Katutason supersankarit yhteistuumin New Yorkia pelastamassa

Äskettäin Netflixiin tullut ja yhdessä viikonlopussa katsomani Marvel’s The Defenders osoittautui kovatasoisia edeltäjiäänkin paremmaksi, muttei niin hyväksi kuin olisi voinut olla. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää joitakin juonipaljastuksia Defenders-sarjoista ja siinä esiintyvien katutason supersankarin omista sarjoista. Lue siis omalla vastuulla. 

Katutason supersankareiden elämä ei ole juuri mennyt eteenpäin sitten viime näkemän. Daredevil (Charlie Cox) on heittanyt naamionsa ja pelastaakin ihmisinä pelkästään asianajaja Matt Murdockina. Jessica Jones (Krysten Ritter) toipuu Kilgravesta vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Luke Cage (Mike Colter) on juuri päässyt vankilasta. Iron Fist (Finn Jones) puolestaan käyttää aikansa Hand-rikollisjärjestön etsimiseen.

Kohtalolla näyttää kuitenkin olevan suurempia yllätyksiä nelikon varalle, tai tarkemmin sanoen ilkeät suunnitelmansa New Yorkin päänmenoksi alulle panneelle Handillä. Niinpä neljällä, Jessicaa ja Lukea lukuun ottamatta, toisilleen vierailla ja muutenkin hyvin erilaisilla sankareilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia tekemään yhteistyötä tai heidän rakas kaupunkinsa on tuhon oma. 

Tasokkaiden edeltäjiensä, varsinkin Daredevilin ensimmäisen kauden ja Jessica Jonesin, jälkeen Marvel’s The Defendersiin on ladattu paljon odotuksia. Ilokseni voinkin sanoa, ettei sarja tuottanut pettymystä. Siitä pitivät nelikön keskinäinen kemia, nerokas pääpahis (Sigourney Weaver), muistakin osista tuttu tyyli, mukaan laitettu huumori sekä vakuuttavat taistelukohtaukset huolen. 

Täydellinen sarja ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut. Valittamisen aiheitakin toki löytyi, kuten Danny Rand ja hänen ärsyttävyytensä, odotettavissa oleva, mutta silti minua henkilökohtaisesti häiritsevä, ennalta-arvattavuus, paikoittain kökkö dialogi, tylsät alkutekstit, tai se, että nelikon yhteen pääsyyn kesti niinkin kauan kuin kolme jaksoa, mutta ne jäivät varsin vähäisiksi. 

Jotain sarjan hyvyydestä kertoo jo sekin, että sarjan viaksi luettavissa olevista suurin, vain kahdeksan jakson mittainen kausi, oli oikeastaan myös sarjan vahvuus, sillä juuri lyhyyden ansiosta siihen ei jäänyt lähes ollenkaan tyhjäkäyntiä. Sarja sisälsikin lähinnä pelkkää asiaa, tarkoitti se sitten pääjuonta, tai hahmojen kehitystä niin yksilönä kuin ryhmänäkin.

Marvel’s The Defendersin suurimmat vahvuudet ovat puolestaan täysin samat kuin Marvelin ensimmäisellä supersankarikokoonpanolla Avengereillakin: Koska olemme seuranneet hahmojen edesottamuksia jo omassa hahmossa, he ovat muodostuneet omaksi, moniulotteisiksi, persoonikseen. Niinpä jo tuttujen hahmojen edesottamuksia oli erittäin nautinnollista seurata, yhdessä tai erikseen. 

Ryhmädynamiikka toimikin ihailtavan hyvin. Mattin ja Jessican sekä Luken ja Dannyn, Luken ja Dannyn kohdalla vähän ehkä yllättäenkin. Lukella kuin ei uskoisi olevan kärsivällisyyttä Iron Fistin sietämiseen. Kaksikoista pidin eniten Daredevilista ja Jessicasta. Osittain siksi, että pidän heistä hahmoinakin eniten, osittain siksi, että he vain pelasivat niin hyvin yhteen. 

Tietenkin The Defenderissä nähtiin lukuisia muita ”Puolustajien” omista sarjoissa esiintyneitä sivuhahmoja, jotka saivatkin kommunikoida niin päänelikon kuin muidenkin sivuhahmojen kanssa. Näistä tärkeimpiä oli Connie (Jessica Henwick) ja Claire (Rosario Dawson), joiden yhteistyö olikin ilo silmälle, samoin Mistyn (Simone Missick) ja Jessican välinen tahtojen taisto. 

Itse perusjuoni oli tyypillinen hyvä vastaan paha-asetelma, ilman minkäänlaisia harmaan sävyjä. Asiaa ei muuta edes se, että päähenkilöt itsessään ovat harvinaisen realistisia ja rikkinäisiä, varsinkin supersankarigenrelle. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia? Jos minulta kysytään, niin ei kumpikaan. Se vain on asia, joka kuuluu genreen olennaisella tavalla.

Toteutus oli juuri sellaista kuin voisi kuvitellakin eli taistelukohtaukset, tunnelma, musiikki ja kaikki muu pintakiilto toimi, käsikirjoitus ei niinkään. Oli silläkin hetkensä, kuten Jessican kuuluisat one-linerit, mutta ei sitä kyllä erityisen hyväksikään voi sanoa. Ei edes muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta muihin asioihin keskittyneen genrensä mittapuulla. 

Parhaan päähahmon osa kuuluu edelleen Jessica Jonesille, huonoimman, yllätys, yllätys, Dannylle. Danny oli kyllä kehittynyt parempaan suuntaan. Toivon totisesti, että sama suunta jatkuu hänen oman sarjansa jo varmistuneella toisella tuotantokaudellakin. Pidin toki myös Mattista ja Lukesta yhtä paljon kuin ennenkin eli paljon. En vain niin paljon kuin teräväkielisestä Jessicasta.

Sivuhahmoista paras oli Claire, mutta kauas hänestä ei myöskään jää Jessican ystävä ja adoptiosisko Trish (Rachael Taylor) tai määrätietoinen poliisi Mistykään. Vahvat, mutta myös inhimilliset naishahmot kuuluvatkin ehdottomasti sarjan, tai oikeastaan koko franchisen, vahvuuksiin. Muut sivuhahmot eivät ansaitse erikoismainintaa, mutta kyllä heilläkin oli oma paikkansa tarinan kulussa. 

Pääroisto Alexandrakin ansaitsee kiitosta, toisin kuin hänen edustamansa varsin geneerinen rikollisorganisaatio The Hand, joka ei ole koskaan mahtunut Marvelin vihollisten parhaimmistoon, vaikka siitä silloin tällöin jokunen kiinnostava yksilö löytyykin. Valittavasti Marvel’s The Defenders suinkaan muuttanut asiaa, vaan päinvastoin. Se teki niistä entistä kliseisempiä ja siten myös epäkiinnostavampia.

Defendersin loppu, josta en paljasta tämän eteenpäin, petaa sekä sarjan toista kautta, että hahmojen omien sarjojen uusimpia kausia. Jos jokin on varmaa, niin toinen kausi tulee. Tuleeko se Netflixiin, en tiedä. Marvelin omistava Disney kuin perustaa oman tilausvideopalvelun. Sarjan toista kautta vielä varmempi asia on se, että jos ja kun Defendersin toinen kausi tulee, minä katson sen. Oli se sitten Netflixissä tai ei.

Tiivistetysti Marvel’s The Defenders oli epätäydellisyydestään huolimatta loistava lisä Marvelin supersankareiden maailmaan. Se kannattaa katsoa, jos supersankarit kiinnostavat. Ei kuitenkaan ennen kuin ”Puolustajien” omat sarjat, edes ne kolme ensimmäistä, on katsottu. Täydet viisi tähteä.