Poikien supersankarijahti jatkuu

 Viime vuoden puolella ehdin vaikuttua supersankarisarja The Boystä. Sen nyt arvostelemani toinen kausi ei jäänyt yhtään havinaisen loistavaa ensimmäistä kautta huonommaksi.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Erityisesti The Boyssin ensimmäisestä kaudesta.

Supersankareita jahtaavat ”Boyssit” ovat katkuteillä, sillä supersankarit, käytännössä omistava Vought-yhtiö lavasti heidät supersankareiden hallinnasta vastaavan pomonsa (Elisabeth Shue) murhasta. Tilannetta vaikeuttaa se, että ryhmää johtava Billy Butcher (Karl Urban) on kadonnut. Heidän mielensä onkin niin maassa, että vain väliaikaisesti pomon aseman saanut Hughie (Jack Quaid) ja Sevenissä nyt kaksoisagenttina oleva Starlight (Erin Moriarty) jaksavat enää yrittää.

Uudet tuulet puhaltavat myös supersankariryhmä Seveniin, sillä se saa uuden jäsenen, karismaattisen Stormfrontin (Aya Cash). Hän varastaakin heti valokeilan, sosiopaattisen ryhmän johtaja Homelandin (harvinaisen loistava Antony Starr) suureksi harmiksi. ”Superit” pitää kiireisenä myös kiireisenä muun muassa tekeillä oleva Sevenin synnystä kertova elokuva ja terrorismin vastaisen sodan markkinointi.

The Boys:in ensimmäinen kausi nosti sarjan nopeasti suursuosioon ja hyvästä syystä. En ole toistaiseksi nimittäin nähnyt toista sarjaa, joka paitsi amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja sekä isoa, että pientä ruutua nykyään jopa liikakansoittaneista supersankareistä. tarjoaa harvinaisen osuvaa satiiria, niin vieläpä tekee sen harvinaisen viihdyttävässä muodossa.

Eikä tämä suinkaan johdu siitä, että yrittäjistä on ollut pulaa. Ja vieläpä erittäin hyvistä. Pidän kyllä Doom Patrolista, The Umbrella Academy ja muista hieman poikkeavan kuvan supersankareista antavista sarjoista. Ja paljon, minkä voi lukea minun kyseisistä sarjoista tehdyissä arvosteluissa. Silti nekään eivät ole ihan niin poikkeuksellisen hyviä kuin The Boys, vaikka lähelle kyllä pääsevätkin.

Ensimmäisen kauden menestys kuitenkin myös tarkoitti sitä, että toista kautta varten oli kasattu paljon odotuksia. Ilokseni voin sanoa, että kausi lunastikin nuo odotukset täysin. Se oli yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, joltain osa-alueiltaan jopa hieman parempi. Pidin erityisesti siitä, että ensimmäiselle kaudella sivuun melkein kokonaan jäänyt Queen Maeve (Dominique McElligott) sai enemmän ruutuaikaa.

Toisella kaudella käsittelyn sai, edellisiltä kausilta tutun media, -yritys, - ja armeijakritiikin lisäksi, taas moni tärkeä ja jos ottaa huomioon, että kauden tekemisen meni jonkin verran aikaa, niin myös yllättävänkin ajankohtainen asia, kuten sosiaalinen media ja sen manipulointi, supersankarielokuvat, Hollywoodin taipumus kaupallistaa sekä feminismi, että seksuaaliset vähemmistöt, neo-natsit sekä skientologia.

Vaikka tämä olikin hyvä asia, niin yhtenäisyyden oikean elämän kanssa menevät paikka paikoin turhankin silmiinpistäväksi. Hienovaraisuus kun ei ole tällä toisellakaan kaudella kuulu sarjan repertuaariin. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii melko suora AOC-klooni (poliitikko Alexandria Ocasio-Cortez) Victoria "Vic" Neuman (Timelessin Claudia Doumit).

Jos jokin on pysynyt ennallaan se, että sarja on edelleen äärimmäisen brutaali ja paikka paikoin jopa groteski. Verta ja suolenpätkiä lentää ja päät räjähtävät, eikä muitakaan ruumiinosia juuri säästetä. Sarjan huippuluokkaa oleva erikoistehostetiimi pääsikin taas oikeuksiinsa. Kaikella väkivallalla oli kuitenkin taas tarkoitus, edes jonkinlainen, joten ei kausi pelkkää verikekkeriä ollut.

Seveniin liittyvät kohtaukset olivat edelleen sarjan mielenkiintoisempaa antia. Toki ”pojatkin” pääsivät joskus toiminnan ytimeen. Pidin erityisesti mielisairaalaan liittyvästä kohtauksesta, mutta hyvä oli myös Black Noiriin liittyvä kohtaus. Lempikohtaukseni koko kaudessa, ja mahdollisesti koko sarjassa, oli kuitenkin ns. tyttötaistelu-kohtaus. Se oli vain niin hyvä.

Hahmoista lemppareitani oli edelleen Queen Maeve. Kuitenkin vaikka Queen Maeve saikin tällä kaudella paljon enemmän tekemistä ja osa jopa ”poikia” jollakin tavalla auttavaa, niin sivuun hän jäi kuitenkin. Hyvä hahmo oli myös Starlight, varsinkin kuin hänkin alkaa saamaan hieman harmaimpia puolia. Ensimmäisellä kaudella kuin hän oli varsin yksiulotteisesti hyvis.

”Pojista” samaistuttavin oli Hugh. Heistä paras oli kuitenkin teknisesti ottaen ”tyttö”, Kimiko (Karen Fukuhara), jonka storyline olikin hänelle edukseen, jopa paremmin kuin viime kauden vastaava. ”Pojista” parhaan storylinen sai kuitenkin Butcher, eikä vähiten siksi, että se tarjosi hahmolle hänen syvästi tarvitsemaa hahmokehitystä. Kovin pidettävä tai edes kuin hän ei hahmona ole.

Myös Mother’s Milk, tai lyhyemmin, sai jonkin verran kehitystä, mutta kovin mieleenpainuva hahmo hän ei ole vieläkään. Myös Frenchien (Tomer Capon) saama kehitys nosti hänet sarjan parhaiden hahmojen joukkoon. Sen sijaan kaudella myöskin uutena tullut Lamplighter (muun muassa X-meneistä tuttu Shawn Ashmore) olisi ansainnut enemmän ruutuaikaa. Hänessä olisi ollut potentiaalia hyväksikin hahmoksi.

Homelander pysyi edelleen yhtenä sarjan viihdyttävimmistä hahmoista, vaikka pidettäväksi häntä ei voi edelleenkään sanoa. Itse asiassa hahmo oli vielä viime kauttakin selvemmin pahis. Siitäkin huolimatta, että sarja yritti antaa hänelle inhimillisyyttä antamalla hänen yrittää olla isä myöskin supervoimaiselle Ryanille (Cameron Crovetti).

Viihdyttävä, tosin loppukaudella lähinnä kamaluudessaan, oli myös Sevenin uusi tulokas Stormfront, eikä vähiten Aya Cashin lavakarisman ansiosta. Hän olikin varsin hyvä kauden pääpahis, sekä persoonansa, että voimiensa puolesta. Kausi parittikin Homelanderin ja Stromfostin varsin mielenkiintoisin tuloksin tai ainakin heitä seurasi paljon mieluummin kuin Hugtin ja Starligting soutamista ja huopaamista.

Deepin (Chace Crawford) ja hänen skientologimaisen the Church of the Collectiveen liittyvät osuudet olivat melkeinpä turhia. Olenkin sitä mieltä, että hahmoa ei välttämättä tarvitsisi nähdä enää kolmannella kaudella. Samaa voisin sanoa myös koko kirkosta. Melkein yhtä tylsä oli myös A-Trainin (Jessie.T.Usher) storyline, mutta se sentään jopa johti johonkin.

The Boys on saamassa myös kolmannen tuotantokauden, mikä sarjan suosiota ajatellen ei ole mikään ihme. Tiedän siitä vain sen, että Supernaturalin Jensen Ackles esittää siinä Captain Amerikan pahaa, tai ainakin moraalisesti jollakin asteella korruptoitunutta, versiota, Soldier Boyta. Ja sen katson kauden varmasti. Ja luultavasti teen siitä jonkinlaisen arvostelunkin. Kumpaankin on kuitenkin vielä paljon aikaa.

Tiivistetysti The Boys erottuu edukseen jopa näin television, ja erityisesti supersankaritelevision, kulta-aikana. Siksi se ansaitseekin täydet viisi tähteä!

 

Matka pinnan alaiseen maailmaan

 Juuri arvostelemani Mulanin (1998) lisäksi katsoin Disney+:lta myös toisen mikki hiiri-talon viihdyttävimpiin animaatioihin kuuluvan elokuvan, vuoden 2001 Atlantis: Kadonneen kaupungin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

On vuosi 1914. Kieli- ja karttatieteilijä Milo (äänenä Michael J. Fox) on ollut jo pitkään kiinnostunut Atlantiksen kadonneesta kaupungista melkeinpä pakkomielteeseen asti. Muut tiedemiehet pitävät häntä kuitenkin hulluna, eihän Atlantis oli juuri muuta kuin vanha satu. Hänen villit teoriansa herättävät kuitenkin omituisen miljonäärin, Preston B. Whitmoren (äänenä John Mahoney), huomion.

Tämä lupaakin rahoittaa Milon ja Komentaja Rourken (äänenä James Garner) johtaman miehistön matkan kadonneeseen kaupunkiin. Hänet historiankirjoihin mahdollisesti vievä matka kuitenkin mutkistuu kuin hän huomaa tuhoutuneeksi luulemansa sivilisaation olevan elossa ja omaavansa tunteita sen Kida-prinsessaa (äänenä Cree Summer) hänelle surullisena kertoo, sekä lisäksi Rourkella ja hänen kaksosellaan Helgalla (äänenä Claudia Christian) on myyttisen kaupunkia suhteen takaa-ajatuksia.

Olen nähnyt Atlantis: Kadonneen kaupungin ennenkin, lapsena, mutta välissä oli jo monta vuotta. Elokuvasta nauttimiseen tämä kuitenkin vaikutti lähinnä positiivisesti, sillä vaikka tiesin, mihin tarina olikin menossa, niin matkalla näin kuitenkin myös paljon sellaista, joita en muistanut elokuvassa olevankaan, ainakaan ennen kuin näin ne tietokoneeni ruudulla.

Ilokseni voin sanoa, että elokuva oli melkein niin hyvä kuin muistinkin. Se oli aika paljon yksinkertaisempi, mutta en laske sitä viaksi. Erityiseksi siksi, että kyseessä on koko perheelle suunnattu elokuva, joten lapsetkin pitäisi siitä pystyä nauttimaan. Maailman kiinnostavimpiin myytteihin Atlantis, sen karismaattinen prinsessa ja elokuvan aikuisempi tyyli vetosivat kuitenkin edelleen.

Atlantis: Kadonneen kaupungin juoni ei ole mitenkään tuore, ei nyt tai elokuvan tulovuotena 2001. Onhan Julius Wernen tyylisiä seikkailuja nähty läpi maailman historian. Disney-elokuvaksi se kuitenkin oli suhteellisen omaperäinen. Poissa oli eläin sidekickit, laulut, ikuisen rakkauden suudelmat, tai pahat vanhemmat naiset. Niin sanottu femme fatale elokuvasta löytyi, mutta se on jo asia erikseen.

Elokuva myös näytti hyvältä, joskaan ei läheskään yhtä värikkäältä kuin Disneyn useimmat muut elokuvat. Muutenkin sen tyyli poikkesi hyvin paljon siitä, mitä Disneyltä on totuttu ja minusta se on vain hyvä asia. Vaihtelu virkistää. Muuten minulla ei ole toteutuksesta juuri sanottaa. Se oli taattua Disneylaatua, mutta oikein mikään osa-alue ei noussut esiin, niin hyvässä kuin pahassakaan.  

Kida nousi lempihahmokseni ja muutenkin elokuvan kiinnostavaksi hahmoksi, vaikka ymmärrän hyvin sen, miksi hän ei ollut päähenkilö Milon sijaan. Nörtähtävä ja sympaattinen Milo oli vain paljon muinaista atlantti prinsessaa samaistuttavampi. Sivuhahmoista parhaita olivat kyynisyydessään hauska radio-operaattori Berta (äänenä Florence Stanley ja teinimekaanikko Aundrey (äänenä Jacqueline Obradors).

Perusryhmän muut jäsenet, räjähde-expertti Vinny (Don Novello) ja ryhmän tohtori Sweet (äänenä Philip Morris), olivat varsin hyviä hekin, eivät vain erityisen muistettavia. Heistä olikin kuitenkin helppo pitää. Lisäksi elokuvaa voisi syystäkin kehua siitä, että sen hahmot, erityisesti sivuosat ovat hyvin monietnisiä, esimerkiksi Sweet oli musta ja Aundrey latino.

Rourke ja Helga eivät hyvästä syystä päässeet Disneyn legendaarisempien roistojen joukkoon, mutta heidän puolestaan voi sanoa, että sentään he olivat harvinaisen realistisia. Eniten vihasin kuitenkin stereotyyppisen ranskalaista geologia Molea (äänenä Corey Burton). Hän oli vain niin ärsyttävä, ei ihan Jar Jar Binks ärsyttävä, mutta kuitenkin hyvin lähelle.

Atlantikselle on tehty jatko-osakin, Milon paluu, mutta niistä en osaa sanoa mitään. En ole nähnyt niitä. Se onkin ehkä hyvä, sillä elokuva ei edes päässyt teatterilevitykseen. Katsonko minä elokuvan joskus siitä huolimatta? Mene ja tiedä. Minulle löytyy varmasti parempaakin katsottavaa, mutta toisaalta ei voi koskaan tietää, jos uteliaisuus vie joskus kuitenkin voiton.

Saattaa myös olla, että Atlantis: Kadonneesta Maailmasta tehdään live-actionversio, vaikka epäilinkin sitä vahvasti. Se ei menestynyt lippuluukulla tarpeeksi hyvin. Itse ainakin toivon, ettei tehtäisi. Disneyn live-action elokuvat ovat osoittautuneet pettymykseksi. Ja samalla kuitenkin tiedän, että jos elokuva live version saan, niin enköhän minä senkin katso, jos ei muuten niin silloin kuin se päätyy Disney+:alle.

Tiivistetysti Atlantis: Kadonnut kaupunki loistaa tarjoamalla jotain Disneyn perusanimaatiosta poikkeavaa, miksi onkin harmi, että se ei ole saanut enemmän arvostusta. Neljä ja puoli tähteä!

 

Alkuperäinen Mulan on Mulaneista parhain

 Katsoin joku aika sitten Mulanin Live-action version ja se innosti minua katsomaan myös Disneyn alkuperäisen Mulanin. Se olikin paljon parempi kuin muistiinkaan ja muistinkin sen erittäin hyväksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Hunnien johtaja Shan-Yu (äänenä Miguel Ferrer) hyökkää Kiinan muurille. Tästä pelästyneenä keisari (äänenä Pat Morita) antaa käskyn värvätä jokaisesta perheestä yhden miehen Kiinan armeijaan. Käsky soittautuu erittäin ongelmaiseksi Hua Mulanille (äänenä Ming- Na Wen), sillä hän on perheensä ainoa lapsi ja isä on sodassa vahingoittunut veteraani, joka ei pysty edes kävelemään ilman keppiä.

Niinpä Mulanilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pukeutua pojaksi ja ilmoittautua itse armeijan palvelukseen isänsä tilalla. Sinä hän saa apua esi-isiensä lähettämältä Mushu-lohikäärmeeltä (äänenä koomikko Eddie Murphy) ja isoäidin (äänenä June Foray) onnea tuovalta sirkka Cri-Keeltä (äänenä Frank Welker). Apu onkin tarpeen, sillä hän huomaa varsin pian, ettei armeijan leivissä oli mitenkään helppoa. Mulan perustuu legendaarisen kiinalaisen soturi Hua Mulanin elämään.

Minun on pakko myöntää, että pidin live-action Mulanista paljon enemmän kuin suurin osa. Ei se alkuperäistä voittanut, mutta elokuvan arvostelu oli edes jokseenkin positiivinen. Kuitenkin katsottuani vuoden 1998 Mulanin aloin kuitenkin miettiä yliarvioinko sen sittenkin. Alkuperäinen Mulan oli nimittäin niin loistava, että on suorastaan synti, ettei sen live action versio ollut vielä paljo parempi.

Animaation uudelleen katsominen sai minut myös tajuamaan, kuinka Mulan on ymmärretty väärin suurimmassa osassa hänestä tehdyistä ruutusovituksissa, esimerkiksi satuhahmot nykyaikaan tuovassa Olipa Kerrassa. Niissä alkuperäisen version tärkeimmät piirteet, kekseliäisyys ja nokkeluus, on unohdettu täysin, ja hänestä on tehty jonkinlainen naissotilaan perikuvaksi.

Tämä on jonkinasteinen harmi, sillä juuri alkuperäisen Mulanin ominaisuudet tekivät hänestä juuri samaistuttavamman ja nostivat hänet usean katsojien, myös minun suosikkiDisneyn prinseksaksi. Vaikka hän ei kyllä prinsessa edes ole. Toki hahmoa filmatisointien puolesta voisi sanoa, että sen unohti myös Disney, ainakin jos jotain voisi päätellä ”Valitun” roolin saaneesta live action-Mulanista.

Vuoden 1998 Mulan tarjosi päähahmon lisäksi myös paljon muutakin hyvää. Mushu oli harvinaisen hauska sidekick ja elokuvasta löytyi liuta muitakin hauskoja sivuhahmoja. Lisäksi jo elokuvan sota-aihe oli harvinaisen kiinnostava ja suhteellisen syvällinenkin, eikä tarinaan oltu turhaan lisätty sitä pakollista romanssia, vaikka Mulanin joukkiota komentavasta Li Shangista (äänenä B.D. Wong) rakkauden kohteeksi olisikin ollut.

Kehuttavaa löytyy myös tekijäjoukoissa. Elokuva näytti kauniilta, suorastaan silmiä hivelevältä, Ming- Na Wen oli harvinaisen hyvä Mulan, eikä Eddie Murphykaan jäänyt huonommaksi. Itseasiassa hän oli melkein, ei kuitenkaan ihan, yhtä hyvä sidekick kuin Aladdinin Robin Williamskin. Mulan loistaa myös lauluissa, joita siinä oli Disney elokuvaksi harvinaisen vähän. Niistä paras oli treenilaulu "I'll Make a Man Out of You".

Sen sijaan Shan-Yu oli pahikseksi hieman alikehittynyt, niin pelottavakin hän onkin. Lähinnä siksi, ettei hän juuri ruutuaikaa saanut. Lisäksi elokuvan tavassa kuvia kiinalaista kulttuuria on puutteita, joskin myös vahvuuksia. En kuitenkaan ole asian expertti, joten en sano asiasta enempää. Jos se kuitenkin kiinnostaa, kannattaa katsoa Xiran Jay Zhaon Everything Culturally Right and Wrong with Mulan 1998-video.

Tiivistetysti Mulan (1998) kuuluu monesta syystä Disneyn parhaimpien animaatioiden joukkoon, vielä näin monen vuoden jälkeenkin. Täydet viisi tähteä!

Pohjoisen mytologian oppitunti fantasian mestarin tyyliin

Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia tuo Skandinavian mytologian tutuksi juuri niin viihdyttävästi kuin legendaariselta kirjailijalta sopii odottaakin. Kirjan parissa ei tylsää hetkeä tule.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia! Satojen vuosien takaisesta Skandinavian mytologiasta. Eli aiheesta, josta melkein voisi olla hyväkin spoilaantua.

Aikojen alussa maailmoja oli vain kaksi. Niistä toinen oli peitetty jäähän, toinen tuleen. Niiden välissä oleva alue sopi kuitenkin elämälle. Aluksi siellä asuttaa kuitenkin vain jääjättiläinen Ymir, ruotsalaisittain Ymer, josta lopulta muodostuu niin jättiläiset kuin ylijumala Odinkin. Odinista puolestaan polveutuu kaikki muut jumalat, kuten vasaraa heilutteleva Thor, kauniin Frey ja juonitteleva Loki.

Jumalat, ainakin suurin osa heistä, tulevat saamaan loppunsa Ragnarörissä, maailmanloppussa, mutta sitä ennen heillä on hyvää aikaa sotia, rakastua, syövät laumoittain härkiä sekä tehdä muitakin urotekoja ja inhimillisiä kuin ovat, myös vähemmän urhoollisia tekoja. Neil Gaiman kirjoitti Pohjoisen Jumalat 1200-luvulla kootun Eddan muinaistarujen kokoelman pohjalta.

Pohjoisen mytologiaa voisi aiheensa vuoksi pitää melkeinpä oppikirjalta, mutta sitä se ei suinkaan ole. Kirja oli hyvin kevyt, jopa lastenkirjamainen. Mukaan olikin mahtunut kiitettävä määrä Neil Gaimanille tyypillistä huumoria. Huumorikirjailijana hän ei ehkä ole Terry Pratchetin veroinen, mutta hän on varsin hauska mies kuitenkin. Muutenkin tyyli on hyvin tyypillistä Gaimania, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Kirja on kuitenkin myös opettava, mikä on erittäin hyvä, sillä vaikka en sanoisi, että skandinavialainen mytologia olisi minulle varsinaisesti vieras, onhan se tullut vastaan ennenkin muun muassa siihen pohjautuvan Rick Riordanin Magnus Chase-sarjan muodossa, mutta ei se ole varsinaisesti tuttukaan. Niinpä opin sitä lukiessa paljon. Ja koska kirja oli niin viihdyttävä, niin melkein huomaamatta.

Huomaakin selvästi, että Neil Gaiman tuntee aiheensa hyvin, mikä ei ole mikään ihme, koska kirjan alussa olevassa alustuksessa hän mainitseekin sen olevan hänen lempimytologiansa. Sitä paitsi hän on kirjoittanut norjalaisesta mytologiasta ennenkin. Se, muiden mytologioiden lisäksi tietenkin, oli mukana myös Unohdetut jumalat-kirjassa. Suosittelenkin kirjaa, ja siitä tehtyä American Gods tv-sarjaa, lämpimästi.

Pohjoisen mytologia koostuu monista lyhyistä tarinasta. Se alkaa tarinalla maailmanluomisesta ja loppuu Ragnarökiin. Tosin lopputarinassa mentiin jo vähän maailmanlopun jälkeiseenkin aikaan. Väliin sisältyikin sitten kaikenlaisia jumalien seikkailuja, joissa yleensä päärooliin sai Lokin juonittelut, jumalien ja jättiläisen kohtaamiset, ei kuitenkaan avointa sotaa, sekä, minua vähiten kiinnostavasti, rakkauskoukerot.

En osaa sanoa parasta tarinaa, mutta pidin erityisesti kaikista, jossa Loki sai jonkinlaisen pääosan. Hän muodostuikin lempihahmokseni. Myös Odinilla oli hetkensä, mikä oli iloinen yllätys. Suurin osa skandinaaviseen mytologiaan perustuvat tarinat, kuten MCU:n Thorit ja Magnus Chaset tuppaavat nimittäin jättämään hahmon viisaan isähahmon rooliin antamatta hänelle juuri muuta persoonaa.

Odinin ja Lokin lisäksi kirjassa oli vielä kolmas tärkeä hahmo, Thor, mikä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Onhan hän ehkäpä skandinaavisista jumalista tunnetuin ja kuuluuhan hän sen merkittävämpien jumalien joukkoon. Hahmona hän ei kuitenkaan yltänyt muun kahden veroiseksi lähinnä yksinkertaisuutensa ansiosta, vaikka hänelläkin oli kieltämättä hetkensä.

Pääkolmikon lisäksi kevään jumala Freyr sai oman tarinansa ja muissa tarinoissa vilahti myös muita ”pienenpiä” jumalia, kuten kuolemattomuuden antavia omenoita jakava Idunn, kuvankaunis Frey, jonka kanssa kaikki haluavat mennä naimisiin, veljensä, miekkansa rakkauden nälässä menettänyt Freyr sekä maailman viisaammaksi mieheksi tituurattu Kvasir.

Kuva on Neil Gaimanille alkuinnostuksen antaneesta sarjakuvasta 

Kirjassa esiintyi myös monia jättiläisiä. heidän roolikseen jäi lähinnä tarjota jumalille vastusta, vaikkeivat he, ehkä hieman yllättäen, olleet mitenkään erikoisen pahoja. Toki joskus joku yksittäinen jätti varasti jumalilta jotain tai yritti huiputtaa heitä, mutta suurin osa keskittyi vain omiin juttuihinsa. Sen lisäksi oli hetkiä, jolloin jättiläisten voisi melkeinpä sanoa olevan uhreja syyllisen sijaan.

Tiivistetysti Pohjoisen mytologia on egdottomasi lukemisen arvoinen teos, jos skandinaavinen mytologia, Neil Gaimanin muu tuotanto, tai kumpikin, kiinnostaa vähääkään. Täydet viisi tähteä!

Barbaareja Netflixissä!

Netflixin uusi historiallinen sarja Barbaarit, tarjosi historian ystäville enemmän kuin mukiinmenevää katsottavaa, vaikka lajityyppinsä parhaimpien tasolle se ei ihan yltänytkään.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia Barbaarit-sarjan ensimmäisen kauden juonesta!

Germania. Vuosi 9. Taistelu on kiihkeimmillään, miehet käyvät miestä vastaan, veri lentää ja kuolleita sotureita lojuu kaikkialla. kaiken tämän keskellä on taistelujen karaisema naissoturi (Jeanne Goursaud). Mennään ajassa taaksepäin. Naissoturi, Thusnelda, on vasta alkamassa vihata jo ennestäänkin kädestä suuhun eläviltä Germaaneilta lisäveroja vaativia roomalaisia. Tuo viha muuttuu kuitenkin suoranaiseksi kapinahaaveeksi kuin roomalaisten visiitti päättyy traagisissa merkeissä.

Visiitti vaikuttaa Thusneldan lisäksi myös Germaniasta lapsena rauhan takaamiseksi luovutettuun Roomaan luovutettuun päällikön poikaan Arminiukseen (Laurence Rupp), joka alkaakin miettiä, kenelle hänen uskollisuutensa oikein kuuluu. Mutta vaikka mies kääntäisikin takkinsa ja luovuttaisi vaikuttavan sotakokemuksen germaanien haltuun, niin ongelmana on vielä toistensa kanssa kamppailevat germaani heimot, jotka eivät ole halukkaita yhdistää voimansa voimakasta vihollista vastaan.

Jos Barbaarit, alkuperäiseltä nimeltään Barbarien, vaikuttavat aika geneeriseltä historialliselta sarjalta, niin sitä se onkin. Juonellisesti sarja tarjoaakin vain vähän uutta, varsinkin jos historiallisia sarjoja on katsonut yhtään enempää. Sarjan ainut suuri ero kyseisiin sarjoihin onkin se, että hahmot puhuvat englannin sijasta saksaa ja latinaa, näin englanninkielisiin sarjoihin tottuneelle virkistävästi.

Sarjan keskittyminen hahmoihin verimätön sijaan teki siitä kuitenkin keskimääräistä paremman lajityyppinsä tuotoksen. Varsinkin Arminiuksen sisäinen kamppailu tarjosi hyvin mielenkiintoista katsottavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sarjasta löytyisi tarpeeksi toimintaakin, varsinkin viimeiset jaksot olivat sitä täynnä. Se ei vain päätynyt missään vaiheessa sarjan pääasiaksi.

Ja kun niitä taisteluita sitten tuli, niin Barbaarit eivät kuvanneet niitä mitenkään hohdokkaassa valossa. Muutenkin sarjan tapa kuvailla maailma oli hyvin realistinen, mikä käykin järkeen. Perustuuhan se oikeisiin historiallisiin tapahtumiin, löyhästi, mutta silti. Sekä Arminius, että Thusnelda olivat tosiaan olemassa ja vieläpä osallistunut Rooman ja Germaanien väliseen taisteluun.

Sarjan taipumukseen välttää tapahtumien kuvaamista liian loistokkaana on myös toinen, varsin yllättäväkin syystä. Arminius nimittäin nousi aikanaan natsien symboliksi ja hän on sitä vieläkin. Yhdistihän mies Germaaniset kansat ulkopuolelta tullutta uhkaa vatsaan. Eikä sarjan tekijät luonnollisesti halunneet sarjan antavan hahmolle enempää symboliarvoa heidän silmissään.

Tämä ei tarkoita, etteikö taistelut, tai kaikki muukin, näyttänyt upealta. Kyllä ne näyttivät. Lisäksi olen kuullut paljon kehua sarjan taipumuksesta kiinnittää huomiota historiallisiin yksityiskohtiin. Muutenkaan en löydä sarjan tuotannosta juuri valittamista, joten ainakaan silmiä pistävää vikaa siinä ei ollut. Minulle suuremmaksi osaksi ennestään tuntemattomat näyttelijät suorittivat roolinsa kunnialla.

Hahmoista jokainen olisi tarvinnut vähän enemmän persoonaa. Hieman yksiulotteiset hahmot ovatkin sen suurin vika. Pidin kuitenkin eniten Thusneldastakin, vaikka nainen muistuttikin hieman liikaa Viikinkien Lagerthaa (Katheryn Winnick) tavalla, joka ei tosiaankaan ole hänelle eduksi. Sarjan kiinnostavimman hahmo kehityksen saanut Arminius tuli sitten toiseksi.

Päähahmoista kolmas, Folkwin Wolfspeer (David Schütter), sai vain ja ainoastaan kolmiodraaman toisen osapuolen roolin ja siksi hän ei juuri mielenkiintoani herättänyt. Muilla hahmoilla, oli kyse sitten sivuhahmosta tai pahiksesta niin kuin eräs lukemani arvostelu osuvasti sanoi, oli vain yksi persoonallisuuspiirre, Rooman vastustaminen tai kannattaminen.

Barbaarien pääpahiksena hääräävä Arminiuksen ottoisä, kuvernööri Varukselta (Gaetano Aronica) oli tästä hyvä esimerkki. Tiedän koko kuusi jaksoa sisältävän ensimmäisen kauden jälkeen miehestä vain sen, että hän rakastaa Roomaa ja Arminiusta. Pienempänä roistona toimi Thusneldan rottamainen isä Segestes (Bernhard Schütz), mutta hänkään ei varsinaisesti edukseen noussut.

En vielä tiedä, kukaan ei, saako Barbaarit myös toisen kauden. Sarjalle jatkosta kuin ei vielä olla pääätöstä tehty tai jos onkin, niin sitä ei ole paljastettu medialle. Sen kuitenkin tiedän, että sarja sellaisen ansaitsee, vaikka sen keskiössä ollut Teutoburgin metsän taistelu saatiinkin päätökseen. On hyvin mahdollista, että katson toisen kauden itsekin, vaikka en sitä mitenkään erityisesti odotakaan.

Tiivistetysti Barbarien on keskinkertaista historiallista sarjaa parempi, joskaan ei lajityypissään erityisen muistettava sarja. Kehotan kuitenkin antamaan sille mahdollisuuden. Kolme ja puoli tähteä!