Joulusatu Kiekkomaalaisittain

Nyt arvostelemani Terry Pratchettin Valkoparta Karjupukki kertoo uskomuksista, ja uskomisen tärkeydestä kirjailijalta tutulla otteella. Vain ja ainoastaan positiivisessä mielessä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia! Ei kuitenkaan mistään kirjan kannalta kovin ratkaisevasta.

Huomautus: Valkoparta Karjupukista on tehty myös minisarja. Osa tämän arvostelun kuvista on otettu sieltä. En kuitenkaan voi sanoa mitään siitä, kuinka uskollinen sarja on kirjoille, sillä en ole nähnyt sitä.

Universumi toimintaa valvovat Tarkastajat tilaavat Salamurhaajien killalta Kiekkomaailman vastikkeen Joulupukille eli Karjupukin murhan. Tämä kummastuttaa kiltaa, sillä kyseessä on kuitenkin pelkkä taruolento. Koska tehtävästä saatava palkkio on kuitenkin hyvä, niin he laittavat tehtävään jopa killan jäsenten mittapuulla häiriintyneen, mutta sitäkin asiansa osaavamman, Herra Teelehden.

Toisaalla Kuolema on alkanut toimittaa Karjupukin virkaa, mikä herättää myös hänen tavallista elämää haluavan lapsenlapsensa Susan Sto Helittin huomion. Hän päättääkin selvittää syytä isoisänsä kummalliseen käyttäytymiseen. Lisäksi myös Näkymättömässä Ylioppistossa ollaan huomattu, että jotain on pahasti vialla. Valkoparta Karjupukki on Terry Pratchettin kahdeskymmenes Kiekkomaailmana sijoittuva romaani.

 Vähän aikaa sitten BBC America aloitti Terry Pratchettin maailmaan sijoittuva The Watch-sarjan. Sarja ei ehkä ole kirjojen veroinen, mutta se sai minut taas innostumaan kirjailijan tuotannosta. Niistä ensimmäisenä käsiini osui Valkoparta Karjupukki, joka olikin ihan yhtä hyvä kuin muistinkin kirjailijan teosten olevan, tai voisi jopa sanoa, että parempi.

Valkoparta Karjupukin teemana toimi erilaisten uskomukset ja erityisesti niihin uskomisen tärkeyden. Sitä käytiin erityisesti jouluun liittyvien uskomusten kautta, niin kuin loogista olikin. Liittyyhän siihen enemmän uskomuksia kuin mihinkään toiseen juhlapyhään. Se olikin teemana harvinaisen kiinnostava. Pidin myös kirjailijan Unohdetut Jumalat tyylisestä toteutuksesta.

Kertomistyyli oli Pratchettille tyypillinen eli humoristinen, filosofinen ja lämminhenkinen. Tuttuja alaviitteitäkään ei oltu unohdettu. Kirja loistikin erityisesti sillä huumorin saralla. Jokainen kirjan hahmo, pahiksia lukuun ottamatta, kuvattiin myös hyvin inhimillisellä otteella. He tuntuivat oikeilta ihmisiltä vikoineen kaikkineenkin tai ehkä juuri niiden takia. Jopa ne hahmot, jotka eivät teknisesti olleet ihmisiä.

LempiKiekkomaailma-kirjakseni se ei kuitenkaan noussut, lukunautintia haittamattomien pikkuvikojensa takia. Juoni oli hyvyydestään huolimatta vähän turhankin ennalta-arvattava. Näkymättömään Yliopistoon keskityttiin vähän turhankin paljon, ottaen huomioon, ettei se loppujen lopuksi ollut juonen takia niin kovin tärkeä. Kirjaan uutena tuodut sivuhahmotkaan eivät olleet mitenkään erityisen muistettavia.

Susan oli jokseenkin legendaarisemman Sam Vimesin veroinen päähenkilö. Pidin erityisesti hänen käytännöllisestä tavasta nähdä maailman, myös yliluonnollinen sellainen. Kuolemasta voisi sanoa samaa. Ja ehkä enemmänkin. Hän kuuluu koko kirjasarjan parhaimpien hahmojen joukkoon, jos ei jopa ole paras. Sivuhahhmoista minulla ei ole suosikkia, mutta ei inhokkiakaan.

Tarkkailijat olivat melko yksiulotteisia pahiksia, mutta se ei ole paha asia. Pidänkin heitä paljon aktiivisempaa Herra Teelehteä kirjan varsinaisena pääpahiksenä. Hän oli myös pahiksista mielenkiintoisin. Ainakin osittain siksi, että häneltä ei löytynyt yhtään parantamiseen viittaavaa ominaisuutta. Hänen keräämä joukko pikkurosvoa olivatkin sitten hieman sympaattisempia.

Seuraavaksi Terry Pratchettin kirjakseni valikoitui paljon enemmän The Watch-sarjaan ja sitä kautta myös Yövartioihin liittyvä kirja, Yövartiosta. Se onkin ollut tähän asti hyvä, jopa Valkoparta Karjupukkia parempi. Teen siitä arvostelun, kunhan olen saanut sen luettua. Todennäköisesti kuitenkin sarja-arvostelu tulee ensin. Niitä ensin kirjoitan kyllä koko joukon muita arvosteluja ja mahdollisesti myös muita tekstejä.

Tiivistetysti Valkoparta Karjupukki oli juuri niin hyvä kirja kuin sen kirjailijalta sopii odottaakin, pikkuvioistaan huolimatta. Siksi se ansaitsee täydet viisi tähteä.

Hyvästi, Gondolin!

 J. R. R. Tolkienin viimeiseksi jäänyt tarina, Gondolinin tuho, oli juuri niin erinomainen kuin, mitä kirjailijalta sopiikin odottaa ja niinpä se on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia! Lue siis omalla vastuullasi.

Kauan ennen Tarun Sormusten Herrasta tapahtumia Melko, toisissa versioissa Morgoth hallitsee maailmaa. Muut valarit pysyvät kaukana hänen tieltään, lukuun ottamatta merta hallitsevaa Ulmoa. Hänen otteestaan on säästynyt vain voimakkain taikavoimin piilotettu haltiakaupunki Gondolin. Sinne löytää tiensä, Ulmon suosiollisella avustuksella, myös jalo ihmismies Tuor.

Tuor ei saa Gondolinin hallitsevaa kuningas Turgonia vakuuttuneeksi Melkon vastaisen sodan hyödyistä. Hänen päätöksellään onkin tuhoisat seuraukset. Gondolin tuho on J.R.R.Tolkienin ensimmäinen kerskimaahan sijoittuva tarina. Sen kirjoittaminen on aloitettu jo vuonna 1916. Kirjamuodon se sai kuitenkin viimeisenä. Kirjan on toimittanut hänen poikansa Christopher Tolkien.

Rakastan Taruja Sormusten Herrasta, joten voitte kuvitella, että olin enemmän kuin iloinen huomatessani, että samaan maailmaan on tullut vielä yksi kirja, Gondolinien tuho. Enkä suinkaan joutunut pettymään. Kirja muistuttikin hyvin suuresti Tarua Sormusten Herraan ja vielä enemmän Silmarillionia eli toisin sanoen se kuului fantasiakirjallisuuden parhaimmistoon.

Yhdessä asiassa kirja kuitenkin poikkesi suuresti aikaisemmin mainituista. Se nimittäin kertoi saman tarinan peräti kolmena eri versiona. Lisäksi Christopher Tolkien oli kirjoittanut kaikenlaista taustaa isänsä kirjoitustyöstä, erityisesti tämän tarinan suhteen, ja lopusta löytyi oli vielä extrana lisätarina parinakin versiona, jotka kertoivat Gondolista paenneen kansan kohtalosta.

Jos maailma on tuttu, niin kirjasta käteen jääkin paljon mielenkiintoista. Varsinkin, jos ei ole lukenut tarinaa muissa versioissa. Erityisesti haltioiden historia ja Melkon/Morgothin suuruuden päivät saivat paljon lisätaustoitusta.Tätä kaikkea täydensi vielä tunnetun Tolkien-taiteilija Alan Leen tekemä kuvitus kirjan tapahtumista. Nekin olivat ihastelun arvoisia.

Tarinan koostumus oli Tolkienille hyvin tyypillinen. Ensin seikkaillaan luonnossa ja ihastellaankin sitä. Alun jälkeen suurin osa vietettiin harvinaisen kauniiksi kuvatustta Gondolin kaupungissa. Ehdottomasti jännittävin kohta oli kuitenkin lopun sota. Voin vain kuvitella, kuinka hyvä se olisikaan ollut pahasti keskeen jäänessä, mutta muuten parhaassa, viimeisessa versiossa.

Siitäkin huolimatta, että kirjan nimi paljastaa sen lopputuloksen aika tehokkaasti. Tolkienin kirjoitustaidoista kertoo kuitenkin se, että hetken jo ajattelin heidän voivan voittaa ja tottakai myös toivoinkin sitä. Onhan fantasiakirjallisuudessa sankarit selvittäneet kovempiakin haasteita. Minulle kelpasi kuitenkin tämäkin loppu, varsinkin kuon sankaritkin saivat jonkin verran pieniä voittoja.

Tarinan juoni oli erittäin hyvä kaikessa yksinkertaisuudessaankin. Ei ollut ehkä kirjailijan paras, mutta kauaskaan se ei jäänyt. Se tarjosi juuri niin paljon jännitystä, romantiikkaa, tarpeeksi mielenkiintoisia hahmoja ja uuden näkökulman jo enenstään harvinaisen riikkaasta maailmasta. Tai uuden ja uuden. Tämän kirjan tarina löytyy myös Silmarillionista ja laaejmmin Keskeneräisten Tarujen kirjasta.

Tuor oli sankarina hyvin perinteinen, eikä vain Tolkienin päähenkilöksi, vaikka häntä voisikin sanoa jonkinlaiseksi esi-Aragorniksi. Siten hän ei ehkä ollutroolissaan kaikkein mielenkiintoisin mahdollinen. Hänen vaimonsa Idril puolestaan oli jonkinlainen esi-Arwen elo toisin sanoen hyvin pidettävä hahmo, joskin hänen hahmokehityksensä oli aivan liikaa kiinni Tuorissa.

Sivuhahmoista merkittävimmäksi pääsi Turgon, Gondolin hallitsija. Hän oli myös hahmona erittäin hyvä. Voisi luulla, että hahmo kuvailtaisiin kovinkin epäsympaattisesti, eihän hän suostunut Melkon vastaiseen sotaan, mutta näin ei suinkaan ollut asianlaita, vaan hänkin sai ymmärrystä. Hänen lisäkseen toiseksi tärkeimpiä hahmoja olivat Ulmo ja Tuorin haltiavaimo Idril.

Melko/Morgoth oli puolestaan erittäin hyvä pahis, perinteisyydessäänkin. Kovin paljon hän ei nimittäin eronnut Sauronista tai muista vastaavista ”Musta Lordi”-arkkityypin pahiksista. Huomauttaa kuitenkin pitää, että roisto oli ensimmäinen laatuaan, joten tarkalleen ottaen he eivät juuri poikkea hänestä. Tarinasta löytyy kyllä inhimillisempi pahis, Gondolinin pettänyt Meaglin, ja hän oli juuri sopivan helposti inhottava.

Gondolin taru jää viimeiseksi J. R. R. Tolkienin kirjoittamista teoksista. Seuraava Tolkien tuote onkin sitten Amazonin versio Tarusta Sormusten Herrasta. Odotan sarjaa innolla, mutta samalla olen sen suhteen hieman varautunut. Pelkään, että siitä yritetään tehdä toinen Game Of Thrones lisäämällä seksiä, graaffista väkivaltaa yms, jotka eivät Keski-Maahan sovi.

Tiivistetysti Gondolinin tarina osoittaa se, että J. R. R. Tolkienin maailma, ja kirjoitustyyli, vetää vieläkin mukaansa. Voiko sille muuta antaa kuin täydet viisi tähteä? Minusta ei.

Pohjoisen mytologian oppitunti fantasian mestarin tyyliin

Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia tuo Skandinavian mytologian tutuksi juuri niin viihdyttävästi kuin legendaariselta kirjailijalta sopii odottaakin. Kirjan parissa ei tylsää hetkeä tule.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia! Satojen vuosien takaisesta Skandinavian mytologiasta. Eli aiheesta, josta melkein voisi olla hyväkin spoilaantua.

Aikojen alussa maailmoja oli vain kaksi. Niistä toinen oli peitetty jäähän, toinen tuleen. Niiden välissä oleva alue sopi kuitenkin elämälle. Aluksi siellä asuttaa kuitenkin vain jääjättiläinen Ymir, ruotsalaisittain Ymer, josta lopulta muodostuu niin jättiläiset kuin ylijumala Odinkin. Odinista puolestaan polveutuu kaikki muut jumalat, kuten vasaraa heilutteleva Thor, kauniin Frey ja juonitteleva Loki.

Jumalat, ainakin suurin osa heistä, tulevat saamaan loppunsa Ragnarörissä, maailmanloppussa, mutta sitä ennen heillä on hyvää aikaa sotia, rakastua, syövät laumoittain härkiä sekä tehdä muitakin urotekoja ja inhimillisiä kuin ovat, myös vähemmän urhoollisia tekoja. Neil Gaiman kirjoitti Pohjoisen Jumalat 1200-luvulla kootun Eddan muinaistarujen kokoelman pohjalta.

Pohjoisen mytologiaa voisi aiheensa vuoksi pitää melkeinpä oppikirjalta, mutta sitä se ei suinkaan ole. Kirja oli hyvin kevyt, jopa lastenkirjamainen. Mukaan olikin mahtunut kiitettävä määrä Neil Gaimanille tyypillistä huumoria. Huumorikirjailijana hän ei ehkä ole Terry Pratchetin veroinen, mutta hän on varsin hauska mies kuitenkin. Muutenkin tyyli on hyvin tyypillistä Gaimania, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Kirja on kuitenkin myös opettava, mikä on erittäin hyvä, sillä vaikka en sanoisi, että skandinavialainen mytologia olisi minulle varsinaisesti vieras, onhan se tullut vastaan ennenkin muun muassa siihen pohjautuvan Rick Riordanin Magnus Chase-sarjan muodossa, mutta ei se ole varsinaisesti tuttukaan. Niinpä opin sitä lukiessa paljon. Ja koska kirja oli niin viihdyttävä, niin melkein huomaamatta.

Huomaakin selvästi, että Neil Gaiman tuntee aiheensa hyvin, mikä ei ole mikään ihme, koska kirjan alussa olevassa alustuksessa hän mainitseekin sen olevan hänen lempimytologiansa. Sitä paitsi hän on kirjoittanut norjalaisesta mytologiasta ennenkin. Se, muiden mytologioiden lisäksi tietenkin, oli mukana myös Unohdetut jumalat-kirjassa. Suosittelenkin kirjaa, ja siitä tehtyä American Gods tv-sarjaa, lämpimästi.

Pohjoisen mytologia koostuu monista lyhyistä tarinasta. Se alkaa tarinalla maailmanluomisesta ja loppuu Ragnarökiin. Tosin lopputarinassa mentiin jo vähän maailmanlopun jälkeiseenkin aikaan. Väliin sisältyikin sitten kaikenlaisia jumalien seikkailuja, joissa yleensä päärooliin sai Lokin juonittelut, jumalien ja jättiläisen kohtaamiset, ei kuitenkaan avointa sotaa, sekä, minua vähiten kiinnostavasti, rakkauskoukerot.

En osaa sanoa parasta tarinaa, mutta pidin erityisesti kaikista, jossa Loki sai jonkinlaisen pääosan. Hän muodostuikin lempihahmokseni. Myös Odinilla oli hetkensä, mikä oli iloinen yllätys. Suurin osa skandinaaviseen mytologiaan perustuvat tarinat, kuten MCU:n Thorit ja Magnus Chaset tuppaavat nimittäin jättämään hahmon viisaan isähahmon rooliin antamatta hänelle juuri muuta persoonaa.

Odinin ja Lokin lisäksi kirjassa oli vielä kolmas tärkeä hahmo, Thor, mikä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Onhan hän ehkäpä skandinaavisista jumalista tunnetuin ja kuuluuhan hän sen merkittävämpien jumalien joukkoon. Hahmona hän ei kuitenkaan yltänyt muun kahden veroiseksi lähinnä yksinkertaisuutensa ansiosta, vaikka hänelläkin oli kieltämättä hetkensä.

Pääkolmikon lisäksi kevään jumala Freyr sai oman tarinansa ja muissa tarinoissa vilahti myös muita ”pienenpiä” jumalia, kuten kuolemattomuuden antavia omenoita jakava Idunn, kuvankaunis Frey, jonka kanssa kaikki haluavat mennä naimisiin, veljensä, miekkansa rakkauden nälässä menettänyt Freyr sekä maailman viisaammaksi mieheksi tituurattu Kvasir.

Kuva on Neil Gaimanille alkuinnostuksen antaneesta sarjakuvasta 

Kirjassa esiintyi myös monia jättiläisiä. heidän roolikseen jäi lähinnä tarjota jumalille vastusta, vaikkeivat he, ehkä hieman yllättäen, olleet mitenkään erikoisen pahoja. Toki joskus joku yksittäinen jätti varasti jumalilta jotain tai yritti huiputtaa heitä, mutta suurin osa keskittyi vain omiin juttuihinsa. Sen lisäksi oli hetkiä, jolloin jättiläisten voisi melkeinpä sanoa olevan uhreja syyllisen sijaan.

Tiivistetysti Pohjoisen mytologia on egdottomasi lukemisen arvoinen teos, jos skandinaavinen mytologia, Neil Gaimanin muu tuotanto, tai kumpikin, kiinnostaa vähääkään. Täydet viisi tähteä!

Taistelulaji-kirja kiinnostaa Kiinan Tarun Sormusten Herrasta toisessa osassa

 Jin Yongin Kotkasoturin Tarun toinen osa, Yhdeksän yinin totuus, oli monessa suhteessa yhtä loistava ja mukaansatempaava kuin edeltäjänsä. Ei kirjailijaa ihan turhaan sanota Kiinan Tolkieniksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Kun näimme Guo Jingin ja Huang Rongin viimeksi, he taistelivat henkensä edessä julman Jin-dynastian liittolaisia vastaan. Tavatessamme heidät taas taistelu jatkuu, mutta ei kauaa. Sen lopetti Guo Jingin mestarit, Seisemän kummajaista. Mestari ja oppipoika kuitenkin riitautuvat, sillä Kummajaisten on vaikea sulattaa toiselle jo lupautuneen oppilaansa suhdetta Huang Rongiin

Niinpä he päättävät lähteä eri teille. Seitsemän kummajaista lähtevät harjoittelemaan vastaanottamaansa taisteluhaastetta varten. Guo Jing ja Huang Rong puolestaan lähtevät tutkimaan maailmaa ja opettelemaan siinä sivussa lisää taistelutaitoja. Heille ongelmia tuottaa Huang Rongin ovela ja hieman julmakin isä, joka hyväksy lempeää, mutta hieman yksinkertaista Guo Jingiä vävykseen.

Pidin Kotkasoturin tarun ensimmäisestä Soturin oppivuosista niin paljon, että lainasin sen luettuani välittömästi sarjan seuraavan kirjan, Yhdeksän yinin totuuden. Kirja ei pettänytkään odotuksia, vain oli aivan yhtä, jos ei parempikin. Sillä oli jopa yksi etu puolellaan. Maailmaan ja sen ihmisiin pääsi paljon helpommin sisään kuin se oli jo ennestään tuttu.

Kirjan suurin ja ainut mainitsemisen arvioinen ongelma oli liika keskittyminen ihmissuhdedraamaan. Se kuin ei oli minun makuuni. Varsinkin kuin kyseinen ihmissuhde oli sellainen, että se kehittyi epäuskottavan nopeasti, niin kuin nyt kävi. Tai ihmissuhteet. Myös Yang Kangin ja Niancin minua vielä vähemmän kiinnostava ihmissuhde sai jonkin verran huomiota. En nimittäin välitä juuri kummastaan hahmosta.

Sentään nykyaikaisille kirjoille, erityisesti nuorille aikuisille suunnatuille, tavanomaista kolmiodraamaa ei kirjassa nähty ja se on hyvä se. Sekä Guo Jing, että Huang Rong tiesivät haluavansa toisensa. Se oli ne muut, jolla oli vaikea hyväksyä sitä. Se ei kuitenkaan vielä aseta rimaa kovinkaan korkealle. Sivumennen sanoen, tämä oli kirjan pareille ihan tyypillistä.

Yhdeksän Yinin totuus vie tarinaa yllättävän vähän eteenpäin, ottaen huomioon kuinka paksusta kirjasta on kysymys. Pääfokus olikin hahmokehityksellä. Erityisesti Guo Jing ja Huang Rong kehittyivätkin niin ihmisinä kuin taistelijoinakin. Luonnollisesti kirja myös avasi Kotkasoturin Tarujen maailmaa paljon enemmän. Ja mielenkiintoinen maailma se onkin. Uusien paikkojen lisäksi tutustuttiin myös uusiin ihmisiin ja historiaan.

Ei olekaan ihme, että se on sovitettu monta kertaa moneen eri muotoon. 

Lisää taustoitusta sai muun muassa Kerjäläisten veljeskunta, Persikkasaaret sekä niin kuin kirjan nimikin jo vihjaa, kaikkia taistelulajien harrastajia kiinnostava, Yhdeksän Yinin totuus-kirja. Kirja selvittikin kyseisen kirjan synnyn, päätymisen Persikkasaarelle ja paljon muuta. Tietoa kuitenkin annettiin vähitellen, joten lukija pysyi hyvin perässä, eikä ehtinyt tylsistyä.

Yhdeksän yinin totuus sisälsi luonnollisesti myös paljon taistelukohtauksia. Niitä löytyi niin alusta, lopusta kuin keskeltäkin. Osa oli vieläpä aika pitkiä. Mikä tuskin tulee yllätyksenä kuin tietää kyseisen kirjan lajityypin, wuxian. Itse pidän tätä lähinnä positiivisena asiana Mutta minä toki pidänkin taistelukohtauksista. Jos niistä ei pidä, niin tämä kirja ei ole sinulle.

Edellistä osaa isomman rooliin, onneksi, saanut Huang Rong on pysynyt lempihahmonani. Guo Jing on hahmona myös hyvä. Varsin pidettäviä olivat myös ruuanhimoinen kerjäläinen ja samalla pääkaksikolle taistelutaitoja opettava Hong Qigong ja heidät pitkäksi aikaa majoittunut Lu Chengfeng. Ensimmäiseksi mainittu vielä jäi mieleen leppoisan, mutta myös ovelan, persoonansa ansiosta.

Kirja kuitenkin antoi minulle uuden inhokin, seksistisen Ouyang Ken. Hänen vielä paljon häikäilemättömänkin, enonsa, Ouyang Feng, ei ärsyttänyt minua läheskään yhtä paljon. Hänellä oli sentään joku järki toimissaan. Huan Rongin isäkään ei vuoden isä-palkintoa tavoittele, mutta häntä kohtaa voi sentään tuntea sympatiaakin, varsinkin kirjan luvuilla.

Tiivistetysti Yhdeksän yinin totuus tarjosi mallikelpoisen esimerkin siitä, kuinka hyvä wuxia-kirjallisuus oikein on. En olisi voinut valita parempaa sarjaa aloittaa lajityypin lukeminen. Neljä ja puoli tähteä!

Huippufantasiaa kiinalaisin maistein

Kiinan Tolkieniksikin Jin Yongin kutsutun Kotkasoturin taru-kirjasarjan ensimmäinen osa: Soturin oppivuodet on fantasiaa, ja seikkaluromaania, parhaimmillaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia!

Parhaat ystävykset Guo Xiaotian ja Yang Tiexin menehtyivät kiinaa terrorisoivien Jin-sotureiden hyökkäyksesssä. Heidän raskaana olevat vaimonsa häviävät taistelun tiimellyksessä. Heitä etsimässä on kaksikon kanssa ytävystynyt munkki Qiu Chuji ja munkin kanssa tekemän sopimuksen velvoitamana myös Etelän Seitsemänä Kummajaisena tunnettu sankarijoukko.

 Jonkin ajan jälkeen Etelän Seitsemän Kummajaista löytävätkin Guo Xiaotian hieman yksinkertaisen, mutta sitäkin lempeämmän pojan Guo Jingin.Tämä asustelee Mongoliassa, Tšingis-kaaninina myöhemmin tunnetun miehen leirissä. Aikansa sankarijoukko kouluttaakin poikaa taistelutaitojen saloihin, kunnes hän on valmis ottamaan vastaan velvollisuutensa ja jättämään kaiken tutun taakseen.

Soturin oppivuosien tyylilaji, wuxia, on minulle vieras. Itseasiassa en edes tiennyt taistelutaitoja ja ritarisuutta yhdistelevän genren olemassa olosta. Muutenkin kiinalainen kulttuuri ei ole minulle hirveän tuttu, en ole juuri katsonut edessuuren suosion saaneita kung fu-filmejä. Minulla ei ole mitään lajityyyppä vastaa, ne vaan ei ole herättänyt kiinnostustani tarpeeksi. 

Onneksi annoin vaihtelun virkistää ja kokeilin uutta, sillä Soturin oppivuosista kirjasta hyvinkin paljon. Siksi ei olekaan ihme, että teoksen kirjoittaneesta Jin Yongista on tullut valtava ilmiö kiinassa ja hänen teoksensa kuuuluvat kotimaansa luetuimpiin kirjoihin. Ihme ei ole myöskään sekään, että kirjan luettuna lainasin heti perään myös kirjasarjan toisen osan, Yhdeksän yinin totuuden. 

Jin Yong kirjoitti Soturin oppivuodet jo 60-luvulla. Voikin hyvin kysyä, miksi kirja suomennetaan vasta nyt, vuosikymmeniä sen kirjoittamisen jälkeen. Varmasti ei voi sanoa, mistä se johtuu, mutta jos minun pitäisi veikata, niin sanoisin sen johtuvan siitä, että aasialaista kirjallisuutta on pidetty länsimaalaisille liin vieraana. 

Kirjailija Jin Yong

Ihan turhaan, sillä ainakin tämä kirja on helposti ymmärrettävä, oli asuinpaikka ja kulttuuri, mikä hyvänsä. Sitäpaitsi nykyään anime, manga ja kung fu-elokuvat ovat saavuuttameet myös länsimaissa suuren suosion, erityisesti anime. Niinpä eio le mitään syytä, miksei niin voisi käydä myös wuxia-kirjallisuuden kohdalla.

Soturin oppivuosien teemat, kuten perhesuhteiden aiheuttamat velvollisuudet, kunnia sekä oman kansallisen identetiiten säilyttäminen, ovat hyvin kansainvälisiä. Ja ajankohtaisia. Perhe, kunnia ja isänmaa ovat tärkeitä nykyihmisillekin, jopa näin yksilöllisyyttä korostavana aikana, ei vain ehkä ihan siinä määrin kuin joskus ennen. 

Kirja sisälsi paljon paljon taitavasti kuvattua toimintaa, vieläpä sellaista, joka on viihdyttävän ylilyövää. Kirjailija olikin laittanut taistelukohtauksissa reallisuuden romukoppaan. Toiminnan lisäksi kirjassa nähtiin myös aika lailla mieleenkiintoista poliittista juonittelua. Itseasiassa Jin-valtakunnan Kiinan valloitus kuului yhdeksi kirjan tärkeämmäksi juoneksi.

Suomentaja Riina Vuokko 

Kirja oli jopa yllättävänkin aikaa kestävä, mikä ei ole mikään selviö, onhan sen kirjoittamisesta jo vuosikymmeniä. Siitäkin huolimatta, että varsinkin kirjan alussa nähtiin sitä perinteisempää sukupuoliroolia Guo Xiaotianin ja Yang Tiexinin vaimojen jäädessä lähinnä kodinhengetterään rooliin. Se kuitenkin muuttui kuin naistaistelijoita tuli kuvaan enemmänkin. 

Toki ihmettelyni saattaa johtua siitä, että olen lukenut lähinnä länsimaisia kirjoja, sillä kuulemani mukaan kirjailija ei ole mikään poikkeus, vaan Kiinassa oltiin tuohon aikaan asian suhteen edistyksellimpiä. Ero onkin huomattava, jos sitä vertaa esimerkiksi Taruun Sormusten Herrasta, jossa naisen rooli on paitsi perinteisempi, niin myös paljon pienempi.

En ole pätevä arvioimaan kääntäjä Riina Vuokon kirjan käännöstä, kiinan kieli kuin ei minulta luonnistu, joten en sitä tee. Olen kuitenkin lukenut muista suomenkielisiä arvoisteluita ja he, jostka käännöstä edes arvioivat, sanovat sen olevan erittäin hyvälaatuinen. Onko se vain heidän mielipide vai subjektiivinen totuus? Siihen en ota kantaa.

Kuva on kirjasta tehdyn elokuvan juliste

Suurin osa Soturin oppivuosien hahmoista olivat kuulemma lajityypilleen tyypillisesti hyvin jaloja, rehellisiä ja tietenkin myös harvinaisen taitavia sotureita. Erityisesti suorastaan hellyttävän kiltistä Guo Jingistä sekä myöhemmin kuvaan tulleesta kekseliäästä ja kujeiluun taipuvaisesta naissoturista Huang Rongista on vaikea olla pitämättä.

Roistot, kuten Jin-dynastian katala prinssi Wanyan Honglie, olivatkin sitten silminnähden pahempia. Tyyliltään Soturin oppivuodet muistuttaakin enemmän Tarua Sormusten Herrasta kuin Tulen ja Jään laulua. Niin niin paljon kuin kirjan mustavalkoisuus lohduttaakin tänä monimutkaisena aikana, niin minusta kirja olisi ollut parempi, jos siitä olisi löytänyt myös hieman harmaan sävyjä. 

Fantasian ystäville minulla on kuitenkin pieni varoituksen sana. Lajityyppi ei oikeastaan kuvaa kirjaa kovinkaan hyvin, sijoittuuhan se Kiinan historiaan. Vaihtoehtoiseen sellaiseen, mutta silti. Eikä siitä löydy juurikaan mitään yliluonnollista, saatika maagista. Jos siistyypillinen  miekka ja magia fantasia on enemmän mieleesi, niin tämä ei ole oikea kirja sinulle.

Kuva on elokuvasta 

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kirjan lajityyppi on juuri fantasia. Sen versio historiasta tuskin kuvaa todellisuutta kovinkaan tarkasti ja erityisesti munkkien sisäiset kyvyt lähenevät uhkaavasti jo yliluonnollisia kykyjä, vaikka he eivät tulipalloja heittelekään. Osaavathan he esimerksiksi suodattaa mytkyt tai alkoholin pois kehostaan.

Kirjassa oli yksi suuri vika. Se loppui kuin seinään. Ei edes clifgangeriin, vaan kesken kohtauksen. Onneksi sain lainattua toisen osan, niin pääsen heti jatkamaan tarinaa, eikä asia siis juuri häiritse. Pelkään kuitenkin, että jos toinen osa loppuu samalla tavalla, sillä en ole toistaiseksi löytänyt kirjastosta kirjasarjan kolmatta osaa.

Tiivistetysti en olisi voinut valita Soturin oppivuosia parempaa tutustuttajaa wuxia-lajityypin pariin. Niin loistavasta kirjasta on kyse. Täydet viisi tähteä!

Enkeli ja demoni maailmanloppua estämässä: The Book

Olen halunnut lukea Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin Hyviä enteitä-kirjan heti kun kuulin kyseisen teoksen olevan olemassa. Enkä turhaan. Kirja oli nimittäin vielä parempi kuin odotin sen olevan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran  juonipaljastuksia Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset-romaanista ja luonnollisesti myös siitä tehdystä tv-sarjasta.



Antikristus on syntynyt ja hänet pitäisi antaa tavallisten ihmisten kasvatettavaksi siihen asti, kunes hän 11-vuotta muohemmin aiheuttaa maailmanlopun. Tehtävä annetaan demoni Crowleylle, mutta pitkään maanpinnalla oleillut demoni ei halua sen tuhoutuvan. Siksi hän pyytääkin apua samanlaisia tunteita omaavalta viholliseltaan ja joskus liittolaiseltaan enkeli Aziraphalelta.

Kaksikon tilannetta mutkistaa vielä se, että inhimillisen erehdyksen seurauksena poika päätyy väärille vanhemmilla, joten he ei tiedä hänen olinpaikkaansa. Sen lisäksi soppaa sekoittaa ilmestyskirjan ratsastajat, noidan metsästäjä sekä paljon muuta. Onneksi heidän lisäkseen maailman pelastamista yrittää myös noita Anathema Device, jolla on apunaan esivanhempansa Agnes Nutterin tarkat, mutta valitettavasti myös vaikeasti tulkittavat, ennustukset.

Mitä saadaan kun yhdistetään kaksi brittiläistä fantasian ja huumorin mestaria, Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin? No, ratkiriemukkain pitkään aikaan lukemistani kirjoista, Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset. Huumorin lisäksi pidin kirjailijoiden tyylistä muutenkin, kuten myös kirjan pääsääntöisesti hyvistä hahmoista.



En voi sanoa tämän tulleen yllätyksenä, sillä olen toistaiseksi pitänyt  kaikista lukemistani kummankin kirjailijan teoksista. Minun onkin tullut luettua melkein kaikki jo edesmenneen Terry Pratchettin kirjat ja Neil Gaimaniltakin hänen oman televisiosarjansa myöskin saaneen Unohdetut Jumalat-teoksen, alkuperäiseltä nimeltään American God ,sekä sen kanssa samaan maailmaan sijoittuvan Anansi Boys-kirjan.

Kirjailijoiden kirjoitustyylit sulautuivat hyvin yhteen, niin hyvin, että kummankin kirjailijan kirjoituksia oli vaikea erottaa toisissaan. Paitsi yhdessä suhteessa. Terry Pratchettilla oli tapana (kirjailija on valitettavasti jo kuollut) aina välillä lisätä sivun alakulmaan erilaisia huomautuksia juoneen liittymättömistä, mutta silti luettavan kirjan maailmaan liittyvistä täysin fiktiivisistä asioista. Niitä löytyi myös Hyvistä enteistä.



Kirja sijoittui 90-luvulle, olihan se kirjoitettu samalla vuosikymmenellä. Se toikin siihen omaa persoonaa. Luonnollisesti iso osa tekniikasta on siis jo nykyajan näkökulmasta vanhentuneita, mutta, jossain tapauksessa jopa valitettavasti, teemat tai viittaukset eivät. Varsinkin, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin ilmastonmuutokseen, diettikulttuuriin tai kirjan, varsin osuvaan, näkemykseen ihmisyydestä.

Luin kirjan suomeksi. Suomentaja oli jättänyt nimet suomentamatta, mitä pidän yleisesti hyvänä asiana, tai ainakin neutraalina. Minusta nimiä ei tarvitsekaan suomentaa. Hyviä Enteitä tapauksessa se kuitenkin myös tarkoitti sitä, että  nimiin liittyvät vitsit piti selittää vielä erikseen. Onneksi se ei minun lukukokemustani juuri haitannut.

Kuva on Good Omen-minisarjasta. 

Hyviä enteitä antoi näkökulman useammalle hahmolle, niin isoimmille kuin vähemmän tärkeille. Tämä toimikin suuremmaksi osaksi, varsinkin kuin kirjasta löytyi useampi seuraamisen arvoinen hahmo. Siitäkin huolimatta, että useat, lähinnä pienemmille hahmoille kuuluvat, näkökulmat eivät vieneet tarinaa eteenpäin, joten ne tuntuivat aika turhilta ja olisin voinut hyvin jättää pois.

Suosikkihahmonani olivat Crowley ja Anathema, mutta myös antikristus Adamia ja hänen porukkaansa olisi jaksanut mukava seurata. Aziraphale, puolestaan ei missään vaiheessa päässyt Crowleyn kiinnostavuustasolle, vaikka hänestä pidinkin. Häntä tylsempi oli kuitenkin innoton noidanmetsästäjä Newt, vaikka hän kieltämättä olikin kirjan samaistuttavin hahmo.

Kuva esittää minisarjan versiota ilmestyskirjan ratsastajista.

Kirja seurasi myös ilmestyskirjan ratsastajia, mutta vaikka heihin liittyi muutama hyvä tvisti, kuten se, että Rutto oli siirtynyt eläkkeelle heti penisiliinin keksimisen jälkeen ja korvattu yhdellä nykyajalle tyypillisellä isolla ongelmalla, Saastumisella, niin heidän osuutensa tuntui useimpien pienenpien hahmojen tavoin hieman turhilta.

Kirjasta on tehty myös minisarja. Olen katsonut sen jo aikaa sitten, mutta vasta nyt voin kertoa sen olevan hyvin uskollinen lähdemateriaaleilleen ja laadultaankin melkein kirjan veroinen, mikä on harvinaista kirjoista tehtyjen elokuvien tai tv-sarjojen kohdalla. Se ei ole kuitenkaan mikään ihme, sillä Neil Gaiman on kirjoittanut kaikki minisarjan kuusi jaksoa itse.

Tiivistetysti Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset oli juuri niin hyvä kuin kahden huippukirjailijan yhteiseltä teokselta voi odottaakin. Täydet viisi tähteä!

Historiallisen fiktion mestarin miekka,-ja magia fantasiaa itämäisin maustein

C.F. Iggulden taitaa historiallisen fiktion taidon. Hänen Suolan valtakuntasarjansa osoitaa, että häneltä luonnistuu myös fantasia. Nyt arvostelussa on kirjasarjan toinen osa, Shiang.

Huomautus: Olen kyllä lukenut sarjan ensimmäisen osan, Darienin, mutta siitä on jo sen verran aikaa ja kirja on sen verran huonossa muistissa, että en tee siitä erikseen arvostelua. Sanottakoot kuitenkin, että pidin siitä hyvin paljon.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!



Shiangin kaupungissa arvostetaan kuria ja järjestystä. Siellä arvostetaan myös kunniaa, minkä vuoksi kaupungin nuori hallitsija päättääkin lähettää ryhmän parhaita miekkamestareinaan hakemaan sukunsa pettäneen sukulaisensa takaisin kotiin. Tehtävään lähetettyjen miekkapyhimys Hondon ja hänen kumppaneidensa matka onkin pitkä, sillä tämä asustelee nykyisin kaukaisessa Darienin kaupungissa.

Pitkän ja rankan Shiangista Darieniin matkan aloittaa melkein heidän jälkeensä kuitenkin myös toinen ryhmä, eikä heillä ole läheskään yhtä kunnialllisia aikomuksia. Tuota joukko  taikavoimin parannettu huippusotilas Gabriel, jonka tavoitteena on kerätä itselleen lisää voimaa, kunnes on tarpeeksi voimakas valloittamaan koko maailman. Shiang on C.F. Igguldenin Suolan valtakunta-trilogian toinen osa.

C.F. Iggulden kuului pitkään niihin lukuisiin kirjailijoiden, jonka kirjoista nautin hyvinkin paljon, mutta en suorastaan odottanut. Häntä voidaankin pitää historiallisen fiktion mestarina. Siksi olinkin erittäin iloinen kun huomaisin hänen laajentaneen myös suosikkigenreni fantasia puolelle. Darien osoittikin, että kirjailija taitaa myös senkin tyylilajin.

Shiangilla ei puolestaan maailman ja parin tutun hahmon lisäksi ole juuri tekemistä edeltäjänsä kanssa, niinpä sitä voi häsin tuskin sanoa jatko-osaksi. Varsin tasokas teos oli siltikin kyseessä. En kuitenkaan osaa sanoa, kumpi teoksista oli parempi vai olivatko kumpiki yhtä hyviä, sillä kuten jo alussa mainitsin, Darienin lukemisesta on jo hyvän aikaa, eikä se siis ole kovinkaan tuoreessa muistissa.



Shiangin juoni oli yksinkertainen, eikä se sisältäänyt kovinkaan monta yllätystä. Pääosin sai Darien-romaanissa nähdyt jaksossaan mahtisuvut ja heidän taikakivensä. Valinta oli erinomainen, sillä kyseiset kivet ja heidän taikavoimansa kuuluivat kirjan mieleenkiintoisempiin asioihin. Heihin liittyy kyllä vieläkin paljon kysymyksiä, mutta ehkä niihin päästään sitten kirjasarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa.

Krja kuitenkin loisti erityisesti toiminnassa. Miekkataitoja, taktiikkaa ja taikavoimia yhdistelevä lopputaistelu jäi eniten mieleen, varsinkin kuin kirjailija oli päättänyt viisaasti kertoa taistelu enemmästä kuin yhdestä näkökulmasta. Sitä ennenkin lukija sai nauttia ainakin kohtuullisin viihdyttävistä taistelukohtauksista. Toiminnannälkäisillä ei todellakaan ole  valittamista.

Kaupungeista Shiang oli eksoottisuudessa hieman kiinnostavampi, mutta siellä vietettiin loppuen lopuksi hyvin vähän aikaa. Hieman perinteisempi fantasiakaupunki Darien oli sekin kiinnostava. Eikä vähiten siksi, että kaupunkiin saatiin myös ulkopuolisten näkökulmaa. Suuri osa kirjasta pysyttiin tienpäältä, mutta sieltä löytyneet pikkukaupungit eivät tapahtumapaikkana juuri vakuuttaneet.

Oman näkökulmansa antoi muutamakin eri hahmoa, joista suosikkini oli kunnioitettava ja haudanvakava miekkapyhimys Hondo. Valitettavasti hänen matkaseuralaisista eii voi sanoa samaa. Myös orja Maria osoittautui hyväksi hahmoksi, vaikka hän joutuikin erittäin ongelmallisen orjan ja isännän välisen rakkauden toiseksi osapuoleksi.



Edellisestä osasta tuttua Telliustakin oli kiva nähdä, olihän hän jo viime kirjassa varsin muistettava hahmo. Vaikka Gabriel oli vihollisena hyvä, niin muut hänen ryhmän jäsenet erityisesti jäivät vaisuiksi. Yhdessä ne kuitenkin tarjosivat sankareillemme oivan vastuksen. Yhtä vaisuiksi jäi myös Hondon kanssa matkannut muu porukka, mutta onneksi he eivät saanetkaan mitenkään isoa roolia.

Kirjasarjasta on tullut vielä kolmas teos, The Sword Saint tai suomalaisittain Miekan mahti. Luen sen heti kun vaan satu kirjastosta löytämään, mikä saattaa tapahtua hyvinkin pian. Tulihan kirjasarja jo viime vuonna. Mikään kiire kirjan lukemisessa ei kuitenkaan ole, vaikka kirjasarja kieltämättä hyvä onkin. Minulla on nimittäin menossa jopa tekijoiltaan harvinaisen hauska Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin Good Omens.

Tiivistetysti Shiang oli ehdottomasti pakkoluettavaa fantasiasta ja C.F. Igguldenin kirjoista pitävälle ja suositeltava myös siinä tapauksessa, jos kuuluu vaan yhteen noista. Neljä ja puoli tähteä!

Kvothen seikkailu jatkuu, tällä kertaa Yliopiston ulkopuolella

Patrick Rothfuss osaa kirjan kirjoittamisen taidon. Pidin hänen esikoisteoksestaan Tuulen Nimestä, eikä hänen toinen, Viisaan miehen pelko, ollut yhtään sitä huonompi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Paljon ei ole muuttunut kuin viimeksi näimme sankarimme Kvothen. Hän kamppailee edelleenkin pystyäkseen maksamaan opiskelunsa arvostetussa Yliopistossa, yrittää saada kauniin kauniin Dennan huomion ja käy tahtojen taistelua arkkivihollisensa Ambrosen kanssa. Lisäksi häntä askarruttaa edelleen vanhempansa surmanneet Seitsemänniksi-kutsutut mystiset ja hyvin voimakkaat olennot.

Hänen elämänsä saa kuitenkin jännittävämpiä käänteitä kun hänen riitansa Ambrosen kanssa menee siihen pisteeseen, että eräs hänen opettajistaan ehdottaa pientä lomaa. Pian hänen tiensä kulkeekin rikkaan ja vaikutusvaltaisen miehen hovista keijumaahan ja kaikkeen muuhunkin siltä ja väliltä, eikä Kvothe ole enää entisenlaisensa.

Luettuani Tuulen nimi-romaanin en ehkä pitänyt siitä aivan ytä paljon kuin useat muut, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta lainaisin sarjan toisen osan, Viisaan miehen pelon. Se olikin edeltäjänsä veroinen, jossain kohtaa vielä parempikin. Pidin erityisesti taistelukansa ademilaisiin liittyvästä osasta. Lähinnä heidän eksoottisuutensa takia.


Niin paljon kuin Ademista pidinkin, niin tapahtumapaikoista paras oli silti vanha tuttu Yliopisto. Melkein harmitti, ettei siellä vietetty enemmän aikaa Alveronin hovikin jaksoi kiinnostaa, tiettyyn rajaan asti, mutta olin iloinen kuin Kvothe vihdoin pääsi tien päälle. Minua ei kuitenklaan yhtään harmittanut kun Kvothe päätti lähteä sieltä eteenpäin.

Toisin kuin äkkinäisempi voisi luulla, keijukaismaasta ei voi sanoa samaa. Lähinnä siksi, että maailmaa ei juuri päästy tutustumaan. Kvotvella kuin oli siellä ollessaan mielessä ihan jotkin muut asiat. Maailmaan liittyvät olivatkin ehdottomasti kirjan tylsintä antia. Lähinnä siksi, että siellä ei tapahtunut juuri mittään muuta kuin seksiä ja kutomista.


Vanhat hahmot jaksoivat kiinnostaa, erityisesti Kvothe, vaikka tässä kirjassa hän saikin aiempaa enemmän "mary suemaisia" piirteitä. Uusia tuttavuuksia löytyi useita, mutta heistä mieleen jäi vain pätevääkin pätevämpi palkkasoturi Tempi sekä Kvothen lujaluontoinen ja hyvällä tavalla erikoinen taistelunopettaja Vashet.

Kvothen maagiset taidotkin saivat taas tilaisuuden loistaa, mikä tuskin tulee kenelläkään yllätyksenä. Pidin erityisesti sotilaan ruumiiseen liittyvästä kohtauksesta, niin karmiva kuin se olikin. Pidän kirjasarjan maagisesta systeemistä muutenkin. Taikuudella on kivasti rajoja, mutta sillä voi myös tehdä paljon cooleja juttuja.

Niin erinomainen kuin Viisaan miehen pelko olikin, niin sen tarina meni eteenpäin hyvin hitaaseen tahtiin. Jännittäviin hetkiin päästäkseen pitikin lukea täysin epäolennaisista, eikä millään tasolla mieleenkiintoisista, asioista, kuten Alveronin rakkauskuvioista tai Kvothen ensimmäisistä seksuaalisista valloituksista.



Erityisesti hoviin ja keijukaismaailmaan liittyvät juonet olisi kaivannut lyhentämistä.Tilalle olisikin sitten voinut laittaa vaikka kaikkea Seitsemään liittyvää, kahden kirjan jälkeen emme tiedä niistä oikeastaan vieläkään juuri mitään. Minua olisi kiinnostanut myös Kvothen tapahtumarikas laivamatka, josta ei kuitenkaan kerrottu yhtä lyhyttä lukua enemmän.

Viisaan miehen pelon kunniaksi on kuitenkin sanottava, että se, kuinka oleellisia tietyt asiat on, saadaan tietää vasta kirjasarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa. Kunhan se joskus ilmestyy. Sitä on nimittäin kuulemma odotettu jo kauan, ei niin kauan kuin Tulen ja Jään laulun seuraavaa osaa, mutta kuitenkin.

Tiivistetysti Viisaan miehen pelko tarjosi edeltäjänsä tapaan varsin laadukasta fantasiaa, mutta vikojensa takia sille ei ihan viittä tähteä voi antaa. Neljä ja puoli tähteä!

Tuulen nimi kiinnostaa Kuninkaan surmaajan Kronikka-trilogian erinomaisessa avausosassa

Patrick Rothfussin Tuulen nimi osui sattumalta silmääni kuin etsin kirjastosta uutta luettavaa. Hyvä niin, sillä kirja oli lukemisen arvoinen fantasiaelämys, vaikka se ei suosikkikirjoihini noussutkaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran, ei kuitenkaan paljon, paljastuksia Patrick Rothfussin Tuulen nimi-kirjan juonesta! Lue omalla vastuullasi!

Legendaarinen Kvothe on jättänyt menneisyyden uroteot taakseen ja hän elääkin nyt tavallisena majantalonpitäjänä suhteellisen pienessä kylässä. Kun hänen tavernaansa osunut tarinan ylös kirjaaja, Kronikoitsija-nimeltään, kuitenkin tunnistaa hänet, Kvothe päättää, että hänen on vihdoin aika kertoa oma versionsa huhujen värittämästä tarinastaan.

Eikä hänen tarinastaan puutukaan käänteitä. Kvothe aloittaa elämänsä kiertävässä teatteriseurueessa, mutta menettää seurueen, mukaan lukien molemmat vanhempansa, Chandrian-nimellä kulkevien olentojen käsissä ollessaan vielä lapsi. Sitten poika joutui kadulle, pääsee onnen käännyttyä arvostettuun yliopistoon ja rakastuu palavasti kauniiseen Dennaan. Ja miehen tarina on vasta alussa.

Voin vilpittömästi sanoa, että Tuulen nimi kuuluu fantasiakirjojen huipputeosten joukkoon. Jos haluatte vielä todisteita kirjan hyvyydestä, niin niitä on helppo järjestää. Kirja on nimittäin saanut itselleen vaikuttavan fanijoukon, niin määrältään ja innoltaankin. Lisäksi kirja on voittanut muun muassa vuoden 2007 Quill-palkinnon ja sen seuraava osa on päässyt The New York Times Best Seller-listalle.

On vaikea uskoa, että Tuulen nimi on Patrick Rothfussin esikoisromaani. Mies on oikea sanataituri ja tarinakin on harvinaisen mukaansatempaava ja kiehtova. Kirjailija osoittaakin harvinaislaatuista kielellistä taituruutta, jopa siinä määrin, että jotkut kehottavat kirjan lukemista sen alkuperäiskielellä, englanniksi. Itse luin kirjan kuitenkin suomeksi ja minusta hyvä se oli silläkin kielellä.

Lisäksi kirjan maailma oli tarpeeksi omaperäinenkin, ainakin fantasiakirjojen mittapuulla. Toki se sisälsi paljon genrensä kliseitä, niin kuin alun kuvauksesta voi päätellä, esimerkiksi taikakoulut ja orvot ovat nykyään enemmän tai vähemmän fantasian vakiokamaa, mutta tarinan kertomistyyli onkin sitten monella tavalla hieman tavallisesta poikkeava. Niin kielellisesti kuin rakenteeltaankin.

Se oli myös paitsi erittäin kiehtova, niin samalla myös yksi sen suuremmista vahvuuksista. Erityisesti sen mystisempi puoli, vaikka olenkin nähnyt parempiakin taikuuden mekaniikkoja. Joskin kirjassa ei ole taikuutta, vaan sympatiaa. Olenkin hyvin kiinnostunut tietää siitä lisää. Siksi onkin hyvä, että sarjan toinen osa, Viisaan miehen pelko, on jo odottamassa lukuvuoroa.

Suurimmassa osassa lukemissani maailmassa naiset ovat epätasa-arvoisessa asemassa miesten ja kanssa muutenkin vähemmistöt loistavat poissaolollaan tai ovat korkeintaan taustalla. Näin myös Tuulen nimessä. En laske tätä kirjan viaksi, kirjailija saa tehdä maailmastaa millaisen tykkää mutta pikkuhiljaa olisi jo aika siirtyä tasa-arvoisempiin fantasiamaailmoihin. Ne epätasa-arvoiset on jo niin nähty.

Tuulen nimen suurin ongelma on se, että siinä olisi paljon tiivistämisen varaa. Erityisesti niiden arkisten asioiden kuvaamisen kohdalla. Kirja keskittyi paljon esimerkkisi Kvothen rahaongelmiin ja hänen luuttuunsa, ei niinkään siihen fantasiaan, mikä vuoksi ainakin minä tartuin kirjaan, eli niihin mystisiin vihollisiin tai legendaarisiin tekoihin, joita Kvothe kuulemma myöhemmin tekee.

Kvothe itse ei ole yhtään hullumpi päähenkilö, joskin makuuni ehkä hieman turhan ylimielinen. 

Toisaalta, kirjassa hän ei ole vielä päässyt yli teinivuosien, joten se on jokseenkin ymmärrettävää. Osa pitää häntä ”mary suena”, mikä ei ole täysin perusteetonta. Taitaahan poika paitsi luutun soiton kaltaisia teatterissa opittuja taitoja, niin hän on myös luontainen sympatian harjoittaja.

Itse en kuitenkaan kutsuisi hahmoa ihan sillä suurin osa kirjan ongelmista, orpoutta lukuun ottamatta, on enemmän tai vähemmän pojan omien huonojen valintojen syytä. On kuitenkin hyvä merkki, että nykyään myös liian täydelliseksi nähtäviä miehiä aletaan ”mary suna”, tai miesversiona termistä eli ”mary stuna”, eikä termi enää ole vaan vähänkin voimakkaimmille naishahmoille tarkoitettu.

Muut hahmot olivat sitten fantasian vakiokamaa, mikä taitaa olla yleinen ongelma, kun puhutaan minä-muodossa kerrotuista tarinoissa. Heistä kiinnostavin oli Kvothen rakkauden kohde Denna, joka ehkä Kvothen jälkeen ainoana tuntui kolmeulotteiselta persoonalta. Vähiten kiinnostavin taas ylimielinen rikkaan suvun poika ja kävelevä klisee Ambrose, joka oli eräänlainen Draco Malfoy Kvothen Harry Potterille.

Jokainen kirjasarjan osa käsittelee yhtä päivää, jona Kvothe kertoo tarinaansa. Niinpä Tuulen nimi loppui siihen kuin Kvothe lopetti kertomisen sen päivän osalta. Ehkä olisin toivonut, että loppu olisi saattanut loppuun edes yhden tarinakokonaisuuden, mutta ihan hyvä se oli näinkin. Varsinkin kuin siitä puuttui turha cliffhanger. Ainakin minä tartun kirjasarjan seuraavaan osaan ilman sitäkin.

Tiivistetysti Tuulen nimi on ehdottomasti kehunsa ansainnut, mutta ihan sen suuremmaksi faniksi en suinkaan voi tunnustautua. Sopii hyvin fantasian ystävälle. Neljä ja puoli tähteä!

Game of Thronesin vaikutus kulttuuriin

Game of Thronesin viimeinen kausi on haukuttu lyttyyn ja syystäkin. Ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö sarja olisi vaikuttanut kulttuuriin hyvin olennaisilla tavoilla. Millaisilla? Lue ja ota selvää.

Kun Game of Thrones tuli televisoihin, se oli jotain ennen näkemätöntä. Suuri hahmokaarti, iso budjetti, ja taipumus hylkiä fantasian kliseitä ja jopa tehden pilkkaa niistä. Nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin, Game of Thrones on voittanut lukuisia palkintoja, saanut loistavia arvosteluita, vetänyt hurjan määrän katsojia ja vaikuttanut syvästi kulttuuriseen tietoisuuteemme.

the witcher

Siitä on myös hurjasti fanitapahtumia, nettisivuja, parodiavideoita, analyysejä, piirustuksia, fanfictioita ja vaikka mitä muuta. Tietenkin niin tekevät tai tekivät muutkin suositut tv-sarjat, mutta ei läheskään samassa mittakaavassa. Se kunnia on yleensä kuulunut suuren luokan elokuville, kuten Avengereille tai Star Warssille. Game of Thrones onkin jotain todella erityistä, jopa ennennäkemätöntä.

Esimerkikkeja jo tulleista yrittäjistä

Game of Thrones vaikuttaa jopa siihen, mitä tulemme televioista näkemään tai jo näemme. Ilmiselvin vaikutus on sekä suunniteltujen, että jo tulleiden, fantasiasarjojen määrä, erityisesti kirjoihin perustuvien. The Witcher sai ensimmäisen kautensa hetki sitten ja niin Lord Of The Rings, suomalaisittain Taru Sormusten Herrasta ja Ajanpyörä-romaanit on saamassa omat kautensa.

Pidän tätä erittäin hyvänä asiana, sillä fantasia on genreistä suosikkini. Toivon vaan, ettei kaikista fantasiasarjoista tule Game of Thrones kopiota. Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta esimerkiksi on täysin eri tyylinen kirja, joten se vaatii erityyppisen sarjankin. Olemassa on kuitenkin suuri riski, että siihen perustuvan sarjan tekijät yrittävät juuri sitä. Toivon kuitenkin olevani väärässä.

Game of Thrones myös auttoi nostamaan tv-sarjojen arvostusta. En voi laittaa sitä pelkästään sarjan ansioksi, mutta sen vaikutusta tässäkään asiassa ei pidä vähätellä. Vielä joku aika sitten tv:tä pidettiin elokuvien vähempiarvoisena serkkuja ja vaikka menestyssarjoja löytyi toki jo silloin, esimerkiksi Lost, Mad Men tai Sopranos, ne olivat poikkeus, eivätkä sääntö.

Samalla sarja myös nosti sitä, mitä tv-sarjoilta odotetaan. Game of Thrones nosti katsojien odotusten lisäksi myös televisiosarjojen budjettia. Sillä on kuitenkin huono puoli. Pienemmillä tuottajilla ei ole varaa tehdä niin kalliita sarjoja tai markkinoida sarjojaan isojen tavoin, joten heidän on vaarassa jäädä isojen yritysten alle. Jolloin moni hyvä näkemys jää tekemättä ja moni hyvä sarja jää näkemättä.

Game of Thronesin ansiota on myös se, ainakin osittain, että entistä useimmat sarjat haluavat shokeerata katsojiaan joskus, jopa juonen tai hahmojen kustannuksella. Siitä johtuen, että tekijät yrittävät estää juonipaljastukset keinolla millä hyvänsä ja katsojatkin välttelevät niitä kuin ruttoa. Sarja ei ehkä ole tässä asiassa ainut laatuaan, se on tärkeä muistaa, mutta merkittävä tekijä kyllä.

Samanlaista kulttuurista vaikutusta saavan sarjan etsintä on käynnissä, mutta jo tulleista yrittäjistä ei ole uudeksi Game of Thronesiksi, vaikka osa niistä olikin jo itsestään varsin hyviä. Pidinkin paljon esimerkiksi The Witcheristä. Yrittäjistä ei kuitenkaan ole puute, joten ehkä se vielä siitä löytyy. Luultavimmin kuitenkin jostain täysin erilaisesta. ”Game of Thronesmaisuus” mitataan vaikutuksessa, ei tyylistä tai edes genressä.

Tai ehkä Valkoiset kulkijat tappavat uudet yrittäjät heti alkuunsa

Tietenkin voi olla, ettei sitä löydykään ja Game of Thrones osoittautuu ainoaksi laatuaan, poikkeusyksilöksi. Nykyään katselutottumukset ovat menneet enemmän sarjakatsomisen suuntaa, kiitos Netflixin ja muiden samankaltaisten palveluiden. Kun kaikki eivät seuraa sarjoja samassa tahdissa on vaikeampi tehdä samanlaista vaikutusta kulttuuriin, jos ei jopa mahdotonta.

Lisäksi sarja on tehnyt kirjallisuudelle saman, minkä tv-sarjoillekin. Se on nostanut fantasiakirjojen arvostusta, määrää ja vaatimuksia siitä, mikä on hyvä fantasiakirja. Se on myös parantanut lapselliselta ja geneeriseltä mielletyn genrensä kuvaa. Sarjan onkin tuonut uusia lukioita fantasian pariin. Erityisesti niitä aikuisia, jotka eivät ole kasvaneet genren parissa, toisin kuin esimerkiksi minä.

Lasin noston paikka

Tiivistetysti viimeisen kausien tason laskustaan huolimatta Game of Thrones ansaitsee paljon kiitosta. Se jätti merkkinsä kulttuuriin, nosti televisiosarjojen arvostusta ja tasoa sekä lisäsi fantasiakirjojen, - ja sarjojen määrää. Sen suosio sai myös suurten yritysten kiinnostumaan televisiosta. Sekä hyvässä, että pahassa.