Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia Pimeää ainetta-kirjan juonesta.
Fysiikanopettaja Jason Dessen elää tavallista elämää vaimonsa Danielan ja teinipoikansa Charlesin kanssa. Eräänä iltana hänet kidnapataan salaperäisen miehen toimesta ja laitetaan tajuttomana miestäkin salaperäiseen koneeseen. Kun Jason herää, maailma ja enne kaikkea hänen elämänsä näyttää toisenlaiselta. Yhtäkkiä hän onkin maailman kuulu, perheetön, fyysikko. Mitä oikein on tapahtunut?
Scifi on minulle vieraampi genre, minkä vuoksi en yleensä tartu sen genren kirjaan ihan ensimmäiseksi. Olen kyllä lukenut sitäkin jonkin verran ja jotkin lajityypin kirjat vain nappaavat enemmän kuin toiset. Yleensä minuun uppoaa ne kirjat, jotka sekoittavat tyyliään muiden lajityyppien, kuten Blake Crouchin maailman maineeseen nostanut Wayward Pines.
Näissä kahdessa kirjassa, Wayward Pinesissa ja Pimeässä Aineessa, onkin jonkin verran samaa, kuten geneerinen päähenkilö, jonka motiivina on perheidyllin palauttaminen, nopeasti selviävä mysteeri, kaunis ja ah niin ymmärtäväinen vaimo, jota päähenkilö ei olisi ansainnut, vaimo, tylsä teinipoika sekä omalaatuinen, mutta niin tutulta vaikuttava, maailma.
Lajityypiltään Pimeää Ainetta oli pikemminkin scifielementeillä höystetty trilleri tai ehkäpä jopa rakkaustarina kuin scifitarina. Pääosan sai päähahmo ja hänen niin sisäinen kuin ulkoinenkin kamppailunsa löytääkseen ties kotiin. Tiedekin mainittiin, mutta se ei saanut niin suurta roolia kuin olisi voinut. On maku asia, pitääkö tätä hyvänä vai pahana asiana. oma suhtautuminen asiaan on neutraali.
Keskiössä olevaa mysteeriä ei ollut vaikea arvata, mikä teki kirjan alusta hivenen tylsän. Se kun keskittyi lähes kokonaan mysteerin selvittämiseen. Kirjan mielenkiintoisin osuus oli keskellä, jolloin vierailtiin eri rinnakkaistodellisuuksissa. Olisinkin toivonut, että osuuteen olisi käytetty enemmän aikaa. Kiinnostavin rinnakkaistodellisuus oli hyvin futuristinen Chigaco, mutta siellä oltiin hyvin lyhyen aikaa.
Loppu oli ihan kohtuullisen onnellinen, mutta myös epäuskottava. Ei niinkään scifielementtien kuin tunnepuolen takia. Ihmiset, lähinnä Daniela ja muut Jasonit, tekivät hyvin epäuskottavia ratkaisuja. Esimerkiksi päätös, että kirjan päähenkilö Jason on se ainoa oikea, ainakin perheelleen, ratkaisin Jasonin sisäisen ongelman vähän turhankin kätevästi.
Kirjasta saisi hyvän elokuva, ehkä jopa minisarjan. Itseasiassa se on kuin kirjoitettu juuri elokuvasovitusta silmällä pitäen. Liikaakin. Sony Pictures osti kirjan oikeudet vuonna 2014, joten elokuva siitä luultavasti tehdäänkin. Blake Crouchin kirjoitustyyli ei olekaan kaikille mieleen. Esimerkiksi miksi joidenkin niinkin arkisten asioiden kuin lamppu tai popcorn pitäisi saada oma rivi?
Jason Dessen oli hahmona äärimmäisen samaistuttava, jos sattuu olemaan perheellinen mies tai niin ainakin luulen, mutta ei mitenkään erityinen. Samanlaisia hahmoja mahtuu kaksitoista tusinaan. Pidin kyllä hahmosta ja häntä oli vielä helppo sympatisoidakin, mutta en haluaisi olla hän tai edes hänen kaltaisensa. Toisaalta kyseisenkaltainen hahmo sopii kirjan astetta realistisempaan tyyliin.
Muut Jasonin perheen jäsenet olivat enemmänkin unelmia kuin oikeita henkilöitä. Erityisesti Daniela oli vain ihanne. Täydellinen vaimo, joka pitää saada takaisin keinolla millä hyvänsä. Muilla sivuhahmoilla, kuten Jasonia henkensä kaupalla auttaneella Amandalla, ei ollut persoonallisuutta senkään vertaa. Heidän ainut tarkoitus oli pitää juonta liikkeellä.
Kidnappaaja eli toisen maailman Jason, en näe syytä kaikille lukijoille ilmiselvää peittää asiaa, oli kusipää, eikä edes mitenkään kiehtovalla tavalla. Hänen juonensakin oli älytön niin älykkäälle miehelle. On pakko olla helpompiakin ja ennen kaikkia moraalisempia tapoja saada Daniela ja perhe itselleen. Tapoja, jossa hän lisäksi olisi voinut pitää asemansa tiedeyhteisön huipulla.
Tiivistetysti Pimeää ainetta tarjoaa varsin viihdyttävän lukuelämyksen muillekin kuin scifin himolukijoille. Wayward Pinesin veroinen se ei kuitenkaan ollut. Neljä tähteä.
Scifi on minulle vieraampi genre, minkä vuoksi en yleensä tartu sen genren kirjaan ihan ensimmäiseksi. Olen kyllä lukenut sitäkin jonkin verran ja jotkin lajityypin kirjat vain nappaavat enemmän kuin toiset. Yleensä minuun uppoaa ne kirjat, jotka sekoittavat tyyliään muiden lajityyppien, kuten Blake Crouchin maailman maineeseen nostanut Wayward Pines.
Näissä kahdessa kirjassa, Wayward Pinesissa ja Pimeässä Aineessa, onkin jonkin verran samaa, kuten geneerinen päähenkilö, jonka motiivina on perheidyllin palauttaminen, nopeasti selviävä mysteeri, kaunis ja ah niin ymmärtäväinen vaimo, jota päähenkilö ei olisi ansainnut, vaimo, tylsä teinipoika sekä omalaatuinen, mutta niin tutulta vaikuttava, maailma.
Lajityypiltään Pimeää Ainetta oli pikemminkin scifielementeillä höystetty trilleri tai ehkäpä jopa rakkaustarina kuin scifitarina. Pääosan sai päähahmo ja hänen niin sisäinen kuin ulkoinenkin kamppailunsa löytääkseen ties kotiin. Tiedekin mainittiin, mutta se ei saanut niin suurta roolia kuin olisi voinut. On maku asia, pitääkö tätä hyvänä vai pahana asiana. oma suhtautuminen asiaan on neutraali.
Keskiössä olevaa mysteeriä ei ollut vaikea arvata, mikä teki kirjan alusta hivenen tylsän. Se kun keskittyi lähes kokonaan mysteerin selvittämiseen. Kirjan mielenkiintoisin osuus oli keskellä, jolloin vierailtiin eri rinnakkaistodellisuuksissa. Olisinkin toivonut, että osuuteen olisi käytetty enemmän aikaa. Kiinnostavin rinnakkaistodellisuus oli hyvin futuristinen Chigaco, mutta siellä oltiin hyvin lyhyen aikaa.
Loppu oli ihan kohtuullisen onnellinen, mutta myös epäuskottava. Ei niinkään scifielementtien kuin tunnepuolen takia. Ihmiset, lähinnä Daniela ja muut Jasonit, tekivät hyvin epäuskottavia ratkaisuja. Esimerkiksi päätös, että kirjan päähenkilö Jason on se ainoa oikea, ainakin perheelleen, ratkaisin Jasonin sisäisen ongelman vähän turhankin kätevästi.
Kirjasta saisi hyvän elokuva, ehkä jopa minisarjan. Itseasiassa se on kuin kirjoitettu juuri elokuvasovitusta silmällä pitäen. Liikaakin. Sony Pictures osti kirjan oikeudet vuonna 2014, joten elokuva siitä luultavasti tehdäänkin. Blake Crouchin kirjoitustyyli ei olekaan kaikille mieleen. Esimerkiksi miksi joidenkin niinkin arkisten asioiden kuin lamppu tai popcorn pitäisi saada oma rivi?Jason Dessen oli hahmona äärimmäisen samaistuttava, jos sattuu olemaan perheellinen mies tai niin ainakin luulen, mutta ei mitenkään erityinen. Samanlaisia hahmoja mahtuu kaksitoista tusinaan. Pidin kyllä hahmosta ja häntä oli vielä helppo sympatisoidakin, mutta en haluaisi olla hän tai edes hänen kaltaisensa. Toisaalta kyseisenkaltainen hahmo sopii kirjan astetta realistisempaan tyyliin.
Muut Jasonin perheen jäsenet olivat enemmänkin unelmia kuin oikeita henkilöitä. Erityisesti Daniela oli vain ihanne. Täydellinen vaimo, joka pitää saada takaisin keinolla millä hyvänsä. Muilla sivuhahmoilla, kuten Jasonia henkensä kaupalla auttaneella Amandalla, ei ollut persoonallisuutta senkään vertaa. Heidän ainut tarkoitus oli pitää juonta liikkeellä.
Kidnappaaja eli toisen maailman Jason, en näe syytä kaikille lukijoille ilmiselvää peittää asiaa, oli kusipää, eikä edes mitenkään kiehtovalla tavalla. Hänen juonensakin oli älytön niin älykkäälle miehelle. On pakko olla helpompiakin ja ennen kaikkia moraalisempia tapoja saada Daniela ja perhe itselleen. Tapoja, jossa hän lisäksi olisi voinut pitää asemansa tiedeyhteisön huipulla.
Tiivistetysti Pimeää ainetta tarjoaa varsin viihdyttävän lukuelämyksen muillekin kuin scifin himolukijoille. Wayward Pinesin veroinen se ei kuitenkaan ollut. Neljä tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti