Vuosisatoja vanha tarina tytön ja hirviön rakkaudesta uusissa vaatteissa

Disneyllä on menossa jonkinlainen uudelleenlämmitysbuumi. Buumin viimeisin tuotos on elävillä näyttelijöillä tehty, odotetun laadukas, mutta sitäkin turhempi, Kaunotar ja Hirviö.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Kaunottaren ja Hirviön juonesta. Jos jostain syystä et ole sitä nähnyt, piirrettynä tai näyteltynä, lue omalla vastuullasi.

Kirottua!

Kaunottaren ja Hirviön tarina lienee kaikille tuttu. Noita kiroaa komean, mutta sitäkin pinnallisemman, prinssin (Legionista tuttu Dan Stevens) ja hänen henkilökuntansa. Prinssi näyttää nyt hirviöltä ja palvelijat huonekaluilta. Kirouksen voi purkaa vain, jos prinssi saa jonkun rakastumaan itseensä ennen kuin noidan antaman ruusun terälehdet ehtivät tippua.

Vuodet vierivät ja prinssi ja hänen palvelijansa on unohdettu jo kauan aikaa sitten. Hirviö kaappaa, monien vaiheiden kautta, omassa kylässä kirjaviisautensa takia hyljeksityn ja seikkailuja tahtovan Bellen (Harry Potter-tähti Emma Watson). Hänestä voisi olla kirouksen purjkajaksi, mutta Ongelmia tuottaa muun muassa Belleen ihastunut kylän seksistinen hurmuri Gaston (Luke Evans).

Kuvassa on jotain etäisesti tuttua

Disneyn klassikot ovat minulle hyvin tuttuja, niin kuin suuremmalla osalla 90-luvulla lapsuutensa viettäneelle. Ainakin, jos he ovat tarpeeksi onnekkaita syntymään länsimaihin. Niin myös Kaunotar ja Hirviö. Klassikon uudesta versiosta löytyikin paljon tuttua, suorastaan liikaa. Uusintaversio ei nimittäin missään vaiheessa onnistunut oikeuttamaan olemassaoloaan.

Se, kuinka paljon pidät elokuvasta tai jopa, kannattaako sinun mennä katsomaan sitä, riippuu täysin siitä, pidätkö rakkauselokuvista ja musikaaleista. Niin kuin alkuperäisen Kaunottaren ja Hirviön kohdallakin. Jos ne eivät ole sinun kuppisi teetä, elokuvaa on turha edes mennä katsomaan. Siinä ei auta edes se, että elokuva on ammattitaidolla tehty kaikin puolin, tai ainakin melkein.

Kirottua Osa 2

Oma suhtautumiseni Kaunottareen ja Hirviöön on muuttunut hyvin dramaattisesti. Lapsena pidinelokuvasta paljon, vaikkei se koskaan suosikkiDisney-elokuvaksi päässytkään. Sen sijaan aikuisempana olen alkanut pitää sitä turhan siirappisena. Siksi ei ole yhtään selvää, että menisin katsomaan sen näytellyn versionkaan. Niin kuitenkin, enkä kadu valintaani, vaikka elokuva ei minun tyyliseni ollutkaan.

Versiolla oli siis omat hyvät puolensa, kuten entistä aktiivisempi Belle ja erityisesti häntä näyttelevä Emma Watson. Siitäkin huolimatta, että naisen laulutaito ei ollut paras mahdollinen. Myös visuaalinen ilme oli, keinotekoisen näköistä hirviötä lukuun ottamatta, huippuluokkaa. Pidin myös vanhojen laulujen uusista versioista, mikä olikin erittäin oleellista kaunottaren ja Hirviön kaltaiselle musikaalille.

Rakkautta ensisilmäyksellä

Live-versio teki susista juuri sopivan pelottavia, mikä palveli elokuvaa hyvin. Varsinkin sitä kohtaa, jossa Hirviö pelasti Bellen niiden kynsistä. Onnitteluja ansaitsee myös tarinan Gaston. Hän oli vieläkin tutun sovinistinen kusipää, mutta nyt oli helpompi ymmärtää kylän naisten ihastus häneen. Tämä kaikki on Luke Evanssin herkullisen roolisuorituksen ansiota.

Hirviö ei ollut läheskään niin pelottaava kuin olisi voinut olla. Hänen ja Bellen romanssikin oli Disneyn mittapuulla uskottava. Huonekaluiksi muutetut palvelijat ovat ihan yhtä sympaattisia kuin alkuperäisessä elokuvassakin, tosin ilokseni heistä löytyy vähän etnistä monimuotoisuuttakin. He myös näyttivät hyvältä, joskin erilaiselta kuin piirrettyjen versiot samoista hahmoista.

Perheaikaa

Kyläläiset olivat Bellen isää Maurice (Kevin Kline) lukuun ottamatta mauttomia, hajuttomia ja värittämiä. Heistä ei persoonaa löytäisi edes suurennuslasin, kartan, kompassin, kissojen ja koiran avulla. Jopa Bellen äiti sai pienen roolin, mistä pidin. Minua itseasiassa kiinnosti tietää, mitä hänelle oikein kävi. Ei ehkä niinkään ennen elokuvaa, mutta ainakin sen aikana.

Valitettavasti sillä oli myös ongelmansa. Suurin niistä on jo mainittu samankaltaisuus alkuperäisversionsa kanssa. Se kohuttu homohahmokin, Gastonen kaveri LeFou (Josh Gad) jäi pelkäksi stereotypiaksi, joka on homo vain koska elokuvan tekijät sanovat niin. Siihen viittaavia kohtauksi oli tasan yksi ja sekin oli helppo missata, jos ei tiedä, mitä etsii. Elokuvan boikotointi siitä syystä on siis turhaa.

Lukutoukkuus yhdistää

Ihan kaikkia sadun ongelmia ei ole pystytty ratkaisemaan, kuten sitä, että prinssi toimii paremmin Hirviönä. Onneksi häntä nähdäänkin prinssinä vain vähän aikaa. Tarussa on vieläkin Tukholman-syndrooman tuntu. Vaikka Belle onkin hahmona itsenäisempi, niin pitää muita Hirviön pitävän häntä silti suurimman osan aikaa elokuvassa vankinaan.

Tiivistetysti Kaunotar ja Hirviö on lajityyppinsä mallikelpoinen teos. Minulle se ei kuitenkaan riitä. Kolme tähteä.

Kummittelua Amerikan takamailla-American Horror Storyn tyyliin

American Horror Storyn kuudes kausi, Roanoke, sijoittuu Amerikan takamailla sijaitsevaan kummitustaloon. Kausi poikkeaa hyvällä tavalla totutusta ja onkin yksi sarjan parhaista.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia American Horror Story: Roanoken tapahtumista.

Menetettyään vielä syntymättömän lapsensa Matt (”oikea” André Holland/”näytelty” Cuba Gooding Jr.) and Shelby Miller (”oikea” Lily Rabe/ ”näytelty” Sarah Paulson) päättävät muuttaa North Carolinaan, Mattin kotiosavaltioon. He eivät tiedä, että heidän ostamansa rauhalliselta vaikuttava maalaiskartano on mystisesti kadonneet Roanoke-yhteiskunnan mailla, eivätkä yhteiskunnan asukkaat pidä tunkeilijoista.

Ei mene aikaakaan kuin talossa alkaakin tapahtua kummia. Shelby oli hukkua kylpyammeeseen, pihalta löytyy lahdattu sika ja taivaaltakin sataa hampaita. Poliiseista ei ole apua. Niinpä he kutsuvat paikalle myös Mattin ex-poliisi siskon Leen (”oikea” Adina Porter/”näytelty”Angela Bassett), jolla on taakkanaan omat ongelmansa niin huumeiden kuin tyttärensä huoltajuuden kanssa.

Yllä oikea Shelby

 Kausi on tehty rikosdokumentti muotoon. Joskus ääneen päässevät niin sanotut oikeat versiot, mutta suuremmaksi osaksi näemme tapahtumien näyteltyjä versioita. Tässä on ilmiselvä ongelma. Katsojat tietävät, että päähenkilöt tulevat selviytymään, mikä syö kauhua aika lailla. Kauden toinen puolisko kuitenkin korjasi asian. Ja hyvin korjasikin.

Ei käy järkeen, että pidän American Horror Storysta näinkin paljon, jos ei ole jopa paras. Kauden tyyli on monella tapaa kuin suoraan supersuositusta The Blair Witch Projectista, eikä kyseiset elokuvat ei ole koskaan kiinnostanut minua, ainakaan tarpeeksi niiden katsomiselle. Totta se kuitenkin on. Kausi taitaakin kuuluu sarjan parhaimpien joukkoon, jos sei ole jopa paras.

American Horror Storylla on jo parin kauden aikana ollut ongelma. Sarja toistaa tuttua kaava, minkä vuoksi katsojat, minä ainakin, on jo tottunut kaikkeen sen tarjoamaan. Niinpä sarjan on enää mahdoton shokeerata. Tämä on iso miinus sarjalle, joka menestyy suuremmaksi osaksi juuri shokkiarvonsa ansiosta. Muutenkin sarja oli pelannut jo kaikki korttinsa, eikä se enää pystynyt tarjoamaan mitään uuta. 

Kuudes kausi korjasi ongelman ja niin tehdessään sytytti minun viime kausilla hiljakseen hiipuneen innostukseni sarjaa kohtaan. Kaikki eivät ole yhtä innoissaan muutoksista, varsinkaan sarjan vannoutuneet fanit. Itse en ole niihin kuulunut, en faneihin kuin muutosvastarintaisiin. Luultavasti siksi, että kauhugenre ei ole koskaan ollut lähellä sydäntäni.

Faneille kausi tarjosi herkkua muussa muodossa. Se nimittäin viittasi aikaisempiin kausiin enemmän kuin yksikään toinen kausi on koskaan tehnyt. Tuttuja hahmoja vilahtikin enemmän kuin tarpeeksi. Sitä paitsi, sarja kyllä tarjosi myös jotain vanhaa. Tekijät olivat tosiaankin tajunneet, mikä toimii ja mikä ei ja luonnollisesti keskittyneet siihen toimivaan.

Mikä sitten teki kaudesta niin hyvän? Sen kauhutalo oli visuaalisesti kaunis ja samalla myös pelottava. Jännitystä pidettiin hyvin yllä. Aikaisemmista kausista poiketen myös kuolemalla oli väliä, joten päähenkilöiden puolesta jännitti ihan eri lailla. Myös dokumentti muoto auttoi jännityksen luomisessa, sillä se antoi illuusion siitä, että sarjan tapahtumat olisivat tapahtuneet myös oikeasti.

Kausi ei myöskään ollut liian ennalta-arvatta, vaikka jotain asioita pystyi arvaamaan jo etukäteen. Pidin siitä, että päähenkilöt käyttäytyivät kuin oikeat ihmiset. He eivät myös pysyneet puhtaina pulmusina loppuun asti, mikä oli kiinnostavaa. Mustavalkoisuus on tylsää, harmaat alueet kiinnostavia. Teurastaja (Kathy Bates) oli sellaiseksi erittäin vaikuttava, kliseisyydestään huolimatta.

American Horror Story: Roanoke ei ollut läheskään täydellinen. Minua ärsytti erityisesti se, että päähenkilöt tekivät tyhmiä virheitä, tyhmien virheiden perään. He melkein ansaitsivat kuolla, niin tylyltä kuin se voi kuulostaakin. Sentään he tajusivat tehdä jotain, mitä kaikki kauhuelokuvien hahmot eivät: soittaa poliisille. He eivät kuitenkaan tajunneet tehdä sitä ilmiselvintä eli lähteä kauas talosta.

Päähenkilöissä on muutakin vikaa. Heistä oli erittäin hankala välittää. He eivät olleet erityisen pidettäviä, sympaattisia tai samaistuttavia. Sen sijaan tylsiä he olivat, sarjan kausien päähenkilöistä tylsimpiä. Edes Shelbun ja Mattin mukamas eeppinen rakkaus ei jaksanut kiinnostaa. Leen ja Shelbyn vastakkaisasettelusta olisi voinutkin saada jotakin, mutta se jätettiin vähälle huomiolla.

Tässä hyvä esimerkki

Polkin perhekään ei onnistunut tekemään minkäänlaista vaikutusta, edes kiduttaessaan päähenkilöitä ja se on jo paljon sanottu se. Sarjan kuvaustyylissäkin oli omat vakavat ongelmansa. Lisäksi useissa kohtauksissa oli pimeyden takia vaikea nähdä yhtään mitään. Myös kameran tärinä haittasi katsomista. Tv-sarjat ovat hyvin visuaalinen taidemuoto, joten tällaisilla asioilla on hyvin paljon väliä.

Kausi olisi myös voinut loppua jakso aikaisemmin. Finaali oli jotenkin turhanoloinen, vaikka sillä hetkensä olikin. Esimerkiksi Asylumistä tutun Lana Winterssin paluu sarjaan sekä alun paleyfest klippi. Talosta oltiin päästy jo vapaaksi, tai suurimman osan tapauksessa ehdittiin jo kuolla. Tapahtumien jälkipesu ei sitten ollutkaan läheskään niin mielenkiintoista, tai tarpeellista, katsottavaa.

Tiivistetysti American Horror Story Roanoke tarjosi jotain uutta vanhaan formaattiin, hyvin tuloksin. Se oli epätäydellisyydestään huolimatta American Horror Storya parhaimmillaan. Neljä ja puoli tähteä.

Paha Kuningatar ja Kapteeni Koukku saavat vastaansa tähän asti pahimmat vastustajansa-itsensä

Tervetuloa Olipa Kerran jaksoarvostelun pariin! Tämän viikkoinen jakso, "Page 23”, jota parempaa sarjassa ei ole nähty sitten neljännen kauden. Siinä Regina joutuu kohtaamaan pahan puolensa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia jakson juonesta.

Aikaisemmin tapahtunutta: paha Kuningatar olisi saanut onnellisen lopun Robinin luota, mutta hän hylkäsi sen. Hän kuitenkin löysi satukirjan sivun, jossa kuvataan hänen ja Robinin onnea. Jonkun aikaan käärmeenä ollut Paha Kuningatar muuttui taas ihmiseksi. Hän värväsikin heti avukseen Toivemaailman Robin. Koukku puolestaan yrittää kertoa Emmalle, että hän tappoi aikoineen naisen isoisän. 

Odotin "Page 23”:tiltä paljon. Sen piti yhdistää Paha Kuningatar ja Regina ja samalla kummastakin nykyistä mielenkiintoisempia, saada Koukun vihdoin kertomaan totuuden Emmalle sekä päästää Robin kauas Storybrookesta. Vastasiko jakso odotuksiani? Ei ihan. Loppuratkaisun osalta sen voitaisi jopa sanoa osoittautuneeksi jonkinlaiseksi pettymykseksi. Oliko jakso sen takia huono? Ei suinkaan.

Lumottu Metsä. Kauna aikaa sitten. Snow piileskelee Pahalta Kuningattarelta, syystäkin. Paha Kuningatar yrittää löytää hänet, hinnalla, millä hyvänsä. Siitäkin huolimatta, että hänen isänsä yrittää toppuuttaa tytärtään. Hänen mielestään Regina ei tarvitse kostoa, vaan uuden alun. Henry Senioria ei olekaan nähty pitkään aikaan. Valitettavasti, sillä hän on Henry Junioria kiinnostavampi.

Hänen etsiessä prinsessaa itse Helinä-keiju saapuu paikalle. Hauska nähdä sinuakin Rose McIver. Hän paitsi sai minut odottamaan iZombia, myös sanoi Pahan Kuningattaren inhoavan itseään paljon Snow:ta enemmän. Sen vuoksi nainen ei käyttänytkään tilaisuuttaan toiseen rakkauteen, kun Helinä sitä hänelle tarjosi. Keiju oli oikeassa, vaikka pointti oltaisiin saatu perille ilman hänen esiintymistäkin.

Myöhemmin Henry Senior sanoo auttavansa tytärtään surmaamaan Snow:n, jotta tämä voisi jatkaa eteenpäin. Hänellä onkin keino valmiina, saatu suoraan Reginan Cora-äidin taikakirjasta. Regina meneekin Henryn mukaan. Mies johdattaa heidät portaalille, joka pursuaakin taikuutta. Taikuus on valkoista, mikä kertoo ainakin yhden asian: Coran kirja ikinä johdattaisi heitä sinne. Henry siis valehteli hänelle.

Portaali johtaa Cupidon nuoleen, joka johdattaa kaikki sitä laukaisseet rakastettunsa luokse. Regina kuitenkin taikoo nuolen johdattamaan häntä sen luokse, jota hän vihaa eniten. Nuoli tekeekin töitä käskettyä. Se vie kaksikon Reginan linnaan. Prinsessa ei kuitenkaan majaile siellä, vaan nuoli johtaa peilin luokse. Kyllä, Paha Kuningatar vihaa eniten Pahaa Kuningatarta.

Pidin takaumista, paljonkin. Erityisesti Henryn ja Helinä-Keijun cameoista. Cupidon nuolikin oli hyvä lisä sarjan mytologiaan. Takaumat osoittivat senkin, että Pahasta kuningattaresta saa vieläkin jotain mielenkiintoista, vaikka kaikki häneen liittyvä onkin käsittely sarjassa monta kertaa. En esimerkiksi muista, kuinka monta kertaa olen nähnyt pahan Kuningattaren etsivän Snow:ta jostain geneerisestä kylästä.

Jotakin valittamisen arvoista niissäkin oli. Tarinan olisi muutenkin voinut kertoa ilman takauman takaumaan, mikä jos joku kertoo paljon niiden turhuudesta. Helinä-Keijun cameokin oli liian lyhyt. Valittamisen aiheet ovat kuitenkin tällä viikolla harvinaisen pieniä. Se ei ehkä vaikuta juurikaan voitolta, mutta tämän jakson viime aikaiseen tasoon nähden sitä se nimenomaan on.

Storybrookessa Paha Kuningatar liittoutuu Robinin kanssa varastaakseen ne viimeksi Aladdin-storylinessä nähdyt kohtaloa leikkaavat sakset. Hän houkuttelee Reginan paikalle, kidnappaamalla Robinin. Sano tyly vaan. Regina tarttuukin syöttiin. Siitä huolimatta, että hän ja kaikki vähän tyhmemmätkin hahmot ja katsojat tietävät kyseessä olevan ansa.

Tapaamispaikka on Reginan toimisto. Regina menee hädissään sidotun Robinin luokse. Kuningatar lähettää miehen kuitenkin muualle. Takaisin Toivemaahan, niin kuin saamme myöhemmin tietää. Sitten Paha Kuningatar käyttää saksia ja saa haluamansa: Hänet ja Reginan eroon toisistaan. He kamppailevat keskenään, miekoin. He ovat vahvoja taikuuden käyttäjiä, joten en todellakaan tiedä miksi.

Lopulta Regina voittaa, mutta hän ei tapa Pahaa Kuningatarta. Hän ottaa molempien sydämet rinnasta ja tasaa heidän valon ja pimeyden määrän. En pidä ajatuksesta yhtä paljon kuin siitä, että kaksikko menisi takaisin yhteen, mutta ratkaisu olisi voinut olla huonompikin. Sentään kumpikin tajuaa olevansa sama henkilö ja sen, ettei hyvä ja paha ole aina niin mustavalkoista.

Ken ties Reginasta tulee ratkaisun ansiosta kiinnostavampi. Onhan hänessä nyt aimo annos synkkyyttä, jälleen kerran. Sellaisena Regina on paras. Vaikka koko Regina ja Paha Kuningatar juonella olikin puolensa, esimerkiksi se, että päästiin näkemään taas Pahaa Kuningatarta tositoimista, se myös teki Reginasta liian paljon Snow:n ja Davisin kaltaisen. Tiedätte jo, mitä mieltä olen kaksikosta. 

Lopulta Paha Kuningatar luopuu suunnitelmistaan ja pyytää kaikilta anteeksi. Sitten Henry kirjoittaa naisen Toivemaahan tämän lähettämänsä toiveRobinin perään. Kuulemma se ei riko käskyä olla muokkaamatta kynän avulla ihmisten kohtaloitta, koska Paha Kuningatar ei enää teknisesti ole yksi kirjan hahmoista. Vaikuttaa tekosyyltä, mutta kuka välittää. Sarjassa säännöt ovat sitä, mikä on milloinkin juonen kannalta kätevintä.

Ei kuitenkaan ennen kuin on kertonut kaiken, mitä tietää Snow:n ja Davidin unikirouksen purkamisesta. Tiesin kyllä, että asia ratkeaa enemmän tai myöhemmin. Toivon vaan, että se olisi tapahtunut myöhemmin. Jopa kauden finaalijaksossa. Toisaalta Regina vasta alkaa selvittää asiaa, joten kirouksen purkamiseen voi mennä vielä aikaa. Toiveeni saattaa siis vielä toteutua.

ToiveMaassa Robin tarjoaa pahalle kuningattarelle drinkin, vaikka tämä oli juuri kidnapannut hänet. Ehkä se saa Robinin kuumaksi. En tiedä. Heidän rakkaudellaan ei muutenkaan ole juuri järkeä, tapasivathan he vasta sinä päivänä. En kuitenkaan vastusta paria. Itseasiassa jopa kannustankin heitä. Olisin vain toivonut, että he olisivat roistoduo. No, aina ei saa mitä haluaa.

En myöskään ymmärrä, miten hän voisi saada tuoreen alun paikassa, jossa hän, tai paremminkin hänen kaksoisolentonsa, on juuri tappanut kuningasparin. Ja häntä etsii muun muassa ritari Henry. Muutenkin loppu oli vähän turhan siirappinen, mutta mitä voi odottaa tämän tyyppiseltä sarjalta. Varsinkaan jos on nähnyt edes yhden Disneyn elokuvan, piirretyn tai näytellyn. 

B-tarinassa Koukku kamppailee edelleen totuuden kertomisen kanssa. Kuinka monta sarjan ongelmaa voitaisi ratkaista, jos ihmiset vain puhuisivat toisilleen? En tiedä. en ole pysynyt mukana laskuissa. Hän jopa kysyy neuvoa Kapteeni Nemolta. Häntäkin oli kiva nähdä taas vaihteeksi. Mies näkyi vain yhdessä toisessa jaksossa, mutta sen aikana opin pitämään hänestä paljonkin.

Lopulta hän päättää laittaa muiston unen sieppariin ja polttaa sen. Toisin kuin Nemo juuri hetki sitten neuvoi. Näin hänen ei tarvitsisi elää muistonsa kanssa ja kenenkään ei tarvitsisi tietää hänen tekoaan. Se miksi Koukku yritti tehdä sen Emman talossa, on ikuinen arvoitus. Hänen piti tietää, että Emman kotiin tulemisen riski on aina olemassa.

Pelastaja tuleekin paikalle juuri parahiksi todistamaan isoisänsä raa’an murhan. Lopulta Emma saa tietää Koukun tappaneen hänen isoisänsä. Ennalta-arvattavasti hän on vihainen, mutta ei itse teosta, vaan siitä, että Koukku ei kertonut asiaa hänelle. Kypsä suhtautumistapa. En muuta kyllä häneltä odottanutkaan. Emma purkaa kuitenkin heidän kihlauksensa, mikä on myös erittäin ymmärrettävää.

Se saa Koukun suunnitelmaan pois lähtöä Nautiluksen kyydissä. Koukku päätti kuitenkin olla tekemättä niin, kiitos Snow:n pitämän hyvin Snowmaisen puheen. Koukku meneekin kertomaan päätöksestään Nemolle. Valitettavasti Gideonilla on muuta suunnitelmia. Hän lähettää Nautiluksen, Koukun muiden mukana, jonnekin kauas, kauas pois. Se minne tai miksi nähdään vasta seuraavassa jaksossa. 

Gideonilla ainakin on hauskaa

En ole vielä päättänyt, mitä mieltä olen lopun tvististä. Mielipiteeni kuin riippuu täysin siitä, miten storyline toteutetaan. Se voi osoittautua yllättävän mielenkiintoiseksi tai suureksi pettymyksestä. Tai todennäköisemmin joksikin siltä ja väliltä. Toivottavasti sitä ei vaan käytettäisiin keinona saada Emma antamaan anteeksi Koukulle. Se olisi liian ilmiselvää.

Jakso oli mitä parhain, eikä vain siksi, että se oli Regina-jakso, vaikka silläkin oli osuutta asiaan. Se ei ole mikään ihme, sillä jos jotain sarja osaa, vieläkin, niin hahmokehityksen. Juonessa ei ehkä ole enää kovinkaan usein järjen hiventäkään ja fiksuimmat ovatkin jo aikaa sitten luovuttamaan saada siihen mitään järkeä, mutta kun puhutaan kuitenkin yksittäisten hahmojen sydämenasioista, sarja loistaa.

Teemakin eli itsensä pahimpana vihollisena oleminen, oli jopa harvinaisen selvä, yhtenäinen sekä hyvin toteutettu. Pidin erityisesti siitä, että jakso vältti asiaan liittyvät mustavalkoisuudet erittäin hyvin. Sarjan tavallisesta tyylistä poiketen. Regina ei ole kokonaan hyvä, mutta ei kokonaan pahakaan. Samaa voisi sanoa nyt hänestä kokonaan irtautuneesta Pahasta Kuningattarestakin.

Pahan Kuningattaren loppu toimi. Siitäkin huolimatta, että se ei vastannut odotuksiani ja oli muutenkin vähän turhan lälly. Vai voisiko jo sano, että sen takia. Yleensä arvaan sarjan tvistit jo monta viikkoa etukäteen. En kuitenkaan tässä tapauksessa. Henryllekin saatiin jakson edetessä kiinnostavaa tekemistä. Kerrankin hahmo ei ollut joko ärsyttävä tai tylsä.

Vaikka jakso hyvin onnistuikin, siinäkin oli muutama valittamisen arvoinen asia. Koukku oppi saman läksyn kuin viime viikollakin, mikä on erittäin turhauttavaa. Sarjan ongelma kuin on muutenkin se, ettei hahmot näytä oppivan yhtään mitään. Lisäksi en pidä siitä, että Emma jäi vieläkin oman sarjansa sivuhahmoksi. Pieni tauko hänestä teki hyvää, mutta nyt se tauko on venynyt aivan liian pitkäksi. 

Muistatko minut?

Lisäksi mietin, miksi Paha Kuningatar ei saanut onnellista loppua Danielin kanssa, jos hän nyt ylipäätään siihen jonkin miehen tarvitsisi. Henryhän pystyi antamaan hänelle millaisen lopun vain. Inhoan myös sitä, että Paha Kuningatar näyttää nyt olevan kokonaan hyvä. Loogisesti siinä ei ole järjen hiventäkään, jättihän Regina puolet heidän synkkyydestään naisen sydämeen.

Tiivistetysti jakso onnistui monessa asiassa, missä Olipa Kerran ei ole onnistunut enää pitkään aikaan. Se ansaitseekin täydet viisi tähteä.

Pimeän Olennon pojat pahoilla teillä

Tervetuloa Olipa Kerran jaksoarvostelun pariin! Tällä viikolla käsittelyssä on tasokas, joskaan ei sarjan parhaimmistoon pääsevä, "Ill-Boding Patterns", jonka aiheena oli Rumplestiltskinin pojat.

Varoitus: Tämä arvosteluja sisältää paljastuksia Olipa Kerran-sarjan juonesta.

Aiemmin tapahtunutta: Bellen ja Rumplestiltskinin poika Gideon yrittää tappaa Emman tullakseen siten itse Pelastajaksi- Hän haluaa pelastaa kansansa pahalta Mustalta Keijulta. Koukku sai tietää, että hän on joskus aikoja sitten tappanut Davidin isän ja rakastettunsa Emman isoisän Robertin. Toivemaailman Robin puolestaan on kaukana tuntemastamme kunniallisesta Robin Hoodista.

"Ill-Boding Patterns” toi takaisin paljon vanhaa, kuten örkkisodat, Baefire ja Pimeän olennon tikarin. Tämä on sekä siunaus, että kirous. Toisaalta pidän siitä, että sarja muistuttaa minua paremmista ajoista, varsinkin tuomalla takasin minua kiinnostavia teemoja ja tarinoita. Toisaalta sarja toistaa itseään ja pahasti. On toistanut jo pitkän aikaa, mikä vähentää intoa sen seuraamiseen huomattavasti.

Toki jaksota löytyi myös jotain uutta, jotka auttoivat kertomaan tarinan ainakin näennäisesti tuoreella tavalla. Sarja on myös tunnettu tavastaan antaa klassisille tarinoille oman tvistinsä, joskus onnistuneesti, joskus taas ei. Valitettavasti näistä viimeiseksi mainittuun kuului muun muassa jaksossa esiintynyt kirjallisuuden klassinen sankari Beowulf. Nyt pitemmittä puheitta arvostelun pariin.

Takaumat alkoivat hyvin. Örkkisotaa käydään itse suuren sankarin Beowulf johdolla. Hänen johdollaan sota ollaan myös häviämässä, sillä näköjään strategia ei kuulu sankarin vahvuuksiin. Ruumiita alkaakin kasautua ja johtaja oli itsekin kuolla ennen kuin Pimeä Olento Rumplestiltskin saapuu paikalle pelastamaan päivän. Tästä ei kuitenkaan sankari pidä. Hän haluaa kunnian voitosta itselleen.

Minulla oli jo suorastaan ikävä alkuaikojen Rumplea. Viime kausien aikana hänen hahmonsa on kokenut jonkinlaisen laskun johtuen hänen monista parannus-yrityksistään. Ne alkavat jo toistaa itseään. Muistutus siitä, kuinka kiinnostava hahmo parhaimmillaan on, olikin tarpeen. Onneksi hahmon hyvyys ei jäänyt pelkästään takaumiin, vaan hän oli erityisen vahva myös jakson päätarinassakin.

Alun taistelu oli parasta vähään aikaan sekä ennen, että jälkeen Rumplen ilmestymisen. Mitä voin sanoa, minun on vaikea vastustaa eeppisiä fantasiataisteluita riippumatta siitä, tunnenko mitään taistelun osapuolia kohtaan vai en. Sarjassa on ollut niitä liian vähän, luultavasti budjetillisitä syistä. Taistelut maksavat, erityistehosteilla tai ilman.

Voittoa hän ei enää saanut, mutta hän voi silti asettaa Rumplestiltskinin huonoon valoon. Sen tehdäkseen mies meni äärimmäisyyksiin ja tappoi viattoman kylän. Suunnitelma toimii. Hän saakin houkuteltua miehen paikalle. Sitten Beowulf varastaa Rumplen tikarin itselleen ja käskee häntä olemaan liikkumatta. Bae saa kuitenkin tikarin takaisin. Pimeä Olento yrittääkin heti tappaa niin sanotun sankarin.

Rumple kuitenkin epäröi. Joutuisihan hän tappamaan hänet poikansa edessä ja todistaen siten olevansa juuri se hirviö, jona kyläläiset häntä pitävät. Rumple päättääkin säilyttää miehen hengen. Baella oli kuitenkin muita suunnitelmia. Hän komentaa Rumplen tappamaan Beowulf. Rumplen ei auta muuta kuin totella mikä koituukin Beowulfin kohtaloksi.

Hahmona Beowulf oli harvinaisen inhottava ja hänen tekojansa olikin mahdoton oikeuttaa, vaikka tietääkin, mitä tuleman pitää Pimeän Olennon suhteen. Mies vaihtoi roolia kuin paitaa. Hän oli takaumien aikana niin sankari, roisto kuin uhrikin. Siitäkin huolimatta, hänen pahin syntinsä oli tylsyys. Yksikään katsoja tuskin jaksoi välittää hänen kuolemastaan millään muulla tavalla kuin sen vaikutuksesta Baeen.

Tältä Teini Baefire näyttää nyt

En pitänyt Baen pimeästä puolesta yhtään sen enempää kuin useat muutkaan sarjan katsojat. En kuitenkaan koe sen pilaavan Baen hahmoa, vaikka asia onkin herättänyt monia negatiivisia tunteita, joihin niiden saajilla onkin oikeus. Ehkä syynä on se, että hahmon näyttelijä on vaihdettu. Vieraalla naamalla noinkin paha teko ei vaan saanut aikaan samanlaista vaikutusta.

Tapahtumasta hullaantuneena Bae ehdottaa, että Rumple voisi käyttää taikuuttaan myös muiden ongelmien ratkaisemisiseksi, esimerkiksi estämään leipurin poikaa kiusaamasta häntä. Kaksikko kuin ei ole mitenkään erityisen suosittu kyläläisen keskuudessa. Takaumat loppuvat raastavasti Rumplen antaessa Baelle muistoa vievää rohtoa ja Baen syyttäessä Rumplea Beowulfin murhasta. 

Takaumat vaikuttivat pahasti Rumplen tarinan uudelleen kirjoittamiselta tarkoituksenaan saada mies parempaan valoon ja muodostaakseen yhteyden menneen ja nykyisen välillä. Toki ne myös muistuttivat siitä, millainen Rumple parhaimmillaan on. Siitäkin huolimatta, pidin takaumista kokonaisuudessa paljon, toivat mieleen Olipa Kerran kulta-ajan. Niin teemaltaan kuin laadultaankin. 

Storybrookessa Rumplella on missio. Gideon pitää pelastaa häneltä itseltään, keinoista viis. Rumple kidnappaa pojan ja he keskustelevatkin kieltämättä traagisesta Gideonin menneisyydestä Mustan Keijun vankina. Ohimennen, ihmettelen suuresti sitä, miten Rumplen siteet muka pidättelisi taikojaa, mutta myöhemmin selvisi, etteivät ne pidättelekään.

Keskustelu sai minut ymmärtämään Gideonia vähän paremmin, vaikka en vielä ole hahmoon sisään päässytkään. Niin sanotusti. Hänen lapsuutensa Mustan Keijun oli kieltämättä surkea. Hänen motiivinsa olen aina ymmärtänyt, mutta vieläkin pidän hänen keinojaan väärinä. Kuuluuhan niihin hyvien ihmisten tappamista. Poika on tosiaan isäänsä tullut.

Toivon, että sankarimme pelastavat jollakin tavalla Mustan keijun vallassa olevan maailman. Maailman ihmisten näyttää juuri nyt erittäin synkeältä. Uskon tai ainakin toivon, että niin käykin. Ei tekijät voi esitellä sellaista maailmaa ja sitten jättää sen tarjoamat mahdolliset käyttämättä. Sitä paitsi, miksi sellaiset sankarit kuin Emman, David ja kumppanit jättäisivät kokonaisen maailmallisen ihmisiä pulaan.

Pakko sanoa, että ainakin toistaiseksi Musta Keiju kuuluu sarjan roistoista mielenkiintoisempiin, ja pelottavampiin. osittain siksi, että häntä käytetään säästeliäästi. Vaikka olenkin jonkinlainen Jaime Murray fani, toivon linjan jatkuvan. Yleensä sarjan roistot menettävät oman vaikuttavuutensa, mitä pidempään heitä näytetään. Pelottaahan ihmisiä eniten juuri tuntematon.

yritti antaa hänelle sitä samaa unohdusrohtoa kuin Baelle takaumassa. Gideoniin rohto ei kuitenkaan tehoa. Miehellä on lisäksi hallussaan jotain äärimmäisen voimakasta, Pimeän Olennon tikari. Poika pakottaakin isänsä paljastamaan, kuka voi korjata Emman tappamaan tulevan miekan. Miekan voi korjata miekan tekijän, toisin sanoen Sininen Keijun, taikuus. No, kaikilla pitää olla harrastuksia.

Pienenä huomautuksena: Miekka paljastui Beowulfin miekaksi, Hruntingiksi. Se ei ole mikään ihme. Kuvataan Beowulfin taruissa hänen miekalla olevan Ill-Boding Patterns, josta koko jakso oli saanut nimensä. Tarkalleen lainaus menee näin, selvällä englannin kielellä: "The iron blade with its ill-boding patterns had been tempered in blood".

Takaisin jakson pariin. Gideon käskee tikarin voimin ja hän lähtee hankkimaan Sinisen Keijun taikuuden. Rumple kuitenkin saapuu paikalle. Ei estääkseen poikaansa, vaan tehdäkseen teon hänen puolestaan. Miekka korjaantuukin, mutta sillä on hintansa. Sininen Keiju menee koomankaltaiseen tilaan. Ainakin toistaiseksi.

Loogisesti en näe tässä mitään järkeä. Gideon on silti pääsyyllinen Sinisen keijun tilaan. Tilanne ei ole yhtään parempi uhrinkaan kannalta. Hän olisi joutunut koomaan otti hänen taikuutensa kumpi hyvänsä. Sinistä Keijua ei suinkaan tule ikävä. Hän ei ole tehnyt koko kaudessa oikein mitään hyödyllistä. Sitä paitsi olen samaa mieltä kuin usea muu arvostelija: Naisessa on jotain hämärää.

Teolla oli myös toinen vaikutus. Se sai Gideonin uskomaan, että Rumple on hänen puolellaan. Sitä hän onkin, joskaan ei sillä tavalla kuin Gideon itse toivoisi. Tai niin ainakin juuri nyt näyttää. Uskomus sai hänet jopa palauttamaan tikarin takaisin Rumplelle, erittäin lyhytnäköisesti. Kauden edetessä hän tulee katumaan päätöstään katkerasti tai niin ainakin uskon.

Belle kuitenkin ottaa asian itselleen epäluonteenomaisen hyvin. Hän jopa onnittelee Rumplea teosta. Koko jakson ajan on näyttänyt siltä, että kaksikko palaa yhteen. Toivottavasti olen väärässä. En halua nähdä heitä enää yhdessä. Luultavasti kuitenkaan en, parilla on omat vannoutuneet faninsa. Tekemässä yhteistyötä kyllä, mutta ei yhdessä. 

Niin sanottuja B-tarinoita oli kaksin kappalein. Tärkein niistä kertoo ToiveMaailman Rovin Hoodista, erityisesti hänen pyrkimyksistään päästä pois Storybrookesta. Siinä miestä auttaa niin hänen Reginalta varastamansa loitsun aineosat kuin itsekin pois pääsyä haaveileva Zelenakin. He menevätkin kaupungin rajalle kokeilemaan loitsua. Ennen loitsun aloitusta Regina kuitenkin pöllähtää paikalle.

Nainen on huomannut, että jotain puuttui hänen holvistaan. Tietenkin. Ei hän tyhmä ole, toisin kuin Toivemaan Robinin tuominen nykyaikaan voisi vihjata. Loitsu ei kuitenkaan toimi, niin kuin Reginakin huomauttaa. Jos se toimisi hän olisi käyttänyt sitä jo aikaa sitten. Ihmeteltäväksi jää, miksi Robin tai Zelena ei tullut samaan johtopäätökseen jo aikaa sitten.

Regina lupaa kuitenkin auttaa kaksikkoa heidän pyrkimyksissään, Robinin hyvin manipuloivan puheen jälkeen. Ratkaisu, mitä hän tulee varmasti katumaan. Hän tunnusti hetki sitten Zelenalle haluavansa vain ryöstää ihmisiä ilman että Regina estäisi häntä millään lailla. Asia, johon Zenena voi hyvin samaistua. Nainen on pilannut hänen pahat suunnitelmansa enemmän kuin kerran.

Zelena on hahmona alikäytetty. Hänestä saisi niin paljon mielenkiintoista materiaalia, jos häntä vain nähtäisiin enemmän kuin pari minuuttia jaksossa. Olen melkein sitä mieltä, että hahmon voisi poistaa. Ei nimittäin näytä siltä, että hän tulisi saamaan mitään järkevää tekemistä sarjassa. pakko sanoa, nainen oli paljon mielenkiintoisempi ollessaan vielä roisto.

Lopuksi Paha Kuningatar karkaa käärmemuodossaan. Hän nuolaisee Robinin kädelle pudonnutta taikuuden purku-rohtoa ja muuttuu jälleen ihmiseksi. Olen iloinen hänen paluusta, vaikka syy erittäin ontuva olikin. Jakso myös antoi viihteitä siitä, että Pahasta Kuningattaresta ja Robinistä voisi kuin voisikin tulla pari tai ainakin rikolliskumppaneita, jos ei muuta. Pidän asiaa katsomisen arvoisena, ainakin mahdollisesti.

Toivottavasti juoni menee mielenkiintoiseen suuntaan. Mieluimmin sellaiseen, jolla on suuri merkitys muidenkin kuin Reginan, Zelenan, Robinin ja Pahan Kuningattaren kannalta. Vaikka pidänkin Robinin muutoksesta, hänen osuutensa ovat saaneet liikaa aikaa siihen nähden, kuinka vähän mitään merkittävää niissä tapahtuu. Varmasti Storybrookessa olisi muitakin tarinoita kerrottavana.

Toinen B-tarina oli lyhyt ja ytimekäs. Koukku kamppailee siitä, kertoako Emmalle totuuden vai ei. Kun hän sitten päättääkin kertoa, reilun juomisen ja konsultaation Archielta jälkeen, Emma pilaa tahtomattaa kaiken. Hän oli huomannut Koukun yrittävän kosia. Koukku ei saakaan sanotuksia totuutta, vaan hän tyytyy kosimaan naista virallista. Emma sanoo kyllä.

Olisin toivonut, että Koukku olisi paljastanut salaisuutensa tässä jaksossa. Nyt se luultavasti paljastuu pahemmalla mahdollisella hetkellä. Sentään mies aikoo niin tehdä, joten siitä plussaa. Olemme nähneet saman storylinen jo niin monta kertaa. Emman ja Koukun suhdetta se tuskin vahingoittaa, ainakin pysyvästi. Davidin ja Koukun orastava ystävyys puolestaan tulee kärsimään. Ei kuitenkaan kauan.

Daviditsa puheenollen. Hän tai yksikään muu niin sanotuista Charmingeista ei saanut tekemistä jakson ajaksi. Davidin kohdalla se oli ymmärrettävää ja miksei Snowinkin. Emma puolestaan tarvitsisi jo jotain muuta tekemistä kuin Koukun tyttöystävän roolin, onhan hän kiistatta sarjan päähenkilö. Henryä ei puolestaan ole ikävä. Poikaa ei ole moneen jaksoon juuri näkynyt ja hyvä niin.

Tiivistetysti "Ill-Boding Patterns” oli aika perus Olipa kerran jakso. Siinä oli paljon katsomisen arvoisia, mutta jakso teki myös monia tarinallisia virheitä. Annan jaksolle neljä tähteä.

Wayward Pinesin kirjoittaja vaihtoehtoisten todellisuuksien äärellä

Wayward Pines-kirjailija Blake Crouchin uusin on harvinaisen tasokas Pimeää Ainetta-scifitrilleri, joskaan lajityyppinsä suosikkeihin sei ei päässyt. Kiinnostavasta aihepiiristään huolimatta.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia Pimeää ainetta-kirjan juonesta.

Fysiikanopettaja Jason Dessen elää tavallista elämää vaimonsa Danielan ja teinipoikansa Charlesin kanssa. Eräänä iltana hänet kidnapataan salaperäisen miehen toimesta ja laitetaan tajuttomana miestäkin salaperäiseen koneeseen. Kun Jason herää, maailma ja enne kaikkea hänen elämänsä näyttää toisenlaiselta. Yhtäkkiä hän onkin maailman kuulu, perheetön, fyysikko. Mitä oikein on tapahtunut?

Scifi on minulle vieraampi genre, minkä vuoksi en yleensä tartu sen genren kirjaan ihan ensimmäiseksi. Olen kyllä lukenut sitäkin jonkin verran ja jotkin lajityypin kirjat vain nappaavat enemmän kuin toiset. Yleensä minuun uppoaa ne kirjat, jotka sekoittavat tyyliään muiden lajityyppien, kuten Blake Crouchin maailman maineeseen nostanut Wayward Pines.

Näissä kahdessa kirjassa, Wayward Pinesissa ja Pimeässä Aineessa, onkin jonkin verran samaa, kuten geneerinen päähenkilö, jonka motiivina on perheidyllin palauttaminen, nopeasti selviävä mysteeri, kaunis ja ah niin ymmärtäväinen vaimo, jota päähenkilö ei olisi ansainnut, vaimo, tylsä teinipoika sekä omalaatuinen, mutta niin tutulta vaikuttava, maailma.

Lajityypiltään Pimeää Ainetta oli pikemminkin scifielementeillä höystetty trilleri tai ehkäpä jopa rakkaustarina kuin scifitarina. Pääosan sai päähahmo ja hänen niin sisäinen kuin ulkoinenkin kamppailunsa löytääkseen ties kotiin. Tiedekin mainittiin, mutta se ei saanut niin suurta roolia kuin olisi voinut. On maku asia, pitääkö tätä hyvänä vai pahana asiana. oma suhtautuminen asiaan on neutraali.

Keskiössä olevaa mysteeriä ei ollut vaikea arvata, mikä teki kirjan alusta hivenen tylsän. Se kun keskittyi lähes kokonaan mysteerin selvittämiseen. Kirjan mielenkiintoisin osuus oli keskellä, jolloin vierailtiin eri rinnakkaistodellisuuksissa. Olisinkin toivonut, että osuuteen olisi käytetty enemmän aikaa. Kiinnostavin rinnakkaistodellisuus oli hyvin futuristinen Chigaco, mutta siellä oltiin hyvin lyhyen aikaa.

Loppu oli ihan kohtuullisen onnellinen, mutta myös epäuskottava. Ei niinkään scifielementtien kuin tunnepuolen takia. Ihmiset, lähinnä Daniela ja muut Jasonit, tekivät hyvin epäuskottavia ratkaisuja. Esimerkiksi päätös, että kirjan päähenkilö Jason on se ainoa oikea, ainakin perheelleen, ratkaisin Jasonin sisäisen ongelman vähän turhankin kätevästi.

Kirjasta saisi hyvän elokuva, ehkä jopa minisarjan. Itseasiassa se on kuin kirjoitettu juuri elokuvasovitusta silmällä pitäen. Liikaakin. Sony Pictures osti kirjan oikeudet vuonna 2014, joten elokuva siitä luultavasti tehdäänkin. Blake Crouchin kirjoitustyyli ei olekaan kaikille mieleen. Esimerkiksi miksi joidenkin niinkin arkisten asioiden kuin lamppu tai popcorn pitäisi saada oma rivi?

Jason Dessen oli hahmona äärimmäisen samaistuttava, jos sattuu olemaan perheellinen mies tai niin ainakin luulen, mutta ei mitenkään erityinen. Samanlaisia hahmoja mahtuu kaksitoista tusinaan. Pidin kyllä hahmosta ja häntä oli vielä helppo sympatisoidakin, mutta en haluaisi olla hän tai edes hänen kaltaisensa. Toisaalta kyseisenkaltainen hahmo sopii kirjan astetta realistisempaan tyyliin.

Muut Jasonin perheen jäsenet olivat enemmänkin unelmia kuin oikeita henkilöitä. Erityisesti Daniela oli vain ihanne. Täydellinen vaimo, joka pitää saada takaisin keinolla millä hyvänsä. Muilla sivuhahmoilla, kuten Jasonia henkensä kaupalla auttaneella Amandalla, ei ollut persoonallisuutta senkään vertaa. Heidän ainut tarkoitus oli pitää juonta liikkeellä.

Kidnappaaja eli toisen maailman Jason, en näe syytä kaikille lukijoille ilmiselvää peittää asiaa, oli kusipää, eikä edes mitenkään kiehtovalla tavalla. Hänen juonensakin oli älytön niin älykkäälle miehelle. On pakko olla helpompiakin ja ennen kaikkia moraalisempia tapoja saada Daniela ja perhe itselleen. Tapoja, jossa hän lisäksi olisi voinut pitää asemansa tiedeyhteisön huipulla.

Tiivistetysti Pimeää ainetta tarjoaa varsin viihdyttävän lukuelämyksen muillekin kuin scifin himolukijoille. Wayward Pinesin veroinen se ei kuitenkaan ollut. Neljä tähteä.

Hurmuriprinssi murhatutkinnan pyörteissä

Tervetuloa Olipa Kerran jaksoarvostelujen pariin! Tämän viikkoinen jakso on odotettua parempi, mutta silti sarjan keskitason alittava ”Murder Most Foul”.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!!!

Aikaisemmin tapahtunutta: David sai selville, ettei hänen isänsä kuollutkaan vaunu-onnettomuudessa, niin kuin hän on koko ikänsä luullut, vaan hänet murhattiin raa’asti. hänet murhattiin. Mies päättikin selvittää asiaa. Muut asiat vain ovat aina tulleet tielle. Siis ennen tätä viikkoa. Regina toi Toivemaasta erikoisia tuliaisia: Robinin tai ainakin sen maailman version miehestä.

Vahvat ja moniulotteiset naishahmot ovat Olipa Kerran suurin vahvuus. Niinpä en ollut mitenkään erityisen iloinen siitä, että ”Murder Most Foul” keskittyi miehiin, erityisesti sarjan ylivoimaisesti tylsimpään hahmoon Davidiin ja hänen isäänsä Robertiin, josta en tiedä juuri mitään, enkä kyllä välitä tietääkään. Onneksi jakso oli hyvin perinteistä Olipa Keraa, joka pelasti sen ainakin minun silmissäni.

Nyt pitemmittä puheitta jakson pariin.

Lumottu Metsä. Kauan aikaa sitten. Enemmän vihjeitä ajasta emme saaneet ja sarjaa vähänkin seuranneet tajusi olla odottamattakaan. David ja hänen veljensä ovat vielä pieniä, viattomia ja, hieman yllättäen, sairaita. Niin sairaita, etteivät he selviäisi vuottakaan ilman asianmukaista hoitoa. Heidän vanhempansa tietenkin haluat muuttaa asian, mutta heillä ei ole varaa lääkkeisiin.

He pyytävätkin apua, arvasit oikein, Pimeän Olennolta, joka lupaakin auttaa heitä. Hinta on luonnollisesti korkea. Heidän pitää antaa toinen kaksosista omaa poikaa tahtovalle kuningas Georgelle. Niin he vastahakoisesti tekevätkin. Sen kumman he antavat pois, päättää kolikko. Se sama, jonka Paha Kuningatar antoi vähän aikaa sitten Davidille. Sen sijaan, että olisi kertonut, mitä oikein tapahtui. 

Tässä välissä on pakko sanoa, etten ymmärrä Pahaa Kuningatarta. Hänhän antoi Davidille kolikon aiheuttaakseen kärsimystä. Miksi hän ei siis vain kertonut asiaa Davidille. Vai eikö hän tiennyt itsekään, mitä oikein oli tapahtunut. Epäilen sitä tosin vakavasti. Siinä tapauksessa hänellä ei olisi ollut syytä antaa kolikkoa Davidille alunperinkään.

Aikaa on kulunut kuusi vuotta. James on karannut. Poikaa etsii kuningas Georgen miesten lisäksi myös hänen suruunsa juova biologinen isänsä Robert. Mies pyytää jälleen apua Rumplelta, kuinkas muuten. Hinta on harvinaisen lievä: Yksi hius. Poika löytyy niin sanotulta Nautintojen Saarelta, joka muistuttaa erehdyttävästi tivolia. Tehtävässä häntä auttaa vielä nukkena oleva Pinokkio.

Toivottavasti nautintojen saarelle päästään vielä jatkossakin. Se oli paitsi visuaalisesti kaunis, myös jollain tavalla salaperäinen ja hieman pelottavakin. Ymmärrän kyllä, miksi Pinokkio näyttää nauttivan siellä olosta. Uskon, että Saarelle päästään vielä. Kausi on jo parin jakson ajan ottanut Pinokkioa koko ajan enemmän ja enemmän esille. Hän siis saanee takaumajaksonsa tuota pikaa.

Mietin, onko saarella myös vähemmän viattomampi, aikuisille suunnattu puoli. Jos onkin, sinne tuskin päästään. Olipa Kerran on kuitenkin koko perheen ohjelma. Nautintojen saaressa on vielä muutakin ihmeteltävää. Miten se muka on Lumotussa Metsässä? Saaren teknologia on paljon pidemmällä ja muutenkin paikoilla on hyvin erilainen fiilis.

James ei kuitenkaan halua mennä kotiin Kuningas Georgen luokse, koska hän ei halua olla ritari ja tappaa ihmisiä. Robert lupaakin ottaa hänet omaan kotiinsa. Tähän ei paikalle jostain syystä ilmaantunut, Kuningas George kuitenkaan suostu. Ensin hän tarjoaa Robertille rahaa, mutta tämä kieltäytyy. Sitten hän määrää miehen murhattavaksi. Hänen miehensä eivät kuitenkaan ehtineet panna tuumasta toimeen. 

Paikalle pöllähtää itse Kapteeni Koukku. Kapteeni ei kuitenkaan pelastanut viatonta Robertia, vaan tappaa hänet itse. Mieshän näki hänen juuri tappaneen kuninkaan miehiä. En voi sanoa olevani järkyttynyt asiasta, eikä suurin syy ole saamana juonipaljastukset asiasta. Se vaan sopi siihen, mitä tiedän vanhasta Kapteeni Koukusta. Hän oli murhaaja, pahemman laatuinen sellainen. Takaumat loppuivat siihen.

Takaumat olivat Davidin takaumaksi harvinaisen mielenkiintoisia, joskin teknisesti he eivät oletkaan Davidin takaumia, vaan Robertin. Takaumat eivät kuulu suosikkeihini joukkoon, mutta sentään ne liittyivät hyvin olennaisesti jakson juoneen. En tiedä, olivatko ne tarpeen. Tuskin. Tarinan olisi voinut myös kertoa toisella tavoin.

Robert ei ollut itsessään mitenkin mielenkiintoinen hahmo, mutta kyllä häntä nyt jakson verran katsoi. Hänen paljastuminen kunnon ihmiseksi oli ennealta-arvattava ja siten tylsä käänne. Davisin kannalta asia oli kuitenkin hyvä. Varsinkin kuin Olipa Kerrassa mennään vieläkin taktiikalla: Jos biologiset vanhempasi on hyviä, niin ovat sinäkin ja päinvastoin. Ei tosin ihan niin näyttävästi kuin aikaisemmilla kausilla.

On sanomattakin selvää, että Robertin murha tulee aiheuttamaan paljon hankaluuksia. Hieman tekopyhästi tosin. Ovathan hahmot antaneet anteeksi jo Rumplelle ja Reginallekin. Minua kuitenkin mietityttää, mitä se tarkoittaa tulevaisuuden suhteen. Luultavasi ainakin angstia, paljon. Liikaa, jos tarkkoja ollaan. Luulen kuitenkin Captain Swanin olevan end game, joten paljastuksen vaikutukset ovat tuskin pysyviä.

Pidin siitä, että Pinokkio sai tarinassa jonkinlaisen rooliin. Hahmo on saanut kovin mitättömän roolin sarjassa. Haluaisinkin tietää hänen seikkailuistaan lisää. Rumplen osalta takaumat ovat vähän turhankin nähty. Mies näyttää vaikuttaneen jokaisen Lumotun Metsän hahmon jokaiseen tärkeään päätökseen. Muokannut heistä juuri sellaisia kuin heistä on tullutkin. 

Kokonaisuudessaan siis takaumat olivat hyviä, joskin he toistivat liikaa vanhoja teemoja niin Kuningas Georgen kuin Rumplenkin suhteen. Ihmettelen vain sitä, miksi sitä ei ole nähty jo aikaisemmilla kausilla. David on sentään yksi sarjan päähahmoista. Vaikka toisella kaudella, jolloin meille esitetiin Kapteeni koukku ensimmäisen kerran. Toisaalta, silloin paljastuksella ei olisi niin suurta vaikutusta.

Storybrooke. Nykyaika. Davidia vainoaa menneisyyden haamut, kirjaimellisesti. Hänen isänsä henki on jäänyt jo tutuksi tulleeseen kolikkoon. Kyseinen henki vaati poikaansa selvittämään oman murhansa, mikä saa minut miettimään, onko kyseessä oikeasti Robertin henki. Hänhän olisi voinut kertoa tappajansa nimen pojalleen, milloin vain. Niin David tekeekin. Apunaan kapteeni Koukku.

 Merirosvolla on avulle erikoinen motiivi. Hän suunnitellee kosivansa Emmaa ja siihen hän tarvitsee vanhanaikaisena miehenä Davidin luvan. Nyt hän pyrkiikin tavalla tai toisella häntä vain merirosvona pitävän miehen suosioon. Ottaen huomioon kaikkien, mitä kaksikko on kokenut, minun on vaikea ymmärtää asiaa. Konflikti onkin luotu vain tätä jaksoa varten tai siltä ainakin tuntuu.

David selvittää isänsä viimeisiä liikkeitä Emmalta varastetun taikuuden avulla. Heidän tekemänsä loitsu osoittaa Nautintojen saareen. He tapaavatkin siellä joskus olleen Pinokkion apua, joka kertoi näkemänsä. siitä suivaantunut Davis päättääkin kostaa tappamalla vankilassa viruvan Kuningas Georgen. Hän ei ehdi kuitenkaan tappaa häntä, sillä Koukku tulee väliin. Kukapa tietäisi koston vahingollisuudesta häntä enemmän? 

Lopuksi David heittää kolikon mereen, päästäen samalla isästään irti ja Koukku saa kysyttyä Emma kättä ja David antaakin luvan. Toki hän sanoi, onneksi, että päätös on loppuen lopuksi Emman. Siitä huolimatta ele oli makuuni turhan vanhanaikainen, elämme sentään 2020-luvulla.

Loppu hyvin kaikki hyvin, vai mitä. 

Ei niinkään. Koukku saa nimittäin nähdä kuvan Robertista, kiitos Pinokkion löytämän satukirjan sivun. Siitä hän muistaa myös tappaneensa miehen. Paljastuksen jälkeenkin Koukku meni sisälle kosimaan Emmaa. Vai meneekö? Se jää nähtäväksi. Luulen, että Koukun suunnitelmat lykkääntyvät, mutta eivätköhän ne jossain vaiheessa palaa.

En juuri pitänyt tämän jakson Davidista. Ainut positiivinen asia oli tapa, jolla hän päätyi selvittämään isänsä murhaa. Se järkevyydestäkin voi olla monta mieltä, sillä hänen perheellään on muita, paljon ajankohtaisempia, ongelmia. Niin Davidin aikaa kuin Emman taikatarvikkeita tarvitaan vielä. Lisäksi hänen nuiva asenteensa Koukkuun oli yhtä yllättävä kuin ärsyttäväkin.

Minulla on kahtalaiset mielipiteet, mitä tulee Davidin synkempään puoleen. Toisaalta se tekee hahmosta hieman mielenkiintoisemman, toisaalta taas tekopyhemmän. Snow ja David ovat sarjan eräänlainen moraalinen mittari, kuten Koukkukin jaksossa huomautti. Jotta kaksikolla olisi tähän oikeus, heidän pitää olla oikeasti, ei vain omasta mielestään, muita moraalisempia. 

Ovatko he sitten? Pitää muistaa, että Snow ja David kaappasivat vauvan kerran. Kyllä en ole vieläkään unohtanut asiaa. Varsinkaan, koska kumpikaan ei saanut siitä minkäänlaista rangaistusta. Se rikkoo sarjan sääntäjä, jon ka mukaan hyvistä teoista palkitaan ja pahoista rangaistaan. Ei siis mikään ihme, että David oli järkyttynyt siitä, ettei hänen isänsä hyvää tekoa palkittukaan.

Vaikka asia ei olekaan ihme, niin huvittavaa se kuitenkin on. Aikuinen mies järkyttyy siitä, että elämä ei ole reilua. Hahmo vieläpä näytti pelkäävän, ettei hänen hyviä tekojaan tällä kertaa palkitakaan. Aika täsmälleen noilla sanoilla. Onko oikeasti hyvä ihminen, jos tekee hyvää vain, koska siitä palkitaan? Anteeksi avautumiseni, asia vain on häirinnyt minua jo pitkään.

Toki voi olla, että vertaan tämän jakson Davidiin, mutta alan lämmetä jakson järjen äänelle eli Koukulle aiempaa enemmän. En ole koskaan vihannut häntä, edes silloin kuin hän oli paha, mutta en ole pitänytkään hänestä. Ainakaan läheskään niin paljon kuin hahmon fanit. Tuntuu ehkä kummalta sanoa tämä juuri, kun mies on paljastunut Davidin isän murhaajaksi.

Niin sanottu B-tarina liittyi Reginaan ja Robiniin. Toivemaan Robinilla on vaikeuksia sopeutua Storybrookeen, ymmärrettävästä syystä. Hänellä on myös pimeämpi puoli, minkä Keithinä Storybrookessa elävä Nottinghamin seriffi saa kokea karvaasti. Olisihan Robin tappanut hänet, jos Regina ei olisi ollut sitä estämässä. Syy on kyllä jokseenkin ymmärrettävä. Vangitsivat seriffi Robinin monen monta kertaa.

Siitä seuraa Reginan, kieltämättä niin tekopyhä kuin Robin sanoihin, puhe väärästä ja oikeasta. Tappoihan Regina kaksi ihmistä ihan lähiaikoina. Samalla Regina kertoi vihdoin ja viimein siitä, että tämän maailman Robinilla on peräti kaksi lasta. Häntä ei kuitenkaan lasten kasvattaminen kiinnosta, mikä onkin olosuhteisiin nähden ymmärrettävää. Lapset eivät ole hänen.

Kaksikko myös suutelivat toisiaan, mutta ainakaan Regina ei tuntenut kipinöitä lentelevän. Lopussa mestari varas varasti Reginan holvista jotain erittäin voimakasta. Hän on siis todella kaukana tämän maailman jokseenkin kunniakkaasta Robin Hoodista. En ihan usko hänen kauden pääroiston tittelistä kamppailevan, mutta hän voi hyvinkin päätyä roistojen sekalaiseen seurakuntaan.

Pakko sanoa, että jopa pidän tästä uudesta, pahasta, Robin Hoodista. Olenkin vaihtanut mielipidettäni hänen suhteensa. Hänet kannattikin tuoda mukaan. Katsojan, ei niinkään sankariemme näkökulmasta, varsinkaan Reginan. Sitä paitsi tämä Robin voisi olla se henkilö, joka muistuttaa, kuinka hulluja sarjan tapahtumat oikein ovat.

Lisäksi storyline vihjasi, että ehkä Robin ja Paha Kuningatar päätyisivät yhteen, mikä olisikin näkemisen arvoinen asia. Tietenkin nyt on kyse vain potentiaalista, sarjan tekijät ovat ennekin hukanneet hyviä mahdollisuksia. Niin moi asia voi mennä vielä vikaan, joten suhtautuisin asiaan kuitenkin pienellä tai oikeammin isolla varauksella.

Koukun lisäksi sarjassa oli Koukun lisäksi toinenkin järjen ääni, monta jaksoa enemmän tai vähemmän sivussa ollut, Snow. Hän varoitti Reginaa siitä, että tämä Robin ei ole sama henkilö kuin Reginan Robin. Siitäkin huolimatta, että molemmat miehet näyttävät samalta. Loppuen lopuksi nainen olikin oikeassa. Sen tajusi jossain määrin jopa Regina, vaikka nainen ei uusimmistä käänteistä tiedäkään.

Jaksoa voisi pitää täytejaksona ja sitä se olikin. Ainakin jossakin määrin. Siitä huolimatta jakso oli sitä hyvällä tavalla. Sellaisella, johon sisältyy paljon hahmokehitystä ja maailman luontia. En siis sanoisi jaksoa turhaksikaan. Sitä paitsi ainakin pahalla Robinilla ja Koukun paljastumisella Davidin isän murhaajaksi tulee varmasti olemaan vaikutusta pääjuoneenkin. Ainakin todennäköisesti.

Pitämiini asioihin kuuluu myös tämä kohtaus.

Jaksossa oli paljon sellaista, mistä pidin, kuten Paha Robin, vanhan Pimeän olion, Archien ja Pinokkion cameot, sekä Bellen ja Rumplen puute nykyajan storylinesta. Myös Davidin saaminen oman osansa parrastavoilta oli virkistävä asia, vaikka hahmo ei mieleiseni olekaan. Oli myös mukava nähdä Emman ja Henryn äiti-poikasuhdetta, vaikka tarina tapahtui pääasiassa ruudun ulkopuolella.

Sitä vastoin en pitänyt Zelenan osuudesta, jakson Davidista, Emman ”supervoiman” mainitsemisesta, Reginan huonoista päätöksistä Robiniin liittyen, vanhan kertaamisesta vähän turhankin lailla ja vähän turhankin ennalta-arvattavasta tvististä. Olisin myös toivonut Emman saavan enemmän ruutuaikaa, mutta toisaalta jakso kestää vain sellaiset 40 minuuttia, joten aika ei riitä kaikkeen.

Tiivistetysti “Murder Most Foul,” oli paljon parempi jakso kuin sen lähtökohdilta voi odottaa. Saahan siinä pääosan juuri ne asiat ja henkilöt, jotka minua vähiten kiinnostuivat. Kolme ja puoli tähteä.