Avaruuspalkkionmetsästäjät hoitavat homman

Tulevaisuuden palkkionmetsästäjistä kertova Killjoys on yksi positiivisimmista Netflix-löydöistäni. Arvelin sen olevan hyvä, mutta en sitä, että se jäisin siihen koukkuun niin paljon kuin nyt jäin. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Kiljoys-sarjan ensimmäisestä ja toisesta tuotantokaudesta.

Huomautus: Arvostelen nyt sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta.

Killjoys-ystävykset Dutch (Hannah John-Kamen) ja Johnny (Aaron Ashmore) etsivät lakia pakoilevia rikollisia The RACissa, Recovery and Apprehension Coalition, poliittisesti riippumattomassa, organisaatiossa. Heidän leppoisa elonsa muuttuu kuitenkin varsin pian vähemmän leppoisaksi, kun Johnnyn veljestä D'avinista (Luke Macfarlane) tehdään etsintäkuulutus, häntä ei kuitenkaan haluta ottaa kiinni, vaan tappaa.

Apunaan heidän alustaan ohjaava tekoäly Lucy (äänenä Tamsen McDonough) he saavatkin miehen lopulta pelastettua ja hänestä tulee tiimiin kolmas jäsen. Kauaa ei kolmikolla ole kuitenkaan aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen, sillä pian kolmikko saa vastaansa niin menneisyytensä haamut kuin salaperäisten organisaatioiden ja heidän juonensa heidän pään menoksi.

Viime aikoina scifi on tullut minulle vain tutummaksi ja tutummaksi ja niin myös sen monet erityispiirteet. Niinpä minulle ei suinkaan jäänyt huomaamatta, ettei Killjoys tuo genreen mitään uutta, vaan kaikki siinä nähty on nähty jo monta kertaa ennenkin, onnistuneimmin Foxin valitettavan aikaisin loppuneessa Firefly-sarjassa. Sarja tekee sen kuitenkin harvinaisin viihdyttävästi.

Ylittääkö se Fireflyn? Ei ihan, mutta se pääsee lähemmäs kuin moni tämän tyyppinen scifisarja ja se on jo paljon sanottu se. Pidin Killjoyssin kevyestä tunnelmasta, aluksi hieman kliseisestä, mutta ajan kanssa uusia syvyyksiä saaneista hahmoista, heidän saamistaan jännittävistä tehtävistä, mukavan moniulotteisesta maailmasta sekä varsinkin ensimmäisellä kaudella harvinaisen tehokkaasta pääpahiksesta.

Pääjuonia oli oikeastaan kausi. Niistä on vaikea kertoa ilman, että tulee paljastaneeksi liikaa, mutta yritän nyt kuitenkin. Niistä toinen liittyy käytännössä universumia hallitsevaan Yritykseen ja heidän vähemmän viattomiin juoniinsa saada aina vain lisää valtaa ja rikkauksia. Toinen taas liittyy Dutchin mentoriin Khlyeneen ja salaperäiseen the Raccin kuudenteen tasoon, jota ei virallisesti ole olemassakaan.

Korruptoituneet hallitukset, valtaa pitävät yritykset, organisaatiot organisaatioiden sisällä, menneisyyden haamut tai edes salaiset, salassa monien asioihin vaikuttavat organisaatiot, eivät ole mitenkään scifille erikoisia. Eikä Killjoys yritä edes väittää muuta. Se on kuitenkin saanut näissä aineksissa keskivertoa kiinnostavimman kokonaisuuden, niin ensimmäisellä kuin toisellakin kaudella.

Omaperäisyyden puutteesta huolimatta Killjoysin, The Quad-niminen, maailma on monimutkainen poliittisine kuvioineen ja sitä muokkaavine organisaatioineen. Se, kuinka monimutkainen, nähdään hyvin sarjan edetessä. Lisäksi pidän siitä, että se on tarpeeksi tuttu, jotta siihen pääsee sisään, mutta tarpeeksi vieras, jotta katsojan, ainakin minun, mielenkiinto säilyy.

Vaikka sarja käsittelikin hyvin vakavia asioita, sen tunnelma pysyi sopivan kepeänä. Hauskoja one-linereita lauottiin kaikissa mahdollisissa väleissä ja niitä saivat niin pää- kuin sivuhahmotkin, vieläpä hyvälaatuista sellaista. Tylsiä hetkiä estämään oli myös paljon räjäyttävää toimintaa, luonnollisesti. Sitä löytyikin poikkeuksetta joka jaksosta jonkin verran. Vieläpä hyvin tehtyä sellaista. 

Luonnollisesti asiaan kuului monenlainen teknologialla leikkiminen. Oli kyseessä sitten Lucy, erilaiset turvajärjestelmät, tietotekniikka tai hyvin edistykselliset ihmiskehon ja mielen muokkaukset. Se ei kuitenkaan vienyt huomiota muilta, paljon minua henkilökohtaisesti kiinnostavammilta asioilta. Hyvä niin, sillä se on ollut minulle aina se scifin vähiten viihdyttävä osa.

Killjoysin toteutus oli onnistunut, varsinkin kuin ottaa huomion sen hyvin rajoitetun budjetin. Mitään huipputasoa se ei ole, mutta ihan kohtuullisen ammattitaidolla tehtyä kuitenkin. Esimerkiksi dialogi ei ollut mitenkään mestarillista, muttei erityisen kökköäkään. Samaa voisi sanoa erityistehosteista. Sääntöön oli yksi poikkeus, harvinaisen hyvin asiansa osaava näyttelijäkaarti, varsinkin pääkolmikko. 

Päähahmot olivat tarpeeksi kiinnostavia, kaikki kolme. Paras heistä oli ryhmän johtaja Dutch. Taaskaan ei mitenkään omaperäisin hahmo, vahvoja naisia on nähty maailman sivu scifissäkin, mutta tarpeeksi omaperäinen ollakseen kiinnostava. Hahmosta pitämisen kannalta plussaa oli myös se, että Hannah John-Kamen loisti roolissaan. Hän oli samaan aikaan tappavan vaarallinen ja yllättävänkin herkkä.

Teknonörtti Johnny ja entinen ammattisotilas D'avin toivat tiimiin oman hyvin erilaisen panoksensa. Johnny hoiti lähinnä teknisen puolen ja D'avin toiminnan, Dutchin kanssa tietenkin. Kumpikin oli helposti pidettäviä ja ehdottomasti seuraamisen arvoisia, mutta ei mitenkään erityisen muistettavia. Pidin erityisesti Johnnysta ja hänen ajatusten vaihdosta Lucy-tekoälyn kanssa.

Pääkolmikon keskinäinen dynamiikka olikin parasta, mitä sarjalla oli tarjota. Jopa niinkin paljon, että jos se ei olisi toiminut, niin ei olisi sarjakaan. Kolmikko tasapainotti toisiaan harvinaisen hyvin, niin taidoiltaan kuin persooniltaankin. Heidän keskinäisiä seikkailuitaan katsoisi mielellekään lisääkin. Onneksi se on mahdollista, onhan siitä jo paraikaa Amerikan televisiosta tuleva kolmas kausikin.

Sivuhahmot olivat myös jokseenkin kiinnostavia, varsinkin rikollisen menneisyyden omaava baarimikko "Pree" (Thom Allison) ja tiimiä välillä auttava rikkaan perheen lääkäritytär Pawter (Sarah Power). Vihollisista paras oli Khlyen, mutta kauas hänestä ei jäänyt myöskään ylimielinen, yhdeksään Yhtiön johtajasukuun kuuluva, Delle Seyah (Mayko Nguyen). Erityisesti hänen ja Ditchin yhteenotot olivat ilo silmälle.

Kumpikin kausi oli aivan loistava, mutta jos pitäisi valita, niin pidin ehkä ihan vähän enemmän toisesta, koska siinä mentiin itse asiaan eli ison mysteerinratkaisemiseen. Yhtään väheksymättä ensimmäistä kauttakaan. Kummassakin oli paljon hyvää ja vähän huonoa. En pidä tasalaatuisuutta huonona asiana, sillä tällä kertaa se laatu oli juuri niin hyvää kuin tämän tyyppisiltä sarjoilta voi odottaakin.

Myös molempien kausien finaalit olivat erinomaisia, sekä ensimmäisen, että toisen kauden. Toinen kausi kuitenkin voitti, jälleen kerran. Sen finaali oli vai yksinkertaisesti niin hyvä kaikkine paljastuksineen, hauskoine ja surullisine kohtauksineen, taisteluineen ja järkyttävine tvisteineen. Muun muassa pari hyvin tärkeää hahmoa menetti henkensä, en tietenkään paljasta, ketkä.

Tiivistetysti Killjoys ei ole ehkä omaperäisin mahdollinen tv-sarja, mutta sen viihdyttävyys korjaa tuon puutteen melkein täysin, ei kuitenkaan ihan. Neljä ja puoli tähteä.