Auringonjumala ihmisyyden ytimessä

Rick Riordan uusin romaani, Vaiennut Oraakkeli, kertoo puolijumalien sijaan kuolemvaiseksi taantuneesta Apollonista. Kirja olikin lukemisen arvoinen, vaikkei ihan kirjailijan paras ollutkaan.
Varoitus. Tämä arvostelu sisältää paljastuksia sekä Vaienneesta oraakkelista kuin muistakin Rick Riordanin kirjoista.

Gaian vastaisen sodan tapahtumien seurauksena Zeus antaa pojalleen Apollonille pahimman mahdollisimman rangaistuksen, muuttaa hänet kuolevaiseksi teinipojaksi. Ja kuin siinä ei olisi vielä tarpeeksi, hänen pitää vielä palvella kadulla elävää, 12-vuotiasta, puolijumalaa, Megia. Apua voisi löytyä Puoliveristen leiristä, mutta valitettavasti mu sillä on omat ongelmansa.

Paha Python-hirviä on vallannut Delphi Oraakkelin, niinpä puolijumalat eivät saa etsintäretkien kannalta olennaisen tärkeitä ennustuksia. Kaiken lisäksi osa leiriläisistä katosi oudosti. Liittyvätkö asiat toisiinsa? Apollon yrittää selvittää asiaa, sillä hän uskoo sen olevan oikea reitti takaisin jumalaksi. Se ei ole kuitenkaan helppo tehtävä kuolevaisen ruumiissa. Vaiennut Oraakkeli on Apollon-kirjasarjan ensimmäinen osa.

Rick Riordanin kirjat ovat minulle hyvin tuttuja. Ei siis ihme, että tartuin myös tähänkin. Enkä joutunut pettymään. Vaiennut Oraakkeli oli hyvä, melkein edellisten veroinen. Melkein siksi, että vaikka pidinkin päähenkilö Apollonista odotettua enemmän, jumala on nähty jo muissa osissa, joissa hän lähinnä ärsytti, niin hän ei silti kuulu kirjasarjojen suosikkipäähenkilöiden joukkoon.

Rick Riordan

Vaiennut Oraakkeli oli kaikkea viihdyttävää luettavaa, jopa näin aikuisillekin. Pidin erityisesti kirjan huumorista, jota viljeltiinkin tyypilliseen Percy Jackson-tyyliin alituiseen. Voin vain arvailla, kuinka hyvä kirja on nuorten lukijan silmissä, luulen, että vielä parempi. Mitään syvällistä on kuitenkin turha odottaa, mutta haittaakos tuo. Joskus on kiva vaan uppoutua kevyen viihteen pariin ja unohtaa omat ongelmansa.

En kuitenkaan suosittelisi kirjaa Percy Jackson-sarjan aloittaville. Se sisälsi liian paljon viittauksia aikaisempiin kirjoihin ja jopa täydensi Olympoksen sankareiden tarinaa. Lisäksi koska kirja ei ole sarjan paras tai edes tyypillisen, niin Rick Riordanista ja hänen kirjoistaan saa parhaan, ja osuvamman, mahdollisen kuvan. Aloittaisinkin kirjailijan aikaisemmista teoksista.

Perusjuoni oli aika tyypillinen Rick Riordan kirjoille, muttei suinkaan liikaa. Oli muinainen pahuus, tällä kertaa kuitenkin puolijumala, ei titaani tai muu vastaava kreikkalaiseen mytologiaan kuuluva, asiaan kuului ennustus, joskin monen mutkan kautta, Puoliveristen leiri, joukko sankaruutta havittelevia puolijumalia, kreikkalaista mytologiaa sekä tietenkin koko joukko vanhoja naamoja.

Teemakin oli vaihtunut, mikä pidänkin hyvä virkistävänä. Edelliset kirjat kertoivat suhteellisen tavallisten teinien matkasta sankareiksi, Vaiennut Oraakkeli puolestaan suuruuden matkasta kohti parannusta sekä parempaa, ja erityisesti nöyrempää, minää. Juuri ylimielisen Apollonin kehitys ihmisenä, vai pitäisikö sanoa ihmiseksi, olikin yksi kirjan parhaista puolista.

Toinen Vaienneesta Oraakkelista löytyvä hyvin tuttu asia oli kirjoitustyyli. Tätä on vaikea pitää minään muuna kuin hyvänä asiana, sillä Rick Riordan osaa nuorten kirjan kirjoittamisen jalon taidon paremmin kuin useat muut alan tekijät. Tietenkin pois lukien J. K. Rowlingin, jonka Harry Potter-sarja kuuluu syystäkin vieläkin suosikkikirjoihini. Aikuisille suunnatut kirjat ovat sitten asia erikseen.

Apollon oli hyvä päähahmo, joskaan ei siitä pidettävämmästä päästä, varsinkin kirjan alussa. Pidin Megista, itseasiassa eniten uusista hahmoista. Niin itsenäisenä hahmona kuin Apollonin side Kickkinäkin. Puolivilli, itsepäinen ja katuviisas puolijumala sopi nimittäin erittäin hyvin Apollonin vastapariksi. Apollonin lapsetkin olivat hyvin tehtyjä ja kiitettävän yksilöllisiä hahmoja, myös ne, joita ei ole nähty jo muissa osissa. 

Vanhoja tuttuja naamoja näytettiin myös runsaasti, niistä ehkä merkittävimpänä itse Percy Jacksonia. Hän vilahti kuitenkin vain hyvin lyhyesti. Ilokseni myös Nicoja ja Williä nähtiin myös. En ole koskaan ollut hahmojen, varsinkaan Nivon, suurin fani, mutta silti. oli mukava nähdä, että heidän suhteensa on edennyt oikein mukavasti. Jo ihan periaatteessa. Homopareja ei nuorten kirjoissa vieläkään juuri näy.

Neljäs ja juonen, ja samalla Apollonin itsensä, kannalta tärkein tuttu hahmo oli Rachel Dare, voimansa menettänet nykyinen Delphin Oraakkeli. Vierailu olikin hyvin tyydyttävä. Se nimittäin myös syvensi Rachelia hahmona. Tämä olikin tärkeää, sillä vaikka Rachel on esiintynyt melkein jokaisessa Percy Jackson-kirjasta, hänestä tiedetään silti luvattoman vähän.

Mainitsemisen arvoinen on myös luultavasti kirjasarjan toisessa osassa isomman roolin saava Leo Valdez, yksi Olympoksen sankareiden seitsemästä sankarista. saamme vihdoin tietää, mitä hänelle oikein kuuluu. Tämä ei ole itse juonen kannalta niin suuri paljastus kuin voisi luulla. Hän nimittäin saapui varsin myöhään, kuin kirjan uhka on jo voitettu.

Roistot olivat hyvin epätyypillisiä, eikä vain puolijumaluutensa takia. He nimittäin käyttävät puhtaan voiman älyään, ja sillä kerättyjä resurssejaan, erittäin tehokkaasti. He myös ovat erittäin hyviä korruptoimaan ihmisiä. Juuri sen takia he ovat kirjasarjan roistoista mielenkiintoisempia. Muilla kuin ei juuri ollut persoonaa, vain halu tuhota koko ihmiskunta.

Koska kyseessä on vasta kirjasarjan ensimmäinen osa, roistoja ei tietenkään vielä voitettu. Itseasiassa Vaiennut Oraakkeli paljasti henkilöllisyyden vain yhdelle heistä, muut kaksi jäävät hämärän peittoon, vaikka minulla onkin asiasta omat arvaukseni. Eiköhän asia, ja monet muut asiat, selvinne ajan myötä. Tarinassa ollaan vasta alussa. ja erittäin hyvä alku se on ollutkin. Luen taatusti kirjasarjan muut osat.

Tiivistetysti Vaiennut Oraakkeli osoitti jälleen kerran sen, että Rick Riordan kuuluu nuorten kirjoittaen aateliin ja samalla tarjosi Apollon-kirjasarjalle hyvän aloituksen. Mitään muuta en toki odottanutkaan. Ihan edellisten veroinen se ei kuitenkaan ole. Neljä ja puoli tähteä.