahaakin. Vanha Kirjailija Isaac ja Henryn kamppailut kykyjensä kanssa olisi voinut jättää pois. Siitäkin huolimatta, että ne antoivat Reginalle jotain tekemistä ja kiusoittelivat jatkosta. Lisäksi siitä puuttui jokin oleellinen lähes kokonaan: En missään vaiheessa jännittänyt hahmojen puolesta. Siitäkään huolimatta, että panokset ovat suhteellisen korkealla.

Kokonaisuudessaan jakso oli hyvä, joskaan ei mitenkään erinomainen. Kolme ja puoli tähteä.