Spider-Manin symbioottivihollinen sankarin hommissa

Venomin huonosta arvostelumenestyksestä huolimatta, olin kuullut siitä paljon hyvää. Siksi elokuva tuottikin minulle pienoisen pettymyksen, vaikka se ihan perushyvä sarjakuvafilmatisointi olikin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Venom-elokuvasta ja mahdollisesti myös hahmosta kertovista sarjakuvista. Varmasti en tiedä, koska sarjakuvat ovat minulta jääneet lukematta.

Tutkivalla journalistilla Eddie Brock (Tom Hardy) ei mene hyvin. Miessai potkut tutkittuaan Life-yhtiötä johtavaa vaikutusvaltaista keksijämiljonääriä Carlton Drake (Riz Ahmed) ja tyttöystävä Annekin (Michelle Williams) jätti. Niinpä luonnollisesti hän alkaa tutkia epäilyttävän yritysjohtajan toimintaa omin luvin. Hän päättääkin murtautua yrityksen laboratorioon, mutta siellä asiat menevät vain huonompaan suuntaan.

Eddien ruumiin valtaa päiden puremisesta pitävä, mutta muuten oikein sympaattinen, Venom-symbiootti. Kaksikolla onkin omat haasteensa tulla toimeen keskenään, mitä Venomin kanssa samalla avaruusaluksella maahan tuli myös symbiootin paljon vahvempi ja ilkeämpi lajitoveri Riot ainakaan auta. Elokuva on saanut inspiraatiota sarjakuvista Venom: Lethal Protector ja Planet of the Symbiotes.

Venom sarjakuvien idea on ihailtavan omaperäinen. Mies ja parasiitti, vaikkei Venom tykkää itseään parasiitiksi sanottavan, antisankareina. Valitettavasti sen elokuvaversiossa toteutusta voisi kuitenkin kuvata lähinnä sanalla okei. Se ei ole huono elokuva, itseasiassa pidin sitä oikein viihdyttävänä, mutta se on kuitenkin kaukana siitä, mihin lähtöasetelmalla voisi saavuttaa.

Toteutus vastasikin aika perussupersankarihuttua. Minua tätä ei haittaa, katson paljon, luultavasti liikaa, supersankarisarjoja, - ja elokuvia, koska pidän niistä. Kuitenkin se tarkoitti myös sitä, että elokuva ei ole mitenkään erityisen persoonallinen. Onneksi sentään se tärkein oli kohdallaan eli Eddien ja Venomin kemia. Tom Hardy olikin hyvä valinta hieman luuserihkon toimittajan rooliin.

Venomista odotettiin verisempää ja aikuismaisempaa, jopa kauhun piirteitä omaavaa. Se olisikin voinut toimia, aikuisille suunnatutkin supersankarit voivat menestyä, niin kuin Deadpool ja Logan kiistämättä osoittivat. Tämä olisikin voinut antaa elokuvalle juuri sitä persoonallisuutta. Koska en ole nähnyt elokuvan K18-versiota, en voi kuin jossitella. Sitä paitsi, niin kuin jo sanoin, lopputuloskin oli ihan tarpeeksi hyvä.

Valitettavasti sivuhahmot eivät olleet mitenkään erityisen muistettavia, erityisesti Eddien ex Anne jäi latteaksi, mikä oli silkkaa Michelle Williamsin tuhlaamista. Vihollisena Carlton Drake oli ok, mutta valitettavasti ei enempää. Muista hahmoista ainoastaan äskettäin Netflix-komediaspeciaalin saaneen Jenny Slaten tutkija Dora Skirth on mainitsemisen arvoinen.

Erikoistehosteita voisi kuvailla lähinnä sanalla keskinkertainen. Poikkeuksena oli Venom, jonka toteutukseen on selvästi kiinnitetty erityisen paljon huomiota, niin kuin pitääkin. Hänhän on se toinen pääosa. Venomin taistelukohtaukset, hieman latteaa lopputaistelua lukuun ottamatta, tarjosivat myös viihdyttävää, joskaan ei ennen näkemätöntä, katsovaa.

Venom lopputekstien jälkeen löytyy jälleen, Marvel elokuvien tapaan, vielä yksi kohtaus. Se kannattaa katsoa. Se petaa vuonna 2020 tulevaa Venom 2 -elokuvaa, jossa pahiksena nähtäisiin legendaarinen Carnage, jonka kuulemma piti alunperin esiintyä jo tässä ensimmäisessä elokuvassa. Luultavasti katson jatko-osankin, mutta saa nähdä, viitsinkö mennä sitä oikein teatteriin asti katsomaan.

Tiivistetysti Venom ehdottoman viihdyttävä, mutta myös jokseenkin unohdettava katselukokemus varsin enemmän hyvin valitulla pääosan esittäjällä eli toisin sanoen takuuvarma kolmen tähden elokuva.

Pellenä olo ei ole pelkkää hauskanpitoa Batmanin arkkivihollisellekaan

Vähän aikaa sitten kävin katsomassa vasta tulleen, paljon kehuja saaneen, Jokerin. Nähtyäni elokuvan ymmärsin täysin miksi niin monet pitivät siitä, vaikka täysin minun makuuni se ei ollutkaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) asuu rikollisuudesta ja jäteongelmista kärsivässä Gothamissa vanhenevan äitinsä (American Horror Storyn Frances Conroy) kanssa. Hän ansaitsee rahaa keikkailemalla klovnina, mutta haaveilee urasta stand up komiikan parissa. Unelmissa on päästä samanlaiseksi kuuluisuudeksi kuin hänen ikoninsa, stalk show isäntä Murray Franklin (Robert De Niro)

Miehen unelmien tiellä riittää kuitenkin haaste, jos toinenkin. Hän nimittäin kärsii mielenterveysongelmista, jonka oireisiin kuuluu muun muassa pakonomainen nauraminen, oli se tilanteeseen sopivaa tai ei, ja joka tuottaa vaikeuksia jopa peruskanssakäymiseen muiden ihmisen kanssa. Onneksi sentään uusi nätti naapuri Sophie (Zazie Beetz) pitää häntä hauskana, joten toivoa on.

Joker on aiheuttanut paljon kohua, sillä sen pelätään rohkaisemaan tosielämän massamurhaajia. Tässä tekstissä en kuitenkaan ota kantaa kohuun tai siihen, onko se minusta oikeutettu vai ei, vaan keskityn pelkästään kaikkeen elokuvassa esiintyneeseen ja jätän kaikki elokuvan hyvyyden tai huonouden kannalta epäolennaisen huomioitta.

Elokuva on saanut paljon kiitosta heti ensiesiintymisestään Venetsian filmifestivaaleilla lähtien, enkä yhtään ihmettele miksi. Elokuva kuuluu monin tavoin alansa huippuihin. Minulle se oli kuitenkin vähän liian tylsä, varsinkin sen etanan lailla kulkevalla ensimmäisellä puoliskolla. Minuun hiipi pariinkin otteeseen ajatus, että loppuisipa elokuva jo. Olisinkin hyvin malttanut odottaa elokuva tuloa dvd:lle. 

Ongelmana ei suinkaan ollut toimintakohtauksien vähyys, toisin kuin voisi luulla näin Marvelin supersankaritoimintaan tottuneelta. Toki niitä oli vähemmän kuin useassa muussa katsomassani elokuvassa, mutta ei se minua haitannut. Päinvastoin. Itseasiassa niitä oli ihan tarpeeksi elokuvaan, jonka tarkoitus on kuvata väkivallan tekijää, ei niinkään vakivaltaa itsessään.

Koko jutun juoni oli keskittyä Arthurin mielenmaisemaan ja samalla myös kritisoida sosiaalista epätasa-arvoisuutta ja yhteiskunnan tapaa kohdella mielenterveysongelmista kärsiviä. Tärkeitä aiheita, joita elokuva onnistuikin käsittelemään erittäin hyvin. Arthur olikin kieltämättä ehkä sympaattinen hahmo ja varmasti monelle myös samaistuttavakin. Minä vaan en ole yksi niistä.

Syy ei tosiaankaan ollut häntä näyttelevässä Joaquin Phoenixissa. Hän teki elämänsä roolityön ja onkin vahvoilla seuraavissa Oscareissa, ainakin jos elämässä on yhtään oikeutta. Valitettavasti muut hahmot eivät saaneet läheskään samaa ulottuvuutta. Arthurin lisäksi vain hänen äitinsä Penny oli saanut jonkinlaisen storylinen, joskin sekin liittyi lähinnä Arthurin tarinaan.

Toki on vain luonnollista, että Arthurista kertova elokuva keskittyy lähinnä häneen, sivuhahmojakaan ei sovi unohtaa. Hyvin harva elokuva toimii vain yhden hahmon voimin. Elokuvan aikana olin erityisen pettynyt siihen, miten ohkainen hahmo Sophiasta jäi, mutta lopulta sille löytyi hyvä selitys, joten ratkaisu käy edes jotenkin järkeen.

Kuvassa Thomas Wayne

Joker:in aikana Heidän lisäksi huomionarvoisia hahmoja olivat vain jonkinlainen late night-isännän stereotyyppi Murray Franklin ja ylimielinen miljonääri Thomas Wayne (Brett Cullen), kyllä se Thomas Wayne, jonka kuolema ei sureta läheskään niin paljon kuin useissa muissa Batman-tarinoissa. Loppuja hahmoja ei kannata edes mainita.

Jo mainitsemani toimintakohtaukset, ne harva ja valittu, ansaitsevat kiitosta. Ne kuvattiin hyvin realistisesti ja intiimistikin, eikä niistä yksikään ei ollut turha, vaan kaikilla oli oma tarkoituksensa. Kaikki muukin Jokeri:ssa on realistista, Gothamia myöten. Kaupunki nimittäin muistuttaa New Yorkia hätkähdyttävän paljon, jopa minulle, joka ei ole siellä, tai edes Yhdysvalloissa, koskaan käynyt.

Tämä realistisuus voi pitää sekä hyvänä, että huonona asiana. Hyvänä siksi, että se antoi ihmisten ymmärtää elokuvan maailmaa ja erityisesti Arthurin näkökulmaa. Huonona siksi, että elokuva ei todellakaan sovellu todellisuuspaoksi, mitä moni, myös minä, elokuvalta odottaa ja haluaa. Toki joillekin tämä tyyli kieltämättä sopii. Minä en kuitenkaan ole yksi heistä.

Katsoisin luultavasti Joker:in jatko-osan, jos sellaista tulisi. Odottaisin ehkä sen dvd-versiota, kokemuksestani viisastuneena, mutta kuitenkin. En silti usko, että elokuva sellaista tarvitsisi, itseasiassa en ole lankaan varma jatko-osan olevan hyvä idea muuten kuin rahallisessa mielessä. Elokuvan versio Jokerista tuskin sopisi esimerkiksi Robert Pattersonin esittämän Batmanin viholliseksi.

Tiivistetysti Joker kuuluu kieltämättä laatuelokuvien joukkoon, enkä yhtään ihmettele, miksi se on pärjännyt niin hyvin. Minuun se ei kuitenkaan iskenyt. Kaksi ja puoli tähteä.

Astetta karumpia supersankareita

Samannimiseen sarjakuvaan perustuva Watchmen-elokuva ei väkivaltaisuutensa takia herkkänahkaisille sovi. Meille muille se kuitenkin tarjoaa perin viihdyttävää ja ennen kaikkea tyylikästä supersankaritoimintaa.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia niin Watchmen-elokuvan kuin sen lähdeteoksen, Watchmen-sarjakuvan, juonesta!!!

Huomautus: En ole lukenut elokuvan supersuosittua sarjakuvaversiota, joten en voi verrata sitä ja elokuvaa keskenään. keskitynkin tässä arvostelussa vain ja ainoastaan elokuvaan.

Eletään vuotta 1985. Muun muassa Vietnamin sodassa palvelleet supersankarit, kuten Batmanin tapainen Yöpöllö (Patrick Wilson), äitinsä jalanjälkiä seurannut Silkkiaave (Malin Åkerman) ja naamiota pitävä noirin kyynisten ja viinaanmenevien yksityisetsivien perikuva Rorschach (Jackie Earle Haley), ovat kaikki eläkkeellä, joko vapaaehtoisesti tai pakolla presidentti Nixonin (Robert Wisden) kielletty viittaritarien toiminnan.

.

Sitten yksi entisistä sankareista, Koomikko (Jeffrey Dean Morgan), surmataan ja muutkin voivat olla vaarassa, ainakin jos uskoo tapausta tutkimaan päätynyttä Rorschachia. Muut eivät ole asiasta niinkään varma. Kaiken lisäksi Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat ydinsodan partaalla, jonka on toistaiseksi vain onnettomuuden seurauksena voittamattomaksi tullut Tohtori Manhattan (Billy
Crudup).

Kun tietää minun nykyisen innostukseni supersankarielokuviin ja tv-sarjoihin, ei ole mikään ihme, että päädyin lopulta katsomaan myös Watchmeninkiin. Varsinkin, koska se löytyy Netflixistä. Enkä todellakaan kadu. Se oli, jos ei ihan yhtä hyvä kuin päivää aiemmin katsomani Yön ritari, niin enemmän kuin katsomisen arvoinen kuitenkin. Myös meille, joille kyseisen tarinan sarjakuvaversio ei ole ennestään tuttu.

En voi ihmetellä, miten on mahdollista, että elokuvan ohjaaja, Zack Snyderin, on ohjannut myös pari nykyisen supersankaribuumiin huonointa elokuvaa, Man of Steelin ja Batman v Supermanin. Tai toisin päin ajateltuna, miten ihmeessä nämä elokuvat ovat niinkin laaduttomia, joskaan ei katsomattomia, vaikka Snyder osaa selvästi ohjata myös hyviäkin supersankarielokuvia. Sellaisia kuin Watchmen.

Se tarjoaa kaikkea sitä, mitä Zack Snyderin aikaisempi sarjakuivafilmatisointi, historiallisesta Thermopylain taistelusta kertova 300:skin eli sarjakuvamaista, veristä, ja hyvin graavistakin, toimintaa, tummanpuhuvia ja moniulotteisia hahmoja, sujuvaa kerrontaa ja kyynisen maailmankuvan. Kaikkein suurin yhteinen nimittäjä on kuitenkin silmäkarkin määrä, kummatkin elokuvat ovat visuaalisesti hätkähdyttävän upeita.

Sillä erolla, että Watchmen tarjoaa silmäkarkin lisäksi myös paljon syvällisempää sisältöä. Sille syy taitaa kuitenkin löytyä pikemminkin erilaista lähdeteoksista kuin Zack Snyderistä itsestään. Watchmen käsitteleekin erittäin vakavia aiheita, kuten ihmisyyttä, kylmää sotaa, sankaruutta ja psykologiaa. Ei ehkä ihan omaperäisempiä aiheita tiedän, mutta elokuvan vahvuudet olivatkin sitten kerronnan puolella.

Rorschachin alati muuttuva naamio on yksi niistä hienoista yksityiskohdista

En sano, että sekään ansaitsisi palkintoja voittaa. Elokuva sisälsi enemmän kuin tarpeellisen annoksen kökköä dialogia, elokuvien kerrontakeinona jo ylikäytettyjä takaumia ja varsinkin epätyydyttävän lopun. Siitä kuitenkin löytyi myös runsaasti yllätyksiä, sitä jo mainitsemaani silmäkarkkia ja lukuisia pieniä yksityiskohtia, jotka auttoivat pääsemään sisään elokuvan hyvin epätavalliseen maailmaan.

Watchmenin hahmot eivät ehkä havittele hymytyttö-, tai poika, -palkintoa, mutta kiinnostavia he ovat. Pidin erityisesti siitä, että heissä oli enemmän kuin ripaus realistisuutta. He ovat sellaisia sankareita, joita kukaan ei ehkä halua, mutta joita he todennäköisesti saavat ja elokuva oli parempi sen takia. Sillä vaikka supervoimia pursuavia viittasankareita on kiva katsoa, mutta niihinkin kyllästyy aina välillä.

Suosikkeja minulla ei ollut, vaikka esimerkiksi Rorschach makea hahmo olikin, mutta inhokkeja sitäkin enemmän. Heistä suurin oli Jeffrey Dean Morganin mestarillisesti näyttelemä, tietenkin vain takaumissa nähtävä, Koomikko, joka sai katsojat olemaan kiitollisia hänen kuolemastaan. Tämä saattaa kuulostaa tylyltä, mutta katsottuanne elokuva olette varmaan samaa mieltä kanssani.

Muiltakaan osilta näyttelytyö ei ollut ihan huonoa. Vain Malin Åkerman jäi huonommaksi. En tiedä, oliko syy hänen perin epäkiitollisen roolinsa, muita ei elokuvassa valitettavasti naiselle annettu, mikä olikin yksi elokuvan suurimmistä huonoista puolista, vai pitäisikö naisen miettiä jotain toista alaa. mallintöitä vaikka, hyvää ulkonäköä naiselle nimittäin on annettu oikein roppakaupalla.

Watchmenia, ainakaan tätä elokuvaversiota, ei kuitenkaan tulla muistamaan mistään hahmoistaan, tarinastaan tai näyttelijöistään, vaan tyylistään, joka oli aika samanlainen kuin Sin Citysssä, ainakin sen elokuvamuodossa, en ole lukenut sitäkään sarjakuvaa, mutta ei ihan kuitenkaan. Siihen oli panostettukin, luultavasti enemmän kuin mihinkään muuhun osa-alueeseen. Tai ainakin siltä vaikutti.

Tiivistetysti jos Watchmen-sarjakuva on yhtään elokuvan veroinen, niin en ihmettele yhtään sen suosiota. se on nimittäin edustuskelpoinen genrensä tuotos. Elokuva ei kuitenkaan ollut ihan niin hyvä kuin olisi voinut olla. Neljä tähteä.

Kissanainen laskeutuu aina jaloilleen-hahmosta tehty elokuva kuitenkaan ei

Wonder Womanin jälkeen sain innostuksen vilkaista myös toista naissupersankarista kertovaa elokuvaa, Catwomania, joka kalpenee vertailussa. Eikä vain Wonder Womania, vaan myös edes jokseenkin katsottavaa lajityyppinsä elokuvaa vastaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Catwoman-elokuvasta. Varoitus on siltä varalta, että haukkujeni jälkeenkin päätät katsoa tämän elokuvan ja menettää samalla vähän yli puolitoista tuntia elämästäsi, joita et ikinä saa takaisin. Mikä sinulla on tietenkin täysi vapaus tehdä.

Sävyisä graafinen suunnittelija Patience Phillips (Halle Berry) kokee elämänsä järkytyksen, kuultuaan vahingossa, että hänen työnantajansa Hedare Beautyn uudessa ihovoide Beau-linessa on sivuoireita, joita hänen pomonsa pyrkii peittämään keinolla, millä hyvänsä. Valitettavasti noihin keinoihin kuuluu myös tahattomasti salakuunnelleen naisen murhaaminen.

Tämän seurauksena Patience kuoli. Tämä ei ole kuitenkaan hänen loppunsa, vaan uusi alkunsa. Naisen herätti henkiin kissa. Vähän ajan päästä hän huomaa käyttäytyvänsä kissamaisesti ja omaavansa harvinaisen nopeat refleksit. Konsultoituaan kissan omistanutta, omalaatuista tutkijaa, Ophelia Powersia (Frances Conro) hän saa tietää kuluvansa nyt erittäin harvalukuiseen ja muinaisiin kissanaisiin.

Patience päättääkin laittaa päälleen naamion ja käyttää uusia voimiansa kostaakseen kuolemansa. Myös Beau-linen myynti pitäisi estää. Hänen yölliset aktiviteettinsä pitää kuitenkin pitää salassa hänen poliisirakastettu Tomilta (Benjamin Bratt). Catwoman perustuu löyhästi Dc:n samannimiseen. Kuitenkin hyvin löyhästi, sillä niin syntytarinoissa kuin arkinimessäkään ei ole mitään samaa.

Paperilla Catwoman vaikuttaa varsin lupaavalta, löytyyhän siitä niin itämäistä mystiikkaa, kissoja, perin suosittu naishahmo, aimo annos toimintaa sekä sellaisia tähtiä kuin Halle Berry ja Sharon Stone. Todellisuus on kuitenkin toinen, minkä vuoksi elokuvaa onkin haukuttu jopa maailman huonoimmaksi elokuvaksi ja se on voittanut vihatun kultaisen vadelman enemmän kuin yhdessä kategoriassa.

Tiesin siis jo etukäteen, että mitään mestariteosta on turha odottaa. Siitäkin huolimatta, se onnistui pettämään odotukseni. Ajattelin sen nimittäin olevan huono hauskalla tavalla. Että sen huonoudelle voi jopa nauraa katketakseen. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita. Vaikka sen toteutuksessa omat koomiset piirteensä olikin, tahattomat tai tahalliset, suuremmaksi osaksi se oli kuitenkin vain tylsä. 

Catwoman oli täytetty kaikilla mahdollisilla, ja mahdottomillakin, tyttöelokuvien kliseillä. Vieläpä niin, että se ei vetoa minua tyttömäisiinkään tyttöihin. Valitettavasti elokuva ei tarjoa mitään pojillekaan, nahka-asuista Halle Berryä lukuun ottamatta. Senkin löytää nykyään helposti netistä. Sarjakuvafanienkaan ei kannata vaivautua. Elokuvan Catwomanilla on hyvin vähän tekemistä esikuvansa kanssa.

Elokuva alkoi liian hitaasti, vaikka voisi luulla, että se haluaisi siirtyä nopeasti niihin supervoimiin ja jättää alustuksen vähemmälle. Kuitenkin yllättävän suuren osan elokuvan kestosta meni seuraamalla kuin Halle Berry yritti harvinaisen epäuskottavasti näytellä arkaa hiirulaista. Ei millään pahalla Halle Berry ja hänen näyttelijätyötä kohtaan. Hänestä ei vain saa sellaista tekemälläkään. 

On elokuvan alussa, ja melkeinpä voisin sanoa jo, että keskikohdassa, jotain hyvääkin. Ainakin näin kissafanin näkökulmasta. Jos elokuvasta nimittäin ei jotain puuttunut, niin kissoja. Valitettavasti ne olivat sitä kuuluisaa erikoistehoste-rotua. Eroa ei huomaisi, eikä silloin olisi ongelmaakaan, jos tehosteet olisi tehty hyvin, mutta näin ei ollut käynyt, vaan ne olivat kökköäkin kökömpiä. 

Elokuva parani jonkin verran kuin sankari sitten sai voimansa. Ei paljon, mutta vähän sentään. Siitä löytyi jopa muutama hauska hetki. Vieläpä tahallinen sellainen. Sitä paitsi se antoi Halle Berryn olla oma, valovoimainen itsensä. Se jo mainittu nahka-asukin tuli silloin kuvioihin. Nämä parannukset eivät kuitenkaan ole tarpeeksi, pelastaakseen muuten niin katastrofaalisen elokuvakokemuksen.

Patience oli sympaattinen, vaikka häneen olikin laitettu kaikki mahdolliset tyttöelokuvien kliseet. Hänen after-egonsa puolestaan jäi jonkinlaiseksi huonon impulssikontrollin omaavaksi dominatrixiksi. Kauas sarjakuvien kiehtovasta antisankarista. Lisäksi noiden kahden persoonallisuuden muutos oli liian nopeaa. Patiece muuttui säyseästä konttorirotasta seksikkääksi kissaksi välittömästi supervoimansa saatuaan.

Muut hahmot olivat vielä stereotyyppisempiä, varsinkin Tom. Mies oli kyllä pidettävä ja varmasti ulkonäöllisesti monien naisten mieleen, mutta juuri luonnetta hänellä ei ollut tai kemiaa vastanäyttelijänsä kanssa. Hahmona ei vakuuttanut Patiencen paras ystävä ja työkaveri Sallykaan (Alex Borstein), mutta hänellä sentään oli jonkinlaista komedia-arvoa.

Kovin omaperäisiä eivät olleet roistotkaan, mutta se nyt on supersankarielokuvien helmasynti muutenkin. Sitä paitsi oli itse pääpahiksella, Laurel Hedarellakin hetkensä. Eikä vähiten siksi, että häntä esitti loistava Sharon Stone. Valitettavasti hahmon ei annettu mennä tarpeeksi yli ollakseen edes jokseenkin muistettava. Toinen pahis eli hänen miehensä George (Lambert Wilson) oli sitten sitäkin unohdettavampi.

Toteutuskaan ei ollut tarpeeksi hyvää peittääkseen muun elokuvan synnit. itseasiassa se oli juuri se synneistä pahin. Sen huomasi jopa niinkin harjaamattomalla silmällä kuin minulla on. Erikoistehosteet olivat harvinaisen epäuskottavia, taistelukohtaukset kornia, ainakin suurin osa niistä ja dialogi kömpelöä. On kuin elokuva olisi suoraan elokuvan tekemisen opaskirjojen älä tee näin-osuudesta.

Lopuksi vielä yksi asia. Catwomania kannata ottaa todisteeksi siitä, ettei afrikkalaisamerikkalaiset näyttelijättäret, tai naiset ylipäätään, voisi kannatella ison budjetin supersankarielokuvia. Elokuva ei ollut huono Halle Berryn takia, vaan hänestä huolimatta. Kuitenkaan edes hänen kaltaisensa tähti ei voi saada mitään kovin hyvää aikaa elokuvan materiaaleista.

Nainen teki ihan kelpo roolisuorituksen elokuvasta ja muutenkin olen naisen työtä sen verran nähnyt, että tiedän hänen osaavan näytellä. Wonder Woman puolestaan todisti, että naisten tähdittämillä supersankarielokuville on kysyntää ja ne voivat vielä olla hyvin tehtyjäkin. Toivottavasti Black Panther todistaa saman myös tummaihoisten sankareiden kohdalla.

Tiivistetysti Catwoman ei tarjoa oikein kenellekään mitään, vaikka se sisälsi myös hauskojakin kohtia, Halle Berry ja kissoja. Niistä annan elokuvalle kaksi tähteä.