Kujeilun jumala aikapoliiseja auttamassa

 Nyt arvosteluvuorossa on mahdollisesti kesän odotetuin sarja, ainakin omasta mielestäni MCU:n järjestyksessään kolmas Disney--sarja Loki.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia MCU:n elokuvien ja tv-sarjojen juonesta! Erityisesti Endgamesta.

Vuosi 2012. Vuodesta 2018 matkaavat Avengerit aiheuttavat aikamoisen kaaoksen, joka kulminoituu juuri vangitun Kujeilun jumala Lokin (Tom Hiddleston) saadessa teserafin ja päästessä karkuun. Kauaa mies kuitenkaan ehdi vapaudestaan nauttia, sillä hän joutuu aikajanaa valvovan Aikavarianttiviraston nappaamaksi. 

Siellä yksi viraston agenteista, Mobius M. Mobius (Owen Wilson) laittaa Lokin valinnan eteen, joko joutua hävitettäväksi muiden varienttien lailla tai auttaa virastoa voittamaan roisto, jolle edes Aikavarianttivirasto ei tunnu pärjäävän. Luonnollisesti Loki valitsee auttamisen. Pian tilanne kuitenkin mutkistuu entisestään. 

Loki on taas yksi osoitus siitä, että MCU taitaa tarinan kerronnan. Siitä löytyy monia vahvuuksia, joista suurin on Loki itse sekä hahmo, että häntä näyttelevä Tom Hiddleston. Muutenkin sarjan näyttelijä kaartiin oli valittu varsin vahva joukko näyttelijöitä, kuten Owen Wilson ja Aikavarianttivirasto Hunter B-15:tä näyttelevä Wunmi Mosaku. 

Toki sarjassa oli kaikkea hyvää MCU-tavaraa, kuten huumoria, viittauksia muihin MCU:n tuotantoihin, mielenkiintoinen tarina, joka synnytti monia teorioita, joista osa osoittautui todeksi ja, niin kuin väistämättä käy, iso osa ei. Silmäkarkkia tarjosi myös sarjasta löytyvä toiminta, jota oli riittävästi ja vieläpä MCU:lle totutun hyvä laatuista.

Parasta sarjassa oli itse pääosan saanut Loki, mikä ei ole ihme, kuuluhaan hän MCU:n  karismaattisimpiin hahmoihin. Onkin ihe, että hän sai suuremman rooliin vasta nyt. Loki ja Mobiuks pelasivat harvinaisen hyvin yhteen ja siksi heidän välisiä kohtauksia olikin ilo katsoa. Valitettavasti parivaljakko pysyi sarjan loppupäässä hieman liikaakin erillään. 

Lokista löytyi myös yksi MCU:hun parhaista roistoista ja koska tämä sai hyvin vähään ruutuaikaa se oli jo pienoinen ihme. Hänen näyttelijänsä, jota en kerro juonipaljastuksellisista syistä, vaan osasi hommansa. Onneksi hahmo pysyy MCU:ssa jossakin muodossa ja hänet nähdään aikakin jo varmistuneessa Lokin toisella tuotantokaudella.

Kuitenkin sarja osoittautui pienoiseksi pettymykseksi. Syy siitä taitaa kuitenkin olla kokonaan minun, ei niinkään Lokin itsensä. Odotin sarjan olevan jopa parempi kuin toistaiseksi Marvelin paras Disney+-sarja, WandaVision. Pidinhän hahmosta ja sarjan alkuasetelmasta enemmän. WandaVisionissa oli kuitenkin parempi toteutus.

Suurin pettymys taisi olla, suhteellisen iso juonipaljastus tulossa,  joten jos et halua tietää skippaa tämä luku, Sophia Di Martinon näyttelemä Loki-variantti Sylvia. Ja tämän sanon sellaisena, joka pitää hahmosta paljon valtavirtaa enemmän. Hän vaan ei näytä tai tunnu Lokilta. Sille oli toi syynsä, ja vieläpä hyvä sellainen, mutta kuitenkin.

Muista hahmoista mieleenpainuvin oli tekoäly Miss Minutes (äänenä Tara Strong), lähinnä erikoisuutensa takia. Sen sijaan vaikka Renslayer (Gugu Mbatha-Raw) ja B-15 olivat tarinan kannalta tärkeitä hahmona, niin ihmisinä heihoin ei oikein ehditty tutustua. Syy ei ollut näytteliöiden. Kuusiosaisessa tuotantokaudessa vaan ei riitä aikaa kaikille.

Loki tapasi sarjan aikana myös muita varianttejaan ja heidän kanssakäymisessään olisi ollut potentiaalia. Suurin osa varianteista jäi kuitenkin heihin käytetyn vähäisen ajan takia hieman pinnallisiksi, eivätkä he edes oikein tuntunut Lokilta. Erityisesti mieleen jäi kuitenkin kaksi Lokia: Richard E. Grantin esittämä klassinen Loki ja fanien suosikiksi noussut Kroko-Loki.

Tiivistetysti koko elokuvauniversuminsa kiinnostavampiin hahmoihin kuluvana Loki ansaitsee erityisen hyvän oman sarjan ja selaisen hän saikin. Neljä ja puoli tähteä!

Pohjoisen mytologian oppitunti fantasian mestarin tyyliin

Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia tuo Skandinavian mytologian tutuksi juuri niin viihdyttävästi kuin legendaariselta kirjailijalta sopii odottaakin. Kirjan parissa ei tylsää hetkeä tule.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia! Satojen vuosien takaisesta Skandinavian mytologiasta. Eli aiheesta, josta melkein voisi olla hyväkin spoilaantua.

Aikojen alussa maailmoja oli vain kaksi. Niistä toinen oli peitetty jäähän, toinen tuleen. Niiden välissä oleva alue sopi kuitenkin elämälle. Aluksi siellä asuttaa kuitenkin vain jääjättiläinen Ymir, ruotsalaisittain Ymer, josta lopulta muodostuu niin jättiläiset kuin ylijumala Odinkin. Odinista puolestaan polveutuu kaikki muut jumalat, kuten vasaraa heilutteleva Thor, kauniin Frey ja juonitteleva Loki.

Jumalat, ainakin suurin osa heistä, tulevat saamaan loppunsa Ragnarörissä, maailmanloppussa, mutta sitä ennen heillä on hyvää aikaa sotia, rakastua, syövät laumoittain härkiä sekä tehdä muitakin urotekoja ja inhimillisiä kuin ovat, myös vähemmän urhoollisia tekoja. Neil Gaiman kirjoitti Pohjoisen Jumalat 1200-luvulla kootun Eddan muinaistarujen kokoelman pohjalta.

Pohjoisen mytologiaa voisi aiheensa vuoksi pitää melkeinpä oppikirjalta, mutta sitä se ei suinkaan ole. Kirja oli hyvin kevyt, jopa lastenkirjamainen. Mukaan olikin mahtunut kiitettävä määrä Neil Gaimanille tyypillistä huumoria. Huumorikirjailijana hän ei ehkä ole Terry Pratchetin veroinen, mutta hän on varsin hauska mies kuitenkin. Muutenkin tyyli on hyvin tyypillistä Gaimania, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Kirja on kuitenkin myös opettava, mikä on erittäin hyvä, sillä vaikka en sanoisi, että skandinavialainen mytologia olisi minulle varsinaisesti vieras, onhan se tullut vastaan ennenkin muun muassa siihen pohjautuvan Rick Riordanin Magnus Chase-sarjan muodossa, mutta ei se ole varsinaisesti tuttukaan. Niinpä opin sitä lukiessa paljon. Ja koska kirja oli niin viihdyttävä, niin melkein huomaamatta.

Huomaakin selvästi, että Neil Gaiman tuntee aiheensa hyvin, mikä ei ole mikään ihme, koska kirjan alussa olevassa alustuksessa hän mainitseekin sen olevan hänen lempimytologiansa. Sitä paitsi hän on kirjoittanut norjalaisesta mytologiasta ennenkin. Se, muiden mytologioiden lisäksi tietenkin, oli mukana myös Unohdetut jumalat-kirjassa. Suosittelenkin kirjaa, ja siitä tehtyä American Gods tv-sarjaa, lämpimästi.

Pohjoisen mytologia koostuu monista lyhyistä tarinasta. Se alkaa tarinalla maailmanluomisesta ja loppuu Ragnarökiin. Tosin lopputarinassa mentiin jo vähän maailmanlopun jälkeiseenkin aikaan. Väliin sisältyikin sitten kaikenlaisia jumalien seikkailuja, joissa yleensä päärooliin sai Lokin juonittelut, jumalien ja jättiläisen kohtaamiset, ei kuitenkaan avointa sotaa, sekä, minua vähiten kiinnostavasti, rakkauskoukerot.

En osaa sanoa parasta tarinaa, mutta pidin erityisesti kaikista, jossa Loki sai jonkinlaisen pääosan. Hän muodostuikin lempihahmokseni. Myös Odinilla oli hetkensä, mikä oli iloinen yllätys. Suurin osa skandinaaviseen mytologiaan perustuvat tarinat, kuten MCU:n Thorit ja Magnus Chaset tuppaavat nimittäin jättämään hahmon viisaan isähahmon rooliin antamatta hänelle juuri muuta persoonaa.

Odinin ja Lokin lisäksi kirjassa oli vielä kolmas tärkeä hahmo, Thor, mikä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Onhan hän ehkäpä skandinaavisista jumalista tunnetuin ja kuuluuhan hän sen merkittävämpien jumalien joukkoon. Hahmona hän ei kuitenkaan yltänyt muun kahden veroiseksi lähinnä yksinkertaisuutensa ansiosta, vaikka hänelläkin oli kieltämättä hetkensä.

Pääkolmikon lisäksi kevään jumala Freyr sai oman tarinansa ja muissa tarinoissa vilahti myös muita ”pienenpiä” jumalia, kuten kuolemattomuuden antavia omenoita jakava Idunn, kuvankaunis Frey, jonka kanssa kaikki haluavat mennä naimisiin, veljensä, miekkansa rakkauden nälässä menettänyt Freyr sekä maailman viisaammaksi mieheksi tituurattu Kvasir.

Kuva on Neil Gaimanille alkuinnostuksen antaneesta sarjakuvasta 

Kirjassa esiintyi myös monia jättiläisiä. heidän roolikseen jäi lähinnä tarjota jumalille vastusta, vaikkeivat he, ehkä hieman yllättäen, olleet mitenkään erikoisen pahoja. Toki joskus joku yksittäinen jätti varasti jumalilta jotain tai yritti huiputtaa heitä, mutta suurin osa keskittyi vain omiin juttuihinsa. Sen lisäksi oli hetkiä, jolloin jättiläisten voisi melkeinpä sanoa olevan uhreja syyllisen sijaan.

Tiivistetysti Pohjoisen mytologia on egdottomasi lukemisen arvoinen teos, jos skandinaavinen mytologia, Neil Gaimanin muu tuotanto, tai kumpikin, kiinnostaa vähääkään. Täydet viisi tähteä!