Kummittelua Amerikan takamailla-American Horror Storyn tyyliin

American Horror Storyn kuudes kausi, Roanoke, sijoittuu Amerikan takamailla sijaitsevaan kummitustaloon. Kausi poikkeaa hyvällä tavalla totutusta ja onkin yksi sarjan parhaista.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia American Horror Story: Roanoken tapahtumista.

Menetettyään vielä syntymättömän lapsensa Matt (”oikea” André Holland/”näytelty” Cuba Gooding Jr.) and Shelby Miller (”oikea” Lily Rabe/ ”näytelty” Sarah Paulson) päättävät muuttaa North Carolinaan, Mattin kotiosavaltioon. He eivät tiedä, että heidän ostamansa rauhalliselta vaikuttava maalaiskartano on mystisesti kadonneet Roanoke-yhteiskunnan mailla, eivätkä yhteiskunnan asukkaat pidä tunkeilijoista.

Ei mene aikaakaan kuin talossa alkaakin tapahtua kummia. Shelby oli hukkua kylpyammeeseen, pihalta löytyy lahdattu sika ja taivaaltakin sataa hampaita. Poliiseista ei ole apua. Niinpä he kutsuvat paikalle myös Mattin ex-poliisi siskon Leen (”oikea” Adina Porter/”näytelty”Angela Bassett), jolla on taakkanaan omat ongelmansa niin huumeiden kuin tyttärensä huoltajuuden kanssa.

Yllä oikea Shelby

 Kausi on tehty rikosdokumentti muotoon. Joskus ääneen päässevät niin sanotut oikeat versiot, mutta suuremmaksi osaksi näemme tapahtumien näyteltyjä versioita. Tässä on ilmiselvä ongelma. Katsojat tietävät, että päähenkilöt tulevat selviytymään, mikä syö kauhua aika lailla. Kauden toinen puolisko kuitenkin korjasi asian. Ja hyvin korjasikin.

Ei käy järkeen, että pidän American Horror Storysta näinkin paljon, jos ei ole jopa paras. Kauden tyyli on monella tapaa kuin suoraan supersuositusta The Blair Witch Projectista, eikä kyseiset elokuvat ei ole koskaan kiinnostanut minua, ainakaan tarpeeksi niiden katsomiselle. Totta se kuitenkin on. Kausi taitaakin kuuluu sarjan parhaimpien joukkoon, jos sei ole jopa paras.

American Horror Storylla on jo parin kauden aikana ollut ongelma. Sarja toistaa tuttua kaava, minkä vuoksi katsojat, minä ainakin, on jo tottunut kaikkeen sen tarjoamaan. Niinpä sarjan on enää mahdoton shokeerata. Tämä on iso miinus sarjalle, joka menestyy suuremmaksi osaksi juuri shokkiarvonsa ansiosta. Muutenkin sarja oli pelannut jo kaikki korttinsa, eikä se enää pystynyt tarjoamaan mitään uuta. 

Kuudes kausi korjasi ongelman ja niin tehdessään sytytti minun viime kausilla hiljakseen hiipuneen innostukseni sarjaa kohtaan. Kaikki eivät ole yhtä innoissaan muutoksista, varsinkaan sarjan vannoutuneet fanit. Itse en ole niihin kuulunut, en faneihin kuin muutosvastarintaisiin. Luultavasti siksi, että kauhugenre ei ole koskaan ollut lähellä sydäntäni.

Faneille kausi tarjosi herkkua muussa muodossa. Se nimittäin viittasi aikaisempiin kausiin enemmän kuin yksikään toinen kausi on koskaan tehnyt. Tuttuja hahmoja vilahtikin enemmän kuin tarpeeksi. Sitä paitsi, sarja kyllä tarjosi myös jotain vanhaa. Tekijät olivat tosiaankin tajunneet, mikä toimii ja mikä ei ja luonnollisesti keskittyneet siihen toimivaan.

Mikä sitten teki kaudesta niin hyvän? Sen kauhutalo oli visuaalisesti kaunis ja samalla myös pelottava. Jännitystä pidettiin hyvin yllä. Aikaisemmista kausista poiketen myös kuolemalla oli väliä, joten päähenkilöiden puolesta jännitti ihan eri lailla. Myös dokumentti muoto auttoi jännityksen luomisessa, sillä se antoi illuusion siitä, että sarjan tapahtumat olisivat tapahtuneet myös oikeasti.

Kausi ei myöskään ollut liian ennalta-arvatta, vaikka jotain asioita pystyi arvaamaan jo etukäteen. Pidin siitä, että päähenkilöt käyttäytyivät kuin oikeat ihmiset. He eivät myös pysyneet puhtaina pulmusina loppuun asti, mikä oli kiinnostavaa. Mustavalkoisuus on tylsää, harmaat alueet kiinnostavia. Teurastaja (Kathy Bates) oli sellaiseksi erittäin vaikuttava, kliseisyydestään huolimatta.

American Horror Story: Roanoke ei ollut läheskään täydellinen. Minua ärsytti erityisesti se, että päähenkilöt tekivät tyhmiä virheitä, tyhmien virheiden perään. He melkein ansaitsivat kuolla, niin tylyltä kuin se voi kuulostaakin. Sentään he tajusivat tehdä jotain, mitä kaikki kauhuelokuvien hahmot eivät: soittaa poliisille. He eivät kuitenkaan tajunneet tehdä sitä ilmiselvintä eli lähteä kauas talosta.

Päähenkilöissä on muutakin vikaa. Heistä oli erittäin hankala välittää. He eivät olleet erityisen pidettäviä, sympaattisia tai samaistuttavia. Sen sijaan tylsiä he olivat, sarjan kausien päähenkilöistä tylsimpiä. Edes Shelbun ja Mattin mukamas eeppinen rakkaus ei jaksanut kiinnostaa. Leen ja Shelbyn vastakkaisasettelusta olisi voinutkin saada jotakin, mutta se jätettiin vähälle huomiolla.

Tässä hyvä esimerkki

Polkin perhekään ei onnistunut tekemään minkäänlaista vaikutusta, edes kiduttaessaan päähenkilöitä ja se on jo paljon sanottu se. Sarjan kuvaustyylissäkin oli omat vakavat ongelmansa. Lisäksi useissa kohtauksissa oli pimeyden takia vaikea nähdä yhtään mitään. Myös kameran tärinä haittasi katsomista. Tv-sarjat ovat hyvin visuaalinen taidemuoto, joten tällaisilla asioilla on hyvin paljon väliä.

Kausi olisi myös voinut loppua jakso aikaisemmin. Finaali oli jotenkin turhanoloinen, vaikka sillä hetkensä olikin. Esimerkiksi Asylumistä tutun Lana Winterssin paluu sarjaan sekä alun paleyfest klippi. Talosta oltiin päästy jo vapaaksi, tai suurimman osan tapauksessa ehdittiin jo kuolla. Tapahtumien jälkipesu ei sitten ollutkaan läheskään niin mielenkiintoista, tai tarpeellista, katsottavaa.

Tiivistetysti American Horror Story Roanoke tarjosi jotain uutta vanhaan formaattiin, hyvin tuloksin. Se oli epätäydellisyydestään huolimatta American Horror Storya parhaimmillaan. Neljä ja puoli tähteä.