Tervetuloa takaisin Harley Freaking Quinn!

Vahva ensimmäinen kausi nosti Harley Quinnin-animaation lajityyppinsä parhaimmistojen joukkoon. Erinomainen toinen kausi puolestaan piti sarjan siellä tiukasti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Harley Quinnin kummastakjin tulevasta kaudesta!



Jokerin (äänenä Alan Tudyk) pahojen suunnitelmien seurauksena Gotham tuhoutui melkein täysin. Tämä sai presidentin toteamaan kaupungin olevan lopullisesti pelastuksen ulkopuolella ja erottamaan kaupungin Yhdysvalloista. Kun  oikeuden puolustajat vielä pyyhkäistiin pelilaudalta, kaupunkia kansoittamille superrikollisille tuli elämänsä tilaisuus ottaa kaupungin hallinta itselleen.

Harley Quinnia (äänenä Kaley Cuoco) ei kuitenkaan kiinnosta valtaa nousu ja siihen liittyvät velvollisuudet, vaan hän keskittyy lähinnä kaaoksesta nauttimiseen. Kun kaupunki on sitten jaettu superrikollisten kesken ja Harleyn kummppaneineen huomaa voivansa menettää vasta saamansa vapauden uuden vapautensa, hän nousee vihdoin taistelemaan kaupungin kruunusta. Onko se kuitenkin jo liian myöshäistä?

Otin Harley Quinnin toisen kauden vastaan isojen odotusten saattelemana, olihan sen ensimmäinen kausi niin harvinaisen loistava. En joutunut joutunut pettymään. Pidin enemmän ensimmäisestä kaudesta, kaupunkianarkia kuin ei koskaan ole kuulunut lempisarjan aiheeksi, mutta toinen ei paljon huonommaksi jäänyt. Kaikki, mikä oli hyvää ensmmäisellä kaudella, oli sitä kyllä myös tällä toisella, eikä uusissa lisäyksissäkään ollut valittamista.

Pidin jokaisesta kaudella esitetystä jaksosta, jopa omasta mielestäni kauden huonoimmasta eli Batmanin toipumiseen keskittyvästä "Batman's Back Man"-jaksosta. Suosikkejani oli kuitenkin sekä Harleyn ja Jokerin, että Harleyn ja Ivyn ensitapaamista kertaava "All the Best Inmates Have Daddy Issues" sekä Ivyn polttarijakso "Bachelorette".



Harley Quinn oli edelleen erittäin hauska sarja. Ominaisuus, joka vei sen DC:n supersankari,- tai tässä tapauksessa roistosarjojen kärkikastiin tai jopa kärkeen. Enkä suinkaan sano tätä kevyesti. Kuuluuhan niihin muun muassa juuri itsekin toisen kauden aloittanut, huippuhauska ja huippu kaikkea muutakin hyvää, Doom Patrol.

Sarja tarjosi myös  jälleen kerran hyvinkin graafista toimintaa, joista verisemmistä vastaa hieman yllättäen lupsakka King Shark (Sharkista (äänenä Ron  Funches). Muutenkin kaudesta oli lapsiystävällisyys kaukana, mutta jos on siinä mennyt jo niin pitkälle, että lukee toisen kauden arvosteluja, niin siinä ei ole mitään uutta.


Kauden juoni jätti Harleyn ja Jokerin draaman taakseen, vaikka Jokeri ei olekaan sarjasta mihinkään hävinnyt. Häneen liittyi yksi kauden parhaista, joskin kieltämättä myös kliseisimmistä, tvisteistä. Pääosan vei kuitenkin Harleyn ja muiden roistojen keskenäinen valtakamppailu, joka sai myös eloonjäämiskamppailun piirteitä.

Sarjan versio hahmoista, erityisesti tällä kaudella Harley Quinnista itsestään, pysyi edelleen suosikkeinani. Ei sillä, että olisin niistä muista juuri nähnyt. Itselläni kun on Justice Legue sarjakuvat lukematta ja animaatiot katsomatta. Hahmojen hyvyyttä, ja enemmänkin, lisäsi vielä se, että ääninäyttelijät oli valittu nappiin. He kaiki osasivat asiansa.



Harley kasvoi kaudella hahmona paljon, eniten koko sarjan hahmoista. Se ei tietenkään ooe mikään yllätys, kantaahan sarja hänen nimeään. Suosikkihahmoni oli kuitenkin edelleen Poison Ivy (äänenä Lake Bell), vaikka hänen storylinensa ei kuulunutkaan kauden parhaimpiin. Lähinnä siksi, että se keskittyi lähinnä hänen rakkauskuvioihinsa.

Clayface (äänenä myöskin Alan Tudyk) ei saanut juuri tekemistä kaudella, mikä on harmi, sillä pidän hahmosta erittäin paljon. Aina hauskasta King puolestaan oli kiva tietää lisää. Kite Man (äänenä Matt Oberg) puolestaan pysyi edelleen myöskin tylsänä, mutta herätti kuitenkin myös sympatiaa. Ja lisäksi mies jopa oli kaudella hyödyksikin.



Sarja keksi myös vihdoin sen, miten tohtori Psykosta (äänenä Tony Hale) tehtiin meilenkiintoinen hahmo, tekemällä hänestä paljon suuremman kaliiperin pahis kuin hänet on vielä kertaakaan sarjan historiassa nähty. Hänen ja erään legendaarisemman ja ainakin tässä sarjassa hauskimman superroiston yhden yhteistyötä olikin ilo seurata.

Batmania (äänenä Diedrich Bader) nähtiin huomattavasti vähemmän. Syistä, jotka selviävät kauden aikana. Hänen sijaan järjestystä pitikin komisario Gordon (äänenä Chris Meloni) sekä uutena tuttavuutena hänen tytärensä Barbara Gordon/Batgirl (äänenä Briana Cuoco). Joskin huonolla menestyksellä, erityisesti ensimmäiseksi mainittun kohdalla.



Bargirlin lisäksi uusista tuttavuudesta huomionarvoisia oli legendaarinen roisto Mr. Freeze (äänenä Alfred Molina), joka niin sanotun Injustice Leguesta ainoana sai sympatiaa osakseen. Myös muut tunnetut DC:n hahmot, kuten cooleista coolein Catwoman (äänenä Sanaa Lathan), tekivät cameot, mutta ne jäivät suhteellisen pieneksi.

Vielä ei ole varmaa, saako Harley Quinn kolmannen tuotantokauden. Olisi ihme, jos ei, osoittautuihan sarja hyvin suosituksi. Televisioihmisistä ei voi kuitenkaan koskaan tietää. Olisi suuri harmi, jos näin ei tapahtuisi. On sarja kuitenkin sen verran hyvä. Sentään kausi ei loppunut clifhangeriin. On sekin jo nykytelevision aikakaudella jotain.

Tiivistetysti Harley Quinnin toinen kausi oli melkein täydellisen supersankarisarjan melkein täydellinen kausi. Tämän paremmaksi on paha mennä. Täydet viisi tähteä!

Avatareista hassumman matka alkaa

On olemassa sarjoja, jotka ovat niin suosittuja ja saaneet niin paljon kehuja, että ne on vaan pakko katsoa. Sellainen on myös animaatioiden kruunamaton kuningas, Avatar: The Last Airbender.

Varoitu: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Avatar The Last Airbenderin ensimmäisestä kaudesta!



Maailma on jakautunut neljään osaan Tuleen, Veteen, Maahan ja Ilmaan. Jokaisella osalla on omat “benderinsa” eli yhden luettelemani  luonnon peruselementin hallitsijat. Maat olivätkin harmoniasssa keskenään, kunnes Tulimaa hyökkäsi ja aloitti sodan, jolle ei loppua näy. Sen voi pysäyttää vain yksi, kaikkien elementtien hallintaan pystyvä, avatariksi kutsuttava, Aang (äänenä Zachary Tyler Eisen).

Ennen Tulimaata vastaan käymistä pojan pitää kuitenkin oppia kaikkien elementtien hallinta. Hänkun on oppinut niistä vain kotimaansa luonnonvoiman eli ilman hallinnan. Lisäksi häntä jahtaa Tulimaan karkoitettu prinssi Zuko (äänenä Dante Basco). Apuna toimivat veden hallintaa harjoitteleva bender Katara (äänenä Mae Whitman) ja hänen taistelutaidoissa ansioitunut veljensä Sokka (Äänenä John DeSena).



Avatar The Last Airbender on niitä sarjoja, joista tietävät kaikkii ja jolla on oma vankka fanikuntansa. Itseltäni se on kuitenkin mennyt ohi. Suomessa kuin sarjaa ei olla juuri esitetty, enkä ole tullut jostain syystä katsoneeksi sitä muutenkaan. Nyt päätin kuitenkin korjata asian, mistä olenkin iloinen. Sarja on yksi parhaista, jos ei jopa paras, näkemistäni animaatiosarjoista.

Iso osa sen viehätystä kuuluu itse pääosalle eli Angille ja muutenkin maailmaa täyttäneille, moniulotteisille hahmoille. Pidin myös sarjan huumorista. Vaikka se sopikin myös lapsien makuun, luonnollisesti, niin epäkypsää se ei ollut. Sitä paitsi sarja osasi myös vakavoitua, mikä tekikin siitä aikuisillekin sopivan. Kaiken tämän vielä kruunasi tekijöiden asiantunteva kädenjälki.



Avatarin maailman rakennus oli huippuluokaa. Maailma oli kiehtova ja omalaatuinen, mutta myös tarpeeksi tutunoloinen, jotta siihen pääsi helposti sisään. Sen magic system, tai suomalaisittan taikuussysteemi,oli uniikki, yksinkertainen ja cooli. Jo sitä siksi voi sanoa, sillä luonnonvoimien hallinta, bending, niin kuin sitä sarjan maailmassa kutsutaan, ei ole varsinaisesti takuutta.

Ensimmäisen kauden juoni oli varsin yksinkertainen, Aang ja kumppanit matkustivat Pohjoisnavalleoppimaan vedenhallintaa. Se kyllä kantoi jo pitkälle, varsinkin kuin matkan varrella näimme kaikenlaista kiinnostavaa. Kuitenkin se tarkoitti myös sitä, että kaudesta löytyi myös jonkin verran  täytejaksoja. Tämä ei kuitenkaan juuri haitannut, sillä ne toimivat puhtaasti hahmon,- ja maailmankehityksen kannalta.



Kaudella käsiteltiin lapsille kohdennetuksi sarjaksi hyvin aikuismaisia ja painavia teemoja, kuten kansanmurhia, sukupuolirooleja, uudelleensyntymistä ja totalitarismia. Saarnaamaan sarja ei kuitenkaan mennyt. Teemojen takia voi tuntua yllättävältä, että  kausi oli myös erittäin hauska, paikka paikoin suorastaan komedia. Kauden aikana sainkin myös nauraa maha kippurassa.

Minulla ei ole pahaa sanottavaa muustakin animaatiossa, joskin sarjan isästä johtuen se ei ole aivan sitä, mihin nykyään ylletään. Kuitenkin jos sen ottaa huomioon, animointi oli laatutyötä. Erityisesti eri bending-tyylit olivat varsin vaikuttavaa katsottavaa, varsinkin kuin niihin oli lisätty vaikutteita myös oikeista kaksinkamppailulajeista. Ääninäyttelijöistä on myös vaikea öytää mitään valittamisen aihetta.



Aang oli helposti samaistuttava ja hassuudessaan pidettävä päähenkilö. Katara tarjosi sitä vakavampaa vastapainoa, mutta hänkään ei jäänyt hahmona tylsäksi. Sokalle annettiin lähinnä koomisen kevennyksen rooli, joskin hänkin alkoi jo pikku hiljaa kasvaa sen ulkopuolelle. Ryhmää täydensi vielä lentobiisoni Appa, joka toimi lähinnä kuljetusvälineenä kuin söpön eläimen rooli jäi lentolemuri Momolle.

Sivuhahmoista eniten tärkeimmät olivat karkoitettu tuliprinssi Zuko ja hänen leppoisa enonsa Iroh (äänenä Mako Iwamatsu). Zuko oli hahmona hyvä, joskaan en vielä ainakaan toistaiseksi pitänyt hänestä niin paljon kuin suurin osa nettikansasta. Sen verran vähän hänestä tiedetään. Iroh-eno oli puolestaan sarjan pidettävin aikuinen, mutta hänestäkin tiedän vielä aika vähän.


Olen kuullut, että paras on vasta tulossa. Toista tuotantokautta, tai kirjaa, niin kuin sarja kausia kutsuu, pidetään nimittäin yleisesti sarjan parhaana. Vielä en tiedä, onko asia suinkaan näin. Katson toisen kaudenkin johonkin tahtiin, joten sitten se selviää. Arvostelu siitä tulee sitten 
aikanaan. Stay tuned! Niin kuin ne Amerikan ihmemaassa sanovat.

Tiivistetysti Avatar The Last Airbender erinomaisesti jokaisella elementillään, pun intendet. Ei olekaan ihme, että se pärjää hyvin parhaiden animaatiosarjojen listoilla. Täydet viisi tähteä!

Valokeilassa Jeffrey Epstein, sikarikas sika

Aina joskus löytyy dokumentteja, jotka ovat ihan yhtä mielenkiintoisia kuin fiktiokin. Sellainen on myös nyt arvostelemani Netflixin Jeffrey Epstein: Filthy Rich.

Vielä vuosi tai pari sitten nimi Jeffrey  Epstein ei kertonut suurelle yleisölle mitään. Nykyään harva nimi on kuitenkin yhtä pahamaineinen kuin muun muassa alaikäisten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja seksin myymiseen syyllistyneen sijoitusmogulin. Kiinnostusta lisää vielä se, että kyseinen ihmishirviöllä oli yhteyksiä monen alan silmiintekeviin.

Niinpä oli melkeinpä itsestään selvää, että miehestä ja kaikesta hänen tapaukseensa on tulossa kasapäin dokumentteja. Ensimmäinen niistä on Netflixin neliosainen Jeffrey Epstein: Filthy Rich. Se keskittyikin käsittelemään Epsteinin rikoksia sekä uhrien, että niitä tutkivien näkökulmasta. Ja kysymystä siitä, kuinka mies selvisi käytännössä rangaistuksetta koko tämän ajan. Itse Jeffrey  Epstein jäi puolestaan katsojalle vieraaksi.

Katson nykyään suhteellisen vähän dokumentteja. Viimeisin oli Tiger King, mutta se olikin dokumenttina ainoa laatuaan. En kuitenkaan siksi, etten pitäisi niistä. Kuitenkin etsiessäni itselleni katsottavaa törmäsin neliosainen Jeffrey Epstein: Filthy Richiin. Koska tapaus kiinnosti minua jonkin verran, niin päätin ainakin antaa dokumentille mahdollisuuden.

Dokumentti olikin erittäin mukaansatempaava ja aiheensa vuoksi hyvin mielenkiintoinenkin. Samalla kannattaa myös ottaa huonon, ettei sarja sovi kaikkein herkimmille, sillä siinä kuvaillaan Epsteinin tekemiä rikoksia hieman yksityiskohtaisemmin. Niiden kauheuksilla ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään kaunistella.

Juonellisesti dokumentti seurasi suurin piirteistä aikajanaa, aloittaen Epsteinin ensimmäisistä rikoksista ja lopettaen hänen kuolemaansa. Suurin piirteistä siksi, että aina välillä juoni pomppasi ajassa joko eteen tai taakse. Ei kuitenkaan niin, etteikö katsojat pysyisi mukana. Dokumentti oli kaikkea muuta kuin sekava.

Jeffrey Epstein: Filthy Richissä tapahtumia käytiin läpi monesta näkökulmasta. Oman äänensä sai esiin niin Epsteinin entiset työntekijät, miehen aikaisemmin tunteneet, uhrit ja moni muu. Tämä olikin dokumenttiin ehdottomasti suurin vahvuus, sillä se auttoikin antamaan tapauksesta monipuolisemman kuvan. 

Dokumentin ote vakava, ajoittain melkeinpä kliininen. Arvostan sitä, että dokumentti oli shokkiarvoon turvautumisen yläpuolella, enkä toivoisi, että se niin tekisikään. Varsinkin kuin tämä ei tarkoita sitä, että dokumentti olisi millään tasolla tylsä. Se ei ehkä ole läheskään yhtä värikäs kuin esimerkiksi Tiger King, mutta se ei vähennä sen arvoa.

Epsteinin puolustusasianajaja Alan Dershowitz

Asiaa auttaa vielä se, että dokumentti herätti myös tunteita. Se sai myös tuntemaan vihaa Epsteiniä ja kaikkia häntä rikoksissaan ja/tai niiden peittelyssä auttavia, oli kyseessä sitten häntä aktiivisesti auttava tai joku, joka tiesi hänen teoistaan, mutta ei tehnyt sille mitään, ja toki myös tuntemaan myötätuntoa uhreja kohtaan. 

Jos on seurannut  Jeffrey  Epsteinin juttua lähempään, dokumenttiin ei kannata tuhlata aikaa, sillä ei juuri uutta tietoa löydy. Itse en niihin kuulu, joten sainkin dokumentista jotain. Dokumentti olisi lisäksi kaivannut jonkin verran lisää syvällisyyttä. Se tyytyi kuvailemaan tapahtumia, analysoimatta sen niitä tarkemmin yhteiskunnallisesta tai muustakaan näkökulmasta.

Tiivistetysti Jeffrey Epstein: Filthy Rich on katsomisen arvoinen dokumentti, joskin tuskin viihdyttävin, mitä aiheesta tullaan tekemään. Kolme tähteä!

Lapsinero ja keiju yrittävät startata elokuvasarjan-laihoin tuloksin

Saman nimisiiin Eon Colferin kirjoihin perustuva Artemis Fowl-elokuva ei onnistunut toistamaan lähdeteoksensa taikaa. Elokuva osoittautuikin isoksi pettymykseksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Artemis Fowl-elokuvan ja pienemmässä määrin sen lähdeteoksena toimineen kirjasarjan juonesta!



Huippuälykkään ja sitäkin ylimielisemmän esiteini Artemis Fowlilla (Ferdia Shaw)äiti on kuollut ja isäkin, Artemis Fowl I (Colin Farrell), katoaa taivaan tuuliin. Avain miehen takaisin saamiseksi on hänen tutkimissaan keijuissa ja muissa satuolennoissa. Niinpä pojan suunnitelmiin kuuluu vangita yksi kyseisistä keijuista.

Epäonnekas uhri on keijujen ja muiden satuolentoina pidettävien kansoittamassa Haven Cityssä elävä poliisi Holly Short (Lara McDonnell). Hänellä on ongelmia omastakin takaa. Hänen edesmennyttä  isäänsä pidetään nimittäin maanpetturina hänen varastettunaan keijuille erittäin tärkeän Aculos-taikahärpäkkeen.



Luin nuorena Artemis Fowl-kirjoja. Ja miksipä en, ne ovat harvinaisen hyviä. Siksi olinkin innoissani kun sain kuulla, että kirjoista tehdään elokuva. Valitettavasti ne kokivat kuitenkin saman kohtalon kuin rakastettu nuorten fantasiakirjasarja Percy jakson eli toisin sanoen joutuivat antamaan nimensä elokuvalle, joka ei tuo heille minkäänlaista oikeutta.

En silti sanoisi, että Artemis Fowl-elokuva olisi huonokaan. Ehkä hieman sieluton ja sekava, mutta ei huono. Ihan peruskoko perheen elokuvana se olikuitenkin  ihan mukiinmenevä, ehkä jopa enemmänkin. Artemis Fowl-kirjat kannattaakin leffaa katsellessa unohtaa kokonaan. Varsinkaan kuin elokuva ei edes yrittänyt olla uskollinen lähdemateriaalille.



Elokuvaa olisi saattanut auttaa, jos se olisi ollut vähän pitempi. Silloin enemmän aikaa olisi voitu käyttää maailman ja kaiken siihen liittyvän näyttämiseen, ei pelkästään kertomiseen. Erityisesti Haven Cityyn olisi ollut kiva tutustua paremminkin, keskittyhän koko elokuvan paras osa juuri siihen. Myös loppu olisi tarvinnut paljon enemmän aikaa. Nyt se tuntuu turhan kiirehdityltä.

Pääosa eli Artemis Fowl  oli se suurin pettymys. Disney taisi ajatella, että elokuvan pääkohderyhmä,toisin sanoen lapsiperheet, eivät haluaisi nähdä ylimielistä ja moraalisesti arveluttavaa rikollisneroa päähenkilönä, joten he olivat vesittäneet hahmon samaistuttavampaan, mutta paljon tylsempään, väärinymmärrettyyn neroon. Asiaa ei auttanut se, ettei häntä näyttelevä
Ferdia Shaw ollut roolissaan erityisen hyvä.



Onneksi Holly Short oli hahmona paljon parempi, jopa koko elokuvan valopilkku. Pidin topakasta ja periksiantamattomasta keijusta heti. Olisinkin ollut tyytyväinen, jos koko elokuva seuraisikin vain hänen seikkailujaan. Kuin kirsikkana kakun päällä häntä näyttelevä Lara McDonnellkin hoiti hommansa enemmän kuin kunnialla kotiin.

Ihanteellisessa maailmassa rämä oliski se kohta, johon olisin kertonut, että kaksi toimi vielä paremmin toistensa kanssa kuin yksi, mutta näin ei ollut. Ei heissä umppaneina mitään vikaa ollut, mutta ei myöskään mitään erityisen kehuttavaakaan. Lisäksi suhteen nopea ja yhtäkkinen alku toi ihan liikaa mieleen Batman vs. Supermanin pahamaineinen "Martha"-kohtauksen.



Sivuosat hoitivat myös roolinsa kotiin, joskin ainut positiivisesti mieleen jäävä olikin Josh Gadin maata kaivava kääpiö Mulch Diggums. Se oli erityisen pettymys, sillä elokuva oli täynnä huippuluokan nimiä, kuten Colin Farrell, Nonzo Anozie ja jopa dame Judi Dench. Silkkaa huippunäyttelijöiden tuhlausta sanon minä.

Melkein Artemis Fowlin kaltaiseksi pettymykseksi osoittautui pyös elokuvan roisto, varjomaisena hahmona näyttäytynyt kliseekimppu Opal Koboi (äänenä  Hong Chau, fyysisesti useammankin näyttelijän tulkitsema). Pelkästään elokuvaa katsomalla ei uskoisi, ettäkirjoissa roisto on erittäin viihdyttävä.



Elokuva petaa jatko-osaan. Saa nähdä, tuleeko sitä. Juuri nyt ei näytä hyvältä. Esimerksiki Rotten Tomatoessa kriitikoista vain 10 % piti elokuvasta ja katsojistakin vain 22%. Suurempi mysteeri on vielä sekin, katsonko minä kyseisen jatko-osan, mikäli se tehdään. Nyt vastaisin, että en, mutta toisaalta voi olla, että katson sen ihan vain uteliaisuudesta.

Tiivistetysti mikään Artemis Fowl-leffa ei ole mikään tuleva Harry Potter, kaukana siitä. Kuitenkin täysin korjauskelvoton se ei ole. Kaksi ja puoli tähteä!

Villin Lännen robotttien kapina

Huippusuositun ja huippushyvän Wesworldin toinen ja kolmas kausi eivät yltäneet ihan sen ensimmäisen kauden tasoa. Laatutelevisiota ne kuitenkin edelleen olivat.

Huomautus: Arvostelen tässä tekstissä sekä vielä arvostelematta jääneen toisen kauden kuin vasta jokin aikaa sitten loppuneen kolmanne kauden.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Westworldin toisesta ja mahdollisesti myös kolmannesta kaudesta!


Ei ole kulunut kovinkaan paljon aikaa siitä kuin Westworldin luoja ja johtaja, tohtori Ford (Anthony Hopkins) ohjelmoi vanhimman androidinsa Doloreksen  (Evan Rachel Wood) tappamaan itsensä. Miehen kuolema laukaisikin täysvaltaisen androidien kapinan ja teki Doloreksesta sen kiistattoman johtajan.

Kaikkia androideja ei kapinointi kuitenkaan kiinnosta, esimerkiksi Maevella (roolistaan Emmy-pystyn saanut Thandie Newton) on vain ja ainoastaa yksi tehtävä mielessään, tyttärensä etsintä. Hänkään ei kuitenkaan voi välttyä kapinan vaikutuksesta, joka laajenee kolmannella kaudella jo Westworldin ulkopuolellekin eli niin sanottuu oikeaan maailmaan.



Westworldista povattiin aikoinaan scifin Game of Thronesia. Sitä sarjasta ei kuitenkaan tullut, huolimatta siitä, että näiden kahden välillä jotain samankaltaista löytyykin. Sarja jäi täysin liian pinnalliseksi ansaitakseen kyseisen tittelin. Joka tapauksessa sarja on harvinaisen laadukas ja se kuuluukin scifisuosikkeihini. Ei ehkä ihan kärkeen, mutta kuitenkin.

Toinen kausi oli tasaisen hyvä, mutta siihen kuului myös jopa sarjan mittapuulla harvinaisen hyvä jakso, Akane no Mai. Siinä maeve seikkailee samuraita ja muita Japanin historian Edo-kaudesta tuttuja hahmoja vilisevässä Shōgunworldissä. Kolmas kausi ei ihan samantasoista jaksoa tarjonnut. Lähemmäksi pääsi tekoCharlotten elämään tutustuva The Absence of Field.




Westworldin teema on sama kuin ensimmäisellä kaudella, vapaa tahto. Toisella kaudella vaan kysymys ei enää ole siitä, onko androidilla sitä, vaan siitä, mitä he sillä tekevät. Kolmannella kaudella tuo teema laajenee ihmisiin, ihan lihaa ja verta oleviin. Silloin nimittään saamme selville, että hekään eivät ole niin vapaita kuin luulevat olevansa.

Tapahtumapaikoista Westworld on mielenkiintoisin ja siksi olinkin iloinen, että siihen päästiin tutustumaan toisella kaudella enemmän ja monipuolisemmin. Ensimmäinen kausi kuin keskittyi vain ja ainoastaan siihen lännen puoleen. Niin sanottu ihmisten maailma puolestaan ei, ainakaan toistaiseksi, ole onnistunut vakuuttamaan minua.


En vielä välittänyt kun sitä länkkäripuolta vähennettiin toisella kaudella, eihän se kuulu millään mittapuulla lempigenreihini, mutta en olisi toivonut sitä pudotettavan kokonaan. Se nimittäin antoi sarjalle sen oman persoonallisen tyylin. Onneksi ainakin itseäni se scifipuolikin jaksoi kiinnostaa, joten menetys ei suinkaan sarjaa pilannut.

Toteutus oli jälleen kerran huippuluokkaa, kummallakin kaudella. Erityisesti mitä tulee visuaaliseen ilmeeseen. Ihme tämä ei ole, sillä juuri kaunis pinta on ollut sarjan yksi suurimmista vahvuuksista ensimmäisestä kaudesta alkaen. Sarjan suurin vahvuus oli kuitenkin sen huippuluokkaisissa näyttelijöissä. Valitettavasti käsikirjoitus ei aina ylennyt heidän tasolleen.

Maeve pysyi edelleen parhaana hahmona, vaikka kolmannella kaudella hän jäikin melkein tyystin sivuun. Doloreksesta puolestaan oli joskus vaikea pitää, varsinkin toisella kaudella, mutta kolmatta kautta loppuun mentäessä hänkin kasvoi tekopyhän kapinajohtajan roolistaan joksikin paljon sympaattisemmaksi.

Sarjassa esiintyy niin monia hahmoja, että heitä on turha ruveta esittelemään. Niinpä menen vain tärkeimpiin sivuhahmoihin. Bernard (Jeffrey Wright) puolestaan pysyi sympaattisempana, joskaan ei kovin mielenkiintoisena hahmona. Häntä mielenkiintoisempi oli kolmannella kaudella tarinaan ihan kunnolla mukaan päässyt Charlotte (Tessa Thompson).



Samalla kaudella nähtiin myös yksi mainitsemisen arvoinen uusi hahmo, sarjan vähiin samaistuttaviin ihmishahmoihin liittyvä perusjamppana elämäänsä elänyt sotaveteraani Caleb (Breaking Badin Aaron Paul). Kummallakin kaudella esiintynyttä Miestä mustissa (Ed Harris) on puolestaan taas kiva vihata.

Toisesta kaudesta ei juuri roistoja löytynyt, jos siinä esiintyviää toinen toistaan kamalampia ihmisiä ei lasketa sellaiseksi. Kolmannella kaudella roiston paikan otti rikas, ylimielinen ja valitettavasti persoonaton Serac (Vincent Cassel) jumalankaltaisen Rehoboam-tekoälynsä kanssa. Onneksi tylsää ja kliseistä pahista ei tulla näkemään enää neljännellä kaudella.



Westworldistä on tulossa neljäs kausi. En tiedä, milloin.  Arvioitu aika on kuitenkin vasta vuonna 2022. Katson kauden jokatapauksessa varmasti, joskaan en odota sitä niin innolla kuin toista kautta silloin aikoinaan. Toivottavasti olen väärässä, mutta ainakin nyt vaikuttaa että niin hyvä sarja kuin vielä onkin, niin sen parhaat päivät ovat auttamatta takana.

Tiivistetysti Westworld kuulu edelleen maailman parhaiden scifiesarjojen joukkoon. Tason laskettua tasaisesti kausi kaudelta en kuitenkaaan tiedä, että kuinka kauan. Toinen kausi ansaitsee neljä ja puoli tähteä, kolmas puolestaan neljä.

Harry Hole Vampyyrinmetsästäjä-Tai ainakin melkein

Jo Nesbøn Jano-romaani ei ehkä päädy miehen parhaiden teosten joukkoon, mutta kuuluu silti kirjailijansa tavoin pohjoismaiden dekkareiden kärkeen.

Varoitus:  Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia niin arvosteltavasta Jano-romaanista kuin mahdollisesti Jo Nesbøn  aikaisemmista teoksista!



Norjan legendaarisin, ja samalla pahamaineisin, poliisi Harry Hole on kääntänyt elämässä uuden lehden. Hän on jättänyt rikosten ratkaiseminen ja siirtynyt opettamaan Poliisikoulussa. Mies on jättänyt alkoholin. Elämänmuutos oli sen arvoinen, sillä niiden tilalla on hänen unelmiensa nainen, vaimo Rakel.

Tuo seesteisyys on kuitenkin uhattuna kun Norjaan ilmestyy uusi, uhriensa verta vampyyrien tapaan juova, sarjamurhaaja. Aluksi Holea ei juuri vampyristin jahtaaminen kiinnosta, mutta uhrien kasautuessa hänkään ei malta pysyä poissa, varsinkin kuin pian jahti saa paljon odotettua henkilökohtaisa piirteitä. Jano on Jo Nesbøn  11. romaani.

Luen suhteellisen vähän dekkareita, sillä vaikka pidänkin suurimmasta osasta lukemistani. Ne eivä kuitenkaan juuri vie minua mukaansa. Harvassa ovat sellaiset dekkarikirjailijat, joiden kirjoja otan, jos muitakin vaihtoehtoja on saatavilla. Niitä kirjailijoita, joiden kirjoja oikein odottaa on vielä vähemmän, vain yksi, Jo Nesbø.


Sille on syynsä. Jo Nesbø on kirjailijana havinaisen taitava. Pidän erityisesti hänen kuivasta huumoristaan. Hänen päähenkilönsä Harry Holekin on sellaiseksi harvinaisen hyvä, niin stereotyyppisenä kuin alkoholisoitunutta, mutta nerokasta, poliisia voisi pitääkin. Jännityksen luomisessa mies on myös harvinaisen kova.

Jano ei tuottanutkaan pettymystä miehen fanille tai muuten hänen kirjoistaan pitäville. Kirja ei ehkä ollut kirjailijan parhaita teoksia, esimerkiksi Lumiukko oli parempi (voi sen haukutusta elokuvaversiosta sanoa mitä muuta tahansa). Mutta se oli silti kaukana huonosta tai edes pelkästään hyvästä.



Kirjan juonikin oli täynnä yllättäviä käänteitä, jopa liikaa. Varsinkin lopussa oli jo vähän liiankin monta käännettä, joista ainakin yksi meni jo jopa saippuaoopperan. Tai Hollywoodilaisuuden, mikä tuntui hieman kummalta valinnalta aihevalinnastaam huolimatta suhteellisen maanläheiseen kirjaan. En ollutkaan ensimmäinen, jolle tuli mieleen, että ehkä lopulla pedataan tulevaa Jano-elokuvaa.



Vampiristit ovat myös aiheena harvinaisen mielenkiintoinen. Varsinkin kuin sarjamurhaajan psyyke kiinnostaa muutenkin minua. Aihe sekä siihen liittyvä veri ja graafiset murhat kuitenkin tarkoittavat myös sitä, että herkkänahkaiselle kirja ei sovi. Kauhuelementteihin kirja ei kuitenkaan missään vaiheessa tukeudu, mutta sen sijaan jännitystä siitä ei puutu.

Suurin osa hahmoista oli moniulotteisuudessaan realistisia. Harry Hole tietenkin eniten, mutta muutkin kyllä muitakin seurasi hyvin mielellään, erityisestivampiristin kiinniottamista johtavaa Katherina Bratt. Niin kiinnostava hänkään ei kuitenkaan ollut, ettenkö olisi toivonut Holen ilmestyvän kuvioihin mielummin enemmin kuin myöhemmin.



En paljasta yksityiskohtia Janon keskiössä olevasta sarjamurhaajasta, muuten kuin että nautin syvästi hänen näkökulmaan keskittyvistä kappaleistaan. Roisto, jonka nimeä en nyt paljasta, oli harvinaisen arvoituksellinen, moniulotteinen ja yllätyksellinen. Pidän häntä myös jokseenkin realistisenakin, metallihampaineen kaikkineen.

Lopuksi vielä mainitsen, että en suosittelisi Janoa ensimmäiseksi sarjan kirjaksi. Siinä viitataan edellisiin Harry Hole-kirjoihin, niinpä sarjaa lukemattomat Janosta siitä huomattavasti vähemmän irti. Mahdotonta kirjan seuraaminen ei kuitenkana ole muista kirjasarjan kirjoja lukemattomallekiin,sillä sen juoni on itsenäinen.

Tiivistetysti janoon upottaa hampaansa, kuvainnollisesti, mielellään. Sen verran taattua Jo Nesbø-laatua se on. Neljä ja puoli tähteä!

M15-agentti ja salamurhaaja kissa ja hiirileikin pyörteissä-Naisten versio

Huomasin, etten ole arvostellut sarjasuosikkeihini kuuluvaa Killing Eveä. Sen kolmannen kauden päätös antoi minulla hyvän tulaisuuden korjata asian, joten tässä se tulee.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Killing Even juonesta, erityisesti sen ensimmäiseltä kaudelta.


Lähinnä työpöytänsä ääressä töitä tekevä M15-agentti Eve Polastri (Greyn Anatomian Sandra Oh) on aina ollut kiinnostunut naissalamurhaajista. Hän ei kuitenkaan olisi koskaan uskonut pääsevänsä jahtaamaan sellaista. Asian muuttaa kuitenkin yllättävän karismaattinen, mutta sitäkin sosiopaattisempi, salamurhaaja Villanella (Jodie Comer).

Eve pääseekin nais-salamurhaajia koskevan tieto taidon perusteella pelkästään Villanellaa jahtaamiseen keskittyvään ryhmään. Tilannetta mutkistaa vielä se, että Eve huomaa saaneensa pakkomielteen viehkeästä salamurhaajasta ja myös Viillanelle on kiinnostunut häntä jahtaavasta agentista ihan liikaa. Killling Eve perustuu Luke Jenningsin Villanella-novellisarjaan.



Killing Eve oli  mennä minulle ohi. Onneksi satuin kuitenkin huomaavan sarjaa kehuttavan, joten päätin katsoa jo tulleet sarjan jaksot ja päättää sitten jatkanko sarjan katsomista. Sanomattakin lienee selvää, että päätin jatkaa. Ja hyvästä syystä. Nykyään hyviä sarjoja riittää pilvin pimein, mutta yhtä laadukkaita kuin Killing Eve on paljon hankalampi löytää.

Vaikka sarja on pysynyt vahvana koko kestonsa ajan, kausista ensimmäinen on toistaiseksi paras. Kuitenkin myös toinen ja kolmas  kausi olivat erinomaisia. Se, kumpi kahdesta viimeisimmista kaudesta sitten oli parempi on vaika sanoa. Kummassakin kuin oli omat hyvät ja huonot puolensa, erityisesti hyvät.

Phoebe Waller-Bridge

Ensimmäisen ja muiden kausien pienoinen, melkein huomaamaton tasoero on selitettävissä pääkirjoittajan vaihdolla. Viimeisimmille kausille pääkirjoittajaksi Phoebe Waller-Bridgen tilalle  tuli Emerald Fennell. Vaikka pidänkin ensimmäisestä kaudesta enemmän, niin minun on sanottava, että kyllä Fennellkin hoiti työnsä kunnialla kotiin.

Killing Even selvänä vahvuutena on  se, kuinka se sekoittaa taidokkaasti eri tyylilajeja. Sarja on samaan aikaan trilleri, komedia, draama ja eräänlainen sekopäinen rakkaustarina, kaikkea juuuri sopivassa määrin. Milloinkaan draamallisia kohtauksia ei koskaan halvennettu komedialla tai päinvastoin.



Killing Evelle on vaikea löytää vertaa myöskään visuaalisesti. Sarjan monet tapahtumapaikat näyttivät tyylikkäiltä, mutta myös toistensa kanssa erilaisilta, oltiin sitten Lontoossa, Pariisissa tai Venäjällä. Kehuja ansaitsee myös Villanellaan persoonalliset asut ja tämän sanon sellaisena, jota muoti ei juuri kiinnostava.

Mainittuja suurempi syy sarjan suureen laatuun on kuitenkin Villanella. Omalaatuinen salamurhaaja  kuuluu tv:n viihdyttävimpien hahmojen joukkoon, niin miesten kuin naistenkin. Hän hauska, arvaamaton, mutta myös vaarallinen. Asiaa ei haittaa sekään, että Jodie Comer on äärinmäisen karismaattinen ja ammattitaitoinen näyttelijä.



Villanellan lisäksi myös Eve on yllättävän kiinnostava hahmo. Hän ehkä aloitti sarjan lähinnä katsojan sijaisena, mutta kasvaa sen edetessä omaksi, moniulotteisuutensa vuoksi kiinnostavaksi persoonaksi. Varsinkin kuin hänestäkin alkaa paljastua pikkuhiljaa niitä synkempiä puolia. Lisäksi Sandra Oh ei jäänyt yhtään Jodie Comerista näyttelijänä.

Kuitenkin hahmot olivat vielä kiinnostavampia yhdessä kuin erikseen. Toistensa kanssa hyvin erilaisten, jopa vastakkaisten, naisten tavanomaisia poliisi vastaan roisto rajoja rikkova suhteensa oli sarjan parasta antia. Ja tärkeintä. Heidän toisiinsa tuntema pakkomielle kuin on koko sarjan koko pointti, ainakin melkein.



Even ja Villanellan lisäksi sarjasta löytyi myös tasaisen hyviä sivuhahmoja, erityisesti Even kylmäpäinen pomo Carolyn (Fiona Shaw) sekä Villanellan käsiteltäväänsä paljon selväjärkisempi käsittelijä Konstantin (Kim Bodnia). Mieleen jäi myös Carolynin poika, tekniikkanero ja luultavasti koko sarjan sympaattisin hahmo Kenny (Sean Delaney).

Killing Evestä on tulossa myös neljäs kausi. Tarkemmin minulla ei ole asiasta vielä tietoa. Korona on sekoittanut myös viihdealan pakkaa aika totaalisesti ja muutenkin kauden ilmestymiseen on niin paljon aikaa, etten tiedä tietävätkö sarjan tekijätkään, koska neljäs kausi saadaan valmiiksi tv:ssä näytettäväksi.


Toivottavasti tulevalla kaudella pääsisimme vihdoin siihen sarjan todellisen roiston eli The Twelven jahtaamiseen. Heistä emme tiedä kolmen kaudenkaan jälkeenkään juuri mitään, edes sitä, mitä he oikein tavoittelevat. Ei rikkauksia ainakaan, sillä jos heidän valtavat resusssinssa jotain kertovat niin sen, että rahasta järjestöllä ei ole pulaa.

Eikä minua haittaisi sekään, että Eve ja Villanellaa nähtäisiin välillä työskentelevän myös yhdessä. Heidän kohtaamisensa on ollut lähinnä harvinaista herkkua. Toinen kausi tei siihen pienoisen poikkeuksen, mutta muissa kausissa heitä on nähty yhdessä vain parissa kohtauksessa per kausi eli täysin liian vähän.

Tiivistetysti Killing Eve kuuluu tv-sarjojen parhaimmistoon. Suosittelen lämpimästi, jos tämän tyyppiset sarjat vähänkin kiinnostaa. Täydet viisi tähteä!

Nuori telekineetikko huomaa, ettei ole "okay with this"

Netflixin telekineettisia voimia itsestään löytävästä Sydista kertova I Am Not Okay with Thisi:n ensimmäinen kausi oli varsin hyvä supersankarisarja ja jopa erinomainen teinisarja.

Varoitus: tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia I Am Not Okay with This-sarjan ensimmäiseen tuotantokauteen ja tietenkin myös sarjakuvaan, johon se perustuu! Lue siis omalla vastuullasi!


Ei ole mikään ihme, että 17-vuotiaalla Sydney "Syd" Novakilla (Sophia Lillis) on vihanhallintaongelmia. Hänen isänsä teki itsemurhan, jonka lisäksi hänen perheensä muutti vain vähän enen sitä uudelle paikkakunnalle, eikä ujon tytön ole helppo sopeutua uusiin sosiaalisiin ympyröihin. Ja se ainut ystäväkin, Dina (Sofia Bryant, viettää mielummin aikaa uuden poikaystävänsä Bradin (Richard Ellis) kanssa.

Lisäksi tyttö huomaa osaavansa siirtää esineitä ajatuksen voimalla, mutta supervoiman hallinta ei ole myskyisia tunteita omaavalle teinille helppoa, niinpä koko kysvystä on paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Siitäkin huolimatta, että häntä auttaa uusi tuttavuus Stan (Wyatt Oleff).I Am Not Okay with This perustuu samannimiseen sarjakuvaan.



Minun pitää heti myöntää, etten kuuluu I Am Not Okay with This:in kohderyhmään. Teinivuodet kuin ovat jo takanapäin. Silti pidin sarjasta yllättävän paljon. Se ei ehkä päätynyt sarjasuosikkeihin, ainakaan ensimmäisen kauden perusteella, mutta katson melko varmasti sen toisenkin kauden. Jos se siis ylipäätään tehdään.

Sarjassa oli vain yksi silmiinpistävä vika: Se eteni makuuni hieman turhankin hitaasti. Esimerkiksi Sydiltä meni jonkin aikaa hyväksyä voimansa. Toki se on ymmärrätvääkin, sillä ihan joka päivä ei huomaa itsellä olevan supervoimia. Mutta nopempitempoisuus olisi parantanut ainakin omaa katselukokemustani jonkin verran.

Yhteys Carrieen on joskus tarkoituksellinen

I Am Not Okay with This:in juoni saattaa tuntua tutulta. Eikä vain heille, jolle Carrie yms. Stephen Kingin romaanit filmatisointeineen ovat tuttuja. Sarja saattaakin tuntua tutulta, jopa kliseiseltä. Siitä löytyi kuitenkin myös tarpeeksi omaa, joten ainakin minä vältyin tuntemasta nähneeni saman monta kertaa.

Hyvänä esimerkkinä tästä on tarinankerronnan vaiheena toimiva Sydin päiväkirja. Se kuulostaa paperilla erittäin kliseiseltä ja sitä se myös onkin, ainakin jollakin tasolla. Kuitenkin keino  toimi odotettua paremmin, varsinkin kuin kyseinen päiväkirja osoittautui merkittäväksi myös juonen kannalta.



Supervoimat, erityisesti telekinesia yms. muut suositummat, ovat jo niin peruskauraa, että niistä on vaikea vaikuttua. Supervoimat olivatkin, monien vähänkin vastaavanlaisten elokuvien ja tv-sarjojen tapaan lähinnä puberteetin metafora. Niinpä pääosan saikin Sydin kamppailu voimiensa kanssa, ei suinkaan se, miten hän oikeastaan niitä käyttää.

Niinpä I Am Not Okay with This keskittyikin lähinnä persoonalliseen mittakaavaan, eikä ihan Carriestakin tutunkaltaista veriöylyä nähty, ainakaan vielä ensimmäisellä kaudella. Siksi onkin hyvä, että sarjan päähenkilöstä Sydistä on helppo pitää, eikä vähiten siksi, että häntä näyttelevä Sophia Lillis on kerrassaan loistava.



Melkein yhtä helppoa oli pitää myös hauskasta ja ymmärtäväisestä Stanista. Sydin paras kaveri ja ihastuksen kohde Dina ei puolestaan saanut tarpeeksi persoonaa, jotta hänestä jaksaisi välittää. Varsinkin kuin mitä Bradiin tulee, Sydney ei ollut vihansa kanssa yksin. Tietenkin vihattavana oleminen oli Bradin ainut funktio sarjassa.

Pidin myös Sydin Lian-veljestä (Aidan Wojtak-Hissong). Sydin äidistä (Kathleen Rose Perkins) oli vaikeampi pitää, varsinkin kuin Syd itse ei nähnyt häntä mitenkään positiivisessa valossa. Paitsi ihan loppukaudesta ja silloinkin muutos positiiviseen oli aika vähäinen. Muut hahmot jäivät kliseiden tasolle, mutta siinä ei ole mitään uutta.



Sarjan toivoisi saavan toisen kauden jo pelkästään hyvän tasonsa takia, mutta syitä löytyy muitakin. Sarja nimittäin loppui cliffhangeriin. Jos siis luet tätä joskus tulevaisuudessa ja silloin onkin jo selvinnyt, ettei lisää jaksoja tule, niin suosittelen jonkin muun sarjan katsomista. Cliffhangerit ovat hyviä kauden lopetuksia, mutta huonoja sarjan.

Tiivistetysti  I am not Okay with Thisi:a esiintyy selvästi edukseen samantyyppisten sarjojen joukossa. Sarjaa voidaan pitää taas yhtenä onnistumisena Netflixiltä. Neljä ja puoli tähteä!