Villin Lännen robotttien kapina

Huippusuositun ja huippushyvän Wesworldin toinen ja kolmas kausi eivät yltäneet ihan sen ensimmäisen kauden tasoa. Laatutelevisiota ne kuitenkin edelleen olivat.

Huomautus: Arvostelen tässä tekstissä sekä vielä arvostelematta jääneen toisen kauden kuin vasta jokin aikaa sitten loppuneen kolmanne kauden.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Westworldin toisesta ja mahdollisesti myös kolmannesta kaudesta!


Ei ole kulunut kovinkaan paljon aikaa siitä kuin Westworldin luoja ja johtaja, tohtori Ford (Anthony Hopkins) ohjelmoi vanhimman androidinsa Doloreksen  (Evan Rachel Wood) tappamaan itsensä. Miehen kuolema laukaisikin täysvaltaisen androidien kapinan ja teki Doloreksesta sen kiistattoman johtajan.

Kaikkia androideja ei kapinointi kuitenkaan kiinnosta, esimerkiksi Maevella (roolistaan Emmy-pystyn saanut Thandie Newton) on vain ja ainoastaa yksi tehtävä mielessään, tyttärensä etsintä. Hänkään ei kuitenkaan voi välttyä kapinan vaikutuksesta, joka laajenee kolmannella kaudella jo Westworldin ulkopuolellekin eli niin sanottuu oikeaan maailmaan.



Westworldista povattiin aikoinaan scifin Game of Thronesia. Sitä sarjasta ei kuitenkaan tullut, huolimatta siitä, että näiden kahden välillä jotain samankaltaista löytyykin. Sarja jäi täysin liian pinnalliseksi ansaitakseen kyseisen tittelin. Joka tapauksessa sarja on harvinaisen laadukas ja se kuuluukin scifisuosikkeihini. Ei ehkä ihan kärkeen, mutta kuitenkin.

Toinen kausi oli tasaisen hyvä, mutta siihen kuului myös jopa sarjan mittapuulla harvinaisen hyvä jakso, Akane no Mai. Siinä maeve seikkailee samuraita ja muita Japanin historian Edo-kaudesta tuttuja hahmoja vilisevässä Shōgunworldissä. Kolmas kausi ei ihan samantasoista jaksoa tarjonnut. Lähemmäksi pääsi tekoCharlotten elämään tutustuva The Absence of Field.




Westworldin teema on sama kuin ensimmäisellä kaudella, vapaa tahto. Toisella kaudella vaan kysymys ei enää ole siitä, onko androidilla sitä, vaan siitä, mitä he sillä tekevät. Kolmannella kaudella tuo teema laajenee ihmisiin, ihan lihaa ja verta oleviin. Silloin nimittään saamme selville, että hekään eivät ole niin vapaita kuin luulevat olevansa.

Tapahtumapaikoista Westworld on mielenkiintoisin ja siksi olinkin iloinen, että siihen päästiin tutustumaan toisella kaudella enemmän ja monipuolisemmin. Ensimmäinen kausi kuin keskittyi vain ja ainoastaan siihen lännen puoleen. Niin sanottu ihmisten maailma puolestaan ei, ainakaan toistaiseksi, ole onnistunut vakuuttamaan minua.


En vielä välittänyt kun sitä länkkäripuolta vähennettiin toisella kaudella, eihän se kuulu millään mittapuulla lempigenreihini, mutta en olisi toivonut sitä pudotettavan kokonaan. Se nimittäin antoi sarjalle sen oman persoonallisen tyylin. Onneksi ainakin itseäni se scifipuolikin jaksoi kiinnostaa, joten menetys ei suinkaan sarjaa pilannut.

Toteutus oli jälleen kerran huippuluokkaa, kummallakin kaudella. Erityisesti mitä tulee visuaaliseen ilmeeseen. Ihme tämä ei ole, sillä juuri kaunis pinta on ollut sarjan yksi suurimmista vahvuuksista ensimmäisestä kaudesta alkaen. Sarjan suurin vahvuus oli kuitenkin sen huippuluokkaisissa näyttelijöissä. Valitettavasti käsikirjoitus ei aina ylennyt heidän tasolleen.

Maeve pysyi edelleen parhaana hahmona, vaikka kolmannella kaudella hän jäikin melkein tyystin sivuun. Doloreksesta puolestaan oli joskus vaikea pitää, varsinkin toisella kaudella, mutta kolmatta kautta loppuun mentäessä hänkin kasvoi tekopyhän kapinajohtajan roolistaan joksikin paljon sympaattisemmaksi.

Sarjassa esiintyy niin monia hahmoja, että heitä on turha ruveta esittelemään. Niinpä menen vain tärkeimpiin sivuhahmoihin. Bernard (Jeffrey Wright) puolestaan pysyi sympaattisempana, joskaan ei kovin mielenkiintoisena hahmona. Häntä mielenkiintoisempi oli kolmannella kaudella tarinaan ihan kunnolla mukaan päässyt Charlotte (Tessa Thompson).



Samalla kaudella nähtiin myös yksi mainitsemisen arvoinen uusi hahmo, sarjan vähiin samaistuttaviin ihmishahmoihin liittyvä perusjamppana elämäänsä elänyt sotaveteraani Caleb (Breaking Badin Aaron Paul). Kummallakin kaudella esiintynyttä Miestä mustissa (Ed Harris) on puolestaan taas kiva vihata.

Toisesta kaudesta ei juuri roistoja löytynyt, jos siinä esiintyviää toinen toistaan kamalampia ihmisiä ei lasketa sellaiseksi. Kolmannella kaudella roiston paikan otti rikas, ylimielinen ja valitettavasti persoonaton Serac (Vincent Cassel) jumalankaltaisen Rehoboam-tekoälynsä kanssa. Onneksi tylsää ja kliseistä pahista ei tulla näkemään enää neljännellä kaudella.



Westworldistä on tulossa neljäs kausi. En tiedä, milloin.  Arvioitu aika on kuitenkin vasta vuonna 2022. Katson kauden jokatapauksessa varmasti, joskaan en odota sitä niin innolla kuin toista kautta silloin aikoinaan. Toivottavasti olen väärässä, mutta ainakin nyt vaikuttaa että niin hyvä sarja kuin vielä onkin, niin sen parhaat päivät ovat auttamatta takana.

Tiivistetysti Westworld kuulu edelleen maailman parhaiden scifiesarjojen joukkoon. Tason laskettua tasaisesti kausi kaudelta en kuitenkaaan tiedä, että kuinka kauan. Toinen kausi ansaitsee neljä ja puoli tähteä, kolmas puolestaan neljä.

Nuori robotti inhimillisyyttään etsimässä

Jokin aika sitten me mediapajalaiset keräännyimme yhteen katsomaan kehittyvästä keinoälystä kertovan Chappie-elokuvan, erään pajalaisen suositeltua sitä. Elokuva osoittautuikin enemmän kuin katsomisen arvoiseksi, vaikkei se ihan minun tyyliseni ollutkaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuullasi.

Vuosi 2016. Johannesburg. Lainvalvonta on siirtynyt ihmispoliiseilta itsenäisesti toimiville roboteille. Niiden luojalle Deon Wilsonille (Dev Patel) unelmoi kuitenkin vielä suurempia. Hän haluaisi kehittää ihmisen kaltaisen, ajattelevan ja tuntevan, keinoälyn. Lopulta mies onnistuukin yrityksessään ja tekee hylätystä poliisirobotista lapsenkaltaisen persoonan, Chappien (äänenä Sharlto Copley).

Ilo loppuu kuitenkin lyhyeen, sillä Chappie joutuu kulmilla heiluvan rikollisjengin, johtajanaan Ninja ja Yo-Land (kumpikin näyttelee omilla lavanimillään), varastamaksi. Heidän tarkoituksenaan on tehdä lähes tuhoutumattomasta ja väkivahvasta robotista itselleen rikoskumppani. Tarve olisin kova, sillä heitä vaaditaan maksamaan velkansa takaisin. Jos he eivät maksa, heiltä lähtee henki. 

Elokuvan pääpaino onkin juuri heillä ja heidän yrityksillään muokata Chappiesta haluamansa gangsteri, ei niinkään scifipuolessa, niin kuin etukäteen voisi luulla. Kertoohan se keinoälystä robotin ruumiissa. Kyseinen puoli toki löytyy elokuvasta, mutta se vain sai odotettua vähemmän ruutuaikaa. Chappien voisi sanoa olevan gangsterielokuva scifileffan valepuvussa.

Tässä on sekä hyvät, että huonot puolensa. Toisaalta maailmaan on helppo päästä sisään, mutta toisaalta siitä pääsee myös äkkiä pois. Elokuvia katsotaan, koska ne vievät katsojat pois omasta arjestaan, paetaksemme todellisuudesta edes hetkeksi. Kauas lentoisesta aiheestaan huolimatta Chappien ei sitä juuri tarjoa. Päinvastoin. Jossain vaiheessa se äityi suorastaan inhorealistiseksi.

Kumpikaan lajityyppi, rikoselokuvat ja scifi, eivät kuitenkaan riitä kuvaamaan elokuvaa. Hyvä niin, sillä varsinkin rikolliselokuvat eivät kuulu suosikkeihini. Chappien on ennen kaikkea kasvutarina, keinotekoisen älyn yritys löytää oma paikkansa vihamielisessä ja erilaisuutta hylkivästä maailmassa. Elokuva käsittelee myös luokkaeroja, epätasa-arvoa, suuryritysten ahneutta, vanhemmuutta sekä ihmisyyttä.

Tuskin kukaan haluaisi elää Chappien rikollisen täyteisessä maailmassa. edes siinä tapauksessa, että sitä suojelisi jonkinlaiset poliisirobotit. Surullinen tosiasia kuitenkin on, että taidamme jo asua siellä. Se muistuttaa nimittäin hyvin paljon omaamme. Tietenkään maailmastamme ei löydy minkäänlaisia poliisirobotteja, vaikka robotiikka nopeasti kehittyvä ala onkin. 

Uskonkin, että ihmiskunnan on hyvinkin mahdollista kehittyä enemmän tai vähemmän, luultavasti ja toivottavasti kuitenkin vähemmän, Chappien kaltaiseksi maailmaksi. Keinoälyllä tai ilman. Tämä ei ole kokonaan hyvä asia, mutta loppuen lopuksi ei kovin huonokaan. Mistään scifidystopiasta ei elokuvan maailmassa sentään ole kyse, vaikka siinä joitakin siihen viittaavia piirteitä onkin.

Elokuvan parasta antia tarjosi itse nimihenkilö Chappie, joka oli hyvin sympaattinen persoona, paljon siinä esiintyneitä ihmisiä sympaattisempi. Pidin myös Chappien teemasta, vaikka se jokseenkin käytetty onkin. jopa ohjaajan itsensä aiemmissa töissä, sekä erityisesti elokuvan lähinnä avaruusmättöä sisältäviä lajitovereitaan verrattain syvällisemmästä otteesta siihen. 

Robotitkin olivat harvinaisen uskottavia. Itseasiassa olen kuullut, että muutenkin tiedepuoli on elokuvalla harvinaisen hyvin hallussa. Toki joitakin virheitä oli, mutta vain suhteellisen vähän. Lähteeni ei ole kuitenkaan luotettava, joten varmaksi en osaa sanoa. Elokuva tarjosi myös kiitettävästi korkeaoktaavista toimintaa, mistä johtuen oli myös ihailtavan nopeatempoinen.

Se onnistui myös vetoamaan tunteisiin kiitettävän lailla. Tämä ei ole mikään ihme kuin ajattelee elokuvan ohjaajan Neill Blomkampin ohjanneen myös loistavan scifipätkän, District 9:san. Se onkin enemmän kuin yksi syy siihen, miksi olen iloinen, että elokuva muistuttaa enemmän sitä kuin ohjaajan toista, yllättävän paljon huonompaa, scifirainaa, Elysiumia, jota ei pelastanut edes Matt Damon.

Deon oli melkein yhtä sympaattinen kuin tekemänsä olento. Muut ihmishahmot jäivätkin sitten pinnalliseksi, mutta heihinkin kiintyi elokuvan aikana. Ei kuitenkaan niin paljon kuin voisi toivoa. Uskon tämän olevan heitä näyttelevien Ninjan ja Yo-Landin vika. Kaksikko on tuttu enemmänkin musiikkipiirteistä ja sinne he olisivat saaneet jäädäkin. Näyttelemiseen heidän lahjakkuutensa ei riitä.

Itse elokuvan roisto eli Hugh Wolverine" Jackmanin tulkitsema Deon pahin kilpakumppani Vincent Moore oli jokseenkin mielikuvitukseton, mutta ihmisyydessään toimiva. Samaa ei voi sanoa Sigourney Weaverin esittämästä Tetravaalin johtajasta. Siitäkin huolimatta, että naisen näyttelijän taidoissa ei ole mitään vikaa. Hän teki parhaansa tehdäkseen saamasta aineistosta omansa. 

Muilla hahmoilla ei sitten ollutkaan juuri mainittavaa persoonaa, joten heistä ei voi sanoa oikein mitään. En kuitenkaan laskisi sitä elokuvan viaksi. Ihan joka elokuvassa löytyy hahmoja, jota ei ehditä tai edes haluta kehittää. Se on paitsi yleistä, niin myös välttämätöntä. Kaikki hahmot eivät kiinnosta katsojia ja siten ansaitse juuri ruutuaikaa yhtään enempää kuin heidän roolinsa edellyttää.

Muu toteutus saavutti kaiken kaikkiaan kiitettävän tason. Varsinkin tekninen toteutus, joka oli juuri niin hyvää kuin scifielokuvalta sopii odottaakin, jos ei parempaa. Olisinkin yllättynyt enemmän, jos näin ei olisi ollut. Pidin myös elokuvan viljelemästä huumorista ja siellä vilisevistä popkulttuuriviittauksista. Ne ovat ehkä epätoivoista yleisön kosiskelua, mutta olkoon.

 Vaikka elokuva olikin lähinnä erinomainen, siitäkin löytyi kaikenlaisia epätäydellisyyksiä, joihin kriitikot ovatkin innolla tarttunutkin. Pääroiston suunnitelma oli yksinkertaisesti vain naurettava ja kaiken lisäksi vielä turhankin ilmiselvä. Loogisilta aukoilta ei myöskään vältytty. Moni asia olisi lisäksi kaivannut selittyä, kuin taas jokin, kuten se, mikä tekoäly oikein on, puolestaan ei.

Chappien loppu olisi voinut olla parempikin. Yleisesti ottaen elokuva oli kuitenkin aika raaka. Väkivaltaa ja kiroilua ei edes yritetty välttää. Se ansaitsikin täysin saamansa 16-ikärajan. Se loppui kuitenkin siihen nähden harvinaisen siirappisesti ja siten myös ennalta-arvattavasti. Uskon kuitenkin, että loppu on useimpien katsojien mieleen, vaikkei minun niin olekaan.

Tiivistetysti Chappie on elokuva, jonka parissa ei voi muuta kuin viihtyä. Sitä kannattaakin harkita, jos suunnittelee elokuvailtaa ja tämän kaltaiset elokuvat ovat mieleen edes jossakin määrin. Lähtemätöntä vaikutusta elokuva ei kuitenkaan jätä. Kolme ja puoli tähteä.

Kiistanalainen tekoäly

Tekoäly saattaa vaikuttaa mielikuvituksen tuotteelta, kuitenkin ne saattavat vielä jonakin päivänä nykypäivää. Hurjimmissa arvioissa tekoäly ohittaa ihmisen viidenkymmenen vuoden aikana. Jo nyt kone on voittanut ihmisen sakissa ja tietokilpailussa. Tietokone tekee myös suurimmat osat pörssikaupoista. Asiaa onkin pyritty tutkimaan. Jopa Stephen Hawking on todennut keinoälyn peittoavan lopulta ihmismielen. Miten tekoälyn sitten tunnistaa? Nykyään paras väline siihen on ns. Turingin testi, joka pyrkii mittaamaan tietokoneen ajattelua. Tiettävästi yksikään tiekone ei ole läpäissyt testiä. Kannattaako sitä edes toivoa? Aihe on herättänyt ihan ansaitusti huolta. Tieteen kannalta suurinta pelkoa aiheuttaa huoli siitä, että tekoäly nopeuttaa teknologista ja sosiaalista muutosta niin paljon, etteivät ihmiset ehdi sopeutua siihen. Älykkäät koneet voisivat myös ohjata luonnonvarat omiin tarkoituksiinsa. entäs työt sitten? Jo nyt koneiden pelätään vievän 20 vuoden aikana jopa 47 prosenttia amerikkalaisten työpaikoista. Vastaava laskelma Suomessa antaa noin 36 prosenttia. Jos koneet taas osaisivat ajatella itse, mihin ihmisiä tarvitaan. Tähän on kaksi vaihtoehtoa: Jos hyvin käy, tekoälyn viemien työntekijöiden tilalle tulee uusia. Huonossa tapauksessa työttömyys lisääntyy radikaalisti. Tekoälyyn liittyy myös moraalisia ja eettisiä ongelmia, kuten pitääkö sitä kohdella ihmisenä? Tieteistarinoissa tekoäly yleensä yrittää orjuuttaa ihmisen. Vaikka se onkin yksi mahdollinen skenaario, vaihtoehtoja on monia. Paljon riippuu siitä, onko koneilla omia tarpeita. Jos on, koneet ottavat vallan tai ihmiset orjuuttavat ne. Jos ei, koneet yksinkertaisesti palvelevat ihmisiä, niin kuin tähänkin asti. Smithin yliopiston taloustieteen apulaisprofessori James Millerin mukaan on 50–50 mahdollisuus siihen, elämme tulevaisuudessa melkeinpä utopisessa yhteiskunnassa, vai pyyhkiikö koneet meidät maan päältä. Tekoälyssä olisi toki monia hyviä puolia, minkä vuoksi sen keittämistä ei kannata lopettaa. Se voisi esimerkiksi ratkaista suuria lääketieteellisiä – ja muitakin ongelmia, pidentää ihmiselämää ja helpottaa monin muin tavoin inhimillistä kärsimystä.

Tietenkin helpoin vastaus olisi vain se, ettei niitä koskaan suunniteltaisikaan, mutta minusta tekoälyjen mahdolliset hyödyt ovat liian houkuttelevat. Stephen Hawkingsin mielestä ihmisten pitäisi kehittyä koneiden mukana. Tällöin vaaraa koneiden valtaannoususta ei olisi. En osaa arvioida kuinka tekoälyjen kanssa käy tai tuleeko niitä koskaan olemaankaan. Asiaa on kuitenkin alettu tutkimaan ja keksimään mahdollisia ratkaisuja tekoälyjen kontrollointiin.