Ensiarvostelussa Invincible

Amazonin uusi aikuisille suunnattu supersankarianimaatio Invincible alkoi viime viikolla oikein kolmen jakson voimin. Nyt kerronkin, miltä sarja niiden perusteella vaikuttaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verranpaljastuksia Invinciblen kolmen ensimmäisen jakson juonesta!

Huomautus: Olen nähnyt sarjasta vain kolme ensimmäistä jaksoa, niinpä mielipiteeni siitä voi vielä muuttua. 

Mark Grayson (äänenä Steven Yeun) vaikuttaa ensisilmäyksellä aivan tavalliselta teiniltä, mutta todellisuudessa hän on kaukana siitä. Onhan hänen isänsä Viltrum-planeetalta ihmikuntaa auttamaan tullut superman-mainen Omni-Man (J.K. Simmons). Pojan suurin haave onkin tulla isänsä kaltaiseksi supersankariksi.

Siihen tarjoituukin tilaisuus Markin supervoimien ilmoitettua viimein itsestään. Hän saikin itselleen oman superpuvun ja otti supersankanimekseen Invinciblen. Pojan kiiltokuvamainen kuva supersankaruudesta kuitenkin särkyy nopeasti hänen kohdattuaan tehtävän realiteetit. Invincible perustuu The Walking Deadin luoneen Robert Kirkmanin sarjakuvaan.

Kuulleessani Invincible-sarjasta ajattelin sen heti olevan juuri minulle sopiva, verrattiinhan sarjaan kovasti pitämääni The Boys-sarjaan. Lisäksi pidin paljon myös toisesta aikuisille suunnatusta supersankari, tai tässä tapauksessa kai -roisto, animaatiosta, Harley Quinnista. Näiden kolmen jakson jälkeen voinkin sanoa, että en joutunut pettymään.

Sarjasta löytyy kaikki se, mikä tekee aikuisten supersankarisarjoista ja miksei elokuvistakin hyvän: paljon huumoria ja vieläpä nauruhermoja kutkuttavaa sellaista, graafista, mutta samalla  myös edes jokseenkin tarkoituksen mukaista, väkivaltaa, samaistuttavia ja moniulotteisia hahmoja sekä huippuluokantekijätiimi. 

Sarjaan on valittu ääninäyttelijöiksi huippuluokan tähtiä, kuten Sandra Oh ja J.K. Simmons, sekä alan veteraania ja se näkyi tuloksessa. Myös sarjan animointitiimi on tehtäviensä tasalla. Pidänkin sarjan animointityylistä paljon, erityisesti taistelukohtauksissa. Kyseiset kohtaukset ovatkin aika graafisia, joten herkkähipiäiselle sarja ei sovi.

Esikuvistaan poiketen Invinsiblen keskiössä on Markin ja hänen isänsä välinen suhde, mikä saikin sen eroamaan muista vastaavista supersankarisarjoista. Sarja on myös yllättävän koskettava muutenkin, ainakin tyylilajinsa huomioon ottaen. Toisaalta samaa voisi kai sanoa The Walking Deadistäkin, joten ehkä sen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä.

Jos jotain olisin muuttanut, niin tehnyt sarjassa nähtävässä huippusupeista koostuvan supersankariryhmä The Guardianin olevan jotain muuta kuin vain selvä Justice Leguen kopio. Siitä nimittäin löytyi oma vastikkeensa jokaiselle Justice Leguen tunnetuimmille jäsenille. Se tie on jo niin nähty. Ensimmäisenä tuleekin mieleen The Boyssin Seven.

Mark Grayson on samaistuttava, joskaan ei mitenkään omaperäinen, päähenkilö. Ei sillä, että hänen tarvisikaan. Sarjan maailma on jo tarpeeksi vieras. Hänen isästään on puolestaan vaikea sanoa mitään paljastamatta liikaa. Hänestä löytyy kuitenkin puolia. Markin Debbie-äiti (äänenä Sandra Oh) osoittautui kuitenkin hänen vanhemmistaan pidettävämmäksi.

Sivuhahmoina nähdään muun muassa Markin paras ystävä William  (äänenä Andrew Rannells), ihastus Amber (äänenä Zazie Beetz) sekä hänen uuden tiiminsä Teen Teamin jäsenet, kuten ihana Atom Eve/Samantha Wilkins, hänen poikaystävänsä Rex Splode/Rex Sloan (äänenä Jason Mantzoukas ) ja robottimainen Rudy Conners/Robot (äänenä Zachary Quinto).

Sivuhahmoista paras on, ainakin toistaiseksi, Aton Evestä, vähiten ärsyttävääkin ärsyttävämpi Red Splodesta. Muista hahmoista minulla ei puolestaan ole sen kummempia mielipiteitä puolesta tai vastaan. Vielä manitsemattomista hahmoista, ja heitä on paljon, eniten mieleen ja yllättävän traaginen Monster Girl (äänenä Grey Griffin).

Sarjan pääroistosta on vaikea sanoa vielä mitään, varsinkin kuin ensimmäisissä jaksoissa selvemin sen roolin sai Valkoisen talon valtaamista yrittäneet Maulerin kaksoset (kummankin äänenä Kevin Michael Richardson). He tarjosivatkin The Guardianeile arvoisensa vastuksen, mutta pääpahikseksi heistä ei kuitenkaan ole.

Tiivistetysti Invincibles on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen sarja. Koko sarjalle en voi vielä tähtiä antaa, mutta sen ensimmäiset jaksot ansaisevat täydet viisi tähteä.

Oikeuden puolustajien uusi yritys

 Zack Snyderin versio vuoden 2017 Justice Leguesta tuli HBO Maxille vasta äskettäin. Osoittautuiko elokuva odotuksen arvoiseksi?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljasuksia!

Supermanin/Clark Kentin (Henry Cavill) kuolema jätti maailman haavoittuvaksi uusille uhille, kuten planeetan tuhoa mystisten Äiti-laatikoiden avulla havittelevalle Steppenwolfille (Ciarán Hinds). Maailma onkin kipeästi uusien sankareiden tarpeessa. Niinpä Batman/Bruce Wayne (Ben Affleck) ja Wonder Woman/Diana Prince (Gal Gadot) päättivät perustaa ryhmän sellaisia.

Mukaan kutsutaan supernopea The Flash/Barry Allen (Ezra Miller), vettä hallitseva atlanttilaisten prinssi Aquaman/Arthur Curry (Jason Momoa) ja puoliksi koneeksi muuttunut Kyporgi/Victor Stone (Ray Fisher). Kun tiimi on kasassa heidän pitäisi vielä oppia toimimaan yhtenä ryhmänä, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.

Henkilökohtaisesti en ole ollut mukana vaatimassa Snyderin versiota Justice Leaguesta, tai Snyder cuttia, niin kuin olen kuullut sitä myös kutsuttavan. MInustakin Justice League oli pinoinen pettymys, mutta DC:n sankarit tai heidän kuuluisin tiiminsä ei ollut minulle sydämen sydämen asia, joten olin valmis tyytymään siihen.

Niin kuin Snyder cutin olemassaolo paljastaa, moni muu elokuvan nähnyt oli eri mieltä. Ja koska elokuvan huonous tai vähintäänkin keskinkertaisuus laitettiin, oikeutetustikin, elokuvan Snyderin lapsen kuoltua loppunsaatettavaksi saaneelle Joss Whedonin vastuulle, Snyder cutille olikin ladattu hirveästi odotuksia ja toiveita.

Zack Snyder's Justice Leque osottautuikin niiden arvoiseksi. Elokuva nousi paitsi paljon ensimmäistä versiota paremmaksi, niin myös jopa MCU-elokuvien tasolle. Ei ehkä ihan niiden parhaimpien, mutta kuitenkin. Elokuvalla nimittäin oli myös omat ongelmansa, joista suurin oli se, että siihen oli yritetty tunkea aivan liian paljon.

Elokuva olisikin hyötynyt siitä, että sen päähahmoja ja ehkä jopa muitakin teemoja olisi esitetty jo aikaisemmissa elokuvissa, niin kuin MCU oli tehnyt. Nyt sen piti esitellä peräti kolme päähahmoista, pari sivuhahmoa, Äitiboxit ja niiden tausta, vilauttaa mukaan pari DC:n sarjakuvien kuuluisempaa hahmoa sekä antaa hieman vihjeitä DCEU:n jatkoa ajatellen. 

Elokuva uppoaa erityisen hyvin Zack Snyderin superfaneille. Tämä versio Justice Leguesta on nimittäin taattua häntä. Se oli tyylikäs, itsensä vähän turhankin vakavasti ottava sekä sanan molemmissa merkityksissä synkkä.  Snyderin vaikutus näkyi kuitenkin erityisesti perus-supersankarielokuvaa monin tavoin paremmissa toimintakohtauksissa. 

Snyder's Justice Leguen juoni pysyi suhteellisen samana kuin vuoden 2017 enimmäkseen Joss Whedonin versionkin, vaikka mukaan olikin lisätty paljon kaikenlaista tarpeellista ja myös jotain tarpeetontakin, kuten alun islantilainen laulanta. Elokuva kestikin peräti neljä tuntia ja se tuntuu kyllä pepussa. Siihen kannattaakin varautua.

Elokuvan pituudella oli myös hyötynsä, sillä se mahdollisti jokaisen päähahmon ja heidän motiviensa, ja heitä elokuvassa riitti, pääsevän esille ihan eri tavalla. Tämän hyötyjät olivat uusimmat hahmot, erityisesti oman taustatarinansa saanut Kyporgi. Myös elokuvan hauskin ja siksi mielestäni toiseksi paras hahmo the Flash sai arvoisensa esittelyn.

Batman ei olut lainkaan niin keskeinen hahmo kuin Whedonin Justice Leguessa, mutta ei hän syrjäänkään jäänyt. Ryhmän viimeistä hahmoa, Supermania, nähtiin elokuvassa suhteellisen vähän. Kuolemalla on sellainen vaikutus. Ja sillä, että on niin voimakas hahmo, että selvittäisi elokuvan ongelmat hetkessä.

Wonder Woman pysyi edelleen lempihahmonani, varsinkin tämä versio hahmosta. Pidin siitä hän ei ollut enää kiinni vuosikymmeniä sitten menettäneessä miehessä. Sen sijaan elokuva keskittyi häneen soturina ja sankarina eli toisin sanoen amatsonina. Muutenkin amatsonit kuvattiin juuri niin badaseeinä kuin heidät pitääkin.

Aquamanissakaan ei ollut valittamista, joskaan ei kehuttavaakaan. Hänen hahmoaa ei ollut juuri muutettu alkuperäisestä. Sivuhahmoikin jäikin, ymmärrettävästä syystä, vähemmän aikaa. Heistä parhaimmat olivat kuitenkin Batmanin ovimies/sijaisisä Alfred (Jeremy Irons) ja Kyporgin moraalisesti harmahtava työnarkomaani-isä Silas (Joe Morton).

Steppenwolf ei vieläkään ollut mitenkään kovin kiinnostava pahis, joskin hän sentään näytti hyvältä. En myöskään vielä innostunut Justice Leguen toisessa pahiksestakaan eli Ray Porterin tulkitsemasta Darkseidista. Tuntui kuin hänestä olisi yritetty tehdä DCEU:n Thanosta, mutta unohdettu antaa hahmolle sitä tärkeintä, persoonaa.

Snyder¨s Justice Legue loppui pienoiseen clifhangeriiin, mitä voi olla vaikea ymmärtää, sillä tiedämme jo nyt, ettei elokuva tule saamaan jatkoa. Se kuitenkin kannatti jättää elokuvaan. Syystä, jota en tässä paljasta. Parempi, jos se tulee yllätyksenä. Samoin kuin muutama tärkeäkin DC:n sarjakuvahahmon cameot.

Tiivistetysti Zack Snyder¨s Justice Leque on paras mahdollinen Justice Leque elokuva, vaikka siihen olikin yritetty tunkea aivan liian paljon. Neljä ja puoli tähteä!

Wanda ja Vision Show

Disney+:n WandaVision on ensimmäinen MCU-tuotos hyvään aikaan. Nyt kerron oman mielipiteeni siitä, lunastiko sarja MCU:n fanien odotukset vai tuliko siitä uusi Inhumans. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia WandaVisionin ja osittain MCU:n elokuvien juonesta.

Wanda Maximoff (Elizabeth Olsen) ja Vision (Paul Bettany) ovat juuri muuttaneet idylliseen Westview-lähiöön. Naapurustoon soputumista kuitenkin haittaa se, että Wandan osatessa taikoa ja Vision ollessa androidi kumpikin on kaukana normaalista. Niinpä heidän ei autta muuta kuin salata erikoisuutensa naapureiltaan, erityisesti vähän turhankin uteliaalta Angesilta (Katherine Hahn).  

Hyvin pian Wanda saa muitakin huolen aiheita, sillä mitä pitempään hän on Westviewissä sitä enemmän hän alkaa nähdä ja kuulla asioita, jotka eivät sovi kaupungin tilannekomedialliseen tunnelmaan, kuten radiosta kuuluvan äänen, joka kutsuu häntä nimeltä. Lisäksi hän alkaa unohtaa menneisyyteensä liittyviä asioita. Jotain outoa on selvästi tekeillä.

Sarja lunasti MCU:n fanien tai ainakin tämän fanin, odotukset. Se on paitsi elokuvauniversumin paras tv-sarja, niin myös yksi parhaimmista tuotoksista ylipäätään. Enkä tosiaan sano tätä heppoisin perustein. Tähän on syynsä. Sarja  oli erittäin hauska, tyylikäs, omalaatuinen ja sen keskiössä oleva mysteerikin oli myös harvinaisen kiinnostava.

Toki se, kuinka hauskana sitä pitää, riippuu lähinnä katsojan tunteista sitcomien huumoria kohtaan. Omalla kohdallani se kuitenkin toimii, joten en valita. Omalla kohdallani toimi myös se, että joka jaksossa sitcom sijoittui eri vuosikymmenelle. Ensimmäinen sijoittui 50-luvulle, toinen 60-luvulle ja niin edelleen. Se toi jokaiseen jaksoon oman mausteensa.

Pieni varoituksen sana lienee kuitenkin paikallaan. Uppo-outo sarja tuskin on kaikkien makuun. Varsinkin kuin sen ensimmäiset jaksot keskittyvät vain ja ainoastaan sitcom-maailmaan ja siihen liittyviin juonikuvioihin, kuten ensimmäisen jakson pomon yllätysvierailuun, vieläpä ilman, että sille annetaan mitään selityksiä. 

Jos kuitenkin jaksaa odottaa niiden yli, niin pikkuhiljaa asiat alkavat seljetä. Varsinkin kuin muutaman jälkeen päästiin tosimaailmaan seuraamaan lähinnä The Sentient Weapon Observation and Response Division-organisaation (S.W.O.R.D) agenteista koostuvan tiimin yrityksiä selvittää, mitä Westviewissa oikein tapahtuu.

Tutkimusryhmään kuului myös tuttuja kasvoja, Thor-elokuvien tohtori Darcy Lewis (Kat Dennings) sekä Ant-Manissä piipahtanut FBI-agentti Jimmy Woon (Randall Park). Kaksikkoa täydensi omien ongelmiensa kanssa painiva painiva S.W.O.R.D-agentti Monica Rambeau (Teyonah Parris). Kolmikko sopikin hyvin yhteen, joten normaalimaailmankaan sijoittuvat kohtauksetkaan eivät jääneet tylsiksi. 

Sarja oli kuitenkin Wandan ja Visionin, vielä enemmmän Wandan. Käsittelihän sarja kaikkein eniten juuri hänen traumojaan. Elizabeth Olsen tekikin vaikuttavan roolisuorituksen. Tietenkin sarjasta löytyi myös muistettavia sivuhahmoja, kuten Anges, kiitos Katherine Hahnin komediallisten taitojen sekä American Horror Storyn ja X-Menien Evan Peterssin esittämä hahmo, josta en kuitenkaan paljasta tämän enempää. 

Sarjasta löytyi myös pääpahis, tavallaan kaksikin, mutta he paljastuivat vasta sarjan loppuvaiheessa, niinpä en voi sanoa heistäkään juuri mitään. Sen voin kuitenkin sanoa, että toinen pahiksista kuuluu jo ennestään erinomaisen sarjan parhaimpiin puoliin, paitsi ehkä viimeisessä jaksossa, kun taas toinen jäi auttamatta tylsäksi ja kliseiseksi.

Sarja loppui enemmän kuin tyydyttävästi ja jopa odotettua rohkeamminkin, joskaan ei läheskään niin tajunnan räjäyttäväksi kuin tekijöiden etukäteismainostuksesta voisi ollakaan. Siksi se voikin olla monelle fanille pienoinen pettymys. Itse kuitenkin pidin siitä, että loppuen lopuksi sarja piti tarinansa suhteelliseen yksinkertaisena, varsinkin kuin se koostui vain yhdeksästä jaksoista. 

Tiivistetysti WandaVision asetti riman korkealle muille Disney+:n ja MCU:n yhteisille sarjoille, juuri niin kuin sen pitikin. Täydet viisi tähteä!