Luciferin viimeiset koitokset

Huippuhyvä Lucifer sai vähän aikaa sitten kuudennen, ja samalla viimeisen tuotantokautensa. Sain sen juuri katsottua ja nyt kerron saiko sarja arvoisensa päätöksen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Luciferin-sarjasta! 

Enkelten välinen sota teki Luciferista (Ton Ellis) Jumalan. Kuitenkin miehen vietettyä viimeistä iltaa maanpäällä taikashown merkeissä hän ja hänen rakastettunsa Chloe Decker (Lauren German) törmäävät vielä yhteen murhatutkimukseen ja päätyvätkin selvittää sitä. Samalla Lucifer tajuaa, että hänellä on vielä selvitettäviä asioita ennen kuin hänestä on Jumalaksi.

Lisäksi Luciferia uhkaa hänen murhaamista tavoitteleva uusi enkeli (Deadpoolin Brianna Hildebrand). Samaan aikaan Maze (Lesley-Ann Brandt) ja Eva (Inbar Lavi) päättää mennä naimisiin. Dan (Kevin Alejandro) on kuollut ja haluais nyt päästä Helvetistä Taivaaseen. Ella (Aimee Garcia) puolestaan ei tiedä,  luottaisiko uuteen kollegansa ja ihastuksen kohteensa etsivä Caroliin (Scott Porter).

Suhtaudun Luciferin loppumiseen hyvin ristiriitaisella tavalla. Näin fanina se tietenkin harmittaa. Noin hyvästä, jopa loistavasta, sarjasta on vaikea luopua. Kuitenkin osa minusta ei voi olla pitämättä sitä hyvänäkin asiana. Joskus hyviäkin sarjoja venytetään liian pitkään ja lopulta siitä tulee vain varjo itsestään (katson sinuun Supernatural). Parempi siis lopettaa huipulla.

Sen Lucifer totta totisesti tekikin. Voisi jopa sanoa, että kuudes kausi oli kaiken kaikkiaan melkeinpä parempi kuin sitä edeltänyt viides tuotantokausi. Syy siihen löytyi erityisesti viimeisistä jaksoissa, jotka herättivät nauruhermojen lisäksi myös paljon syvällisempiä tunteita. Sarjan hyvästelyyn kuului paljon haikeutta ja jopa kyyneliä. Ei tosin minulle, roska se vain meni silmään.

Kauden ensimmäiset jaksot keskittyivät lähinnä Luciferin pyrkimyksiin tulla parhaaksi mahdolliseksi Jumalaksi, muta loppukaudella juoneen liittyi uusi mahdollinen maailmanloppu, viime kaudelta tuttu pahis ja hiemna yllättäen kyllä aikamatkailu. Varsinaista pääpahista kaudella ei voi sanoa kuitenkaan olleen, mutta se ei kyllä sellaista olisi tarvinnutkaan.

Kaudella voisi sanoa olleen kaksi selkeää teemaa, isyys ja kohtalo. Teemoista ensimmäistä käytiin myös hyvin yllättävällä tavalla kun, nyt tulee iso juonipaljastus, alkujaksojen mystinen enkeli paljastui Luciferin tulevaisuudesta matkanneeksi tyttäreksi, Roryksi. Hänen tekemien paljastusten toteutumisen välttely-yritykset puolestaan toivat sen kohtalo-aspektin. 

Kausi sisälsi myös hyvin ajankohtaisen Amerikan vähemmän ihanteelliseen poliisijärjestelmään liittyvän jakson,"A Lot Dirtier Than That" . Se olikin kauden parhaita. Muita tasaisen loistavasta kaudesta edukseen erottavia jaksoja olivat Mazen ja Evan häihin keskittyvä "My Best Fiend's Wedding" sekä eräänlainen hyvästelyjakso, "Goodbye, Lucifer".  Kauden erikoisen jakso oli kuitenkin animaatio-jakso "Yabba Dabba Do Me". Se ei kuitenkaan kuulunut suosikkeihini.

Kaudesta löytyi vain vähän valittamisen aiheita. mutta niitä löytyi kuitenkin. Olisin toivonut näkeväni enemmän Trixietä (Scarlett Estevez) ja erityisesti häntä ja Mazea yhdessä. He kuin tekevöt yhdessä yhden sarjan viihdyttävimmistä kaksikoista, jos ei jopa viihdyttävimmän. Lisäksi kaudelle uutena tulevan Roryn paikoittain turhankin agstinen persoona sopisi paremmin teinille kuin nuorelle aikuiselle.

Jokainen hahmo sai itselleen sopivan päätöksen, erityisesti Lucifer, Chloe ja Amenadielille (B. D. Woodside). Enkä ole todellakaan yksin mielipiteeni kanssa. Sarjan loppu tuntuu olevan melkein universaalisti rakastettu. Lopun katkeransulloisui kuitenkin jakaa varmasti mielipiteitä, mutta eriävät mielipiteet oli odotettavissa. Kaikkia ei voi tyydyttää.

Tiivistetysti Luciferin kuudes kausi antoi sarjalleen melkein täydelisen päätöksen ja osoitti, miksi sarjojen lopetukseen kannattaa antaa aikaa. Täydet viisi tähteä!

Lumikin ja Hurmuriprinssin herätyssoitto

Tervetuloa Olipa kerran – sarjan jaksoarvosteluiden pariin! Tällä kertaa arvioitavana on tylsyydessään kauden toistaiseksi huonoin ”Avake”, jossa heräämään pääsevät Snow ja David. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia jakson juonesta. Lue siis omalla vastuullasi.

Varoitus 2: Jakso on niin sokerinen, että siitä voi saada diabeteksen. Terveysviraniomaiset tuskin suosittelevat sitä.

Aikaisemmin tapahtunutta: Musta keiju pääsi Storybrookeen koska taikuus ja nyt hänellä on pahat mielessään. Regina yrittää rikkoa Pahan Kuningattaren unikirouksen, mutta toistaiseksi tulokset ovat jääneet laihoiksi. Koukku joutui Mikä-Mikä Maahan, jossa häntä jahtaavat Panin kohtalosta vihaiset kadonneet Pojat. Hän yrittääkin päästä takaisin kotiinsa määrätietoisempana kuin koskaan.

”Avake” tarjosi paljon hyvää, niin sankariemme kuin katsojienkin kannalta: Snow:n ja Davidin unikirous purkautui vihdoin ja viimein, Emma ja Koukku saivat vihdoin toisensa, Musta Keijuakin nähtiin ilahduttavan paljon, vaikkei hän jaksossa juuri mitään konkreettista tehnytkään. Tiikeri Liljakin nähtiin ja hän vieläpä osoittautui yhtä makeaksi kuin alun perin toivoinkin. 

Valitettavasti se, miten näihin lopputuloksiin päästiin ei ollut läheskään niin kiinnostavaa kuin olisi voinut olla. Osittain syy tähän on se, että Snow ja Charming eivät he ole ikinä kuuluneet sarjan mielenkiintoisempien hahmojen joukkoon. Osittain taas siinä, että jaksossa ei tapahtunut oikein mitään minua vähääkään kiinnostavaa. En myöskään pitänyt tavasta, jolla ongelmat ratkaistiin.

Nyt takaumiin. Storybrooke. Ensimmäisen kirouksen aika. Mary Margaret nukkuvalle John Joelle tuoma kukka osoittautuu taikakukaksi. Se herätti Davidin koomastaan oikeine muistoineen. Kun hän koskettaa Mary Margaret tämä vapautuu kirouksestaan ja muistaa kuka on. Yhdessä he päättävät ensitöikseen etsiä tyttärensä Emman. He päättelevät hänen olevan maailmassa.

Sillä aikaa kuin Snow hämäsi Davidia etsivää Reginaa, David hakee apua sieltä, mistä aina ennenkin eli Goldin kaupasta. Gold ei kuitenkaan suostu auttamaan, sillä Emmaa tarvitaan kirouksen purkamiseen. Hän antaa kaksikolle muistinpyyhintärohtoa ja kehottaa heitä käyttämään sitä, mutta kaksikko päättääkin käyttää toista taikakukkaa Emman löytämiseen. 

He löytävätkin Emman, mutta päättävät lopulta antaa asian olla. Muuten Emma ei voisi täyttää kohtaloaan ja kaikki Storybrooken asukkaat jäisivät ikuisesti kirouksen valtaan. Tätä en ihan ymmärrä. Miksei Emma voisi purkaa kirouksen siitä huolimatta? Onhan hän Pelastaja joka tapauksessa. Se voisi olla jopa helpompaa kuin hänellä olisi vanhempansa apunaan. Joka tapauksessa, takaumat loppuivat siihen.

Vaikka kirouksen aikaista Storybrookea ja sen asukkaita, erityisesti Reginaa, olikin kiva nähdä, takaumat eivät antaneet juuri mitään uutta tai ihmeellistä. Ainut sen antama lisäys oli varsin kätevä taikakukka, jolle tulikin käyttöä jakson aikana. Senkin olisi voinut esitellä hieman pieni muotoisemminkin. Onneksi takaumat eivät sentään vieneet kovin suurta osuutta jaksosta. Niinpä niitäkin kesti katsoa liikaa tylsistymättä.

Takaumat eivät sentään kirjoittanut sarjan historiaa uusiksi, niin kuin alun perin pelkäsin. Pieni voitto sekin. Sen sijaan samaa ei voi sanoa hahmoista. Luulisi, että Snow ja David olisi tullut samaan lopputulokseen, päätökseen luopua Emmasta, jo vähän aikaisemmin. Ovathan he sentään sankareita. Miksi he siis valitsisivat tyttärensä, edes hetken aikaa, vaikka he tietävät, mitä se tarkoittaa kaupungin muille ihmisille.

Kokonaisuudessaan takaumat olivatkin perin mauttomia ja sisällöttömiä. Tapahtumien sijaan oli keskitytty ihmisten tunteisiin. Ongelma, joka näkyi pitkin jaksoa. Ne olivatkin ehdottomasti jakso tylsin osuus, mikä on paljon sanottu, sillä ”Awakessa” rima ei olut kovinkaan korkealla. Koko jakso olikin minulle pienoinen pettymys.

Storybrooke. Nykyaika. Regina ja Zelena yrittävät rikkoa unikirouksen, mutta he onnistuvatkin vain pahentamaan asiaan. nyt Snow ja David ovat unessa kumpikin. Sitä ennen David kuitenkin ehtii tunnistaa takaumissa vilahtaneen taikakukan ja Snow pääsee näyttämään jäljittäjän taitojaan kyseisen kukan etsimiseen. Hyvä niin, sillä jäljittäjä-Snow on paras Snow.

Snow ja hänen mukaansa lähtenyt Emma löytävätkin kukan tai oikeammin kokonaisen kehon niitä helposti, mutta Musta Keiju tulee juuri silloin paikalle. Hän käskee Gideonia tuhoamaan kukat. Gideon kuitenkin kapinoi ja jättää yhden kukan henkiin. Antaen näin sankareille mahdollisuuden. Snow ja David kuitenkin päättävät uhrautua tyttärensä puolesta ja antaa kukan Emmalle, jotta hän saisi Koukun kotiin. 

Emman vastaus on luonnollisesti myöntävä

Emma ei löytänyt rakastaan hetkeäkään liian aikaisin, sillä tämä oli juuri vähällä joutua kadonneiden Poikien tappamaksi. Emma kuitenkin pelastaa hänet ja loppu hyvin kaikki hyvin. Heti päästyään takaisin Storybrookeen. Koukku kosii Emmaa. Melkein kuulen jo CaptainSwan fanien kiljuvan onnesta. Onni ei suinkaan lopu siihen, sillä Regina keksii vihdoin, miten hän saisi unikirouksen purettua.

Se on tarkoitettu yhdelle sydämelle, joten jos kaikki joisivat kirousta, se lakkaisi vaikuttamasta. Keino toimikin, kaiken järjen vastaisesti. Siinä on yhtä vähän järkeä näyteltynä kuin kirjoitettunakin, mutta joka tapauksessa keino toimii. Kaiken lisäksi David antaa Koukulle anteeksi isänsä murhan, olihan hän silloin ihan erihenkilö. Sekin asia on siis loppuun käsitelty. 

Sankariemme huolet ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi. Musta keiju ei nimittäin ole edes aloittanut juontansa vielä. Hän tekee jotain yrityksiä saada Rumple puolelleen, mutta turhaan. Hän myös saa selville, että Rumple tietää kuin tietääkin Gideonin ollessa Mustan Keijun vallassa. Se, miksei hän ole kertonut siitä muille, kuten Gideonin verta haluavalle Emmalle on vielä arvoitus.

Musta Keiju on tosiaan hyvä lisä sarjaan. Pidän tuotteesta, vaikkei hän ihan Pahan Kuningattaren veroinen olekaan ja vaikkei hän tehnyt juuri mitään tässä jaksossa. Hän on myös harvinaisen vahva, onhan koko Pimeyden taikuus enemmän tai vähemmän hänen ansiotaan. Tämän vuoksi pelkäänkin, että naisen väistämätön loppu on oleva harvinaisen anti-kliimaksinen, kuten oli Pimeän Koukunkin.

Päätarina oli hieman takaumia kiinnostavampi, mutta paino on sanalla hieman. Ehkä olisin nauttinut siitä enemmän, jos välittäisin sarjan pääpareista ja heidän onnellisuudestaan edes jonkin verran. Tai jos lopputulos ei olisi ollut selvä melkein ennen kuin ongelmakaan oli vielä olemassa. Totta kai sarjan pääparit saavat toisensa ja totta kai se tapahtuu ennen sitä paljon hehkutettua lopputaistelua.

Mikä-Mikä-Maa. Nykyaika. Koukku on vähällä joutua Kadonneiden Poikien tappamaksi, mutta hänet pelastajaa Tiikeri-Lilja. Ei kuitenkaan hyvää hyvyyttään, vaan pakottaakseen tätä tekemään jotain hänen puolestaan. Viedä pala erästä erittäin voimakasta taikasauvaa Storybrookeen, jotta pelastaja voisi voi Mustan Keijun. Onko tämä turhankin kätevää pääjuonen kannalta. On. Onko sillä väliä? Ei oikeastaan.

Miksi kaikilla sarjan hahmoilla on vaikeuksia pyytää apua käyttämättä väkivaltaa niihin, jolta he sitä apua tarvitsevat. Vieläpä siihen, jolta he sitä apua pyytävät. Sanomattakin lienee selvää, että Koukku suostuu. He tarvitsevat siihen varjotaikuuden apua. Varjoilla voi kuljettaa asioita tai ihmisiä paikasta toiseen. Siihen he kuitenkin tarvitsevat jotain Kadonneilta Pojilta. Kuinkas muuten.

Saimme tietää Tiikeri-Liljan tarinan. Hän on entinen keiju, joka luopui keljuudestaan, sillä hän tunsi sylisyyttä siitä, ettei hän voinut estää Mustaa keijua muuttumasta Pahaksi. Naisen tarina vaikuttaa mielenkiintoiselta. Siitä olisi voinut tehdä takauman, jos toisenkin. Vieläpä mielenkiintoisemman kuin tämän jakson takaumat olivat. Harmi, ettei hän esiintynyt jo aiemmin.

Sarjan kunniaksi on sanottava, että he castasivat hahmon näyttelijäksi Amerikan alkuperäisasukkaan. Sarjan tuntien en nimittäin olisi yllättynyt, jos hahmo olisi niin sanotusti valkopesty. häntä, sillä kuin on omat ongelmansa etnisten vähemmistöjen kanssa, kuten se, että ne tuppaavat olemaan joko pahoja tai sitten he kuolevat nopeasti. Tai sitten heitä ei nähdä juuri olleenkaan.

Suunnitelma onnistuukin ja Koukku saa tehtyä varjon. Emma saa sauvan. Kadonneet Pojat eivät kuitenkaan päästä heitä niin vähällä. He hyökkäävät voimalla ja ovatkin lähellä Koukun tappamista. Onneksi juuri sillä hetkellä Emma löytää Koukun. Jostain syystä pari kuitenkin jättää Tiikeri-Liljan oman onnensa nojaan, mutta eiköhän hän voita kyseiset pojat tavalla tai toisella. Sen verran kova hahmo hän on kuitenkin.

Mood

Kokonaisuudessaan jakso ei siis tehnyt minuun juuri minkäänlaista vaikutusta. En silti jättäisi sitä väliin, tapahtuihan siinä paljon tärkeää tai no ei ehkä paljon, mutta jonkin verran. Sitä paitsi jaksolla oli hetkensä. Varmasti sarjaan ja sen pareihin enemmän henkisesti panostaneet nauttivatkin siitä paljonkin ja voivat jopa pitää sitä kauden parhaana. Enkä tuomitse heitä olleenkaan, vaikka en samoin ajattelekaan.

En nimittäin ole ollut jaksolle aivan reilu. Se pitää heti myöntää. Hyvä sarja tarvitsee myös sellaisia jaksoa, jossa keskitytään hahmokehitykseen ja tunnelmallisiin hetkiin, pääjuonen sijaan. Jos ei välitä hahmoista, ei välitä myöskään siitä, voittavatko he lopulta vai eivät. Tämä korostuu vielä Olipa Kerrassa, jonka vahvempia puolia on aina ollut hahmot, heidän kehityksensä ja vuorovaikutuksensa toisten hahmojen kanssa. 

Tunteeni kuin niistäkin turhista draaman aiheista vihdoin päästiin

Ehkä minun pitäisi jopa olla kiitollinen jaksolle, lopettihan he turhan draaman. Nyt voidaankin sitten keskittyä päätarinaan, ainakin toivottavasti, ja siihen paljon hehkutettuun ja kieltämättä minun itsenikin odottamaani musikaalijaksoon. Se tulee vasta kauden 20. jaksossa, joten odottaa saa vielä vähän aikaa. Hyvää se ei kuitenkaan jaksosta tee. Sillä on liian monta heikkoutta, joita kävinkin jo aikaisemmin.

Kokonaisuudessaan ”Awake” oli koko kauden huonoin, poikkeuksena kauden muuten hyvään tasoon. Sitä voisi pitää jopa sarjan huonoimpiin kuuluvana. Toivottavasti sarja parantaa ja paljon. Kaksi tähteä.

Tosirakkautta ilmassa

Tervetuloa jaksoarvostelun pariin! Tämän viikkoinen Olipa Kerran, kuudenen kauden seitsemäs, jakso tottelee nimeä "Heartless". Siinä sydämettömyyttä saa kokea niin Snow kuin Davikin.

Varoitus: En yleensä kaihda juonipaljastuksia, enkä tee niin nytkään. Nyt sinua on varoitettu.

Aikaisemmin tapahtunutta: Davidin ja Snown rakkaus on joutunut, jos jonkinlaisten haasteiden eteen. Pimeä Kirous jopa pakotti kaksikon jakamaan sydämensä. Kirjaimellisesti. Nykyaikana Paha Kuningatar päätti vihdoin, mitä haluaa: Snow:n , ja samalla tietenkin myös Davidin, sydämen. Kyseisen elimen saaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä ne on suojeltu loitsuin.

Tällä kertaa en tiennyt jaksosta juuri mitään etukäteen, vain yhden trailerin nähneenä, mutta senkin unohtaneena. En edes tiennyt, kuka tai ketkä pääsivät siinä parrasvaloihin. Kun sitten huomasin jakson kuuluvan Snow:lle ja Davidille en ollut innoissani, sillä heidän jaksonsa ovat yleensä tylsimpiä. Niin kävi tälläkin kertaa. Paikoittain jakso toimi yhtä tehokkaana nukuttajana kuin unikirous.

 Toivottavasti en loukannut parin faneja liikaa. En vihaa paria, yhdessä tai erikseen. He eivät vaan ole, suhteensa vakaudesta ja siitä suoraan seuranneesta draaman vähyydestä johtuen, sarjan mielenkiintoisempia hahmoja. Samasta syystä sarja ei ole heihin keskittynytkään. Television säännöt kuin käskevät pitämään huomio vain niissä pareissa, joilla on jokin ongelma.

Nyt pidemmittä puheitta menen jakson tapahtumien pariin. Aloitan takaumista tai tarkemmin Snow:n osuudesta niissä. Sitten menen vasta Davidin osuuteen. Heidän tarinansa nimittäin kulkivat hyvän matkaa täysin irrallaan toisistaan. Se olikin varsin virkistävää, sillä sarja ei ole tehnyt niin sitten ensimmäisen kauden. Hyvä, että muistan kyseessä olevan kaksi erillistä persoonaa.

Takaumat sijoittuivat jokin aika sen jälkeen kuin Metsästäjä oli pelastanut Snow:n hengen. Nainen oli lainsuojaton. Häntä etsittiin niin Pahan Kuningattaren miesten kuin muuten hänestä luvatun löytöpalkkion innoittamien, erittäin vaarallisten, henkilöiden toimesta. Hänestä ei kuitenkaan ole vielä kehkeytynyt sitä badass-Snow:ta, jollaisena me hänet ensimmäisellä ja toisella kaudella näimme.

Nyt asiaan. Melkein badass-Snow aikoi lähteä kauas Lumotusta Metsästä. Ajatus ei ole huono, niin minäkin luultavasti tekisin hänen tilanteessaan. Matkustaminen kuitenkin maksaa, jopa Lumotussa Metsässä. Niinpä Snow myi äitinsä antaman korun. Prinsessan katomamistemppu kuitenkin katkesi hänen huomatessa pian joutuvanpa taka-ajatuksi erittäin pahamaineisen palkkionmetsästäjän, Woodscutterin, toimesta.

Ensimmäinen erä päätyi Snow:n voittoon, Sinisen keijun tarjoamasta melkein olemattomasta avusta huolimatta. Voisi luulla, että niin voimakas taikaolento olisi voinut tehdä paljon enemmänkin kuin epätoivoisen yrityksen taistella perinteisin menetelmin, toisin sanoen ilman taikuutta. Nyt keijun ainut ansionsa oli muistuttaa, että hänen mekkonsa näyttää naurettavalta täyskokoisella ihmisellä.

Toinen erä ei mennyt läheskään yhtä hyvin. Palkkionmetsästäjä oli paikantanut hänet asiaan erikoistuneen koiran avulla., erittäin söpön sellaisen kylläkin. Sen jälkeen naisen vangitseminen olikin helppoa häntä paljon voimakkaammalle ja kokeneemmalle miehelle. Snow joutuikin melkein heti Woodsmanin vangiksi ja oli matkalla kohti vanhaa kotiaan, Pahan Kuningattaren käsiin.

Toisaalla David ja hänen äitinsä päättivät myydä tilansa, koska heillä ei ollut rahaa sen ylläpitämiseen. Koska Lumottu Metsä on kaukana nykymaailmasta, eikä David voinut laittaa tilaa myyntiin netin välityksellä, hän lähti myyntimatkalle koiransa kanssa. Kauan ei tarvinnut Davidin yksin kulkea, sillä hän tapasi samaan suuntaan matkaavan miehen. Hän päättikin jatkaa kulkuaan hänen kanssaan.

Ei olisi kannattanut, sillä mies osoittautui samaksi palkkionmetsästäjäksi, jonka Snow:kin kohtasi, eikä hän kohdellut Davidia juuri naista hellävaraisemmin. Lurjus huumasi Davidin ja otti hänen koiransa. Varmaan kaikki on jo tajunneet, mihin tarkoitukseen. Ei se mitään, kerron sen silti. Koira oli sama, joka jäljitti Snow:n hänen omassa osuudessaan. Miksi se edes totteli hänelle vierasta ihmistä? Se jäi minulle mysteeriksi.

Nyt päästäänkin parin yhteiseen tarinaan. Heti herättyään David huomasi, jonkun olevan vangittuna hänen huumaajansa vaunussa. Hän yritti saada hänet vapaaksi, sankari kuin on. Palkkionmetsästäjä saapui kuitenkin paikalle ennen hänen onnistumistaan. Hän ei tietenkään tykännyt Davidin aikomuksista, joten tilanteesta seurasi taistelu. David ja Snow kuitenkin voittivat hänet yhdessä tuumin.

Rakkautta ensitappamalla. Kaksikko ei kuitenkaan nähnyt toisiaan, koska Snow pelkäsi henkilöllisyytensä paljastumisen saavan Davidin vaaraan. He kuitenkin puhuivat keskenään vankkurien oven läpi. Keskustelu sai kummassakin aikaan väistämättömän kehityksen. Snow päätti jäädä Lumottuun Metsään ja David sai rahansa, eikä hänen tarvinnutkaan myydä tilaa. Takaumat loppuivat siihen.

Sain takaumista omia takaumia, ensimmäisestä kaudesta. Tämä on positiivinen asia, sillä kausi on edelleenkin sarjan paras. Silloin jopa välitin kummastakin hahmosta ja heidän edesottamuksistaan. Asialla on kuitenkin huono puolensa. Hahmoista tai heidän asuttamastaan maailmasta ei löytynyt uusia puolia, vaan kaikki takaumista nähty toisti vain samaa ikivanhaa kaavaa.

Minulla ei muistikuvaa Davidin koirasta. Onko otus esiintynyt jossain aikaisemmassa jaksossa vai tuliko se nyt vain palvelemaan tätä yhtä tiettyä juonta? Otusta ei ole nähty ainakaan Storybrookessa, joten onko se kenties kuollut. Vai saiko se jonkinlaisen onnellisen lopun, niin kuin itse toivoin. Mitä onnellinen loppu sitten koiralle oikein tarkoittaakaan. Mitä voin sanoa, rakastan eläimiä.


Itse päätarina alkoi Snow:n unella, joka sai kutsumattoman vieraan Pahasta Kuningattaresta. Valitettavasti kyseessä ei ollut vain Snow:n mielikuvitusversio hänestä, vaan ihka oikea Paha Kuningatar. Ilmeisesti hän osaa nyt mennä toisen uniin. Turhaan hänen majesteettinsa ei matkaa tehnyt, vaan ilmaistakseen halunsa varastaa Snow:n sydän itselleen. Ja antaakseen tälle mystisen pullon.

Ensin hän ilmaisi halunsa saada Snow:n sydämen itselleen. Etukäteen varoittaminen voi kuulostaa tyhmältä, mutta tällä kertaa naisella oli suunnitelma. Hän sanoi käyttävänsä pullon sisältöä tuhotakseen Storybrooken, jos Snow ja David eivät anna tälle sydäntä vapaaehtoisesti. Urheiluhenkisesti kuningatar antoi parille miettimisaikaa tasan 12 tuntia. Sen he pyrkivätkin käyttämään hyödyllisesti.

Ratkaisuyritys alkoi huolestuttavalla uutisella. Regina tunnisti pullon sisällön Kadotettujen Sielujen joen vedeksi. Uutiset eivät olleet hyviä, sillä vedellä tosiaan voisi tappaa koko Storybrooken väestön. Kaiken lisäksi sitä ei voi tuhota. Pahan Kuningattaren suunnitelma ei ollut huono, vaikka yksi asia siitä jäikin minulle epäselväksi: Miten hän oikein aikoi käyttää Kadotettujen sielujen vettä?


Huonoille uutisille tuli kuitenkin vastapainoksi myös hyviä. Sininen Keiju paljasti, että Snow:n ja Davidin ensitapaaminen oli luonut tosirakkaudella kasvavan puun, jota voisi käyttää Pahan Kuningattaren vangitsemiseen. Koska taikuus ja tosirakkaus. Ja Sininen keiju päätti kertoa siitä vasta nyt! Luulisi, että siitä olisi ollut apua jo paljon aikaisemmin. Ollaanhan jo kuudennella kaudella.

Yhteistuumin ryhmä löysi sen. Pari otti taikakalun käteensä, mistä seurasi montaasi parin yhteisistä hetkistä. Valitettavasti sitten paikalle saapui myös Paha Kuningatar, joka tuhosi puun taikuutensa avulla. Tapahtuman jälkeen joukko yritti vielä keksiä ratkaisua pulmaansa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Niinpä Snow:n ja Davidin ei auttanut muu kuin antaa Pahalle Kuningattarelle sen, mitä hän haluaa.

Paha Kuningatar saikin vihaamansa ihmisten sydämen käteensä. Hän puristi sitä tappaen samalla pitkäaikaiset sankarit siihen paikkaan. Vitsailin vain. Niin minä tai kuka tahansa muu edes jokseenkin järkevä ihminen olisi hänenä tehnyt. Tosin järkevä ihminen ei olisi koko kostoretkeen edes ryhtynyt, joten ratkaisu sopi sellaiselle, joka kantaa kaunaa jostain 10-vuotiaan tekemästä.


Pahan Kuningatar ei jättänyt kaksikkoa kuitenkaan tyystin rangaistuksetta, vaan hän vaivutti Snow:n unikiroukseen ja telepottasi naisen muualle. David kuitenkin löysi rakkaansa nopeasti. Hän suuteli tätä ja kas kummaa, Snow se mursi kirouksen. Tai niin kaikki ainakin luulivat. Paha Kuningatar oli nimittäin lisännyt unikiroukseen yhden erikoisuuden. Snow:n herättäminen vaivutti Davidin siihen samaan kiroukseen.

Toisin sanoa, kumpikaan ei koskaan voi olla hereillä samaan aikaan. Aika julmaa kieltämättä. Ja jopa hieman kekseliästäkin. Hän itse selitti asiaa halulla saada Snow kokemaan rakkaansa menetyksen. Selitys ei ole ongelmaton, sillä Davidin tappaminen olisi ajanut saman asian. Vieläpä paljon lopullisemmin. Eikö kukaan käsikirjoittajista keksinyt mitään luovempaa tapaa ratkaista tilanne sankariemme hyväksi?

En voi korostaa tarpeeksi kuinka paljon vihaan sitä, että roistot häviävät, vain koska he sabotoivat itse itsensä. Pahan Kuningattaren tapauksessa puhtaalla dramaattisuudella. Sankarien pitää voittaa taitojensa ansioista. Ei siksi, että voitettava roisto on idiootti. Sitä paitsi Pahan Kuningattaren pitäisi tietää, miten tässä tulee käymään: Sankarimme saavat kirouksen purettua ja voittavat hänet, tavalla tai toisella.

Jakson sivutarina keskittyi Pahan Kuningattaren ja Rumplen, minut erittäin epämukavaksi saavaan, suhteeseen, josta myös muut tärkeät hahmot nyt tietävät. sankarit suhtautuivat asiaan samalla lailla kuin katsojatkin, toisin sanoen inholla. Suhteessa oli myös omat hyvät puolensa. Sitä voi käyttää aiheuttamaan kitkaa pahan Kuningattaren ja Zelenan välille, olihan Zelenallakin olleen jotain Pimeyden Olennon kanssa.

Hän kirjoitti Paha Kuningattarena kirjeen, jossa Zelenaa pyydettiin tulemaan Herra Goldin kauppaan, juuri kuin pari oli harrastamassa keskenään seksiä. Luonnollisesti tämä teki Zelenan kateelliseksi. Zelena toimi kertomalla asiasta Bellelle, joka ei järkyttynyt miehensä suhteesta läheskään yhtä paljon kuin minä. Sen sijaan Belleä järkytti tieto maagisista saksista. Yrittäähän Rumple muuttaa juuri hänen poikansa kohtaloa.

Emma ei saanut oikein mitään tekemistä jaksossa tai edes omaa sivujuonta. Paitsi olla kannustuspuheen ottavassa päässä, taas. Kohtaus oli kieltämättä herkkä, varsinkin kuin kannustajana toimi Koukku ja hän vielä käytti apunaan Henryn vanhaa satukirjaa. Kuitenkin olen jo väsynyt näkemään siihen, että Emma tarvitsee jatkuvaa kannustamista. Kuinka monta kannustuspuhetta Pelastaja oikein tarvitsee?


Henry jäi Emmaakin vähemmälle huomiolle teini ei saanut itselleen kuin pari vuorosanaa. Tämä on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Minulla onkin vaikeuksia muistaa hänen oleva Kirjailija eli periaatteessa voimakas ja tärkeä hahmo sarjan mytologiassa. En pidä tätä välttämättä huonona asiana, sillä hahmo ei olekaan siitä kiinnostavammasta päästä. Voi toki olla, että asia muuttuisi, jos hän saisi lisää ruutuaikaa.

Kokonaisuudessaan Storybrookeen sijoittuvat osuudet soittautuivat paljon värikkäämmiksi ja viihdyttävämmäksi kuin takaumat. Se ei kylläkään vielä kerro paljon. Varsinkin kuin ne eivät onnistuneet välttämään takaumien suurinta ongelmaa eli samojen juonenkäänteiden kierrätystä. saimme loppuen lopuksi saman vanhan tarinan, lisäämättä siihen juuri mitään uutta, jännittävää tai ihmeellistä.

Toki juonenkäänteiden kierrätyksellä oli puolensa. Se nimittäin onnistui herättämään minussa jonkinlaista nostalgiaa, eikä nostalgia-arvoa suinkaan pidä vähätellä. Se vaikuttaa hyvin paljon katsojan tai lukijan viihtyvyyteen teoksensa parissa, oli sen muoto mikä tahansa. Ajatelkaan vaikka Strange Thingssiä, jonka menestys on ainakin osittain juuri sen ansiota. Samaa voisi sanoa Harry Potter-musikaalistakin.

En aina muista mainita tällaisia asioita, mutta jakson toteutus oli erinomainen. Tämä ei ole mikään ihme, onhan jakson käsikirjoittanut Buffystä tuttu Jane Espenson. Hänen jaksonsa ovat yleensä olleet sarjan parhaita. Toki jakson ohjaajalla, Ralph Hemeckerillä, on ollut osuutta asiaan. Erityiskiitosta jakso ansaitsee kekseliäistä kuvakulmistaan, erityisesti Snow:n ja Davidin ensimmäisessä keskustelu kohdalla.

Kokonaisuudessaan ”Heatless” oli tylsähkö jakso, nostalgia-arvoa siitä kylläkin löytyi enemmän kuin tarpeeksi. Jaksosta pitää kuitenkin löytyä jotain muutakin. Kolme tähteä.