Katutason supersankarit yhteistuumin New Yorkia pelastamassa

Äskettäin Netflixiin tullut ja yhdessä viikonlopussa katsomani Marvel’s The Defenders osoittautui kovatasoisia edeltäjiäänkin paremmaksi, muttei niin hyväksi kuin olisi voinut olla. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää joitakin juonipaljastuksia Defenders-sarjoista ja siinä esiintyvien katutason supersankarin omista sarjoista. Lue siis omalla vastuulla. 

Katutason supersankareiden elämä ei ole juuri mennyt eteenpäin sitten viime näkemän. Daredevil (Charlie Cox) on heittanyt naamionsa ja pelastaakin ihmisinä pelkästään asianajaja Matt Murdockina. Jessica Jones (Krysten Ritter) toipuu Kilgravesta vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Luke Cage (Mike Colter) on juuri päässyt vankilasta. Iron Fist (Finn Jones) puolestaan käyttää aikansa Hand-rikollisjärjestön etsimiseen.

Kohtalolla näyttää kuitenkin olevan suurempia yllätyksiä nelikon varalle, tai tarkemmin sanoen ilkeät suunnitelmansa New Yorkin päänmenoksi alulle panneelle Handillä. Niinpä neljällä, Jessicaa ja Lukea lukuun ottamatta, toisilleen vierailla ja muutenkin hyvin erilaisilla sankareilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia tekemään yhteistyötä tai heidän rakas kaupunkinsa on tuhon oma. 

Tasokkaiden edeltäjiensä, varsinkin Daredevilin ensimmäisen kauden ja Jessica Jonesin, jälkeen Marvel’s The Defendersiin on ladattu paljon odotuksia. Ilokseni voinkin sanoa, ettei sarja tuottanut pettymystä. Siitä pitivät nelikön keskinäinen kemia, nerokas pääpahis (Sigourney Weaver), muistakin osista tuttu tyyli, mukaan laitettu huumori sekä vakuuttavat taistelukohtaukset huolen. 

Täydellinen sarja ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut. Valittamisen aiheitakin toki löytyi, kuten Danny Rand ja hänen ärsyttävyytensä, odotettavissa oleva, mutta silti minua henkilökohtaisesti häiritsevä, ennalta-arvattavuus, paikoittain kökkö dialogi, tylsät alkutekstit, tai se, että nelikon yhteen pääsyyn kesti niinkin kauan kuin kolme jaksoa, mutta ne jäivät varsin vähäisiksi. 

Jotain sarjan hyvyydestä kertoo jo sekin, että sarjan viaksi luettavissa olevista suurin, vain kahdeksan jakson mittainen kausi, oli oikeastaan myös sarjan vahvuus, sillä juuri lyhyyden ansiosta siihen ei jäänyt lähes ollenkaan tyhjäkäyntiä. Sarja sisälsikin lähinnä pelkkää asiaa, tarkoitti se sitten pääjuonta, tai hahmojen kehitystä niin yksilönä kuin ryhmänäkin.

Marvel’s The Defendersin suurimmat vahvuudet ovat puolestaan täysin samat kuin Marvelin ensimmäisellä supersankarikokoonpanolla Avengereillakin: Koska olemme seuranneet hahmojen edesottamuksia jo omassa hahmossa, he ovat muodostuneet omaksi, moniulotteisiksi, persoonikseen. Niinpä jo tuttujen hahmojen edesottamuksia oli erittäin nautinnollista seurata, yhdessä tai erikseen. 

Ryhmädynamiikka toimikin ihailtavan hyvin. Mattin ja Jessican sekä Luken ja Dannyn, Luken ja Dannyn kohdalla vähän ehkä yllättäenkin. Lukella kuin ei uskoisi olevan kärsivällisyyttä Iron Fistin sietämiseen. Kaksikoista pidin eniten Daredevilista ja Jessicasta. Osittain siksi, että pidän heistä hahmoinakin eniten, osittain siksi, että he vain pelasivat niin hyvin yhteen. 

Tietenkin The Defenderissä nähtiin lukuisia muita ”Puolustajien” omista sarjoissa esiintyneitä sivuhahmoja, jotka saivatkin kommunikoida niin päänelikon kuin muidenkin sivuhahmojen kanssa. Näistä tärkeimpiä oli Connie (Jessica Henwick) ja Claire (Rosario Dawson), joiden yhteistyö olikin ilo silmälle, samoin Mistyn (Simone Missick) ja Jessican välinen tahtojen taisto. 

Itse perusjuoni oli tyypillinen hyvä vastaan paha-asetelma, ilman minkäänlaisia harmaan sävyjä. Asiaa ei muuta edes se, että päähenkilöt itsessään ovat harvinaisen realistisia ja rikkinäisiä, varsinkin supersankarigenrelle. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia? Jos minulta kysytään, niin ei kumpikaan. Se vain on asia, joka kuuluu genreen olennaisella tavalla.

Toteutus oli juuri sellaista kuin voisi kuvitellakin eli taistelukohtaukset, tunnelma, musiikki ja kaikki muu pintakiilto toimi, käsikirjoitus ei niinkään. Oli silläkin hetkensä, kuten Jessican kuuluisat one-linerit, mutta ei sitä kyllä erityisen hyväksikään voi sanoa. Ei edes muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta muihin asioihin keskittyneen genrensä mittapuulla. 

Parhaan päähahmon osa kuuluu edelleen Jessica Jonesille, huonoimman, yllätys, yllätys, Dannylle. Danny oli kyllä kehittynyt parempaan suuntaan. Toivon totisesti, että sama suunta jatkuu hänen oman sarjansa jo varmistuneella toisella tuotantokaudellakin. Pidin toki myös Mattista ja Lukesta yhtä paljon kuin ennenkin eli paljon. En vain niin paljon kuin teräväkielisestä Jessicasta.

Sivuhahmoista paras oli Claire, mutta kauas hänestä ei myöskään jää Jessican ystävä ja adoptiosisko Trish (Rachael Taylor) tai määrätietoinen poliisi Mistykään. Vahvat, mutta myös inhimilliset naishahmot kuuluvatkin ehdottomasti sarjan, tai oikeastaan koko franchisen, vahvuuksiin. Muut sivuhahmot eivät ansaitse erikoismainintaa, mutta kyllä heilläkin oli oma paikkansa tarinan kulussa. 

Pääroisto Alexandrakin ansaitsee kiitosta, toisin kuin hänen edustamansa varsin geneerinen rikollisorganisaatio The Hand, joka ei ole koskaan mahtunut Marvelin vihollisten parhaimmistoon, vaikka siitä silloin tällöin jokunen kiinnostava yksilö löytyykin. Valittavasti Marvel’s The Defenders suinkaan muuttanut asiaa, vaan päinvastoin. Se teki niistä entistä kliseisempiä ja siten myös epäkiinnostavampia.

Defendersin loppu, josta en paljasta tämän eteenpäin, petaa sekä sarjan toista kautta, että hahmojen omien sarjojen uusimpia kausia. Jos jokin on varmaa, niin toinen kausi tulee. Tuleeko se Netflixiin, en tiedä. Marvelin omistava Disney kuin perustaa oman tilausvideopalvelun. Sarjan toista kautta vielä varmempi asia on se, että jos ja kun Defendersin toinen kausi tulee, minä katson sen. Oli se sitten Netflixissä tai ei.

Tiivistetysti Marvel’s The Defenders oli epätäydellisyydestään huolimatta loistava lisä Marvelin supersankareiden maailmaan. Se kannattaa katsoa, jos supersankarit kiinnostavat. Ei kuitenkaan ennen kuin ”Puolustajien” omat sarjat, edes ne kolme ensimmäistä, on katsottu. Täydet viisi tähteä.

Auringonjumala ihmisyyden ytimessä

Rick Riordan uusin romaani, Vaiennut Oraakkeli, kertoo puolijumalien sijaan kuolemvaiseksi taantuneesta Apollonista. Kirja olikin lukemisen arvoinen, vaikkei ihan kirjailijan paras ollutkaan.
Varoitus. Tämä arvostelu sisältää paljastuksia sekä Vaienneesta oraakkelista kuin muistakin Rick Riordanin kirjoista.

Gaian vastaisen sodan tapahtumien seurauksena Zeus antaa pojalleen Apollonille pahimman mahdollisimman rangaistuksen, muuttaa hänet kuolevaiseksi teinipojaksi. Ja kuin siinä ei olisi vielä tarpeeksi, hänen pitää vielä palvella kadulla elävää, 12-vuotiasta, puolijumalaa, Megia. Apua voisi löytyä Puoliveristen leiristä, mutta valitettavasti mu sillä on omat ongelmansa.

Paha Python-hirviä on vallannut Delphi Oraakkelin, niinpä puolijumalat eivät saa etsintäretkien kannalta olennaisen tärkeitä ennustuksia. Kaiken lisäksi osa leiriläisistä katosi oudosti. Liittyvätkö asiat toisiinsa? Apollon yrittää selvittää asiaa, sillä hän uskoo sen olevan oikea reitti takaisin jumalaksi. Se ei ole kuitenkaan helppo tehtävä kuolevaisen ruumiissa. Vaiennut Oraakkeli on Apollon-kirjasarjan ensimmäinen osa.

Rick Riordanin kirjat ovat minulle hyvin tuttuja. Ei siis ihme, että tartuin myös tähänkin. Enkä joutunut pettymään. Vaiennut Oraakkeli oli hyvä, melkein edellisten veroinen. Melkein siksi, että vaikka pidinkin päähenkilö Apollonista odotettua enemmän, jumala on nähty jo muissa osissa, joissa hän lähinnä ärsytti, niin hän ei silti kuulu kirjasarjojen suosikkipäähenkilöiden joukkoon.

Rick Riordan

Vaiennut Oraakkeli oli kaikkea viihdyttävää luettavaa, jopa näin aikuisillekin. Pidin erityisesti kirjan huumorista, jota viljeltiinkin tyypilliseen Percy Jackson-tyyliin alituiseen. Voin vain arvailla, kuinka hyvä kirja on nuorten lukijan silmissä, luulen, että vielä parempi. Mitään syvällistä on kuitenkin turha odottaa, mutta haittaakos tuo. Joskus on kiva vaan uppoutua kevyen viihteen pariin ja unohtaa omat ongelmansa.

En kuitenkaan suosittelisi kirjaa Percy Jackson-sarjan aloittaville. Se sisälsi liian paljon viittauksia aikaisempiin kirjoihin ja jopa täydensi Olympoksen sankareiden tarinaa. Lisäksi koska kirja ei ole sarjan paras tai edes tyypillisen, niin Rick Riordanista ja hänen kirjoistaan saa parhaan, ja osuvamman, mahdollisen kuvan. Aloittaisinkin kirjailijan aikaisemmista teoksista.

Perusjuoni oli aika tyypillinen Rick Riordan kirjoille, muttei suinkaan liikaa. Oli muinainen pahuus, tällä kertaa kuitenkin puolijumala, ei titaani tai muu vastaava kreikkalaiseen mytologiaan kuuluva, asiaan kuului ennustus, joskin monen mutkan kautta, Puoliveristen leiri, joukko sankaruutta havittelevia puolijumalia, kreikkalaista mytologiaa sekä tietenkin koko joukko vanhoja naamoja.

Teemakin oli vaihtunut, mikä pidänkin hyvä virkistävänä. Edelliset kirjat kertoivat suhteellisen tavallisten teinien matkasta sankareiksi, Vaiennut Oraakkeli puolestaan suuruuden matkasta kohti parannusta sekä parempaa, ja erityisesti nöyrempää, minää. Juuri ylimielisen Apollonin kehitys ihmisenä, vai pitäisikö sanoa ihmiseksi, olikin yksi kirjan parhaista puolista.

Toinen Vaienneesta Oraakkelista löytyvä hyvin tuttu asia oli kirjoitustyyli. Tätä on vaikea pitää minään muuna kuin hyvänä asiana, sillä Rick Riordan osaa nuorten kirjan kirjoittamisen jalon taidon paremmin kuin useat muut alan tekijät. Tietenkin pois lukien J. K. Rowlingin, jonka Harry Potter-sarja kuuluu syystäkin vieläkin suosikkikirjoihini. Aikuisille suunnatut kirjat ovat sitten asia erikseen.

Apollon oli hyvä päähahmo, joskaan ei siitä pidettävämmästä päästä, varsinkin kirjan alussa. Pidin Megista, itseasiassa eniten uusista hahmoista. Niin itsenäisenä hahmona kuin Apollonin side Kickkinäkin. Puolivilli, itsepäinen ja katuviisas puolijumala sopi nimittäin erittäin hyvin Apollonin vastapariksi. Apollonin lapsetkin olivat hyvin tehtyjä ja kiitettävän yksilöllisiä hahmoja, myös ne, joita ei ole nähty jo muissa osissa. 

Vanhoja tuttuja naamoja näytettiin myös runsaasti, niistä ehkä merkittävimpänä itse Percy Jacksonia. Hän vilahti kuitenkin vain hyvin lyhyesti. Ilokseni myös Nicoja ja Williä nähtiin myös. En ole koskaan ollut hahmojen, varsinkaan Nivon, suurin fani, mutta silti. oli mukava nähdä, että heidän suhteensa on edennyt oikein mukavasti. Jo ihan periaatteessa. Homopareja ei nuorten kirjoissa vieläkään juuri näy.

Neljäs ja juonen, ja samalla Apollonin itsensä, kannalta tärkein tuttu hahmo oli Rachel Dare, voimansa menettänet nykyinen Delphin Oraakkeli. Vierailu olikin hyvin tyydyttävä. Se nimittäin myös syvensi Rachelia hahmona. Tämä olikin tärkeää, sillä vaikka Rachel on esiintynyt melkein jokaisessa Percy Jackson-kirjasta, hänestä tiedetään silti luvattoman vähän.

Mainitsemisen arvoinen on myös luultavasti kirjasarjan toisessa osassa isomman roolin saava Leo Valdez, yksi Olympoksen sankareiden seitsemästä sankarista. saamme vihdoin tietää, mitä hänelle oikein kuuluu. Tämä ei ole itse juonen kannalta niin suuri paljastus kuin voisi luulla. Hän nimittäin saapui varsin myöhään, kuin kirjan uhka on jo voitettu.

Roistot olivat hyvin epätyypillisiä, eikä vain puolijumaluutensa takia. He nimittäin käyttävät puhtaan voiman älyään, ja sillä kerättyjä resurssejaan, erittäin tehokkaasti. He myös ovat erittäin hyviä korruptoimaan ihmisiä. Juuri sen takia he ovat kirjasarjan roistoista mielenkiintoisempia. Muilla kuin ei juuri ollut persoonaa, vain halu tuhota koko ihmiskunta.

Koska kyseessä on vasta kirjasarjan ensimmäinen osa, roistoja ei tietenkään vielä voitettu. Itseasiassa Vaiennut Oraakkeli paljasti henkilöllisyyden vain yhdelle heistä, muut kaksi jäävät hämärän peittoon, vaikka minulla onkin asiasta omat arvaukseni. Eiköhän asia, ja monet muut asiat, selvinne ajan myötä. Tarinassa ollaan vasta alussa. ja erittäin hyvä alku se on ollutkin. Luen taatusti kirjasarjan muut osat.

Tiivistetysti Vaiennut Oraakkeli osoitti jälleen kerran sen, että Rick Riordan kuuluu nuorten kirjoittaen aateliin ja samalla tarjosi Apollon-kirjasarjalle hyvän aloituksen. Mitään muuta en toki odottanutkaan. Ihan edellisten veroinen se ei kuitenkaan ole. Neljä ja puoli tähteä.

Dracula vastaan muu (tekopyhä) maailma

Suosittuun pelisarjaan perustuvaa Castlevania-sarjaa suositeltiin minulle, joten päätinkin antaa sille mahdollisuuden. Sarja olikin erittäin hyvä ja enemmänkin, joskin myös harmittavan lyhyt. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonoin verran paljastuksia Castevanian, sekä sarjan, että mahdollisesti myös pelin, juonesta.

Huomautus: En ole pelannut Castlevania-pelejä, joten käsittelen sarjaa pelkästään omana teoksenaan. Tämä lukijan on hyvä tietää jo etukäteen.

Wallachia. Keskiaika. Kun uskonnolliset kiihkoilijat polttaa Draculan vaimon (äänenä Emily Swallow) roviolla vain, koska nainen harjoittaa tieteitä, raivostunut vampyyrikreivi (äänenä Graham McTavish) päättää, että koko ihmiskunta saavat maksaa teosta omalla verellään. Hän kutsuukin demonisen armeijansa maan päälle kylvämään tuhoa ja kaaosta kaikkialle, mihin he vain sattuvat osumaan.

Maailman voi pelastaa vain yksi ihminen, entinen hirviönmetsästäjä, mutta vain jättämistä rauhaan toivova Trevor Belmont (äänenä Hobitti-trilogian Richard Armitage), jonka sukua epäillään mustan magian käytöstä. Niin vastetahtoinen sankari kuin hän onkin, lopulta hänen pitää käydä syystäkin ihmiskuntaan suuttunutta vihollista vastaan. Castlevania perustuu samannimiseen videopeliin.

Minä en juuri katso animea. Minulla ei ole mitään sitä vastaankaan, en vain pidä sitä ihan minun juttunani. Lisäksi en ole pelannut Castlevania peliäkään, tai sen puoleen juuri muitakaan tietokonepelejä. Niinpä en luultavasti olisi katsonut Castlevaniaakaan, jos sitä ei olisi suositeltu minulle tai jos se ei olisi ollut niin suuren hypetyksen kohteena, muutenkin kuin anime, -tai pelin fanien keskuudessa.

Se olisikin ollut valtava menetys, sillä nautin sarjan ensimmäisestä kaudesta suuresti. En ihmettele yhtään, miksi se on niin suosittu kuin nyt on. Käsikirjoitus oli terävää, hahmot moniulotteisia ja siten kiinnostava, animointi oli harvinaisen tyylikästä ja aihe syvällinen. Kaudella oli vain yksi vika. Se oli liian lyhyt, vain neljän, vähän alle puolen tunnin mittaisen, jakson pituinen. 

Itse perusjuoni voi kuulostaa perinteiseltä hyvän ja pahan väliseltä taistelulta, mutta se oli paljon enemmän. Tuskin olen ainut, joka huomasi, varsinkin alussa, kannustavansa ihmiskunnan sijaan Draculaa. Se yllätti minut, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla. Pidän siitä, että katsomassani tv-sarjasta ja erityisesti sen hahmoista löytyy myös harmaita sävyjä.

Kovin monimutkaiseksi juoni ei kuitenkaan missään vaiheessa äitynyt. Siitä löytyi muutama yllätys ja mutka, mutta kyseellä oli ennen kaikkea sankarin matka pelastamaan maailmaa. Kovin pitkälle emme juonessa kyllä edes vielä päässeet. Tämä ei ole ihme, kestihän kausi vain vähän alle neljä tuntia. Ensimmäinen kausi toimikin lähinnä sarjan, sen maailman ja hahmojen esittelynä.

Castlevanian maailma oli synkkä ja väkivaltainen ja se näkyi joka jaksossa. Raakuutta ei oltu yritettykään peitellä, jo ensimmäisessä jaksossa nähtiin seipäissä roikkuvia luurankoja, ihmisen poltattamista elävältä ja muuta vastaavaa. Vaikka verellä mässäiltiin ahkerasti, väkivalta ei kuitenkaan ollut itsetarkoitus. Se vei aina juonta edes jollakin tapaa eteenpäin, oli tuo tapa sitten kuinka pieni tai suuri tahansa.

Hahmot toteuttivat maailmasta tuttua harmaiden sävyjen skaalaa, ainakin tärkeimmät. Pidin Trevorista, lähinnä hänen huumorintajunsa ja kyynisyytensä takia. Siitäkin huolimatta, että hän ehkä oli vähän turhankin perinteinen antisankari. Toinen päähahmo tai ainakin sellaiseksi luettava, Syphakin (Alejandra Reynoso) onnistui hahmona, vaikka häntä ei vielä ehditty juuri näkemäänkään.

Sankareiden lisäksi myös roistot onnistuivat. Dracula oli tietenkin se suurin roisto. Hän olikin minusta koko sarjan kiehtovin hahmo. Hänen demoniarmeijastaan en ehtinyt vielä mielipidettäni muodostamaan. Olen kuitenkin jo saanut viitteitä siitä, etteivät he olisi ihan niin yksiulotteisia kuin alun perin kuvittelin. Yksi äityi jopa filosofoimaankin ihan sarjan loppupuolella.

Toinen ensimmäisen kauden roistoista, se pienenpä, mutta sitäkin raivostuttavampi paha, oli tekopyhä, ihmisiä kovalla kädellä johtava Gresitin piispa (Orphan Blackin Matt Frewer). Hän oli tietynlainen uskonkiihkoilijan arkkityyppi. Sen enempää ulottuvuuksia hänelle ei annettu, eikä hänen vihaamiseensa niitä tarvittukaan. Niin kuin voi huomata, hahmotyyppi ei ole mieleeni.

Muista hahmoista ei ole oikein mitään sanomista, puolesta tai vastaakaan. Niitä oli. Huomasin pitäväni useampaa ihmistä varsin ärsyttävänä, paitsi taikuuden harjoittamiseen erikoistuneita ja sen takia vainottuja ”Puhujia”. En kyllä ihmettele, miksi piispa oli saanut niin paljon valtaa. Hänen johtamansa ihmiset ovat täysin yhtä tuomitsevia, jos ei jopa enemmänkin.

Toteutus oli ensiluokkaista, varsinkin terävä dialogi. Pidin erityisesti siitä, että mukaan oli laitettu myös hiukkanen huumoria, vaikka sarjan aihe kovin vakava olikin. Asiaa ei luonnollisesti haittaa sekään, että ääninäyttelijät olivat kaikki alansa huippuja. Jotain kertoo jo sekin, että tunsin nimistä enemmän kuin yhden. Esimerkiksi Emily Swallow oli minulle ennestään tuttu jo Supernaturalista.

Minimalistisella anime-tyylillä tehty animointikin ansaitsee kiitosta, ja paljon. Ei ihan niin paljon kuin käsikirjoitus, mutta kuitenkin. Castlevania, sen maailma, ihmiset ja erityisesti siitä löytyvät taistelukohtaukset tarjosivatkin katsojille runsain mitoin silmäkarkkia. Tämä olikin hyvä asia, sillä asia ei ollut Castlevanien tyyliselle sarjalle pelkästään tärkeää, vaan jopa välttämätöntä.

Castlevania loppui lyhyeen. Emme edes päässyt vielä siihen Draculan linnaan asti. Sentään piispa katsojien kannalta sai varsin tyydyttävän päätöksen, antaen samalla tilaa Drakulalle ja hänen joukoilleen. En odota seuraavaa kautta kuin kuuta nousevaa, mutta syy siihen löytyy minussa, ei niinkään sarjassa. Luultavasti asia olisi toinen, jos lähdeteos olisi minulle edes jokseenkin tuttu.

Tiivistetysti Castlevania on jotain hyvin harvinaista, onnistunut videopeli filmatisointi. Sarja vakuutti jopa minut, vähän animea katsonut ja Castlevaniaa pelaamattoman henkilön. Se ansaitseekin täydet viisi tähteä.

Pappi Yarvi juonittelee sodan kynnyksellä

Gettlannin valtapeleistä ja ihmiskohtaloista kertova Vain Puoliksi Kuningas oli fantasiaa parhaimmillaan, niin myös sen melkein yhtä hyvä jatko-osan, Halki Puolen Maailman.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia niin nyt arvostelemani Halki Puolen Maailmasta, kuin Särkynyt Meri-trilogian aloittavasta Vain Puoliksi Kuninkaastakin. Lue siis omalla vastuullasi.

Isänsä lailla sotasankariksi haluava Thorn tulee tappaneeksi harjoitusvastustajansa. Siitä hyvästä hänet aiotaan tappaa, kunnes hänet pelastaa itse kuninkaan neuvonantaja, isä Yarvi. Juonikkaalla papilla jolla on tytölle suuria suunnitelmia, joihin kuuluu muun muassa matka kirjaimellisesti halki puolen maailman, etsimään liittolaisia väistämättömältä vaikuttavaan sotaan suurkuningasta vastaan.

Vaaralliselle matkalle lähtee mukaan myös Thornin vanha harjoittelukaveri, armeijasta potkut saanut, väkivahva, Brand, Yarvin vanha ystävä Rulf, joka toimii nyt perämiehenä omalla laivallaan, sekä Thornista paremman taistelijan työllä ja tuskalla tekevä vanha, mutta tappavan vaarallinen, Skifr. Halki Puolen Maailman on Joe Abercrombien Särkynyt Meri-trilogian toinen osa.

Vain Puoliksi Kuningas oli yksi parhaista fantasiakirjalöydöistäni sitten Tulen ja Jään laulun ja sen löytämisestä on jo aikaa. Siksi minulla oli kovat odotukset myös Halki Puolen Maailman suhteen. Ilokseni voin sanoa, että kirja osoittautui ihan yhtä hyväksi kuin edeltäjänsäkin, jos ei ihan sen veroiseksi sentään. Tämä lupaa hyvää kirjasarjan kolmannelle, ja samalla viimeiselle osalle, Puolikkaalle sodalle.

Halki Puolen maailman oli Vain Puoliksi Kuninkaan tapaan kasvutarina. Jos sellainen ei ole mieleen, niin tätä kirjaa on turha ottaa lukulistalle. Sen monista muista hyvistä puolista huolimatta. Tällä kertaa kasvajina toimivat kuitenkin Yarvin sijaan kiivasluotoinen soturinalku Thorn ja pelkästään hyvää haluava, mutta toivottoman sinisilmäinen ja passiivinen, Brand.

Yarvi kyllä esiintyi kirjassa, erittäin tärkeässä osassa vielä, mutta hänen sisäistä maailmaansa emme kuitenkaan päässyt näkemään. Se oli huono asia, sillä hän oli muuttunut mielenkiintoisempaan suuntaan sitten viime näkemän ja jo silloin hän oli harvinaisen hyvä fantasian päähenkilö. En kuitenkaan valita, sillä myös Thorn ja Brand toimivat päähenkilöinä hyvin. 

Erityisesti siksi, että kumpikin heistä oli kaukana täydellisestä, mikä teki heistä hahmoina realistisia. Omasta mielestäni Thorn oli kiinnostavampi näistä kahdesta, vaikka Brandistakin oli vaikea olla pitämättä. Näiden kahden rakkaustarinakaan ei ollut hullumpi, varsinkin nuorten kirjojen mittapuulla. Varsinkin kuin siltä lajityypille jo melkeinpä pakolliselta kolmiodraamalta vältyttiin.

 Samaa voisi sanoa myös muista matkalle lähtijöistä, jotka kaikki olivat kaukana tarujen komeista ja kunniallisista sankareista. Kirjan eduksi onkin sanottava, että se onnistui tekemään myös sivuhahmoista harvinaisen moniulotteisia. Niin uudet kuin vanhatkin. Mieleeni oli erityisesti Skifr, Yarvin kuningataräiti Laithin, Brandin sepäntöissä kunnostautunut pikkusisko Rin sekä Rulf.

Muutenkin kuin hahmojen osalta fantasian lapsellisemmat, ja samalla epäuskottavimmat, puolet olivat saaneet kyytiä. Siitäkin huolimatta, että kirjasarja on suunnattu ensisijaisesti nuoremmille lukijoille. Sen todellisuus ei ole kuin lauluissa, minkä kirjan hahmotkin saavat hyvin pian huomata. Tämä ei ollut minulle mikään yllätys, olihan tietyt harmaan sävyt nähtävissä jo Puoliksi Kuninkaassakin.


Kirjoitustyyli oli pysynyt mestarillisena. Vaikka tarina oli jollakin lailla fantasialle hyvin kliseinen, se ei edellisen osan tapaan vieläkään tuntunut siltä. Kirjaa oli helppo lukea ja vielä helpompi jäädä koukkuun, varsinkin sitten kuin se pääsi kunnolla vauhtiin, joka tapahtui valitettavan myöhään. Olenkin sitä mieltä, että kirjasta olisi voinut tehdä lyhyemmänkin ilman, että mitään olennaista olisi jäänyt pois.

Yleensä toisessa osassa, olkoon se minkä tahansa kirjan, tv-sarjan, tai elokuvan, on pieni väliosan tuntu. Ei kuitenkaan tässä. Halki Puolen Maailman oli erittäin tarpeellinen kirjasarjan jatkon kannalta. Eikä pelkästään siksi, että se esitteli liudan uusia hahmoja, vaan se myös vei itse pääjuonta olennaisesti eteenpäin, valmistellen kirjasarjan viimeistä osaa, Puolikasta Sotaa, varten.

Halki Puolen Maailman myös laajensi kaikkien hyvien jatko-osien tapaan jo olemassa olevaa maailmaa hyvin paljon. Tarinan edetessä käytiin hieman hyvinkin kaukaisissa, ja eksoottisissa paikoissa, ja niin maailma kuin hahmotkin saivat vähä vähältä osakseen lisää taustoitusta. hahmokehityksen, taustatarinan ja toiminnan kokonaisuus toimii ja lukija viihtyy varmasti kirjaa lukiessa.

Halki Puolen Maailman on jälleen nappisuoritus Joe Abercombelta. Ei ole epäilystäkään, etten lukisi myös Puolikkaan sodankin. Ei kuitenkaan ihan edeltäjänsä veroinen, vaikka aika lähelle sitä pääsikin. Neljä tähteä.

Avaruuspalkkionmetsästäjät hoitavat homman

Tulevaisuuden palkkionmetsästäjistä kertova Killjoys on yksi positiivisimmista Netflix-löydöistäni. Arvelin sen olevan hyvä, mutta en sitä, että se jäisin siihen koukkuun niin paljon kuin nyt jäin. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Kiljoys-sarjan ensimmäisestä ja toisesta tuotantokaudesta.

Huomautus: Arvostelen nyt sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta.

Killjoys-ystävykset Dutch (Hannah John-Kamen) ja Johnny (Aaron Ashmore) etsivät lakia pakoilevia rikollisia The RACissa, Recovery and Apprehension Coalition, poliittisesti riippumattomassa, organisaatiossa. Heidän leppoisa elonsa muuttuu kuitenkin varsin pian vähemmän leppoisaksi, kun Johnnyn veljestä D'avinista (Luke Macfarlane) tehdään etsintäkuulutus, häntä ei kuitenkaan haluta ottaa kiinni, vaan tappaa.

Apunaan heidän alustaan ohjaava tekoäly Lucy (äänenä Tamsen McDonough) he saavatkin miehen lopulta pelastettua ja hänestä tulee tiimiin kolmas jäsen. Kauaa ei kolmikolla ole kuitenkaan aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen, sillä pian kolmikko saa vastaansa niin menneisyytensä haamut kuin salaperäisten organisaatioiden ja heidän juonensa heidän pään menoksi.

Viime aikoina scifi on tullut minulle vain tutummaksi ja tutummaksi ja niin myös sen monet erityispiirteet. Niinpä minulle ei suinkaan jäänyt huomaamatta, ettei Killjoys tuo genreen mitään uutta, vaan kaikki siinä nähty on nähty jo monta kertaa ennenkin, onnistuneimmin Foxin valitettavan aikaisin loppuneessa Firefly-sarjassa. Sarja tekee sen kuitenkin harvinaisin viihdyttävästi.

Ylittääkö se Fireflyn? Ei ihan, mutta se pääsee lähemmäs kuin moni tämän tyyppinen scifisarja ja se on jo paljon sanottu se. Pidin Killjoyssin kevyestä tunnelmasta, aluksi hieman kliseisestä, mutta ajan kanssa uusia syvyyksiä saaneista hahmoista, heidän saamistaan jännittävistä tehtävistä, mukavan moniulotteisesta maailmasta sekä varsinkin ensimmäisellä kaudella harvinaisen tehokkaasta pääpahiksesta.

Pääjuonia oli oikeastaan kausi. Niistä on vaikea kertoa ilman, että tulee paljastaneeksi liikaa, mutta yritän nyt kuitenkin. Niistä toinen liittyy käytännössä universumia hallitsevaan Yritykseen ja heidän vähemmän viattomiin juoniinsa saada aina vain lisää valtaa ja rikkauksia. Toinen taas liittyy Dutchin mentoriin Khlyeneen ja salaperäiseen the Raccin kuudenteen tasoon, jota ei virallisesti ole olemassakaan.

Korruptoituneet hallitukset, valtaa pitävät yritykset, organisaatiot organisaatioiden sisällä, menneisyyden haamut tai edes salaiset, salassa monien asioihin vaikuttavat organisaatiot, eivät ole mitenkään scifille erikoisia. Eikä Killjoys yritä edes väittää muuta. Se on kuitenkin saanut näissä aineksissa keskivertoa kiinnostavimman kokonaisuuden, niin ensimmäisellä kuin toisellakin kaudella.

Omaperäisyyden puutteesta huolimatta Killjoysin, The Quad-niminen, maailma on monimutkainen poliittisine kuvioineen ja sitä muokkaavine organisaatioineen. Se, kuinka monimutkainen, nähdään hyvin sarjan edetessä. Lisäksi pidän siitä, että se on tarpeeksi tuttu, jotta siihen pääsee sisään, mutta tarpeeksi vieras, jotta katsojan, ainakin minun, mielenkiinto säilyy.

Vaikka sarja käsittelikin hyvin vakavia asioita, sen tunnelma pysyi sopivan kepeänä. Hauskoja one-linereita lauottiin kaikissa mahdollisissa väleissä ja niitä saivat niin pää- kuin sivuhahmotkin, vieläpä hyvälaatuista sellaista. Tylsiä hetkiä estämään oli myös paljon räjäyttävää toimintaa, luonnollisesti. Sitä löytyikin poikkeuksetta joka jaksosta jonkin verran. Vieläpä hyvin tehtyä sellaista. 

Luonnollisesti asiaan kuului monenlainen teknologialla leikkiminen. Oli kyseessä sitten Lucy, erilaiset turvajärjestelmät, tietotekniikka tai hyvin edistykselliset ihmiskehon ja mielen muokkaukset. Se ei kuitenkaan vienyt huomiota muilta, paljon minua henkilökohtaisesti kiinnostavammilta asioilta. Hyvä niin, sillä se on ollut minulle aina se scifin vähiten viihdyttävä osa.

Killjoysin toteutus oli onnistunut, varsinkin kuin ottaa huomion sen hyvin rajoitetun budjetin. Mitään huipputasoa se ei ole, mutta ihan kohtuullisen ammattitaidolla tehtyä kuitenkin. Esimerkiksi dialogi ei ollut mitenkään mestarillista, muttei erityisen kökköäkään. Samaa voisi sanoa erityistehosteista. Sääntöön oli yksi poikkeus, harvinaisen hyvin asiansa osaava näyttelijäkaarti, varsinkin pääkolmikko. 

Päähahmot olivat tarpeeksi kiinnostavia, kaikki kolme. Paras heistä oli ryhmän johtaja Dutch. Taaskaan ei mitenkään omaperäisin hahmo, vahvoja naisia on nähty maailman sivu scifissäkin, mutta tarpeeksi omaperäinen ollakseen kiinnostava. Hahmosta pitämisen kannalta plussaa oli myös se, että Hannah John-Kamen loisti roolissaan. Hän oli samaan aikaan tappavan vaarallinen ja yllättävänkin herkkä.

Teknonörtti Johnny ja entinen ammattisotilas D'avin toivat tiimiin oman hyvin erilaisen panoksensa. Johnny hoiti lähinnä teknisen puolen ja D'avin toiminnan, Dutchin kanssa tietenkin. Kumpikin oli helposti pidettäviä ja ehdottomasti seuraamisen arvoisia, mutta ei mitenkään erityisen muistettavia. Pidin erityisesti Johnnysta ja hänen ajatusten vaihdosta Lucy-tekoälyn kanssa.

Pääkolmikon keskinäinen dynamiikka olikin parasta, mitä sarjalla oli tarjota. Jopa niinkin paljon, että jos se ei olisi toiminut, niin ei olisi sarjakaan. Kolmikko tasapainotti toisiaan harvinaisen hyvin, niin taidoiltaan kuin persooniltaankin. Heidän keskinäisiä seikkailuitaan katsoisi mielellekään lisääkin. Onneksi se on mahdollista, onhan siitä jo paraikaa Amerikan televisiosta tuleva kolmas kausikin.

Sivuhahmot olivat myös jokseenkin kiinnostavia, varsinkin rikollisen menneisyyden omaava baarimikko "Pree" (Thom Allison) ja tiimiä välillä auttava rikkaan perheen lääkäritytär Pawter (Sarah Power). Vihollisista paras oli Khlyen, mutta kauas hänestä ei jäänyt myöskään ylimielinen, yhdeksään Yhtiön johtajasukuun kuuluva, Delle Seyah (Mayko Nguyen). Erityisesti hänen ja Ditchin yhteenotot olivat ilo silmälle.

Kumpikin kausi oli aivan loistava, mutta jos pitäisi valita, niin pidin ehkä ihan vähän enemmän toisesta, koska siinä mentiin itse asiaan eli ison mysteerinratkaisemiseen. Yhtään väheksymättä ensimmäistä kauttakaan. Kummassakin oli paljon hyvää ja vähän huonoa. En pidä tasalaatuisuutta huonona asiana, sillä tällä kertaa se laatu oli juuri niin hyvää kuin tämän tyyppisiltä sarjoilta voi odottaakin.

Myös molempien kausien finaalit olivat erinomaisia, sekä ensimmäisen, että toisen kauden. Toinen kausi kuitenkin voitti, jälleen kerran. Sen finaali oli vai yksinkertaisesti niin hyvä kaikkine paljastuksineen, hauskoine ja surullisine kohtauksineen, taisteluineen ja järkyttävine tvisteineen. Muun muassa pari hyvin tärkeää hahmoa menetti henkensä, en tietenkään paljasta, ketkä.

Tiivistetysti Killjoys ei ole ehkä omaperäisin mahdollinen tv-sarja, mutta sen viihdyttävyys korjaa tuon puutteen melkein täysin, ei kuitenkaan ihan. Neljä ja puoli tähteä.

Valtaistuinpelejä Getlannissa

Fantasialla on aina ollut erityinen paikka sydämessäni, oli sen muoto sitten kirja, tv-sarja tai elokuva. Ei olekaan siis ihme, että pidin myös nyt arvostelemastani Vain puoliksi kuningas-kirjasta.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!!!

Raajarikkoisen, mutta älyltään miekkaakin terävämmän prinssi Yarvin suunnitelmat papin urasta saavat jäädä kuin hänen isänsä ja veljensä murhataan julmasti ja hänestä tulee kuningas. Kauaa hän ei kuitenkaan ehdi vallassa olla, sillä hänet petetään. Mies kuitenkin vannoo saavansa valtaistuimensa takaisin ja kostavansa kaikille, jotka ovat tehneet väärin niin hänelle itselleen kuin hänen perheellekin.

Tavoitteeseensa päästäkseen hänen käyttää hyväkseen terävää älyään sekä matkan varrella saamiaan, jossakin mielessä yllättäviäkin, liittolaisia. Helppoa tämä ei tule olemaan, varsinkaan kuin vallasta syösty Yarvi päätyy soutuorjaksi orjiaan epäinhimillisesti kohtelevan Shadikshirram-nimisen kapteenin alaisuuteen. Vain puoliksi kuningas aloittaa Joe Abercrombien Särkynyt meri-trilogia.

Jo etukäteen arvelin, että Vain puoliksi kuningas voisi olla mieleeni. Siitäkin huolimatta, että sen kirjailija Joe Abercrombie, onkin minulle uusi tuttavuus. Onhan fantasia minulle mieluinen genre. Huomasinkin pian kirjaa lukiessani olleeni oikeassa. En innostunut siitä niin kuin Tulen ja Jään laulun kohdalla tein, mutta pidin siitä silti enemmän kuin useasta muusta kirjasta. Oli sen genre, mikä tahansa.

Kirja on lyhyesti sanottua kasvutarina. Vieläpä melko perinteinen sellainen. Altavastaaja menettää valtansa ja saa sen sitten takaisin, monien vaiheiden ja ihmisenä kehittymisen jälkeen. Kuitenkaan sitä lukiessa ei missään vaiheessa tullut tunnetta, että olen lukenut tämän ennenkin. Se, jos jokin, kertoo selvin sanoin kirjoituksen kovasta laadusta.

Joe Abercrombie taitaa myös maailmanluomisen, jopa paremmin kuin useimmat muut kirjailijat. Yhtään muitakaan kirjailijoita vähättelemättä. Kirjan maailma oli tarpeeksi omaperäinen, jotta siihen on kiinnostava hypätä, mutta tarpeeksi tuttu, jotta siihen pääsi helposti sisälle. Ja jotta, ainakin lukemieni arvostelijoiden mukaan, kirja sopii myös vähemmän fantasiaa lukeneille.

Juuri kiinnostavan maailmansa takia luenkin Särkynyt meri-kirjasarjan muutkin osat, vaikka Vain puoliksi kuninkaan paras hahmo, päähenkilö Yarvi, antoi johdon muille hahmoille. Kyllä hän vielä esiintyy niissä, ainakin nyt lukuvuorossani olevasta kirjasarjan toisessa osassa, Halki Puolen Maailman-kirjassa. Vieläpä suhteellisen suuressa osassa. Hänen pään sisäänsä ei kuitenkaan enää päästä.

Yarvin hyvyys hahmona ei ollut ihme, sillä päähenkilönä hänen kehittämiseensä käytettiin eniten aikaa. Valitettavasti muut hahmot, jopa juonen kannalta tärkeätkin, jäivät paljon häntä yksiulotteisemmiksi. Kyllä heistäkin löytyi persoonaa, muutamista ainakin tärkeimmistä, mutta kuitenkaan läheskään niin paljon kuin olisin toivonut. Persoonallisista naishahmoista kirja kuitenkin ansaitsee kiitosta.

Tietty sivuhahmojen suoraviivaisuus ei kirjan nauttimista haitannut, sillä Yarvia jaksoi seurata heidänkin edestä. Siitäkin huolimatta, että hänen itsesäälinsä ärsyttikin minua ihan kirjan alkumetreillä. Ja se, että hänen vammansa piti mainita joka sivulla. Toki se oli hahmon kannalta tärkeä seikka, mutta silti. Ymmärsin kyllä asian jo ensimmäisellä kymmenellä kerralla.

Toimintaakaan ei oltu unohdettu, mutta väkivaltaa ei missään vaiheessa ihannoitu. Vaan sitä käsiteltiin yllättävänkin realistisesti. Ainakin niin luulisin. Omaa kokemusta asiasta minulla ei ole. Taistelut käyvät sekä ruumiin, että hengen päälle. Kunniakkaita tekoja ei tehdä. On vain selviämistä. Tyyli tuo mieleen Tulen ja Jään laulun, mitä pidän aina positiivisena asiana.

Muutenkin tietty realistisuus näkyi kirjassa selvästi, lähinnä tietyn mustavalkoisen maailmankuvan puuttumisen ansiosta. Lisäksi kirjan hahmot, usein erikoisesta asemastaankin huolimatta, kokevat myös hyvin arkipäiväisiä ongelmia, niiden vähän harvinaisempien sijaan. Se, onko tämä hyvä vai huono asia on tietysti makuasia, itse pidän sitä erittäin hyvänä.

Vaikka pidänkin realistisuutta hyvänä asiana, olisin kaivannut tarinaan enemmän yliluonnollisia elementtejä, sillä ne ovat se fantasiagenren suola ja pippuri. Jopa Tulen ja Jään laulussa on niitä ja se, jos mikä, on harvinaisen realistinen kirjasarja. No, aina ei voi voittaa, eikä kaikkea saada. Sitä paitsi, kirja oli hyvä siitäkin huolimatta, joten asia ei jäänyt minua turhan paljon vaivaamaankaan.

Tiivistetysti Vain puoliksi kuningas oli hyvin lupaava alku Särkynyt Meri-trilogialle. Kirja onkin taattua laatufantasiaa, joten en yhtään ihmettele, miksi se on saanut niin suuren suosion. Viisi tähteä.