Sisäisiä riitoja Lohikäärmeen talossa

Arvostelin viimeksi Taru Sormusten Herrasta:Mahtisormukset. Nyt arvosteluvuoron saa samoihin aikoihin alkanut toinen legendaarisesta materiaalista tehdyn fantasiasarja House of Dragon.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia House Of Dragonin ensimmäisen kauden ja siinä samalla sarja  lähteenä toimivasta Fire and Blood-kirjan juonesta! Lue omalla vastuullasi.

Kuningas Viserys Targaryenin (Paddy Considine) valtakausi on sujunut rauhalisissa merkeissä. Kuninkaalta puuttuu vain yksi asia, poikalapsi perijäksi. Koska ilmiselvin perijä, hänen veljensä Daemon (Matt Smith) on liian arvaamaton kuninkaaksi, Viserys laittaa tyttärensä Rhaenyran (Milly Alcock ja Emma D'Arcy) perimyslistan kärkeen. Tämä kuitenkin herättää sovinististen lordien vihan. 

Tilaisuuteen tarttuu kuninkaan Koura Otto Hightower (Rhys Ifans), jonka juoniin hänen tyttärensä Alicent (Emily Carey ja Olivia Cooke ) huomaa pian joutuvansa. Otto  huomaa kuitenkin saavansa varteenotettavan vastustajan Daemonista ja merisodassa kunnostauneesta, eikä yhtään häntä itseään vähemmän juonikkaasta, lordi Corlys "Sea Snake " Velaryon (Steve Toussaint).

En kadehdi House of Dragonin tekijöitä. He saivat taakakseen sekä Game of Thronesin hyvyys kuin sen viimeisempien kausien huonoudenkin. Ja sitten vielä katsojien odotukset. Olisi vähättelyä sanoa, että ne olivat korkealla, varsinkin Game of Thrones fanien kohdalla. Ilokseni voin sanoa, että ne eivät vain täyttyneen, vaan myös ylittyivät.

Juuri tämän paremmaksi fantasia ei voi muuttua. Siitä pitivät jo Game of Thronesista tutut vahvuudet eli moniulotteiset hahmot, kiehtova poliittinen toimista, fantastiset elementit, kuten lohikäärmeet ja kaikin puolin ammattimainen tuotanto huolen. Pidin silti vielä enemmän Game of Thronesin ensimmäisestä kaudesta, mutta en paljolla.

Vaikka sarja seurasi lähdeteostaan Firea ja Bloodia suhteellisen uskiollisia, joitakin muutoksi oli tehty. Lähinnä medioiden, tv-sarjan ja käytännössä tietokirjan, fiktiivisesta historiasta tosin, erojen takia. Suurimmista muutoksista minulla ei ole mitään sanottavaa ja olisin tehnyt niistä vain kaksi samoin kuin kirjassa: Joffrey Lonmouthin (Solly McLeod)  sekä Lucerysin (Elliot Grihault) kuolemat.

House of Dragonin ensimmäinen kausi keskittyi lähinnä henkilökohtaisiin panoksiin suurten maailmaa muuttavien sijaan ja se toimii sarjan kohdalla enemmän kuin hyvin. Sarjassa mainitaan Valkoiset kulkijat ja heidän uhkansa, minusta vähän turhaan kun en usko niitä sarjassa nähtävän. Tällä ensimmäisellä kaudella niitä ei nähdä ainakaan.

Kaudella nähtiin suhteellisen vähän toimintaa. Taistelukohtauksia oli yksi, muuta väkivaltaa enemmän, mutta ei suinkaan paljon. Tälle oli syynsä. Olihan kauden päätarkoitus pohjustaa tulee sisällissotaa, Lohikäärmeiden tanssiksikin kutsuttua. Valitettavasti pääsemme itse sotaan vasta toisella kaudella, joka tulee ulos vasta vuonna 2024.

Jos jotain toivon vähennettävän toiselle kaudelle, ja niin uskon tapahtuvankin, niin brutaaleja synnytyskohtauksia. Niitä oli vain kymmenen jaksoa sisältäneessä yhdessä kaudessa peräti neljä, mikä minusta oli ainakin kaksi liikaa. Lisäksi sarja kärsii siitä samasta kirjaimillisestä synkkyydestä kuin edeltäjänsä. Ainakin minusta olisi kiva nähdä, mitä kohtauksessa tapahtuu myös silloin kuin ne sijoittuvat pimeään aikaan.

House of Dragon sisälsi paljon aikahyppyjä, niin hyvässä kuin pahassakin. Hypyt sopivat ja olivat pakollisiakin vuosikymmeniä kattavaan tarinaan, mutta niihin liittyneisiin näyttelijöisen muutoksiin meni aikaa sopeutua, erityisesti ison rooliin saaneiden Rhaenyran ja Alicentin kohdalla. Lppulta totuin muutokseen kyllä, mutta pari jaksoa se vei.

Sarjassa riitti mielenkiintoisia hahmoja, mutta heistä esiin nousi kolma: eräänlainen Daenerysksen ja Aryan sekoitus Rhaenyra, huono kuningas, mutta hyvä mies, Viserys sekä moraalisesti arveluttavista teostaan huolimatta, tai ehkä osittain niiden takia, karismaattinen Daemon. Tai ehkä Daemon karisma on Matt Smithin ansiota, kuka tietää.

Alicent kuului hahmoista tärkeimpiin, voisi jopa sanoa kahteen tärkeimpään. Vaikka hän ei kuulukaan hahmoista kiinnostavimpiin, niin kyllä kyllä hänessäkin löytyy mielenkiintoiset puolensa. Pidin enemmän hänen teiniversiostaan. Syy ei suinkaan ole roolin Emily Careylta saanut Olivia Cooken. Hän teki hyvää työtä. Hahmo vain muuttui katkerammaksi ja kylmemmäksi ajan myötä, syystä, mutta silti.

Jos alkaisin kertomaan muista hahmoista, tämä arvostelu tulisi aivan liian pitkälle. Niitä oli paljon. Yhdeksi sarjan suurimmista heikkouksita, ainakin tämän ensimmäisen kauden kohdalla, oli kuitenkin se, ettei yksikään hahmoista ollut aivan yhtä legendaarisia kuin Game of Thronesissa. Sarja kaipaisikin omaa Tyrionia, Aryaa tai Jaimea. 

Tiivistetysti House of Dragonin ensimmäinen kausi ei jää edeltäjänsä Game of Thronesin parhaista päivistä jälkeen. Toivottavasti kausi jatkuu yhtä hyvänä loppuun asti. Täydet viisi tähteä!

50-luvun Amerikka Lovecraftilaisten,- ja ihmishirviöiden kohtaamispaikkana

 Nyt arvostelemani HBO:n vasta ensimmäisen kautensa lopettanut kauhusarja Lovecraft Country kuuluu monestakin syystä vuoden parhaiden sarjojen joukkoon, jos ei ole jopa paras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuullasi.

H.P Lovecraftin kirjoista nauttiva Korean sodan sotaveteraani Atticus Freemanin, tai tuttavallisemmin Ticin (Jonathan Majors) isä on kadonnut jättäen vain mystisen kirjeen, jossa hän kutsuu poikansa takapajuiseen Ardlandin kaupunkiin tutustumaan verenperintöönsä. Matkalle mukaan lähtee myös kirjaviisas George-eno (Courtney B. Vance) ja lapsuudenystävä Letitia "Leti" Lewis (Bird of Preyn Jurnee Smollett).

Matka ei ole helppo, sillä määränpäähänsä päästääkseen kumppanusten pitää kuittenkin matkata valkoista ylivaltaa kannattajista koostuvien kylien halki. Ja jos siinä ei ole jo tarpeeksi, niin pian he huomaavat, että rasististen kanssaihmisten lisäksi heitä uhkaa myös Ticin lempikirjailijoihin kuuluvan H.P Lovecraftin kirjoista repäistyiltä vaikuttavat hirviöt. Sarja perustuu Matt Ruff samannimiseeen romaaniin.

Rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että alun perin en ollut juuri kiinnostunut Lovecraft Countrysta. Tiesin katsovani sen ja veikkasin jopa pitäväni siitä edes jonkun verran. Kuitenkin se, kuinka paljon tuli minulle yllätyksenä, erittäin positiivisena sellaisena. Niin hyvänä, että olisin toivonut sen ensimmäisen kauden sisältävän enemmän kuin 10 jaksoa.

Lovecraft Country sta löytyy paljon kaikkea yliluonnollista, sarjasta nähtiin muun muassa pimeää taikuutta, kirjaimellisia hirviöitä, taikakirja, aikamatkailua, ruumiinvaihtoa ja aaveita. Sarjan päähuomio oli kuitenkin jossain todellisemmassa, rasismissa. Juuri mustien tuon aikainen huono kohtelu toimi jopa motivaattorina sarjan pääjuoneen kuuluvalle taikakirjan metsästykselle.

Diana (Jada Harris)

Vielä tänäkin päivänä liiankin ajankohtaista aihetta käsiteltiinkin paitsi päähahmojemme kokemuksen kautta, niin myös historiallisesta. Käsittelyyn pääsi niin orjuus kuin Watchmenissakin mainittu Tulsan joukkomurha. Juuri tuo ajankohtaisuus, varsinkin mitä tulee poliisien tapaan kohdella mustia, tekikin rasisteista paljon pelottavampia kuin mistään, mitä taikuuden maailma voisi tarjota.

Tärkeä aihe ei kuitenkaan riitä tekemään sarjasta hyvää tai edes katsomisen arvoista, varsinkin kuin kyse on viihdesarjasta. sarjan pitää myös viihdyttää ja sitä Lovecraft Country tekeekin. Sen juoni oli harvinaisen jännittävä ja mukaansatempaava, hahmot samaistuttavia ja yliluonnolliset elementit cooleja. Sarja oli myös harvinaisen hyväherättämään katsojien tunteita, niin positiivia kuin negatiivisiakin.

Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Sarja on nimittäin hyvinkin realistinen, sekä sen 50-luvun, Jim Crow-ajan, rasismista kuin sen yliluonnollisista elementeistäkin. Erityisesti ulkonäön vaihdos ei sujunut mitenkään siististi. Herkille katsojille sarja ei siis todellakaan ole. Onneksi itse en kuulu niihin, sillä olisi ollut erittäin harmi jättää näinkin hyvä sarja väliin.

Sarjan juoni oli aina välillä poukkoilevaa. Kuvauksessani mainitsemani matkakin päättyi jo toisessa jaksossa ja sen jälkeen tuli toinen, vain vähän pääjuonta eteenpäin vievä tarina. Lopuissa jaksoissa pääkolmikko sai pääosan vain muutamassa. Muissa käytiinkin sitten välillä menneisyydessä tai annettiin näkökulma jollekin sivuhahmoille. Se kuuluikin sarjan harvinaisiin huonoihin puoliin.

Tämä ei ole kuitenkaan pelkästään huono asia. Letin Ruby-siskoon (loistava Wunmi Mosaku) ja hänen seikkailuihin valkoisena naisena, luit oikein, keskittyvä "Strange Case" sekä Ticin entisen Ji-Ahin saappaissa Korean sodan melskeisiin vievä "Meet Me in Daegu" kuuluivat kauden mielenkiintoisempiin ja siten parhaimpiin. Ja vain osittain siksi, että kaksikko kuului suosikkihahmoihini.

Vain yksi jakso erottui huonolla tavalla muista, Muita jonkin verran tylsempiä, Letin kummitusasuntoon muuttoosta kertova "Holy Ghost". Se on harmi sinällään, sillä Leti oli suosikkini pääkolmikosta. Yhtään väheksytymmättä kuitenkaan myöskään Ticiä ja Georgea. Heistä oli aivan yhtä helppo pitää kuin Letistäkin. Toki on sanottava, että kaikki jaksot, mukaan lukien "Holy Ghost", olivat hyviä ja enemmänkin.

Koko sarjassa oli vain yksi jakso, jonka hyvyydestä en oikeasti osaa oikein päättää, Georgen huippuälykkääseen vaimoon Hippolytaan (Aunjanue Ellis) keskittyvä "I Am.". Toisaalta pidin hahmosta ja jaksossa päästiin tapaamaan monta historiallista hahmoa ja tutustumassa moneen historialliseen tapahtumiin. Toisaalta koko jakso oli ehkä hieman turhan outo ja psykedeelinenkin minun makuuni.

En ole paras tai ammattitaitoisin kriitikko, mitä tulee sarjojen toteutukseen, vaikka arvosteluissani käyn yleensä läpi myös sen puolen. Lovecraft Country on kuitenkin mielestäni erittäin hyvin toteutettu kaikin puolin. Sarjaan valitut näyttelijät, erityisesti Aunjanue Ellisista ja Wunmi Mosakusta sopivat rooleihinsa loistavasti ja sarja myös näytti, kuului ja tuntui hyvältä.

Pelottavuudestaan huolimatta sarjan pahikset eivät olleet lainkana niin syvällisiä kuin olisi voinut olla. Heistä ainoastaan Christina Braithwhitella (Abbey Lee) oli potentiaalia olla mitenkään mielenkiintoinen, eikä se potentiaalikaan koskaan oikeastaan täyttynyt. Jopa noin, että edes hänen tarinansa vähemmän onnellinen päätös ei saanut minua juuri tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan.

En tiedä, tuleeko Lovecraft Countrysta vielä toinenkin kausi. Toivottavasti, sillä sarja on sen kieltämättä ansainnut. Sen tiedän, että siitä tulee olemaan hyvin erilainen. Ensimmäinen kausi nimittäin sai juonensa tiukkaan pakettiin, eikä se suinkaan jättänyt yhtään juonenpäätä ilmaan. Se olikin varsin hyvä ratkaisu, sillä juuri tämän kaltainen tarina ei ainakaan parane siitä, että sitä yrittäisi venyttää liian pitkään.

Tiivistetysti Lovecraft Country on paitsi tärkeä, ajankohtainen sekä tunteita- ja ajatuksia herättävä, niin myös, vielä paljon tärkeämmin, erittäin viihdyttävä. Täydet viisi tähteä!

Game of Thronesin vaikutus kulttuuriin

Game of Thronesin viimeinen kausi on haukuttu lyttyyn ja syystäkin. Ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö sarja olisi vaikuttanut kulttuuriin hyvin olennaisilla tavoilla. Millaisilla? Lue ja ota selvää.

Kun Game of Thrones tuli televisoihin, se oli jotain ennen näkemätöntä. Suuri hahmokaarti, iso budjetti, ja taipumus hylkiä fantasian kliseitä ja jopa tehden pilkkaa niistä. Nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin, Game of Thrones on voittanut lukuisia palkintoja, saanut loistavia arvosteluita, vetänyt hurjan määrän katsojia ja vaikuttanut syvästi kulttuuriseen tietoisuuteemme.

the witcher

Siitä on myös hurjasti fanitapahtumia, nettisivuja, parodiavideoita, analyysejä, piirustuksia, fanfictioita ja vaikka mitä muuta. Tietenkin niin tekevät tai tekivät muutkin suositut tv-sarjat, mutta ei läheskään samassa mittakaavassa. Se kunnia on yleensä kuulunut suuren luokan elokuville, kuten Avengereille tai Star Warssille. Game of Thrones onkin jotain todella erityistä, jopa ennennäkemätöntä.

Esimerkikkeja jo tulleista yrittäjistä

Game of Thrones vaikuttaa jopa siihen, mitä tulemme televioista näkemään tai jo näemme. Ilmiselvin vaikutus on sekä suunniteltujen, että jo tulleiden, fantasiasarjojen määrä, erityisesti kirjoihin perustuvien. The Witcher sai ensimmäisen kautensa hetki sitten ja niin Lord Of The Rings, suomalaisittain Taru Sormusten Herrasta ja Ajanpyörä-romaanit on saamassa omat kautensa.

Pidän tätä erittäin hyvänä asiana, sillä fantasia on genreistä suosikkini. Toivon vaan, ettei kaikista fantasiasarjoista tule Game of Thrones kopiota. Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta esimerkiksi on täysin eri tyylinen kirja, joten se vaatii erityyppisen sarjankin. Olemassa on kuitenkin suuri riski, että siihen perustuvan sarjan tekijät yrittävät juuri sitä. Toivon kuitenkin olevani väärässä.

Game of Thrones myös auttoi nostamaan tv-sarjojen arvostusta. En voi laittaa sitä pelkästään sarjan ansioksi, mutta sen vaikutusta tässäkään asiassa ei pidä vähätellä. Vielä joku aika sitten tv:tä pidettiin elokuvien vähempiarvoisena serkkuja ja vaikka menestyssarjoja löytyi toki jo silloin, esimerkiksi Lost, Mad Men tai Sopranos, ne olivat poikkeus, eivätkä sääntö.

Samalla sarja myös nosti sitä, mitä tv-sarjoilta odotetaan. Game of Thrones nosti katsojien odotusten lisäksi myös televisiosarjojen budjettia. Sillä on kuitenkin huono puoli. Pienemmillä tuottajilla ei ole varaa tehdä niin kalliita sarjoja tai markkinoida sarjojaan isojen tavoin, joten heidän on vaarassa jäädä isojen yritysten alle. Jolloin moni hyvä näkemys jää tekemättä ja moni hyvä sarja jää näkemättä.

Game of Thronesin ansiota on myös se, ainakin osittain, että entistä useimmat sarjat haluavat shokeerata katsojiaan joskus, jopa juonen tai hahmojen kustannuksella. Siitä johtuen, että tekijät yrittävät estää juonipaljastukset keinolla millä hyvänsä ja katsojatkin välttelevät niitä kuin ruttoa. Sarja ei ehkä ole tässä asiassa ainut laatuaan, se on tärkeä muistaa, mutta merkittävä tekijä kyllä.

Samanlaista kulttuurista vaikutusta saavan sarjan etsintä on käynnissä, mutta jo tulleista yrittäjistä ei ole uudeksi Game of Thronesiksi, vaikka osa niistä olikin jo itsestään varsin hyviä. Pidinkin paljon esimerkiksi The Witcheristä. Yrittäjistä ei kuitenkaan ole puute, joten ehkä se vielä siitä löytyy. Luultavimmin kuitenkin jostain täysin erilaisesta. ”Game of Thronesmaisuus” mitataan vaikutuksessa, ei tyylistä tai edes genressä.

Tai ehkä Valkoiset kulkijat tappavat uudet yrittäjät heti alkuunsa

Tietenkin voi olla, ettei sitä löydykään ja Game of Thrones osoittautuu ainoaksi laatuaan, poikkeusyksilöksi. Nykyään katselutottumukset ovat menneet enemmän sarjakatsomisen suuntaa, kiitos Netflixin ja muiden samankaltaisten palveluiden. Kun kaikki eivät seuraa sarjoja samassa tahdissa on vaikeampi tehdä samanlaista vaikutusta kulttuuriin, jos ei jopa mahdotonta.

Lisäksi sarja on tehnyt kirjallisuudelle saman, minkä tv-sarjoillekin. Se on nostanut fantasiakirjojen arvostusta, määrää ja vaatimuksia siitä, mikä on hyvä fantasiakirja. Se on myös parantanut lapselliselta ja geneeriseltä mielletyn genrensä kuvaa. Sarjan onkin tuonut uusia lukioita fantasian pariin. Erityisesti niitä aikuisia, jotka eivät ole kasvaneet genren parissa, toisin kuin esimerkiksi minä.

Lasin noston paikka

Tiivistetysti viimeisen kausien tason laskustaan huolimatta Game of Thrones ansaitsee paljon kiitosta. Se jätti merkkinsä kulttuuriin, nosti televisiosarjojen arvostusta ja tasoa sekä lisäsi fantasiakirjojen, - ja sarjojen määrää. Sen suosio sai myös suurten yritysten kiinnostumaan televisiosta. Sekä hyvässä, että pahassa.

Watchmenit viettävät ensimmäisen kautensa etsimällä Jumalaa ja jahtaamalla natseja

Alan Mooren ja David Gibbonsin samannimiseen sarjakuvaan perustuvan Watcmenin ensimmäinen kausi sai syystäkin osakseen paljon odotuksia, jotka se ylittikin kirkkaasti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Supersankariryhmä Watcmenin jäsenet ovat joko kuolleita tai muuten siirtyneet elämässä eteenpäin. Robert Redford on presidentti. Poliisit pukeutuvat oman turvallisuutensa takia maskeihin ja salaavat henkilöllisyytensä. Vietnam on Yhdysvaltojen 51. osavaltio. Tällaisessa maailmassa elää tulsalainen entinen poliisi ja nykyinen viittasankari Angela Abar/Sister Night (Regina King).

Elämä sujuukin varsin hyvin, kunnes pitkään nukkunut, Rorschachista inspiraatiota saanut, valkoisten ylivaltaa kannattava The Seventh Kavalry tekee näyttävän paluun ja ampuu yhtä poliiseista. Kun joku vielä murhaa poliisipäällikkö Judd Crawfordin (Don Johnson), niin Angelalla ja poliiseilla on edessä pitkät iltapuhteet. varsinkin kuin lopulta kaikki paljastuu vain osaksi paljon isompaa juonta.

En ole lukenut Watchmen-sarjakuvia. Syynä ei kuitenkaan ole se, että pitäisin niitä jotenkin huonona. Olen vaan ylipäätäänkin lukenut varsin vähän sarjakuvia. Onneksi sarjaa seuraamiseen ei tarvitsekaan. Sen sijaan Zack Snyderin Watchmen-leffa on kyllä tullut katsottua. Pidinkin sitä ihan hyvänä. En kuitenkaan niin hyvänä, että se olisi inspiroinut sarjakuvien lukemiseen.

Sen sijaan Watchmen-sarja siirtyi katsomislistalleni, jos ei muuten niin sen saamaan hypen ansiosta. 

Sarja osoittautuikin vielä elokuvaa paremmaksi, vieläpä selvästi. Tämä siitäkin huolimatta, että niin kuin jo mainitsin, pidin elokuvastakin. Watchmen-sarja vain oli niin erinomainen. Vuoden paras sarja se ei ole, mutta kyllä se top kymmenen parhaan sarjan joukkoon kuuluu kuitenkin.

Tärkein syy tähän on se, että pidän perinteisestä supersankarihutusta, mutta ehkä siitä epäperinteisestä vielä enemmän. Siitä, jossa sankareita käsitellään aikuisemmin ja usein psykologiseltakin kannalta, kuten esimerkkisi Amazonin huippuhyvä The Boys. Watcmenissä keskityttiinkin enemmän siihen, millainen henkilö pukeutuu trikoisiin ja latoo pahiksia pataan kuin siihen itse pataan laittoon.

Watchmenin erikoisuudessaan kiinnostava maailmankin ansaitsee kiitosta. On aina kiinnostavaa katsoa, mitä olisi käynyt, jos jokin asia olisi tapahtunut eri tavalla ja siksi pidänkin rinnakkaistodellisuuteen sijoitetuista sarjoista ja elokuvista. Maailma tuntui kuitenkin myös eletyltä ja jopa tutultakin. Sitä paitsi ainakin itse haluan ajatella maailmaa ilman presidentti Trumppia.

Tarinan siirtäminen 80-luvulta nykyaikaan oli myös erinomainen idea. Niin Damon Lindelof, Watchmenin tuottaja, sai jättää sarjakuvien alkuperäisen tarinan, jota yritettiin kuvata jo Watchmen-elokuvassa, rauhaan ja keskittymään luomaan omaa sen päälle. Se myös mahdollisti paljon ajankohtaisempien aiheiden käsittelyn kuin ydinsodan pelko. Niin tärkeä aihe kuin se onkin.

Sen sijaan sarja keskittyi yllättävänkin paljon rasismiin, vaikka se ainoa ei ollutkaan. Olihan sen päävihollisia, kunnes ei sitten ollutkaan, valkoisen ylivallan kannattajat ja sen päähenkilö musta nainen. Sarja jopa alkoi täysin oikealla, mutta minulle aikaisemmin tuntemattomalla, Tulsan rotujoukkomurhalla. Liian realistiseksi sarja ei kuitenkaan äitynyt missään vaiheessa, edes tyylillisesti.

Kuvailujeni perusteella voisi luulla, että sarjalla ei näytä olevan mitään yhteistä lähdeteoksensa kanssa, mutta tämä ei ole totta. siitä löytyi paljon sarjakuvista tuttuja elementtejä ja henkilöitä, kuten se kuuluisa Tohtori Manhattankin ja muutama muukin vanha Watchmen. sarjakuviin myös viitataan usein, useammin kuin luultavasti osaan edes sanoa.

Sarjan hahmot olivat kuin olivatkin tarpeeksi moniulotteisia ja viihdyttäviä, jotta he jaksoivat pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Sarjaan luotu Angela Abarkin oli erinomainen päähenkilö, joskin hän jäi hieman yllättäen sivuun loppua kohde. Itseasiassa hän ei edes juuri käyttänyt supersankarin asuaan sitten ensimmäisten jaksojen. Tämä ei varsinaisesti ole haukku, sillä myös muut hahmot jaksoivat vetää sarjaa.

Erityisesti Jean Smart loisti entisenä supersankari ja nykyisin niitä jahtaavana FBI-agentti Laurie Blakena/Silk Spectrenä. Myös oman takaumajakson saanut Angelan isoisän Will Reevesin (takaumassa Jovan Adepo ja vanhana Louis Gossett Jr.) osoittautui hyväksi hahmoksi. Jeremy Ironskin teki erinomaisen roolityön Adrian Veidt/Ozymandias-roistona. Suosikkia minulle ei kuitenkaan muodostunut.

Toteutus oli juuri niin huippuluokkaa kuin, mitä HBO:lta, sarjan kotikanavalta, voisi odottaa. Kuuluuhan sen valokoimaan myös tv-sarjojen huiput Game of Thrones ja Westworld. Erityisesti sarjan visualinen ilme oli vaikuttava, seikkailtiin sitten menneisyydessä, nykyajan Tulsassa tai mystisessä kartanossa. Poikkeuksena oli ainoastaan hieman kökkö Tohtori Manhattan, mutta eipä se oikeasti haittaa minua niin paljon.

Ymmärtääkseni Watchmen on saamassa toisenkin kauden, minkä sarja laadullisesti onkin ansainnut. Noin tarinallisesti se ei kuitenkaan olisi pakollinen, sillä ensimmäisen kauden juoni saatiin varsin tyhjentävästi loppuun. Lindelof onkin sanonut kauden olevan tarkoituksella stand-alone eli toisista riippumaton. Toivon kuitenkin toista kautta, vaikka minulla ei olekaan ongelmaa löytää katsottavaa ilman sitä.

Tiivistetysti omalaatuinen ja huippulaatuinen Watchmen näytti, että HBO:llä riittää hyvää katsottavaa Game of Thronesin jälkeenkin. Täydet viisi tähteä!

Valtaistuinpeli ei loppunut voittoon tai kuolemaan, vaan pettymykseen

Game of Thrones sai jokin aikaa sitten viimeiseksi jääneen kahdeksannen tuotantokautensa. Kausi oli kelpo tv:tä, mutta siihen ladatut odotukset se valitettavasti petti, ja pahasti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia! Isojakin. En suosittele sen lukemista, jos koko kahdeksas kausi ei ole katsottuna.

Game of Thronesin kahdeksas kausi alkoi siitä, mihin seitsemäs jäi. Pelätyt Valkoiset kulkijat pääsivät muurin toiselle puolelle ja nyt koko konkkaronkan pitäisi yhdistää voimansa niitä vastaan. Valitettavasti seitsemää valtakuntaa rautaisessa otteessaan pitävä kuningatar Cersei keskittyy mieluummin pitämään paikkansa sillä kuuluisalla rautavaltaistuimella.

Minun mielestä Game of Thrones on yksi kaikkien aikojen parhaimmista tv-sarjoista, jopa paras. Pidän sarjasta niin paljon, että odotin sen loppuratkaisua jopa enemmän kuin MCU:n ensimmäistä tarinakokonaisuutta lopettavaa Avengers: Endgamea. Siksi petyinkin siihen niin pahasti. Kahdeksas kausi oli koko sarjan surkein. Toki pitää muistaa, että näin laadukkaasta sarjasta puhuttaessa rima on korkea.

Tämän ei kyllä pitäisi olla yllätys, sillä valitettavasti Game of Thonesin laatu alkoi kärsiä jo seitsemännellä kaudella. Ei kausi kokonaan huono ollut, tv-sarjojen yleisellä mittapuulla, mutta se kärsi selvästi luojiensa David Benioffin ja D.B Weissin päätöksestä jatkaa muiden projektien pariin ja saattaa lopputarinan loppuun suhteellisen vähien jaksojen voimin.

Toki sarjasta löytyi vielä paljon hyvääkin. Sellaista, joka on tehnyt siitä niin suositun. Erityisesti kauden pari ensimmäistä jaksoa olivat erinomaisia, sillä ne antoivat tilaa hahmoille, heidän juonitteluilleen ja keskinäisille vuorovaikutuksilleen. Tietenkin erikoitebudjetista ei myöskään ollut säästelty ja paljon kaunista katsottavaa riittikin, erityisesti taistelukohtauksissa.

Todisteena kuva Talvivaaran taistelusta.

Toteutus oli muutenkin miltei kaikin puolin niin hyvää kuin pitikin, niin näyttelijöiden kuin muidenkin alan ammattilaisten osalta. Ainut valittamisen aihe on Talvivaaran taistelun pimeys, kirjaimellisesti. Katsoja ei nähnyt kunnolla, mitä jaksossa tapahtui. Lisäksi tuotantoon oli jäänyt muutamia selviä huolimattomuusvirheitä, kuten pöytään jäänyt kahvikuppi.

Koko kauden suurin rikos liittyi kuitenkin hahmoihin, jotka valjastettiin palvelemaan tarinaan, ei, niin kun aikaisimmilla kausilla, tarina hahmoja. He tekivätkin aimo annoksen aikaisemman kehityksen kannalta epätyypillisiä, ratkaisuja vähän väliä. Ongelma näkyi suurimmin Daenerysin liian nopeasti tapahtuneessa muutoksessa vapauttajasta maailman valloitusta suunnittelevaksi diktaattoriksi.

R.I.P Lyanna Mormont

Pelkästään hahmojen ei mistään tulleet päätökset olivat hyvin turhauttavia jo sinällään, mutta kun sen lisäksi myös huonoillakaan päätöksillä ei ollut edes kunnollisia seurauksia. Lopussa paha voitettiin ja hyvikset selvisivät aina, joskus pelkästään niin sanotun juonihaarniskansa ansiosta. Tämä näkyi muun muassa Talvivaaran taistelussa, jossa suureksi pettymykseksi yksikään tärkeimmistä hahmoista ei kuollut ja kuolleistakin välitimme jotenkuten vain kahdesta.

Oli lopussa hyviäkin ratkaisuja, vaikka suuremmat huonot peittivätkin ne alleen. Pidin siitä, että suosikkini Arya pääsi seikkailemaan, katsoisin mielelläni spin offin hänen matkoistaan, ja siitä, että Sansasta tuli Talvivaaran kuningatar. Joskin minusta hän olisi sopinut hallitsemaan koko kuningaskuntaakin. Branin valtaan nousussa ei ollut järjen hiventä sen enempää kuin viimeisimpien jaksojen Danyssä.

Jon:kin sai varsin osuvan, erityisesti jos ajattelee häntä hahmona, lopun, vaikka häneen liittyvä iso paljastus ei johtanutkaan yhtään mihinkään. En kyllä uskonutkaan sen johtavan. Jos jokin kuvittelee, että hän tosissaan olisi ottanut valtaistuimen Danylta, hän ei tunne hahmoa yhtään. Ei sillä, jäljelle olevista hahmoista hän olisi ollut Sansan jälkeen looginen valinta, eikä vain perintöoikeutensa kannalta.

Sen sijaan Cersein kuolema oli harvinaisen antikliimaksinen, hän jäi romahtaneen katon alle. Itse olisin toivonut, että hänet tappaisi joko Jaime, Arya tai mahdollisesti valtaistuimen saanut Dany. Muutenkaan hahmolla ei ollut kaudella muuta tekemistä kuin katsoa ikkunasta ja juoda viiniä. Sen sijaan Hurtan kuolema oli sarjalle sopivan runollinen, saihan hän vihdoin tapettua veljensä, tosin oman henkensä kustannuksella.

Game of Thronesin loppu on siis herättänyt paljon tunteita, suurin osa negatiivisia. Netistä löytyykin adressin, jonka mukaan koko kausi pitäisi kuvata uudestaan. Itse en sitä kannata. Sen sijaan David Benioffin ja D.B Weissin olisi pitänyt antaa lopun tekeminen muille, halukkaita varmasti olisi riittänyt riesaksi asti, myös niitä, jotka osaavat asiansa. Ongelmaa ei olisi myöskään ollut HBO:n päästä. He ovat sanoneet olevansa valmiita rahoittamaan paljon enemmän kausia ja miksei olisi. Sarja on kanavan suosituin.

Tiivistetyksi Game of Thronesin viimeinen kausi oli vuoden suurin pettymys, vaikka sarjalle on vieläkin vaikea löytää vertaistaan kilpailijaa. Kolme tähteä.

Robotteja Villissä lännessä

HBO on etsinyt pitkään uutta menestystarinaa kohta puoliin loppuvan Game of Thronesin tilalle. Nyt se on löytänyt sen robotteja ja Villiä länttä sekoittelevasta Westwordistä.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia sarjan juonesta, vaikka jätän tietenkin tärkeämmät juonenkäänteet kertomatta. Lue siis omalla vastuulla.

Toinen varoitus: Westworld on täynnä väkivaltaa ja seksiä, joten se ei sovi herkkänahkaisille. Jos olet sellainen ja mietit sarjan katsomista, niin älä.

Miltä tuntuisi päästä seikkailemaan Villin lännen maisemissa? Tämä on mahdollista Westwoldin aikuisille suunnatussa huvipuistossa, kunhan sattuu omistamaan tarpeeksi sitä, mitä köyhät sanoo rahaksi. Puistossa kätesi olisivat täysin vapaat. Voisit vaikka murhata tai raiskata puistoa kansoittavia robotteja, jos mielesi sattuu tekemään. Vieläpä ilman minkäänlaista vaaraa itsellesi. Niin sanovat puiston säännöt.

Koska robotit ovat alun perinkin tehty pelkäksi asiakkaiden viihdykkeeksi, eettisistä ongelmistakaan ei tarvitse murehtia. Sitä paitsi, heidät korjataan ja heidän muistonsa pyyhitään heti käytön jälkeen. Asiaa toki hankaloittaa se, että joskus robotteja ja ihmisiä on vaikea erottaa toisistaan. Käyttäytyväthän robotit usein kuin oikeat ihmiset, mitä he luulevat olevansakin.

Dolores ja Maeve

Nyt puistossa tapahtuu kummia kuin robotit alkavat käyttäytyä ohjelmistonsa vastaisesti. Lisäksi heistä kaksi, kiltti naapurin tyttö Dolores (Evan Rachel Wood) ja lujatahtoinen ilotalon madame Maeve (Thandie Newton), saavat muistoja menneisyydestään. Ongelmaa selvittämässä on puiston omavaltainen johtaja Tohtori Ford (Anthony Hopskins) ja hänen oikea kätensä Bernard (Jeffrey Wright).

Mutta ovatko robotit loppuen lopuksi pelkästään viallisia koneita, vai voisivatko he olla ihan yhtä paljon imisiä kuin biologisesti syntyneet yksilötkin. Mitä oikein tarkoittaa olla ihminen? Westwold näyttääkin robotit sympaattisessa valossa, jopa sympaattisemmassa kuin siinä esiintyneet ihmisetkin. Sarja perustuu Michael Crichtonin samanimiseen, vuonna 1973 ilmestyneeseen, elokuvaan.


HBO on lanseerannut Westworldin seuraavaksi Game of Thronesiksi. Ymmärrettävistä syistä. Fantasiasarjan lähestyessä loppuaan uudelle menestyssarjalle on jo huutava pula. En menisi ihan niin pitkälle. Westwold kuuluu kieltämättä menestyssarjojen joukkoon, mutta ihan Game of Thronesin veroinen se ei ole. Kauas sarja ei kuitenkaan jää. Niin idean kuin toteutuksenkaan osalta.

Westwoldissä mielenkiintoinen idea on yhdistetty kuvan kauniiseen visuaaliseen ilmeeseen, huippuluokan näyttelijöihin ja mukaansatempaavaan juoneen En siis ihmettele yhtään, että sarja on jo saanut oman uskollisen fanikuntansa, johon minäkin enemmän tai vähemmän kuulun, mikä taisikin tulla jo selväksi. Tai sitä, että fanien lisäksi myös tavalliset katsojat ovat löytäneet sarjan.

Voinko näinkin tulla ihmiseksi?

Nyt on aika avata kehujani vähän tarkemmin. Aloitan perusideasta. Ihmisyys ja siihen liittyvät eettiset pohdinnat on kiinnostanut ihmisiä ammoisista ajoista lähtien. Siitä johtuen aiheesta onkin tehty teos, jos toinenkin. Tämä olisi ongelma, jos aihe olisi sellainen, joka kuuluu helposti. Tai jos toteutus ei antaisi siihen mitään uutta. Näin ei kuitenkaan ole. Siitä on kiittäminen erinomaista käsikirjoitusta.

Hyvä idea tai nerokas käsikirjoitus merkitsee kuitenkin varsin vähän tämän tasoisissa sarjoissa, jos tuotantoarvo ei olisi kohdallaan. Onneksi sitä se Westwoldissä on. Rahaa on sarjan tekoon pistetty oikein kunnolla ja se näkyy. Sarja oli täynnä huippunäyttelijöitä ja visuaalinen ilmekin hiveli silmää, niin lännen maailman kuin sen työntekijöiden työpaikkana toimivan scifiympäristön osalta.

Alkuteksteihinkin oltiin panostettu aivan tosissaan, aivan kuten Game of Thronesin kohdallakin. Niin musiikin kuin visuaalisen ilmeenkin osalta. Yhteistä Game Of thronesin kanssa on myös alastomuuden ja väkivallan määrä. Niitä ei sarjassa karsasteta. Sillä erolla, että Westwordissä tapetut hahmot eivät suinkaan pysy sellaisena, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Sarjassa esiintyvällä alastomuudella, seksillä, väkivallalla ja sen sellaisella oli tarkoituksensa. Siis muukin kuin ihmisten saaminen sarjan pariin. Seksi myy ja niin myös väkivalta. Niin se vain. Tosin läheskään aina tuo tarkoitus ei ollut mitenkään syvällinen. Joskus syyksi riitti se, että puiston vieraat nyt vain sattuvat nauttimaan robottien tappamisesta ja niiden kanssa paneskelusta.


Haluaisinpa nähdä puiston muut osat, joita on puistossa kaksi. Heistä toinen keskittyy keskiaikaan ja toinen Antiikin Roomaan. Sarjassa vilahtu myös Samurai Worldin valmistelut, joten puisto on saamassa myös uuden lisäosan. Jos saisin valita, valitsisin nimenomaan antiikin Rooman matkakohteekseni. Yksinkertaiseksi siitä syystä, että se aika kiinnostaa minua villiä länttä enemmän.

Tietenkään Westworld ei toimisi ilman edes jokseenkin kiinnostavia hahmoja. Oma suosikkini oli Maeve, mutta pidin myös Doloreksesta. Siitäkin huolimatta, että naisesta oli aluksi vaikea löytää persoonaa. hahmoista monin tavoin kiinnostavin, vaikkei tosiaankaan pidetyin, oli mystinen Ford. Muista hahmoista paras oli ehkä Bernard. Ainakin hän oli sarjan ihmisistä sympaattisin.

Hyvä ja pahan raja oli sarjassa harvinaisen häilyvä, niinpä moraalisesti harmaita hahmoja riitti. Se onkin hyvä, sillä kategoriasta löytyy yleensä parhaat hahmot. Toki poikkeuksiakin löytyy, kuten Theresa (rooliaan parempi Sidse Babett Knudsen), johtokunnan puistoon lähettämä tarkkailija tai sarjan hahmoista huonoin eli puiston pääkirjoittaja Lee (Simon Quarterman).

Lisäksi sarjassa esiintyi kaksi hahmo, joita voisi luonnehtia enemmäkseen pahoiksi Toinen oli Ed Harrisin sadistinen Mustahattuinen mies. Toinen oli sellaiseksi ohjelmoitu robotti, Hector (Rodrigo Santoro). Pahoja tekoja tekevät myös reippaasti suurin osa sarjassa esiintyvistä puiston vieraista. Sitä olikin helppo uskoa. Nytkin ihmiset käyttävät videopelejä hieman synkempien fantasioidensa toteuttamiseen.

Gunslinger Westworld-elokuvasta

Katsojien oli tarkoituskin kannattaa robotteja. Joutuihan heistä jokainen omalla tavallaan ihmisten uhreiksi. Olen kuullut, että elokuvassa sympatiat olisi viallisen robotin jahtaaminen ihmisten puolella. Joskin siinäkin kyseisellä robotilla oli helposti ymmärrettävä motiivi. Mitä sinä tekisit, jos sinut olisi tuomittu kuolemaan joka päivä? En ole kuitenkaan nähnyt elokuvaa, joten suhtautukaan tietoon varauksella.

Westworld ei ollut virheistä vapaa, niin kuin ei ole mikään muukaan sarja. Suurin niistä oli kiduttavan hidas alku. Aluksi sarja ei oikein meinannut päästä vauhtiin. Labyrintin mysteerikin oli paljon hehkutustaan tylsempi. En tietenkään paljasta sitä tässä tekstissä. Lisäksi tiesin jo etukäteen, mihin suuntaan sarjassa mennään. Ei se katsojanautintoa pilannut, mutta olisin halunnut yllättyä enemmänkin.

Lopussa löytyvät, Maeveen ja Doloresiin liittyvät, paljastukset eivät ehkä pilannut tarinaa, mutta antoivat kuitenkin katsojille vähän huijatun olon. Siis hekö eivät siis tehnetkään itse omia päätöksiään? En myöskään pitänyt tavasta, jolla Amerikan alkuperäisasukkaat kuvattiin sarjassa. Siis silloin kuin he ylipäätään saivat minkäänlaista ruutuaikaa. Tuskin he oikeastikaan mitään raakalaisia olivat.

Westwold liittyy tämän vuoden sarjamenestyjien joukkoon. Jos puhutaan tänä vuonna tulleista sarjoista, niin vain Netflixin Stranger Things-sarja oli parempi. Viisi tähteä.

Game of Thronesin uusin, entistä järkyttävämpi, luku

Game of Thrones kuuluu ehdottomasti tv-sarjojen parhaimmistoon. Tasoa pitää yllä myös nyt arvostelemani viiden tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA TAAS LUVASSA!

Game of thronesin viides kausi spoilaa tulevia kirjoja. George Martin ei ole pysynyt sarjan perässä. Ymmärrettävästä syystä. Kirjoittaminen on toki hidasta. Niin siis tämä tekstikin. Sitä ei voi vättää.
Sarja jäi jännään kohtaan melkein kaikkien hahmojen kohdalta, mutta kerron vain tärkeämmät käänteet, sillä muuten en pääsisi arvosteluun olleenkaan.

Game of Thrones:in viides tuotantokausi jatkaa luonnollisesti siitä, mihin neljännen kauden finaali jäi. Joffrein (Jack Gleeson) kuoltua valtaistuin jäi hänen nuoremmalle veljelleen Tommenille (Dean-Charles Chapman), joka sai valtaistuimen lisäksi myös veljensä vaimon Margaery Tyrellin (Natalie Dormer). Kuningatar äiti Cerseyn (Lena Headey) suureksi harmiksi. Hän ei olekaan enää kukkulan kuningatar.

Tyrion (Peter Dinklage) tappoi oman isänsä. Daenerys “Dany” Targaryen (Emilia Clarke) yrittää hallita jo valtaamaasan aluetta Mereeniä, mikä ei ole niin helppoa, varsinkin kuin kunnianhimo vaatisi jo Westerosiin päin. Vaatimuksia esittää myös perinteisiinsä tykästyneet mereenin kansalaiset. Heidän hallitsemisensa ei ole helppoa.

Muurilla Valkoiset kulkijat ovat tulossa, mikä pakottaa Jonin (Kit Harington) johtamat Yövartijat ja heidän vanhat vihamiehensä vapaat ihmiset yhteistyöhön. Myös Kuningas Stannis (Stephen Dillane) vierailee Muurilla ennen pohjoisen valloitustaan. Luonnmollisesti tämä ei ilahduta yövartioita.

Arya (Maisie Williams) matkaa kauas palvelemaan Mustan ja Valkoisen temppeliä. Muuallekaan hän ei voi mennä. Kasvottomaksi mieheksi ei kuitenkaan tulla niin vain. Onko Aryasta siihen? Varsinkin kuin hänen pitää luopua jostain tärkeästä: Minuudestaan. Sen mukana myös tappolista saa mennä. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Aryan sisko Sansa (Sophia Turner) saa apua äitinsä lapsuudenystävältä Pikkusormelta, joka opastaa häntä juonitteluiden saloihin. Miehellä on kuitenkin tapansa mukaan oma lehmä ojassa. Sansa ei tule pitämään miehen suunnitelmista häntä varten. Varsinkin kuin niihin liittyy talvivaaran nykyisen hallitsijan sadistinen poika Ramsay Bolton (Iwan Rheon).

Dormessa prinssi Oberynin kuolema laukaisee hänen rakastajattaressaan ja tyttärissään kostonhalua. Kuitenkin itse Dormen hallitsja ei halua sotaa, joten heidän täytyy toimia salassa. Uhasta tietoisena Cersei lähettää veljensä ja laapsiensa isän Jaimen (Nikolaj Coster-Waldau) pelastamaan tytärtään. Tämä saa avukseen palkkasotilaasta ritariksi kavunneen Bronnin (Jerome Flynn).

Kyseessä ei ole mikään lasten fantasia, vaikka tarinassa mm. lohikäärmeitä onkin. Siis edelleenkään. Sitä sarja ei ole koskaan ollutkaan. Sen sanoo jo sarjan synkkä ja osittain realistinen tyylikin. Siinä ei kuvata hyvän ja pahan välistä taisteluja, vaan se keskittyy lähinnä valtapeleihin, taisteluihin ja monipuolisiin hahmoihin. Juuri hahmot ovatkin sarjan selkeä vahvuus.

Sarjassa on hahmojen lisäksi muutakin loistavaa, nimittäin sen ennalta-arvaamattomuus. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan tai kuka tulee kuolemaan. Siis jos kirjat ovat lukematta. Esimerkiksi hahmot, jotka olisivat perusfantasiassa voittanut koko valtaistuinpelin, kuolevat nyt nopeaan tahtiin. Viides kausi ei tee siinä poikkeusta.

Viides kausi menee kauemmaksi lähdemateriaalista, Tulen ja jään laulu-kirjoista. Kirjojen ystävänä vastustan asiaa, ainakin periaatteessa. Toisaalta televisio ja kirjat ovat hyvin erilaisia taiteenmuotoja, joten ei ihme, että vapauksia on otettu. Minusta sarja on hyvä noin, mutta ymmärrän myös toisin ajattelevia.

Storylinista en inhonnut mitään. Parhaimmat kohtaukset tulivat Muurilta ja Braavosilta. Eli Jonin ja Aryan näkökulmasta. Danyn storylinekaan ei jäänyt paljon jälkeen, varsinkin kuin Tyrion saapui hänen hoviinsa. Valitettavasti “kääpiö” on menettämässä särmäänsä. Dany puolestaan ei, vaikka hänen tarinansa on muuttunut. Ennen valloitettiin, nniitä valloitettuja alueita pitä hallita.

Kigs Landissäkin tapahtui opaljon kaikkea mielenkiintoista. Rakastin vihata Cersein lisäksi myös Harmaa varpusta. Inhoan uskonnollista kiihkoa. Oli uskonto mikä tahansa. Tommen on ehkä kuninkaasti epäpätevä, mutta ainakin veljeänsä mukavampi. Valitetavasti myös vietävissä. Niinpä on epäselvää, kuka maata käytännössä hallitsee.

Sen sijaan Sansan tarina ei jaksanut kiinnostaa, tälläkään kaudella. Dorne-kohtaukset olivat loppujaksija lukuunottamatta tylsimpiä. Potentialia olisi olut enempäänkin. Minua kiinnostaa erityisesti Hiekkakäärmeet. Myäs eräs puuttuva hahmo olisi tuonnut osioon eloa. Kaiken kaikkiaan osio kuitenkin sai kohtuulisen vähän ruutuaikaa.

Visuaalisesti sarja pistää parastaan. Ei niin, että muillakaan kaudella olisi ollut moittimista. Erityisesti taistelukohtaukset tehtiin upeasti taitoa tai rahaa säästämättä. Myös uusia paikkoja löytyy jonkin verran, kuten Martellien koti Dorne. Tai Braavos. Ne on kuvattu tavalla, joka antaa kaupungeille oman persoonallisuutensa.

Nyt pureudun vähäksi aikaa kohuttiin raiskaus-kohtaukseen. Raiskaus on aina tuomittavaa, poikkeuksetta. En kuitenkaan ymmärrä kohtauksesta tullutta kohua. Game of Thrones on kuitenkin aina ollut väkivaltainen sarja, niin kuin lähdeteoskin. Seksuaalista väkivaltaakaan ei ole uhohdettu. Esimerkiki myös Dany raiskattiin hääyönään ja Theonkin kuohittiin. Katsojien pitäisi jo tietää se.

Lisäksi kohtaus oli uskollinen kirjalle, jossa kohteeksi joutui sarasta poiketen tuntematon henkilö, vale-Arya eli Jeyne Poole. Miksi siis Jeynen paikan sarjassa saanut Sansa olisi säästynyt hänen kohtaloltaan? Kohtaus ei edes ollut sarjan tai edes kauden järkyttävin. Pidän Shireenin kohtaloa pahempana. Shireen oli kuitenkin vain lapsi.

Kausi oli jälleen kerran yllättävä, järkyttävä, verinen, tunnepitoinen ja mahtava. Älä koskaan muutu, Game Of Thrones. Ketään ei taida yllättää, että annan Game Of Thronesin uusimmalle tuotantokaudelle täydet viisi tähteä. Sarja vaan on nyt niin hyvä. Myönnän kyllä, että arviossani objektiivisuus on jäänyt pahasti faniuden jalkoihin.