Astetta karumpia supersankareita

Samannimiseen sarjakuvaan perustuva Watchmen-elokuva ei väkivaltaisuutensa takia herkkänahkaisille sovi. Meille muille se kuitenkin tarjoaa perin viihdyttävää ja ennen kaikkea tyylikästä supersankaritoimintaa.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia niin Watchmen-elokuvan kuin sen lähdeteoksen, Watchmen-sarjakuvan, juonesta!!!

Huomautus: En ole lukenut elokuvan supersuosittua sarjakuvaversiota, joten en voi verrata sitä ja elokuvaa keskenään. keskitynkin tässä arvostelussa vain ja ainoastaan elokuvaan.

Eletään vuotta 1985. Muun muassa Vietnamin sodassa palvelleet supersankarit, kuten Batmanin tapainen Yöpöllö (Patrick Wilson), äitinsä jalanjälkiä seurannut Silkkiaave (Malin Åkerman) ja naamiota pitävä noirin kyynisten ja viinaanmenevien yksityisetsivien perikuva Rorschach (Jackie Earle Haley), ovat kaikki eläkkeellä, joko vapaaehtoisesti tai pakolla presidentti Nixonin (Robert Wisden) kielletty viittaritarien toiminnan.

.

Sitten yksi entisistä sankareista, Koomikko (Jeffrey Dean Morgan), surmataan ja muutkin voivat olla vaarassa, ainakin jos uskoo tapausta tutkimaan päätynyttä Rorschachia. Muut eivät ole asiasta niinkään varma. Kaiken lisäksi Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat ydinsodan partaalla, jonka on toistaiseksi vain onnettomuuden seurauksena voittamattomaksi tullut Tohtori Manhattan (Billy
Crudup).

Kun tietää minun nykyisen innostukseni supersankarielokuviin ja tv-sarjoihin, ei ole mikään ihme, että päädyin lopulta katsomaan myös Watchmeninkiin. Varsinkin, koska se löytyy Netflixistä. Enkä todellakaan kadu. Se oli, jos ei ihan yhtä hyvä kuin päivää aiemmin katsomani Yön ritari, niin enemmän kuin katsomisen arvoinen kuitenkin. Myös meille, joille kyseisen tarinan sarjakuvaversio ei ole ennestään tuttu.

En voi ihmetellä, miten on mahdollista, että elokuvan ohjaaja, Zack Snyderin, on ohjannut myös pari nykyisen supersankaribuumiin huonointa elokuvaa, Man of Steelin ja Batman v Supermanin. Tai toisin päin ajateltuna, miten ihmeessä nämä elokuvat ovat niinkin laaduttomia, joskaan ei katsomattomia, vaikka Snyder osaa selvästi ohjata myös hyviäkin supersankarielokuvia. Sellaisia kuin Watchmen.

Se tarjoaa kaikkea sitä, mitä Zack Snyderin aikaisempi sarjakuivafilmatisointi, historiallisesta Thermopylain taistelusta kertova 300:skin eli sarjakuvamaista, veristä, ja hyvin graavistakin, toimintaa, tummanpuhuvia ja moniulotteisia hahmoja, sujuvaa kerrontaa ja kyynisen maailmankuvan. Kaikkein suurin yhteinen nimittäjä on kuitenkin silmäkarkin määrä, kummatkin elokuvat ovat visuaalisesti hätkähdyttävän upeita.

Sillä erolla, että Watchmen tarjoaa silmäkarkin lisäksi myös paljon syvällisempää sisältöä. Sille syy taitaa kuitenkin löytyä pikemminkin erilaista lähdeteoksista kuin Zack Snyderistä itsestään. Watchmen käsitteleekin erittäin vakavia aiheita, kuten ihmisyyttä, kylmää sotaa, sankaruutta ja psykologiaa. Ei ehkä ihan omaperäisempiä aiheita tiedän, mutta elokuvan vahvuudet olivatkin sitten kerronnan puolella.

Rorschachin alati muuttuva naamio on yksi niistä hienoista yksityiskohdista

En sano, että sekään ansaitsisi palkintoja voittaa. Elokuva sisälsi enemmän kuin tarpeellisen annoksen kökköä dialogia, elokuvien kerrontakeinona jo ylikäytettyjä takaumia ja varsinkin epätyydyttävän lopun. Siitä kuitenkin löytyi myös runsaasti yllätyksiä, sitä jo mainitsemaani silmäkarkkia ja lukuisia pieniä yksityiskohtia, jotka auttoivat pääsemään sisään elokuvan hyvin epätavalliseen maailmaan.

Watchmenin hahmot eivät ehkä havittele hymytyttö-, tai poika, -palkintoa, mutta kiinnostavia he ovat. Pidin erityisesti siitä, että heissä oli enemmän kuin ripaus realistisuutta. He ovat sellaisia sankareita, joita kukaan ei ehkä halua, mutta joita he todennäköisesti saavat ja elokuva oli parempi sen takia. Sillä vaikka supervoimia pursuavia viittasankareita on kiva katsoa, mutta niihinkin kyllästyy aina välillä.

Suosikkeja minulla ei ollut, vaikka esimerkiksi Rorschach makea hahmo olikin, mutta inhokkeja sitäkin enemmän. Heistä suurin oli Jeffrey Dean Morganin mestarillisesti näyttelemä, tietenkin vain takaumissa nähtävä, Koomikko, joka sai katsojat olemaan kiitollisia hänen kuolemastaan. Tämä saattaa kuulostaa tylyltä, mutta katsottuanne elokuva olette varmaan samaa mieltä kanssani.

Muiltakaan osilta näyttelytyö ei ollut ihan huonoa. Vain Malin Åkerman jäi huonommaksi. En tiedä, oliko syy hänen perin epäkiitollisen roolinsa, muita ei elokuvassa valitettavasti naiselle annettu, mikä olikin yksi elokuvan suurimmistä huonoista puolista, vai pitäisikö naisen miettiä jotain toista alaa. mallintöitä vaikka, hyvää ulkonäköä naiselle nimittäin on annettu oikein roppakaupalla.

Watchmenia, ainakaan tätä elokuvaversiota, ei kuitenkaan tulla muistamaan mistään hahmoistaan, tarinastaan tai näyttelijöistään, vaan tyylistään, joka oli aika samanlainen kuin Sin Citysssä, ainakin sen elokuvamuodossa, en ole lukenut sitäkään sarjakuvaa, mutta ei ihan kuitenkaan. Siihen oli panostettukin, luultavasti enemmän kuin mihinkään muuhun osa-alueeseen. Tai ainakin siltä vaikutti.

Tiivistetysti jos Watchmen-sarjakuva on yhtään elokuvan veroinen, niin en ihmettele yhtään sen suosiota. se on nimittäin edustuskelpoinen genrensä tuotos. Elokuva ei kuitenkaan ollut ihan niin hyvä kuin olisi voinut olla. Neljä tähteä.

Klovni saapuu Gothamin Yön ritarin riesaksi - ja katsojien iloksi

On olemassa elokuvia, jotka on vaan pakko nähdä. Yksi niistä on ehdottomasti parhaimpiin supersankarielokuvien joukkoon kuuluva, Christopher Nolanin Batman-raina Yön ritari. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia sekä Nolanin Batmanit aloittavasta Batman Beginsistä, että nyt arvostelemastani Yön ritarista. 

Yöllisen omankäden oikeudenjakaja Batmanin (Christian Bale) ja hänen kanssa läheistä yhteistyötä tekevän poliisipäällikkö Gordonin (Gary Oldman) väsymättömien ponnisteluiden ansiosta Gothamin rikollisaalto osoittaa taantumisen merkkejä. Toisin kuin voisi luulla, Batman ei kuitenkaan ole suosionsa huipulla, sillä kaikki eivät pidä supersankaria juuri vangitsemiaan rikollista parempana.

Mies haluasikin jo eläkkeelle. Siihen hänelle tuleekin tilaisuus kaupungin uuden, lahjomattomuudestaan tunnetun, syyttäjän, Harvey Dentin (Aaron Eckhart), myötä. Kyseiset ajatukset saavat kuitenkin jäädä, kun kaupungin alamaailma päätyy arvaamattoman klovnin Jokerin (edesmennyt Heath Ledger), joka onnistuukin pian kääntämään kaupungin, ja sen sankareiden, elämän päänlaelleen.

Tulin supersankarien kelkkaan vasta varsin myöhään, Marvelin elokuvauniversumin myötä. Siksi moni aikaisempi genren elokuva on minulla ennestään tuntematon. Ei minulla ole niitä mikään hinkukaan nähdä, sillä aikaisempien supersankarielokuvien taso ei ole ollut sekä genren vähäisen arvostuksen kuin erikoistehosteiden kehittämättömyyden vuoksi mitenkään mainittava.

Sääntöön on kuitenkin yksi poikkeus, Christopher Nolanin ohjaama Batman-trilogia ja erityisesti sen toinen osa, Yön ritari. Jos nyt vuonna 2008, samana vuonna kuin ensimmäinen Iron Man, valmistunutta elokuvaa voi vanhana edes pitää. Muuten kuin siinä suhteessa, ettei se ihan ehtinyt siihen suurimpaan supersankaribuumiin, vaikka se tasonsa perusteella voisi kuuluakin.

Dc:n sarjakuvafilmatisoinneista löytyy toistaiseksi vain yksi parempi, Wonder Woman. Kyseisten tuotantojen tason tuntien se ei kuitenkaan ole mikään ihme. Se puolestaan on, että Yön ritari voittaa myös suurimman osan Marvelin elokuvauniversumin tuotoksista. Batman elokuvia en ole juuri katsonut, The LEGO Batmania lukuun ottamatta, joten niitä en osaa vertailla keskenään.

Elokuva sisältää kaikkea, mitä hyvässä elokuvassa, eikä pelkästään supersankarigenreen kuuluvassa, pitääkin eli räjähtävää toimintaa, kaunis visuaalinen ilme, vetoava tunnelma, nasevaa dialogia, hyviä näyttelijöitä, asennetta sekä pienoiseksi yllätykseksi huumoria. Olin nimittäin siinä uskossa, että Yön ritari on hyvin synkkä ja vakavamielinen elokuva.

Luuloni oli perusteltu, eihän Batman ole sarjakuvissakaan mikään iloinen pupu. Lisäksi elokuvan mainosmateriaalit keskittyivät enemmän siihen synkkään puoleen. Sitä paitsi, vaikka elokuvasta löytyi yllättävän paljon keveitäkin kohtia, erityisesti niitä, joissa Batmanin hovimestari Alfred (konkarinäyttelijä Michael Caine) esiintyi, niin ensisijaisesti sen tunnelma oli kuitenkin synkkä.

Tämä synkkyys näkyy hyvin elokuvan maailmassa. Gothamissa rikollisuus on arkipäiväistä, sankarit ovat sosiopaatteja, ihmishenki on halpaa ja hyvistä teoista rangaistaan. Eikä onnellinen loppu ole näköpiirissä sankareillekaan. Riippumatta siitä, voittavatko he roistot vai ei. Kovin valoisia ei ole elokuvan, kieltämättä tärkeät ja ajankohtaisetkin, aiheetkaan, joihin kuului muun muassa laki ja moraali, korruptio sekä anarkismi. 

Yön ritarin juoni oli sarjakuvaelokuviksi harvinaisen hyvä, joskaan ei kovin omaperäinen. Elokuva keskittyi loppujen lopuksi hyvin perinteiseen hyvän ja pahan väliseen taisteluun. Tai paremminkin lainvalvojan ja roiston. Niin Batmanista, jokerista kuin muistakin hahmoista löytyi moraalisesti harmaita alueita, joten hyvä ja paha oli elokuvassa lähinnä veteen piirretty viiva.

Tarinalliselta kannalta Yön ritarissa parasta oli kuitenkin se, että elokuva jopa laittoi juonen tehostemätön edelle, mikä ei ole toimintapainotteisissa, elokuvissa mitenkään itsestäänselvyys. Kuului se mihin tahansa genreen. Tietenkin siitä löytyi myös paljon erikoistehosteilla maustettua toimintaa ja hyvin tehtynä vielä. Se ei kuitenkaan noussut missään vaiheessa pääosaan.

Hahmoista Batman jäi omituisen sivuun siihen nähden, että hän on elokuvan nimikkohenkilö, Hän oli kyllä edelleen elokuvan päähenkilö, ainakin yksi niistä, mutta sekä Harvey Dent, että Jokeri saivat hänen kanssaan yhtä suuren huomion. Elokuvan juonen kannalta ratkaisu oli ymmärrettävä. Vaikuttivathan se molempiin hahmoihin jopa enemmän kuin Batmaniin itseensä.

Naishahmoja elokuvassa oli valitettavan vähän. Heistä tärkein, Batmanin Harvey Dentin yhteinen ihastus, Rachel Dawes (Maggie Gyllenhaal), sai onneksi jotain persoonaakin melko tavallisen tyttöystävän roolinsa lisäksi. Toinen edes jokseenkin nimen saanut naishahmo oli Gordonin vaimo, mutta hän sai niin pienen rooliin, etten edes vaivaudu googlettamaan sitä kyseistä nimeä.

Rooleihin oli valittu liuta huippunäyttelijöitä ja se kannatti. Kaikki roolivalinnat osoittautuivat menestyksiksi. Ilokseni jopa Bale oli kuin luotu Batmanin rooliin. Erikoiskiitosta kuitenkin ansaitsee jo ennen elokuvan valistumista huumeiden yliannostukseen kuollut Heath Ledger, jota parempaa Jokeria ei ole vielä tavattu. On suorastaan harmi, että maailma menetti tuollaisen superlahjakkuuden näin pian.

Kameran toiselta puolelta löytyi myös kasa rautaisia ammattilaisia, ei yhtään vähemmän loistavia omassa lajissaan kuin näyttelijätkin. En löytänyt toteutuksesta mitään vikaa, vaan jokainen pieni, viimeisen päälle tarkkaan mietitty, yksityiskohta ansaitsee osakseen ylistystä. Niiden ansiosta elokuva näytti, kuulosti ja tuntui vain niin hyvältä. Juuri sellaiselta kuin Batmanin pitääkin näyttää, kuulua ja tuntua.

Joskus listaan näin viimeiseksi, ennen tiivistystä siis, arvostelemani elokuvan tai tv-sarjan huonot puolet. Yön ritarin tapauksessa siihen ei kuitenkaan ole juuri laitettavaa. Siis niiden vähäisten lisäksi, jotka jo mainitsin aiemmin tässä arvostelussa. Joidenkin mielestä se oli liian pitkä, eikä elokuva lyhyt kyllä ollutkaan, mutta minun on vaikea nähdä asiassa mitään valitettavaa. Hyvää ei voi koskaan olla liikaa.

Tiivistetysti Yön ritari auliisti ylistäneet kriitikot ja katsojat eivät olleet väärässä. Se on juuri niin hyvä elokuva, jonka Batman ja sarjakuvaelokuvia katsovat ansaitsevat, varsinkin kuin miettii nykyisiä, pettymykseksi osoittautuneita DC:n elokuvia. Itseasiassa jopa parempikin. Luonnollisesti annan elokuvalle täydet viisi tähteä.

Uudet satuhahmot, uusi kirous, vanhat kujeet

Seitsemänteen kauteensa mentäessä Olipa Kerta oli pistänyt pakkansa täysin uuteen uskoon. Idea ei ollut huono, eikä sitä ollut kauden ensimmäinen, Hyperion Heights -niminen, jaksokaan. Onneksi.

Varoitus: Tämä arvostuksia sisältää paljastuksia Olipa Kerran-sarjan juonesta, niin tämän uuden kauden aloituksen kuin aikaisempien kausien osalta.

Huomautus: Tänä vuonna en arvostele jokaista jaksoa erikseen, aikataulullisista syistä johtuen. Palaankin sarjan pariin seuraavan kerran vasta seitsemännen kauden lopulla. Voi olla, että valitsen jaksoarvostelulle jonkun muun sarjan. Niitä juuri tähän aikaan riittää, niin uusien tuttavuuksien kuin palaavien sarjojen muodossa. Pidän sitä kuitenkin epätodennäköisenä.

Henry Mills (Jared S. Gilmore) on kyllästynyt muiden tarinoista kirjoittamiseen ja haluaisikin aloittaa jo omansa. Niinpä poika matkaa uuteen maailmaan, jossa on eri versioita meidän kaikkien rakastamista satuhahmoista. Reissu ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin piti ja pian kaikki joutuvat uuden kirouksen alaisuuteen, Seattlen Hyperion Heights-nimiseen kaupunginosaan.

Siellä johtoja pitää Tuhkimon/ Jacindan (Dania Ramirez) paha äitipuoli Lady Tremaine/Victoria Belfrey (Gabrielle Anwar). Heidät voi pelastaa vain aikuinen Henry (Andrew J. West), mutta hänellä on yhtä vaikeuksia uskoa kirouksen olemassa oloon kuin äidillään aikoinaan. Pian mies kuitenkin huomaa joutuneensa tapahtumien keskelle, kiitos hänen tyttärekseen esittäytyvän Lucyn (Alison Fernandez).

Tv-sarjan uudelleen käynnistys on riskialtista hommaa. Uusi versio voi nimittää menettää kaiken sen, mikä teki sarjasta alunalkaenkaan rakastetun. Toisaalta, joskus, sarjan kiertäessä kehää ja pahasti, pakan sekoittaminen on enemmän kuin tarpeen. Ja onnistuessaan palkitsevaakin. Se saada ihmiset rakastumaan vanhaan, mahdollisesti jo lopetusuhan alla olevaan, sarjaan uudestaan.

Ensimmäisen jakson perusteella Olipa kerran seitsemäs kausi ei kuulu kumpaankaan ääripäähän. Sarjasta voi vielä nauttia, jopa enemmän kuin muutamilla viime kausille. Mutta jos sarjan oli tarkoitus tarjota jotain erilaista, se epäonnistui melkein totaalisesti. Melkein kaikki ainakin ensimmäisessä kaudessa nähtävä oli nimittäin nähty jo sarjan ensimmäisellä kaudella.

Esimerkiksi Henry oli saanut Emman roolin kyynisenä sankarina, optimistinen Lucy oli uusi Henry, kirouksessa erilaista oli vain paikka, Henryn ja Tuhkimon kieltämättä söpö ”Meet-cute” kertasi Snow:n ja Davidin vastaavaa ja Lady Tremainekin muistuttaa hieman turhan paljon ensimmäisen kauden Reginaa, ja Paholainen Pukeutuu Pradan pahaa pomoa, Miranda Priestlyä.

Vanhojen katsojien, myös minun, pelko siitä, että sarja menettäisi otteensa tällä tulevalla kaudella näyttää kuitenkin olevan turhaa. Uudet hahmot, niin pää kuin sivu, olivat jokseenkin karismaattisia, erityisesti uusi Tuhkimo. Tuhkimosta puheenollen, hänen tarinansa tvisti oli harvinaisen piristävä ja vaihteeksi yllättäväkin. Andrew J. West soittautui nappivalinnaksi aikuisen Henryn rooliin.

Sarjan valopilkut Robert Carlyle ja Lana Parilla pääsivät loistamaan hahmojensa kirousidentiteettien kanssa. Pidin myös jaksoon sisälletystä huumorista ja viittauksista aiempiin kausiin, erityisesti Emmaan. Kauden mysteerikin vaikuttaa tarpeeksi kiehtovalta, jotta sitä jaksaisi seurata. Ei ehkä niin kiehtovalta kuin voisi olla, varsinkin kuin sarjan kaava on minulle jo ennestään tuttu, mutta silti.

Minua jopa kiinnostaa, kuinka nykyinen kirous sai alkunsa, mikä on Alicen ja Rumplen yhteys tai miksi Lady Tremaine, anteeksi Victoria Belfrey, haluaa Lucyn huoltajuuden niin pahasti. Tai vastauksen kysymykseen, johon sitä ei koskaan saada eli miten Henryllä riittää bensaa Satumaailmassakin. Kyllä, uusi kausi, uudet loogiset aukot. Ja sama vanha minä nillittämässä niistä kyseisistä loogisista aukoista.

Moni miettii tälläkin hetkellä, katsoako tätä uutta kautta vai ei. Saihan monien suosikkihahmojen tarina päätöksensä jo aikaa sitten ja puuttuuhan siitä niin monia rakkaita hahmoja, kuten päähenkilö Emma itse. Itse päätin seurata sarjaa, mutta mitä tulee muihin, niin en osaa vasta juuta, enkä jaata, ainakaan tämän ensimmäisen jakson perusteella. Kukin päättäköön omalla kohdalla.

Tiivistetysti pitkästä aikaa parasta Olipa Kertaa esittelevä Hyperion Heights lupaa hyvää sarjan seitsemättä kautta ajatellen, vaikka se ei ole vieläkään päässyt suurimmasta ongelmastaan, taipumuksesta toistaa samaa vanhaa kaavaa yhä uudestaan ja uudestaan. En anna sille vielä tähtiä. Kausi on vielä niin alussa.

Ensiarviossa: Marvel’s Inhuman ja The Gifted

Viime aikoina Marvelilta on tullut kaksi vähän tuntemattomampiin hahmoihin keskittyvää supersankarisarjaa Marvel’s Inhumans ja The Gifted. Kerron nyt ensivaikutelmani sarjoista.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Marvel’s Inhuman ja the Gifted-sarjojen ensimmäisen jaksojen juonesta. Suurin osa paljastuksista on nähty kuitenkin jo trailereissa, joten kyseisiä jaksoja katsomattomienkin on kohtuullisen turvallista lukea tätä arvostelua.

Marvel's Inhumans, tai yksinkertaisemmin Inhumans, keskittyy supervoimia omaavien mutanttien ja kaivoksilla pakkotyötä tekevien ihmisten kansoittaman Attilan hallitsijaperheeseen, joka joutuu pakenemaan kuningas Black Boltin (Anson Mount) supervoimia saamattomien, kuten hän itse, saamaan huonoon kohteluun kyllästyneen Maximus-veljen (Game of Thronesin Iwan Rheon) kaapattua vallan.

Perhe pääsee pakenemaan Hawaijille, kiitos teleporttaavan Lockjaw-koiran, mutta he joutuvat samalla eroon toisistaan. Kaiken lisäksi osa heistä, kuten hiuksiaan kontrolloiva kuningatar Medusa (Serinda Swan) ja kaikessa virheitä näkevän neuvonantaja Karnakin (Ken Leung) on menettänyt voimansa. Vallan takaisin saaminen on siis todellakin helpommin sanottu kuin tehty.

Inhumans on saanut paljon haukkuja kriitikoilta, niin kuin moni jo varmaan tietää, ja sanon jo nyt, että iso osa niistä on täysin ansaittuja. Sarja ei kuitenkaan ole läheskään niin huono kuin, mitä niiden perusteella voisi luulla. Varsinkin siihen nähden, että yksi sarjan päätekijöistä toimi myös toistaiseksi huonoimman Marvelin katutason supersankareista tehdyn sarjan, Iron Fistin, puikoissa. 

Sarjalla on kieltämättä myös monia ongelmia, jopa sellaisia, että en ihmettele yhtään, miksi oikein kukaan ei näytä pitävän siitä. Siitä ei pääse yli, eikä ympäri. Kukaan hahmoista ei ole vähääkään sympaattinen, ylisöpöä Lockjaw-koiraa lukuun ottamatta, visuaalinen ilme on yksinkertaisesti vain tylsä, vaikka sarja sijoittuukin mystiseen kuuhun ja kauneudestaan tunnetulle Hawaijille, juoni kliseinen ja dialogi kökköä. 

Puhumattakaan siitä, että se jo moneen kertaan mainittu Medusan peruukki oli yksinkertaisesti vain nolo. Onneksi se leikattiin pois jo alkumetreillä, eikä vähiten siksi, että Merida Swan näyttää paremman ilman sitä. Syy ratkaisuun tuskin löytyy erikoistehosteen kökköydestä tai mistään juonellisesta syystä, vaan luultavasti siitä, että se on vain niin kallista tehdä.

Ne eivät kuitenkaan tee sarjasta täysin huonoa tai sellaista, etteikö sen parissa voisi jopa viihtyä. Sarjan ensimmäisellä jaksoilla oli nimittäin myös hetkensä pääsääntöisesti ne, jotka keskittyivät Ramsay Boltonin lievennettyyn muotoon Maxinukseen tai supertoimintaan. Jotkin supervoimistakin oli kiitettävän kekseliäitä. Siitä tosin kiitos kannattaa antaa sarjakuville, ei niinkään sarjan tekijöille.

Sitä paitsi, katsoja saa varmasti edes jonkinlaista nautintoa katsoessaan, miten etuoikeutetut kuningassuvun jäsenet joutuvat vajoamaan niin sanotusti tavallisten ihmisten tasolle ja tajuamaan, kuinka pilalle hemmoteltuja ääliöitä he oikein ovat ja siten myös avaamaan silmänsä tavallisten ihmisten hädälle. Ainakin toivon, että se on koko sarjan lopputulema. Jos ei, niin mikä on sarjan pointti.

Minulle nämä hyvät puolet riittää, ainakin toistaiseksi, jotta jatkaisin sarjan katsomista. Ne eivät ehkä saa unohtamaan sarjan pahoja puolia, mutta ne ainakin lieventävät niitä. Ymmärrän kyllä, miksi useat eivät. Tv pursuaa nykyään kaikkea supersankareihin liittyvää, joten miksi katsoa sellaista, joka ei niihin ladattuja, kieltämättä turhankin korkeita, laatuvaatimuksia.

Tiivistetysti Inhumans on ihan katsottava supersankarisarja, varsinkin minulle, jota aihe kiinnostaa, mutta ei toistaiseksi juuri muuta. Tähtiä en vielä tässä vaiheessa anna, kummallekaan sarjalla. 

The Gifted ottaa supersankareihin paljon maanläheisemmän otteen. Vaikka mutanttina olo ei ole varsinaisesti kiellettyä, niin supervoimien käyttäminen on, niinpä mutantit ovat joko piilossa, takaa-ajettuja tai vankilassa. Siihen toiseksi mainittuun katekoriaan syystä tai toisesta joutuneet yrittävätkin päästä Meksikoon, jonka mutanttilait ovat paljon lievempiä.

Siinä heitä auttaa mutanteista koostuva, laiton, maanalainen tieverkosto Magnetomaisia kykyjä omaavan Polariksen (Emma Dumont), valohiukkasia manipuloivan Eclipsen (Sean Teale) ja superatleettisen Thunderbirdin (Blair Redford) johdolla. Niin kuin portaaleja tekevä karkulainen Blink (Olipa Kerran Jamie Chung) saa ensimmäisen jakson alkumetreillä huomata.

Sarjan toisille päähenkilölle, tuiki tavalliselta vaikuttavalle Struckersin perheelle tuo pakotie olisikin enemmän sen lapsien Laurenin ja Andyn (Natalie Alyn Lind ja Percy Hynes White) paljastuttua mutanteiksi järkyttävän katastrofin seurauksena. Perheen mutantteja työkseen syytävän isä Reedin (True Bloodin Stephen Moyer) suureksi järkytykseksi.

The Gifted oli yksi vuoden odotetuimmista tv-tapauksista. Minun kohdallani ei ehkä niin paljon kuin useimman muun, sillä vaikka olenkin jonkinasteinen supersankarifani, kiitos aiheesta tehtyjen elokuvien ja tv-sarjojen, se ei ole kuitenkaan minulle se ykkösjuttu. Joka tapauksessa, The Gifted lunasti kaikkien, jopa kovimpien X-Men-fanien, odotukset, ja nousi siten toistaiseksi paras uusista sarjoista.

Polaris

Miksi sitten on näin? Hahmot ovat paljon samaistuttavia ja kiinnostaviakin, erityisesti jo useamman muunkin suosikiksi noussut Polaris, Blink ja Lauren. Toteutus melkein elokuvien luokkaa niin huippu näyttelijöiden, erikoistehosteiden kuin käsikirjoituksenkin osalta. Lisäksi sarjan muillekin X-Men sarjan tekeleille yhteinen teema, vähemmistöjen kohtelu, sen tärkeä ja ajankohtainenkin. 

Pidin myös sarjassa nähtävistä supervoimista paljon. En tietenkään kaikista, mutta esimerkiksi Andyn Carriemaiset voimat, Polariksen mangneettien manipulointi, tai Blinkin makea portaali ovat erityisen onnistuneita. Tämä saattaa vaikuttaa pieneltä asialta, mitä se kieltämättä onkin, mutta sillä kuinka paljon haluan hahmojen supervoimia itselleni, on suuri vaikutus siihen, kuinka hyvänä tiettyä supersankarigenren tuotosta pidän.

Sarjalla on ensimmäisen jakson perusteella vain yksi heikkous. Se ei sisältänyt mitään, mitä emme olisi jo jossain muodossa nähneet X-Men-leffoissa Heroesksessa ja The Tomorrow Peoplessa tai monessa muussa vastaavassa sarjassa. Tämä on erikoista, sillä ensimmäinen X-Men universumiin liittyvä sarja, Legion, tunnetaan juuri sen rohkeudestaan tuoda jotain omaa generiseen supersanankaritarjontaan.

Tiivistetysti The Gifted ei ehkä loista omaperäisyydellään, mutta kaikella muulla kyllä. Toivon vain, että se saa pidettyä korkean tasonsa yllä loppuu asti. 

Hoidan näin lopuksi sen pakollisen vertailun pois päiväjärjestyksessä. the Gifted oli paljon Inhumanssia parempi, joka suhteessa. Mikä täisi jo mennä enemmän kuin hyvin perille tämän arvostelun aikana. Jos siis valita pitää, katsokaa The Gifted. Siitäkin huolimatta, että pidän Inhumanssia enemmänkin hukattuna potentiaalina kuin varsinaisesti huonona.

Juna kulkee fantasiamaassakin

Fantasiaparodioiden mestari Terry Pratchettin viimeinen aikuisten kirja, Täyttä Höyryä, on pakkoluettavaa jokaiselle fantasiasta ja huuumorista pitäville. Sen heikkouksista huolimatta.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Täyttä Höyryä-kirjasta ja mahdollisesti myös muista Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan-sijoittuvista kirjoista.

Kiitos nuoren keksijänero Dick Simnelin ja hänen mullistavan keksintönsä, junan, Kiekkomaailma pääsee vihdoin nykyaikaan. Koska keksinnöstä hyötyvät kaikki, varsinkin rahallisesti, kaupunkia rautaisella otteella hallitseva lordi Vetinari päättää antaa töiden valvomisen uskotulleen, entiselle huijarille, nykyiselle virkamiehelle, Tahmee von Lipwigille, joka ei työstä innostu.

Miehen ei kuitenkaan auta muu kuin totella tai muuten hänet heitetään kissanpennuille, kaameampi kohtalo kuin voisi luulla. Tahmeen työ ei ole helppo, sillä pienintäkin muutosta vastustavat kääpiö fundamentalistit he haluavat estää sen valmistautumisen keinolla, millä hyvänsä. Saman ongelman kanssa kamppailee myös uudistushenkinen kääpiöiden alhaisen kuningas, Rhys Rhysson.

Olen lukenut melkein jokaisen Terry Pratchettin aikuisille suunnatun Kiekkomaailma-kirjan ja muutaman nuorten kirjankin, sillä pidän niiden huumorista, omalaatuisista hahmoista, laajasta maailmasta, optimistisesta maailmankuvasta sekä yllättävänkin syvällisestä filosofiasta. Se, että ne ovat syvästi rakastamaani fantasiaa on pelkkää plussaa.

Niinpä en epäröinyt hetkeäkään kuin huomasin sarjan viimeisimmän, ja valitettavasti myös viimeisen, osan tulleen lähikirjastooni. Epäröintiin ei olisi ollut tarvettakaan, sillä vaikka kirja ei ehkä kirjailijan paras olekaan, niin se kuuluu silti lajityyppinsä ehdottomaan aateliin, tarkoitetaan sillä lajityypillä sitten fantasiaa tai parodioita.

Täyttä Höyryä-kirjan aiheet eivät olisi voineet olla ajankohtaisempia: kehitys ja ennen kaikkea sen vastustaminen sekä erilaisuus ja sen suvaitseminen tai jossain tapauksessa suvaitsematta jättäminen. Mielsi kyseiset kehityksen ja erilaisuuden vastustajat sitten islamistiterroristeiksi tai äärioikeistoksi. Vakavat aiheet ei kuitenkaan ole se, mikä määrittelee kirjan, vaan huumori.

Kiekkomaailmakirjat ovat aina olleet ennen kaikkea hauskoja, eikä se asia ole muuttunut miksikään. Täyttä Höyryä tarjoaa taattua Terry Pratchett-huumoria huvittavine sanankäänteinen, toinen toistaan koomisimpine tilanteineen ja tietenkin ei välttämättä aina tarpeellisia, mutta sitäkin nauruhermoja kutkuttavampia alaviitteitä.

Valitettavasti kirja ei ole aivan yhtä hauska kuin useimmat aikaisemmat osat. Olisiko kenties Alzheimerin tauti vienyt kirjailijasta hänen parhaan teränsä. Tämä näkyy muussakin kirjoituksessa, minkä vuoksi ansiosta en voi kirjaa ihan aikaisempien tasoisena pitääkään. Loistava kirja oli siitäkin huolimatta, paljon parempi kuin useimpien muiden fantasiat. Siitä ei ole epäilystäkään.

Muuten teoksen juoni oli aika kaavamainen, sekä Kiekkomaailman, että muutenkin kirjallisuuden mittapuulla, niin fantasian kuin vähän muissakin genreissä. Kiinnostava se kyllä oli, hieman yllättävänkin siihen nähden, että rautatiet tai oikein mikään siihen liittyvä eivät ole koskaan herättänyt minussa tunteita puolesta tai vastaan. Ei ainakaan tarpeeksi niistä kertovan kirjan lukemiseen.

Hahmot olivat värikkäitä ja hauskoja, niin kuin Kiekkomaailman asukkailta on totuttu odottamaankin. Pidin erityisesti Tahmeesta. En niin paljon kuin kirjassa myös nähdyistä Kuolemasta, Sam Vinesista ja Angusista, mutta silti. Alhainen kuningaskin oli oikein hyvin tehty. Muut tärkeät hahmot eli Dick ja Harri Kuningas olivat sitten ihan hyviä, muttei mitenkään loistavia. Muista hahmoista ei ole paljon sanottavaa.

Täyttä Höyryä toimii myös itsenäisenä teoksena, toisin kuin voisi luulla sen perusteella, että kyseessä on jo kirjasarjan 40. osa, vaikka sarjan aikaisempien teosten lukeminen tuokin lukemiskokemukseen jotain extraa. Nähdäänhän siinä paljon edellisestä osasta tuttua, niin hahmojen, paikkojen kuin juonellistenviittauksienkin osalta.

Tiivistetysti Täyttä Höyryä antoi Kiekkomaailma-kirjasarjalle sen ansaitseman lopetuksen ja enemmänkin. Ihan aikaisempien osien vertaiseksi se ei kuitenkaan pääse. Neljä tähteä. Tiedän kuitenkin jo nyt, että tulen kaipaamaan sarjaa ja erityisesti sen juuri nykypäivänä tarvittavaa positiivisuutta. Terry Pratchetin kuolema oli suuri menetys fantasiakirjallisuudelle ja maailmalle ylipäätään.