Tavalliset ihmiset ovat Maasta, supersankarit, tai ainakin heidän voimansa, Jupiterista.

Supersankarit ovat nyt kovaa kamaa ja niinpä heistä tehtyjä adabtioita tehdään kaiken aikaa. Arvostelen nyt niistä viimeisimmän, Netflixin Jupiter’s Legacyn.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Jupiter’s Legacyn ensimmäisestä kaudesta ja mahdollisesti myös sarjakuvista, joihin se perustuu.

Superpahiksia vastaan jo 90-vuotta taistellut Sheldon Samson/The Utopian (Joshua Duhamel)  suunnitelee supersankaruuden jättämistä seuraavalle sukupolvelle, mutta hänen tytärtään Chloea (Elena Kampouris) kiinnostaa vain bilettäminen ja hänen poikansa puolestaan Brandon/Paragon (Andrew Horton) ei pääse isänsä tasolle.

Sheldonin ja Brandonin välejä hiertää myös se, että poika on alkanut kyseenalaistaa isänsä tappamisen ja politiikkaan vaikuttamisen kieltävän koodin, joka on toiminut supersankaroinnin peruskivinä ryhmän peustamisesta lähtien. Koodi joutuukin koetukselle kuin The Utopianille ksotoa vannonniut superpahis Blackstar (Tyler Mane) karkaa vankilasta. Jupiter's Legasy perustuu Mark Millarin ja Frank Quitelyn samannimiseen sarjakuvaan.

Netflixin sarjojen taso vaihtelee hurjasti. Vasta tulleistakin Sherlock Holmesin maailmaan sijoittuva The Irregulars oli niin huono, että se lopetettiin jo yhden kauden jälkeen, kun taas suosittuohin kirjoihin perustuva fantasiasarja Shadow and Bone oli lajityyppinsä huippuja. Jupiter's Legasy sijoittuu siihen keskikaartiin. Se oli hyvä, muttei loistava.

Sarjalla ei ole vakavia ongelmia, joskin hahmot olisivat voineet olla kinnostavampia, pääpahis hivenen yllättävämpi ja heille annetut peruukit aiheittavat lähinnä myötähäpeää. Mutta ei se vahvuuksillaankaan juhli. Pidin 1920-luvulle sijoittuvista flashbackeista, sarjan perusideasta ja sankareiden supervoimatkin olivat varsin cooleja.

Jupiter's Legasyn ensimmäinen kausi kerrottiin kahdella aikajanalla, ensimmäinen oli se mainitsemani takauma, joka kertoi siitä, kuinka The Unionin jäsenet saivat voimansa ja toinen sijoittui nykyaikaan. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä, jotkin pitävät siitä, jotkin eivät. Itse minulla ei ole kuittenkaan vahvoja mielipiteitä asiasta.

Aikajanoista ensimmäinen oli se onnistuneenpi. Toivonkin, että sarjan toinen kausi, jos se sellaisen saa, jatkaa sitä tarinaa näyttämällä alkuperäisten superien ensimmäsiä vaiheita. Nykyaikaankin sijoittuva tarina oli ok, enemmänkin. En vain päässyt siitä tunteesta, että samanlaista supersankaritoimintaa on nähty ennenkin, vieläpä viihdyttävämmin tehtynä.

Hahmoista eniten edusti The Utopian, ainakin osittain siksi, että hän sai eniten ruutuaikaa ja siten myös hahmokehitystä. Pidin myös hänen Wonder Womania kopioivasta Grace-vaimosta/Lady Liberdystä (Leslie Bibb) ja The Utopianin ystävästä ja tiimin entisestä jäsenestä Georgesta/Skyfoxista (Timelessin Matt Lanter).

Montaa inhokkia minulla ei ollut, mutta yksi niistä oli ehdottomasti lapsellinen ja ylihemmotellun oloinen Chloe. Toivonkin hänen kehittyvänb aikuisempaan suuntaan. Brandon puolestaan jäi hahmona vähän tylsäksi. Sen sijaan Sheldonin Brainwavenakin tunnettu veli Walter (Ben Daniels) oli hahmona enemmän kuin vain lupaava.

Tiivistetysti Jupiter's Legasy ei noussut edukseen jo ruuhkaisen lajityyppinsä joukossa, mutta se ei ole niin huono kuin sen saama kritiikki antaisi ymmätää. Kolme tähteä!

Netflixin uusin nuorten fantasia tarjoaa muutakin kuin varjoa ja luuta

Sain vast'ikää katsottua Netflixin uuden nuorten fantasiasarja Shadow and Bonen ensimmäisen tuotantokauden, suomeksi Varjo ja riipu. Nyt onkin aika arvostella sarja.

Varoitus: Juonipaljastuksia taas luvassa!

Huomautus: Shadow and Bone perustuu Leigh Bardugon Grishaverse-kirjasarjaan, erityisen sen samannnimiseen ensimmäiseen kirjaan. Siinä käydään kuitenkin myös läpi kirjasarjan kaksiosaisen Six Of Crows-tarinan juonta.

Hirviöitä kuhiseva Shadow Fold jahaa Ravkan kuningaskunnan kahtia. Ja koska he ovat sodassa kummankin rajanaapureiden kanssa, niin tarvikkeiden haku ei onnistu ilman sen ylittämistä. Tälle vaaralliselle tehtävälle komennetaan myös kartantekijä Alina Starkov (Jessica Mei Li) ja tämän paras ystävä Mal Oryetsev (Archie Renaux). 

Ylitys olisikin päättynyt katastrofiin, jos Alina ei olisi huomannut hallitsevansa valoa. Kyky tekee hänestä Grishan, maailman taikuuden käyttäjän. Lisäksi ei ole kuka tahansa Grisha, vaan kauan odotettu Auringon kutsuja, jonka olisi tarkoituksena tuhota Shadow Foldi lopullisesti. Tytöstä haluaa hyötyä myös muun muassa elämänsä ryöstöä suunnitteleva Dregs-rikolisjengi. Hänet tavoittaakseen heidän pitää kuitenkin ylittää Shadow Fold.

En ole lukenut kirjoja, joihin sarja perustuu. Itse asiassa en ollut edes tietoinen niiden olemassaolosta. Lähinä kai siitä voi syyttää sitä, että en ole kuulunut enää hyvään toviin nuorten kirjojen kohderyhmään. Joskin voi myös olla, että Shadow ja Bones-kirjasarja ei vaan ole niin iso juttu täällä kotoSuomessa kuin rapakon takaa.

Katsottuani Shadow ja Bones-sarjan ensimmäisen kauden en voi olla ajattelematta, että pitäisi. Se on nimittäin harvinaisen viihdyttävä fantasiasarja, ei ehkä mikään uusiGame of Thrones, mutta mikäpä olisi. Sillä oli vain vähän vikoja, niistä suurin oli kauden isoimman tvistin täydellinen yllätyksettymyys, mutta ei mitään katsomiskokemusta haittaavaa.

Sitä paitsi sarjan hyvät puolet voittivat kirkkaasti ne pahat. Pidin erityisesti siitä, että sarjan maailma on astetta omaperäisempi ja siten tavanomaisempaa fantasiamaailmaa kiinnostavampi. Ja siten muuten sarjan muuten aika tyypillinen Valittu-tarina sai sen kipeästi kaipaamaa omaa persoonaa. Se nimittäin tarina enemmän tai vähemmän oli. 

Tämän ei tarvitse olla huono asia. Valittu-tarinat ovat suosittuja ihan syystä. Sitä paitsi Valittu tarinan kanssa melkein yhtä paljon ruutuaikaa sai myös Dregs-jengin saama juoni. Samalla myös jengin jäsenet, joita oli kolme, tulivat tutuksi. Kiinnostavin heistä oli uskonnollinen veitsitaituri Inej (Amita Suman).

Sarjan maailma otti vaikutteita tsaarien aikaisesta Venäjästä, ei suinkaan Euroopan Keskiaikaa, kuten fantasiasarjat yleensä. Tietenkin tällä ole varjopuolensa. Kuuluihan maailmaan ampuma-aseita ja muuta nykyaikaista, jotka eivät mielestäni fantasiaan sovi. Olen sitä mieltä, että urbaanissa fantasiassakin kaikki moderni pitäisi jättää minimiin. 

Maailman taikasysteemi puolestaan ei ollut mitenkään erityisen erilainen, mutta siitä löytyi myös piirteitä, jotka olivat Shadow and Bone-maailmalle täysin uniikkia. Tai ainakin se yhdisti eri taikasysteemien piirteitä, kuten elementtimagia ja parantaminen, uniikilla tavalla. Taikasysteemi oli myös kiitettävän selkeä, mikä on aina iso plussa.

Mikään näistä jo mainitsemistani piirteistä ei kuitenkaan riitä yksin tekemään erinomaista tai edes jokseenkin hyvää tv-sarjaa. Siihen tarvitaan samaistuttavia ja muutenkin katsomisen arvoisia hahmoja. Niitä sarjasta kyllä löytyi. Erityisesti mieleen jäi Grisha Nina (Danielle Galligan) ja Toiseksi armeijaksi kutsutun Grishojen armeijan kenraali Kirigan (Ben Barnes). 

Alina oli kaksirotuisuuttaan lukuunotammatta aika perinteinen päähenkilö. Toisin sanoen persoonana vähän tylsähkö, sarjasta löytyi paljon häntä persoonalisempiakin hahmoja, mutta myös suhteellisen samaistuttava. Samaa voisi sanoa Malista, joskin hänen statuksensa päähenkilönä onkin hieman kyseenalainen.

Kaksikkoa paljon mieleenpainuvampia olivatkin Dregs-huijarijoukon jäsenet eli jo mainitun Inejin lisäksi  joukon johtaja Kaz (Freddy Carter), sekä karismaattinen, mutta helposti ongelmiin joutuva, pyssysankari Jesper (Kit Young). He riittäisivätkin mielestäni kantamaan omaa sarjaansa. Tämä ei ole ihme, sillä esiintyiväthän ne ihan eri kirjassa kuin Alina kumppaneineen. Tarinakokonaisuudet vain on yhdistetty sarjaa varten.

Tiivistetysti Shadow and Bone on Netflixin paras fantasiasarja sitten The Witcherin. Ei olekaan ihme, että se nousi heti palvelun katsotuimpien joukkoon. Neljä ja puoli tähteä!

Naapuruston avaruusolento

 Syfyn uudessa Resident Alien-scifikomediassa avaruusolento yrittää sulautua ihmisten joukkoon. Arvostelen nyt sarjan ensimmäisen kauden.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Avaruusolento tekee pakkolaskeutumisen Maan pinnalle, Coloradolaiseen pikkukaupunkiin. Laskeutumisen yhteydestä häneltä hukkuu eräs erittäin tärkeä esine, joten hänen ei auta muu kuin jäädä etsimään esinettä. Sitä varten hänen kuitenkin pitää ottaa siellä lomailevan lääkärin (Alan Tudyk) henkilöllisyys ulkonäköä myöten.

Tilanne mutkistuu kuin kaupunkin oma lääkäri kuolee ja nyt Harryn nimellä kulkevan avaruusolennon pitäisi sekä auttaa selvittämään tapausta, että ottaa väliaikaisesti hänen tehtävät hoitaakseen. Ongelmitta tämä ei kuitenkaan suju, sillä Harrylla on vaikeuksia sulautua ihnmisten joukkoon. LIsäksi eräs lapsi näkee hänen todellisen olomuotonsa. Resident Alien perustuu Peter Hoganin ja Steve Parkhousen samannimiseen sarjakuvaan.

Mitä tulee kuin lisätään komedioille tyypillinen kala kuivalla maalla-juoni, avaruusolennot, komedian veteraani Alan Tudyk ja liuta Harrya himpun verran vähemmän värikkäitä, mutta silti kiinnostavia, kaupunkilaisia, kuten Harryn kanssa ystävystyvä Asta Twelvetrees (Sara Tomko). Harvinaisen hauska ja lajityyppinsä mittapulla omaperäinen komedia tietenkin. 

Ensimmäisen jakson lopulla tapahtuva tvisti eli se, että Harry tuli Maapallolle tuhoamaan ihmiskunnan, ei suinkaan vähentänyt sarjan omaperäisyyttä. Pidän tvististä, toihan se toi sarjaan paljon enemmeän panoksia kuin komediasarjoilla ja estihän se varsin geneeristä hämäräperäistä valtion organisaatio muuttumasta kokonaan pahoiksi.

Resident Alien ei ole niitä sarjoja, jotka yrittävät sanoa jotain tai edes vaatisivat paljon katsojansa aivokapasiteetilta. Se on silkkaa todellisuuspakoa ja hyvä niin. Sitä maailma juuri nyt kaipaa. Jos kuitenkin hakee jotain peruskomediasarjoja syvällisempää tai kantaaottavampaa, sarja ei ole oikea valinta.

Komediaksi, varsinkin noin synkkätvistiseksi, Resident Alien on yllättävän vilpitön ja ja jopa sydämellinenkin, mikä onkin iso osa sen viehätystä. Osittain tämä johtunee sarjan näyttelijöistä, erityisesti Alan Tudykista sekä Sara Tomkossa, mutta osittain kyse oli vain sarjaan tehdystä tyylivalinnasta.

Päähenkilönä Harry oli tahallisen vaikeasti samaistuttava. Hän muistuttikin muita vastaavanlaisia sosiaalisesti rajoittuneita neroja, kuten tohtori Housea ja Sherlock Holmesia. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö häntäkin kohtaan voisi tuntea sympatiaa tai etteikö hänestä voisi pitää. Voi kyllä. Suurempi samaistettuvuus vain jäi sivuhahmojen harteille.

Sivuhahmpoista Asta oli sekä paras, että tärkein. Toiseksi paras oli Astan vapaamielisempi ystävä D'Arcy Morin (Alice Wetterlund). Muista mainitsemisen arvoisia sivuhahmoja oli , Harryn todellisen minän näkevä Max (Judah Prehn) sekä kaupungin muun muassa Harryn aiheuttamia kuolemia tutkiva seriffi Mike Thompson (Corey Reynolds).

Tiivistetysti harvinaisen hauska Resident Alienin ensimmäinenkausi tarjoaa juuri sellaista todellisuuspakoa, jota juuri nyt kipeästi tarvitsemme. Täydet viisi tähteä!

 

50-luvun Amerikka Lovecraftilaisten,- ja ihmishirviöiden kohtaamispaikkana

 Nyt arvostelemani HBO:n vasta ensimmäisen kautensa lopettanut kauhusarja Lovecraft Country kuuluu monestakin syystä vuoden parhaiden sarjojen joukkoon, jos ei ole jopa paras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuullasi.

H.P Lovecraftin kirjoista nauttiva Korean sodan sotaveteraani Atticus Freemanin, tai tuttavallisemmin Ticin (Jonathan Majors) isä on kadonnut jättäen vain mystisen kirjeen, jossa hän kutsuu poikansa takapajuiseen Ardlandin kaupunkiin tutustumaan verenperintöönsä. Matkalle mukaan lähtee myös kirjaviisas George-eno (Courtney B. Vance) ja lapsuudenystävä Letitia "Leti" Lewis (Bird of Preyn Jurnee Smollett).

Matka ei ole helppo, sillä määränpäähänsä päästääkseen kumppanusten pitää kuittenkin matkata valkoista ylivaltaa kannattajista koostuvien kylien halki. Ja jos siinä ei ole jo tarpeeksi, niin pian he huomaavat, että rasististen kanssaihmisten lisäksi heitä uhkaa myös Ticin lempikirjailijoihin kuuluvan H.P Lovecraftin kirjoista repäistyiltä vaikuttavat hirviöt. Sarja perustuu Matt Ruff samannimiseeen romaaniin.

Rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että alun perin en ollut juuri kiinnostunut Lovecraft Countrysta. Tiesin katsovani sen ja veikkasin jopa pitäväni siitä edes jonkun verran. Kuitenkin se, kuinka paljon tuli minulle yllätyksenä, erittäin positiivisena sellaisena. Niin hyvänä, että olisin toivonut sen ensimmäisen kauden sisältävän enemmän kuin 10 jaksoa.

Lovecraft Country sta löytyy paljon kaikkea yliluonnollista, sarjasta nähtiin muun muassa pimeää taikuutta, kirjaimellisia hirviöitä, taikakirja, aikamatkailua, ruumiinvaihtoa ja aaveita. Sarjan päähuomio oli kuitenkin jossain todellisemmassa, rasismissa. Juuri mustien tuon aikainen huono kohtelu toimi jopa motivaattorina sarjan pääjuoneen kuuluvalle taikakirjan metsästykselle.

Diana (Jada Harris)

Vielä tänäkin päivänä liiankin ajankohtaista aihetta käsiteltiinkin paitsi päähahmojemme kokemuksen kautta, niin myös historiallisesta. Käsittelyyn pääsi niin orjuus kuin Watchmenissakin mainittu Tulsan joukkomurha. Juuri tuo ajankohtaisuus, varsinkin mitä tulee poliisien tapaan kohdella mustia, tekikin rasisteista paljon pelottavampia kuin mistään, mitä taikuuden maailma voisi tarjota.

Tärkeä aihe ei kuitenkaan riitä tekemään sarjasta hyvää tai edes katsomisen arvoista, varsinkin kuin kyse on viihdesarjasta. sarjan pitää myös viihdyttää ja sitä Lovecraft Country tekeekin. Sen juoni oli harvinaisen jännittävä ja mukaansatempaava, hahmot samaistuttavia ja yliluonnolliset elementit cooleja. Sarja oli myös harvinaisen hyväherättämään katsojien tunteita, niin positiivia kuin negatiivisiakin.

Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Sarja on nimittäin hyvinkin realistinen, sekä sen 50-luvun, Jim Crow-ajan, rasismista kuin sen yliluonnollisista elementeistäkin. Erityisesti ulkonäön vaihdos ei sujunut mitenkään siististi. Herkille katsojille sarja ei siis todellakaan ole. Onneksi itse en kuulu niihin, sillä olisi ollut erittäin harmi jättää näinkin hyvä sarja väliin.

Sarjan juoni oli aina välillä poukkoilevaa. Kuvauksessani mainitsemani matkakin päättyi jo toisessa jaksossa ja sen jälkeen tuli toinen, vain vähän pääjuonta eteenpäin vievä tarina. Lopuissa jaksoissa pääkolmikko sai pääosan vain muutamassa. Muissa käytiinkin sitten välillä menneisyydessä tai annettiin näkökulma jollekin sivuhahmoille. Se kuuluikin sarjan harvinaisiin huonoihin puoliin.

Tämä ei ole kuitenkaan pelkästään huono asia. Letin Ruby-siskoon (loistava Wunmi Mosaku) ja hänen seikkailuihin valkoisena naisena, luit oikein, keskittyvä "Strange Case" sekä Ticin entisen Ji-Ahin saappaissa Korean sodan melskeisiin vievä "Meet Me in Daegu" kuuluivat kauden mielenkiintoisempiin ja siten parhaimpiin. Ja vain osittain siksi, että kaksikko kuului suosikkihahmoihini.

Vain yksi jakso erottui huonolla tavalla muista, Muita jonkin verran tylsempiä, Letin kummitusasuntoon muuttoosta kertova "Holy Ghost". Se on harmi sinällään, sillä Leti oli suosikkini pääkolmikosta. Yhtään väheksytymmättä kuitenkaan myöskään Ticiä ja Georgea. Heistä oli aivan yhtä helppo pitää kuin Letistäkin. Toki on sanottava, että kaikki jaksot, mukaan lukien "Holy Ghost", olivat hyviä ja enemmänkin.

Koko sarjassa oli vain yksi jakso, jonka hyvyydestä en oikeasti osaa oikein päättää, Georgen huippuälykkääseen vaimoon Hippolytaan (Aunjanue Ellis) keskittyvä "I Am.". Toisaalta pidin hahmosta ja jaksossa päästiin tapaamaan monta historiallista hahmoa ja tutustumassa moneen historialliseen tapahtumiin. Toisaalta koko jakso oli ehkä hieman turhan outo ja psykedeelinenkin minun makuuni.

En ole paras tai ammattitaitoisin kriitikko, mitä tulee sarjojen toteutukseen, vaikka arvosteluissani käyn yleensä läpi myös sen puolen. Lovecraft Country on kuitenkin mielestäni erittäin hyvin toteutettu kaikin puolin. Sarjaan valitut näyttelijät, erityisesti Aunjanue Ellisista ja Wunmi Mosakusta sopivat rooleihinsa loistavasti ja sarja myös näytti, kuului ja tuntui hyvältä.

Pelottavuudestaan huolimatta sarjan pahikset eivät olleet lainkana niin syvällisiä kuin olisi voinut olla. Heistä ainoastaan Christina Braithwhitella (Abbey Lee) oli potentiaalia olla mitenkään mielenkiintoinen, eikä se potentiaalikaan koskaan oikeastaan täyttynyt. Jopa noin, että edes hänen tarinansa vähemmän onnellinen päätös ei saanut minua juuri tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan.

En tiedä, tuleeko Lovecraft Countrysta vielä toinenkin kausi. Toivottavasti, sillä sarja on sen kieltämättä ansainnut. Sen tiedän, että siitä tulee olemaan hyvin erilainen. Ensimmäinen kausi nimittäin sai juonensa tiukkaan pakettiin, eikä se suinkaan jättänyt yhtään juonenpäätä ilmaan. Se olikin varsin hyvä ratkaisu, sillä juuri tämän kaltainen tarina ei ainakaan parane siitä, että sitä yrittäisi venyttää liian pitkään.

Tiivistetysti Lovecraft Country on paitsi tärkeä, ajankohtainen sekä tunteita- ja ajatuksia herättävä, niin myös, vielä paljon tärkeämmin, erittäin viihdyttävä. Täydet viisi tähteä!

Tähtityttö ja kumppanit ottavat ensiaskeleeensa supersankareina

 Arrowversen uusin tuotos Stargirl osittaa selvästi, että kyseinellä tv-universumilla on vielä paljon tarjottavaa. Sen ensimmäinen kausi oli jopa harvinaisen tasokas. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verrran juonipaljastuksia!

Justice Society of America (JSA) on tuhoutunut pahan The Injustice Society of America (ISA) toimesta. Viimeisenä tekonaan ryhmään kuulunut Starman (Joel McHale) antaa yliluonnollisia voimia omaavan sauvansa apurilleen  Pat “Stripey” Duganille (Luke Wilson) ja pyytää antamaan sen jollekin sauvan arvoiselle. Kymmenen vuotta myöhemmin tuo sauva löytääkin arvoisensa käyttäjän.

Hän on Patin uusioperheensä ja muuttoon Nebraskan Blue Valleyhin vasta soputuva tytärpuoli Courtney Whitmoren (Brec Bassinger). Courtney ottaakin sankarin velvollisuuden mielellään vastaan. Pian hän kuitenkin huomaa, ettei sankarina oleminen ole mikään helppo homma, varsinkin kuin vuosikymmenen levossa ollut ISA nostaa taas rumaa päätään. Onneksi apuna on Patin lisäksi myös joukko muita supersankariksi haluavia teinejä.

Olen katsonut kaikki DC:n Arrowversen sarjat ja pitänyt niistä, niin vaihtelevia kuin sarjat, ja niiden tuotantokaudet ovatkin olleet. Ja niinpä tiesin pitäväni tästäkin sarjasta, ainakin tapeeksi, jotta jaksaisin kuluttaa sen kanssa vajaa tunnin joka viikko. Ilokseni huomaisinkin, ettei sarja ole pelkästään katsottava, vaan pidin siitä jopa harvinaisen paljon. 

Tähän löytyy monta syytä, joista tärkeimpiä oli karismaattiset näyttelijät, erityisesti Brec Bassinger ja Luke Wilson. Myös Meg DeLacy teki hyvää työtä alkujaan hyvinkin kaksiulotteisen koulun kiusaajan, mutta lopulta yhdeksi kauden mieleenkiintoiseimmiksi hahmoiksi nousseessa, Cindy Burmanin roolissa. 

Myös Dugan/Whitmoren perhedynamiikka oli hyvä. Stargirl onnistui paikka paikoin liikuttamaan menemättä kuitenkaan missään vaiheessa turhan imeläksi. Sarja jaksoi myös yllättää, ainakin silloin tällöin. Läheskään aina edes minä, joka sentään on katsonut supersankarisarjoja aika lailla, ei voinut tietää, mitä tulee taphtumaan. 

Stargirl oli myös, ainakin supersankarisarjojen mittapuulla kiitettävän realistinen. Hahmot eivät suinkaan aloittaneen valmiina supersankareita, saatika tiiminä sellaisia, vaan he tekivät alussa paljon virheitä. Ehkä jopa liikaa sellaiselle, joka olisi halunnut jo mennä sinne toimintaan. Luultavasti siksi, että olen tottunut aikuismaisempiin supersankareihin.

Sarja onnistui myös vangitsemaan supervoimia, tai superesineitä kai tässä tapauksessa, saannin ilon paremmin kuin Arrowversen sarjoissa yleensä, ehkä The Flashia lukuun ottamatta. Sarjasta löytyi myös huumoria, eikä se tosiaankaan ottanut itseään liian vakavasti. Vieläpä suhteellisen hyvän laatuista tai aiankin omaan makuuni sopivaa.

Myös toimintakohtaukset olivat erityisen onnistuneita, samoin erikoistehosteet. Ainakin, jos ajattelee, että tälläisilla sarjoilla on paljon jotakin MCU:n elokuvia tai vastaavia pienempi budjetti. Osa asuista ei sitten niinkään. Asuista hyviä olivat vain Stargirlin itsensä. En laske Patin S.T.R.I.P.E.-robottipukua asuksi.

Sarja loisti myös, mitä tuli sen roistoihin. Niin stereotyyppiseksi kuin heidän juonensa lopulta paljastuikin. Erityisesti Jordan Mahkent/Icicle (Neil Jackson) ja Cindy Burman/Shiv olivat erityisen moniulotteisia ja paikka paikoin jopa sympaattisiakin roistoja sekä Henry King Sr./Brainwavekin (Christopher James Baker) vakuutti pelottavuudellaan.

Valitettavasti uuden JSA:n jäsenet eli kissamaisia kykyjä saavan nyrkkeilijän Yolanda/Wildcat (Yvette Monreal), kaiken tietävän tekoälyn sisältävän lasin saava Beth/Doctor Mid-Nite (Anjelika Washington) sekä supervoimakas, joskin vain tunnin päivässä, Rick/Hourman (Cameron Gellman) saivat pärjätä paljon vähemmällä ruutuajalla kuin Courtney ja Pat. Tai edes osa ISAn jäsenistä.

Tämä oli erityisen harmi Yolandan kohdalla, koska hahmo vaikutti alussa niin lupaavalta, varsinkin kuin syy hänen huonoon sosiaaliseen statukseen selvisi. Rickin kohdalla se ei juuri haitannut, sillä hän ei ollut hahmona erityisen kiinnostava. Beth puolestaan oli siltä ja välillä. Pidin hänestä kyllä, mutta niin kiinnostava hän ei ollut, että haluaisin välttämättä tietää hänestä lisää.

Stargirlin suurin, ja ainut iso, heikkous oli se, että lopulta roistot saatiin voitettua täysin liian helposti, jos ottaa huomioon, kuinka suuri vastus he olivat koko muun kauden ja kuinka paljon enemmän kokemusta heillä oli kuin JSA:n teineillä. Eikä eroa voi ihan hahmojen kehittymisenkään piikkiin laittaa. He ovat kyllä kehittyneet, mutta eivät niin paljon.

Ei, sillä, että finaalikin muuten mitenkään huono ollut. Päinvastoin. Pidin siitäkin oikein paljon. Se sisälsi yhden sarjan parhaista taistelukohtauksista, onnistui liikuttamaan tälläistä vähän kyynisempääkin mieltä ja tarjosi oikein lupaavia maistiaisia toista kautta ajatellen. Vaikkakin sarjan muutto yksinomaan CW:lle lupaakin huonoa. Muistan turhankin hyvin, mitä kävi Supergirlin kohdalla.

Tiivistetysti Stargirl aloitti harvinaisen vahvasti. Se olikin, toisin kuin pienoiseksi pettymykseksi jäänyt Batwoman, erinomainen lisä sarjauniversumiinsa. Täydet viisi tähteä!

Järven neito satukansan selviytymiskamppailun keskipisteessä

Netflixin kuningas Arthurin legendan uusiksi tehneeseen Cursed-sarjaan on ladattu paljon odotuksia. Se ei ehkä ollut ihan niiden arvoinen, mutta varsin hyvä sarja kuitenkin. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältääjonkin verran paljastuksia Cursed-sarjan ensmmäisen kauden juonesta, vaikka olenkin yrittänyt laittaa ne minimiin, ja luonnollisesti myös sitä inspiroineesta kuningas Artturin legendasta!



Kaiken pakanallisen tuhoamiseen pyrkivät uskonnolliset fanaatikot Punaiset paladiinit hyökkäävät mystiseen keijukaiskansaan kuuluvan Nimuen (13 reason Whyn Katherine Langford) kylään. Heidän tappamaksi joutuu myös Nimuen äiti (Catherine Wilson), mutta ei kuitenkaan ennen kuin tämä ehtii antaa tyttärelle tehtävän, viedä hänen omistuksessaan oleva taikamiekka kuninkaan neuvontaja Merlinille (Vikingin Gustaf Skarsgård).

Nimue ottaakin tehtävän vastaan. Apunaan hänellä on muun muassa synnynnäiset taikavoimansa, tapaamansa palkkasotilas Arthur (Devon Terrell) sekä Arthurin keijukaiskansan sortoa vastaan taisteleva sisko Igraine (Shalom Brune-Franklin). Cursed perustuu Frank Millerin ja Tom Wheerelin samannnimiseen sarjakuvaan, joka puolestaan perustuu kuningas Arhurin legendaan.



Kuningas Arthurin legenda kuuluu legendoista eniten kerrottuhin ja siitä löytyykin versio, jos toinenkin. Missään niissä naiset eivät kuitenkaan ole saaneet valokeilaan. Toisin on Netflixin uudessa Cursed-sarjassa. Tämä, Netflixin paksun tuotantobudjetin lisäksi, saikin sarjan erottumaan edukseen tarinasta kerrottujen tarinoiden joukosta.

Tietenkin Cursedista löytyy  "girl powerin" lisäksi muutakin katsomisen arvoista. Sen pääosa on pidettävä, sekä hahmo, että näyttelijä, samoin sivuhahmot. Sarja ansaitsee kiitosta myös monimuotoisuudestaan. Sivuhahmot ovat täynnä eri etnistä alkuperää olevia ihmisiä. Muutenkin sarjan tekijät osasivat asiansa, kameran molemmin puolin.



Niin hyvä kuin Cursed olikin, niin paras kuningas Arthurin legendasta tehty tv-sarja on kuitenkin edelleen BBC:n Merlin. Siitä ei pääse mihinkään. Tämä ei tarkota, että Cursed olisi ollut huono sarja. Itseasiassa siinä  ei  ollut muuta vikaa kuin se sama, joka vaivasi Netflixin toista vähän aikaa sitten tehtyä Warrior Nunniakin. Se ei ole tarpeeksi omaperäinen.

Alkukausi kulki suhteellisen hitaasti, palojen asetellessa niiden oikeille paikoilleen. Suurimmat paukut olivat selvästi jätetty paljon nopeatempoisemmalle ja tapahtumarikkaalle loppukaudelle. Ja seuraavalle kaudelle. Sarja nimittäin jätti tarinan kesken. Se oli riski, toivottavasti kannattava, sillä koskaan ei ole varma, tuleeko toista kautta vai ei.



Sarja ei ujostellut näyttää graafista väkivaltaa. Tämä tuskin tulee yllätyksenä kaikille, jotka ovat Frank Millerin edellisiä töitä, kuten Sin City tai 300, nähneet tai niistä edes kuulleet. Itse pidin käänteestä, varsinkin kuin verellä ei kuitenkaan mässäilty. Sarjassa ei myösköön nähty, toisin kuin useassa lajityyppinsä tuotoksessa, raiskauksia tai muuta vastaavaa.

Päähahmo Nimuen puolelle oli helppo asettua ja hänestä oli helppo pitää. Eikä vähiten siksi, että Katherine Langford oli oiva valinta päärooliin. Niin hyvä, että minua ei edes haitannut, vaikka nuori nainen kärsikin pienoisesta  oman persoonan puutteesta ja jopa ärsyttävyyteen asti viedystä taipumuksesta tehdä impulssiivisia ratkaisuja.



Sivuhahmoista paras oli helposti pidettävä jayhden sarjan kiiinnostavimmista storylineista omaava Igraine. Siitäkin huolimatta, että heti kun sai tietää hänen oikean nimensä eli melko alkukaudesta. Nimuen paras kaveri Pym (Lily Newmark oli koko sarjan samaistuttavin hahmo ja pidin hänestä muutenkin, vaikka hänen storylinensa tuntuikin lähinnä filleriltä.

Arthur oli hyvä hahmo kanssa ja olen kuullut itseäni romanttisimmilta, että yleisesti häntä Nimueta pidetään harvinaisen hyvänä parina. Viimeisissa jaksoissa tarinallaan yllättä myös sankareitamme lähes koko kauden ajan jahtaava Itkevä Munkki (Daniel Sharman). Merlin toimi kanssa, vaikka hän muistuttikin paljon näyttelijänsä toista roolia, Viikinkien Flokia.


Sarjassa myös nähtävä kuningas Uther Pendragon (Sebastian Armesto) ei itse yritä tuhota keijukaiskansaa, toisin kuin Merlinin vastaava, mutta toisaalta hänestä ei myöskään löydy inhimillistä puolta. Isä Garden oli pääpahiksena aika tavanomainen tapaus. Sen sijaan hahmoista vihattavin, reippaalla marginaalilla, oli Punaiseksi Paladiiniksi pyrkivä Iris (Emily Coates).

Tiivistetysti Cursedin ensimmäisestä kausi tarjosi fantasiafaneille paljon nauttimisen arvoista. Eikä olekaan ihme, että se nosti sarjan katsotuimpien Netflixi-sarjojen joukkoon. Neljä tähteä!

Nunnat laittavat demoneita lakoon oikein urakalla

Netflixin Warrior Nun on juuri sellainen kuin voisi odottaakin, niin hyvässä kuin pahassa. Enemmän kuitenkin hyvässä. Sarjasta on nimittäin helppo löytää paljon pidettävääkin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Order of the Cruciform Swordin, tai lyhyemmin OCS, nunnat ovat taistelleet Helvetin olentoja vastaan kaukaisista ajoista alkaen. Heidän johtajanaan toimii "sädekehästä" yliluonnollisia voimia saava warrior nun, soturinunna. Aina warrior nunnin kuoltua sädekehä valitsee uuden emännän, sen kantajat ovat nimittäin aina naisia. Niin myös nyt, sen edellinen kantajan koetessa sankarillisen kuoleman.

Tilalle valikoitui kaikkien yllätykseksi lapsesta asti orpokodissa, onnettomuuden seurauksena halvantuneena, olleen Avan (Alba Baptista). Tämä ottaakin uudet yliluonnolliset voimansa ja palautuneen kävelykykynsä enemmän kuin mielellään vastaan. Valitettavasti se velvollisuus-osuus onkin sitten vasta 19-vuotiaalta tytöltä vaikeampi pala niellä. Warrior Nun perustuu Ben Dunnin Warrior Nun Areala-mangaan.


Warrior Nun on hyvä sarja, ei keskimääräistä parempi, mutta kuitenkin paljon parempi kuin mitä sen nimestä voisi päätellä. Se ei ole mikään Buffy Vampyyrintappaja tai Wynonna Earp, mutta katsomisen arvoinen joka tapauksessa. Aikanin jos lajityyppi kiinnostaa. Siitäkin huolimatta, että kovin omaperäinen se ei ole oikein missään suhteessa.

Sarjan pari ensimmäistä jaksoa oli sen huonoimmat. Muutenkin kauden ensimäinen puolisko meni seuratessa varsin tylsää sivujuonta, johon kuului muun muassa ryhmä talonvaltaajia. Varsinkin kuin heistä yksikään, edes Avan ihastuksenkohde JC (Emilio Sakraya), eivät ollut millään mittapuulla kiinnostavia tai edes moniulotteisia.



Sarja kuitenkin paranikin huimasti  sitä mukaan, mitä pitemmälle kaudessa mennään. Parin viimeisen jakson aikana siitä muodostui jopa keskimääräistä parempikin. Taktiikka ei ole hyvä, sillä olen kuullut monen luovuttavan sen suhteen jo parin, kolmen, jakson jälkeen. Päätös, mitä ymmärrän kyllä. Nykyään on niin helppo löytää hyvää katsottavaa.

Valitettavasti sarjan maailmaa ei missään vaiheessa tullut tutuksi. Epäselväksi jäi muun muassa se, että tietääkö maailman ihmiset yliluonnollisista asioista vai ei. Sarjan mytologiaan päästiin kuitenkin tutustumaan sitäkin enemmän ja se jopa jaksoi kiinnostaa. Varsinkin aiemmista sädekehän kantajista olisi kiva tietää lisääkin.



Juoni oli loppuen lopuksi aika perushuttua. Se sekoitti Buffy vampyyrintappajaa ja Da Vinci koodia salaisine kristillisine organisaatioineen, skeptisine tiedemiehineen (Thekla Reuten) ja supervoimaisine Valittuineen. Sarja kuitenkin osasi pelata lajityyppinsä kliseillä, joten se ei tuntunut kummankaan esikuvansa kopiolta tai ollut läheskään niin ennalta-arvattava kuin voisi olla.

Sarja sisälsi paljon toimintaa, joskaan ei niin paljon kuin olisin tahtonut. Se antoikin Avalle ja muille niin sanotun OCS:n nunnille mahdollisuusden näyttää badassminsä. Tilaisuus, josta he ottivatkin vaarin. Toiminta myös näytti upealta ja olikin yksi osa-alueista, josta sarja pärjäsi keskinkertaista paremmin tai vois jopa sanoa, että suorastaan loisti.



Erikoistehosteetkin olivat hienoja, lukuunottamatta demoneja, jotka muutenkin olisivat kaivanneet hieman persoonaa. Olen nimittäin nähnyt samantyyppisiä demoneita jo niin monessa sarjassa. Pidin myös nunnien taistelupuvuista. Ne olivat kaukana lähdeteoksena kannen tripparin asua. Muuten toteutuksessa ei ollut mitään valitettavaa.

Sarjan paras hahmo olikin sisko Beatrice (Kristina Tonteri-Young) ja toiseksi paras ei ihan nunna, mutta heidän puolellaan taisteleva, Shotgun Mary (Toya Turner). Pidin myös Avasta , vaikka hän kieltämättä äityi välillä ärsyttävyyden puolelle. Sivuhahmoista suurin osa jäi, niin kuin tämän kaltaisilla sarjoilla on tapana, pelkiksi stereotyyppiksi.


Pieni varoituksen sana. Jos luet tätä arvostelua sen jälkeen kuin sarjan on ilmoitettu loppuvan vain kauden jälkeen, sinun ei kannata sitä edes aloittaa. Kausi nimittäin loppui cliffhangeriin. Liekö siksi, että sarja yrittää sillä tavalla kiristää Netflixiltä vielä ainakin kauden. Olen nimittäin nähnyt taktiikkaa käytettävän ennenkin. En ymmärrä miksi, sillä en ole nähnyt sen vielä koskaan toimivan.

Tiivistetysti Warrior Nunnin ensimmäinen kausi osoittautui enemmän kuin katsomisen arvoiseksi, joskin se olisi kaivannut jotain, joka erottaisi sen massasta. Kolme ja puoli tähteä!

Avaruusvoimat ovat valmiita palvelukseen

Netflixin uudessa Space Force-sarjassa avaruus on valmiina valloitettavaksi. Komedia sopiikin hyvin lääkeeksi tylsyyteen, lajityyppinsä parhaimpiin se ei kuitenkaan yllä.

Varoitus: tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Netflixin Space Force-sarjan ensimmäisestä kaudesta! Lue siis omalla vastuullasi.



Vasta viimeisen tähtensä saanut neljän tähden kenraali Naird (Steve Carell) odottaa innolla pääsevänsä johtamaan Yhdysvaltain ilmavoimia, mutta nuo toiveet karisevat pian kun hänet määrätään johtamaan presidentin perustamaa Space Forcea, jonka tarkoituksena olisi saada "buutsit kuuhun" vuoteen 2023 mennessä. Eli toisin sanoen palata kuun pinnalle, tällä kertaa vain armeijan voimin.

Tehtävää vaikeuttaa se, että avaruusmatkauilu on kenraalille ihan vieras aihe ja hänen avukseen annettujen tutkijoiden maailman vielä sitäkin vieraampi. Perhekin aiheuttaa huolta, sillä Erin-tyttärellä (Diana Silvers) on vaikeuksia sopeutua uuteen kaupunkiin ja vaimo (Frendien Lisa Kudrow) puolestaan on vankilassa.


Epäröin hieman Space Forcen katsomista, sillä se oli saanut varsin huonoja arvosteluja ja minulla on vielä Buffy Vampyyrintappajan uusiokatsominenkin kesken, mutta päätin kuitenkin antaa sarjalle mahdollisuuden. Voinkin sanoa, ettei se ansainnut ihan niin huonoja arvosteluja. Sarja oli minusta varsin hyvä, varsinkin loppujaksot.

On kuitenkin sanottava, että sarja ei ollut ihan niin hauska kuin olisi voinut. Tietenkin voi myös olla, että sarjan huumori ei vain ole ihan minun tyylistäni. Tai sitten ehkä sarja on vain sellainen, että siihen menee vähän aikaa päästä sisälle. Varsinkin kuin se sai minut paikkapaikoin jopa nauramaankin, erityisesti viimeisissä jaksoissa.



Donald Trumpiin viittaavasta nimestä huolimatta mieheen kyllästyneen ei kannata jättää hänen takia sarjaa katsomatta. Sarjassa kyllä viitattiin hyvin hänen tyylisensä presidenttiin, mutta häntä ei näytetty sarjan aikana. Itseasiassa sarjan Yhdysvaltojen presidentti ei saanut edes nimeä, häneen viitattiin pelkällä tittelillä.

Pidin päähenkilöstä yllätävän paljon. Yllättävän siksi, että paperilla hän ei kuulosta kovinkaan mielenkiintoiselta tai edes sympaattiselta. Samaa voisi sanoa myös hänen tyttärestään. Pelkäsin, että hahmo saisi tyypillisen ongelmaisen teinin osan, tyylin Dawn Buffyn kuudenessa tuotantokaudessa, mutta onneksi näin ei tapahtunut.



Suosikki hahmoni oli kuitenkin John Malkovitchin esittämä avaruusvoimien päätiedemies ja lopulta hänen ja päähahmon epätyypillisen parivaljakon toinen osapuoli tohtori Adrian Mallory. Kaksikko olikin koko sarjan parasta antia. Pidin myös avaruusvoimien leppoisasta helikopterilentäjästä, kapteeni Angela Alista (Tawny Newsome).

Suurin osa sivuhahmoista ajoi asiansa, vaikkeivat he mitenkään erityisen muistettavia olleetkaan. Se oli toki vain luonnollista, Game of Thronesia ja vastaavia lukuun ottamatta, joka tv-sarjassa tai fiktiivisesta teoksesta yleensäkin löytyy vain rajattu aika tutustua hahmoihin, niinpä sivuhahmot jäävät väistämättä nimensä mukaisesti sivuun.

Tiivistetysti Space Force on katsomisen arvoinen komedia, vaikka jäikin sille annetuista odotuksista himpun verran jälkeen. Neljä tähteä!

Rankaisija rankaisee oikein urakalla

Marvelin ja Netflixin The Punisherin taso oli yhtä kova kuin koviksista koviksimman päähahmonsakin, odotetusti. Ihan Jessica Jonesin tai Daredevilin tasolle se ei kuitenkaan päätynyt. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Punisherista ja muistakin Marvelin katutason supersankareista kertovista sarjoista!

Kuolleeksi luultu Frank Castle (The Walkin Deadin Jon Bernthal) yrittää päästä elämässä eteenpäin kostettuaan brutaalisti murhatun perheensä puolesta. Pian hänelle kuitenkin selviää, että kyseiseen veritekoon liittyy muutakin, kiitos myös oman kuolemansa lavastaneen entisen NSA-analyytikko Micron (Ebon Moss-Bacharach) ja he päättävät liittoutua sadakseen väärintekijät tilille teoistaan.

Noihin väärintekijöihin kuuluu muun muassa oman sielunsa, ei kirjaimellisesti, mikä voisi ihan hyvin Marvelin sarjoissa käydä ja on käynytkin, myynyt Castlen entinen armeijakaveri Billy Russo (Ben Barnes). Lain toisella puolella tapahtumia yrittää ymmärtää omalaatuinen, mutta työssään taitava, DHS-agentti Dinah Madani (Amber Rose Revah) ja Castlea sympatisoiva Karen Page (Deborah Ann Woll).

Koska Marvelin elokuvat ja tv-sarjat ovat lähellä sydäntäni, niin pitihän minun katsoa myös Marvelin toisella kaudella tutuksi tulleen Punisherin oma sarja. Siitäkin huolimatta, että sarjan kanssa samaan joukkoon kuuluvat Iron Fist ja pienimmässä määrin jopa The Defenders osoittautui jonkinlaiseksi pettymykseksi. Jopa niinkin paljon, että pelkäsin niiden kultakauden olevan ohi.

Sama kirous ei kuitenkaan tuntunut The Punisheria vaivaavan. Päinvastoin. Se onnistui kääntämään Marvelin Netflix sarjat taas voiton puolelle, ainakin minun silmissäni. Itseasiassa voisin jopa mennä niin pitkälle, että sanoisin sen olevan tyylilajinsa paras. Jos odotat brutaaleja, mitenkään kaunistelemattomia verikekkereitä, sitä tulet samaan. Vieläpä yllättävänkin syvällisellä otteella.

Castlen asu sen sihaan teki. makea!

Lähtemätöntä vaikutusta sarja ei kuitenkaan onnistunut tekemään. Pidän nimittäin enemmän kevyemmästä supersankariviihteestä. Ja sellaisesta, jossa niillä hahmoilla on jopa supervoimia ja he jopa nauttivat niistä, edes jossain määrin. Sitä paitsi en laskisi sitä myöskään paljon synkempien ja realistisempien supersankarisarjojen parhaimmistoon. Hyvyydestään huolimatta.

Itseasiassa minun on helppo löytää parempi, ei ehkä paljon, mutta kuitenkin, parempia sarjoja myös The Punisherin omasta supersankarisarjaperheestä, Netflixin Marvel-sarjoista. Niihin kuuluvat muun muassa tähän asti tulleista muutenkin paras Jessica Jones ja varsinkin ensimmäisellä kaudella parastaan laittanut Daredevil. Sarja oli kuitenkin, jumalan kiitos, kaukana Iron Fistin huonoudesta.

Sarja on jo ehtinyt aiheuttaa pienoisen kohun, sillä Amerikkaa, ja pienemmässä määrin myös muuta maailmaa, vaivaa eräänlainen massasurmien epidemian vuoksi joidenkin mielestä tämä olikin väärä ajankohta sen esittämiseen. Ymmärrän näkökulmaa täysin ja niin ymmärtävät tekijätkin, he muun muassa peruivat New York Comic-Coniin suunniteltua The Punisher-paneelin juuri Las Vegasin verilöylyn takia.

Kuitenkaan parempaa ajankohtaa ei, maailman tilanteen ollessa valitettavasti se, mikä se on, ole tulossa ihan heti. Minulla on muutenkin vaikeuksia nähdä pelkäksi viihteeksi tarkoitettua sarjaa minkäänlaisena poliittisena kannanottona. Aseiden puolesta tai niitä vastaan. Ihan samoin kuin jo 70-luvulla ensiesiintymisensä saanut päähahmo itsekin. 

Sitä paitsi yhdessä asiassa sarja jopa yllätti. Se ei tyytynyt olevaan vain 13 jaksoinen kostofantasia, vaan raa’an pinnan alla löytyi syvyyttää. Keksipisteeseen pääsi lähinnä veteraanit ja heidän ongelmansa, niin sosiaaliset kuin henkisetkin. Aiheita ei ehkä käsitelty niin hyvin kuin Jessica Jones käsitteli omiansa, hyväksikäytöstä ja siitä selviämisestä, mutta ihan hyvin näin viihteelliseksi sarjaksi kuitenkin.

The Punisherin toteutus oli huippuluokkaa, luonnollisesti. Onhan Netflixillä ja Marvelilla sekä rahaa, että kokemusta laadukkaiden sarjojen tekemiseen. Siltikään sarja ei ollut päässyt sisarsarjojensa suurimmasta helmasynnistä: Juonen turhasta pitkittämisestä. Juuri liiasta pituudestaan johtuen sarja äityikin välillä tylsäksi. Sisältämästään varsin brutaalistakin väkivallasta huolimatta.

Siinä olikin yksi tärkeimmistä syistä siihen, että minulla meni näinkin kauan sarjan katsomiseen. Toinen syy on se, että tv on tähän aikaan täynnä hyviä sarjoja, niin uusia kuin vanhojakin, ja niiden katsomiseen menee aikansa. Lisäksi minulla on omakin elämä, uskokaa tai älkää, eikä sitä aina vaan ehdi keskittyä hyvänkään elokuvan, tv-sarjan tai kirjan maailmaan.

Pidin Frank Castlesta päähenkilönä enemmän kuin odotin hänen Daredevilissä esiintymisensä perusteella, sillä vaikka se osoittikin hahmon olevan kiinnostava, niin kiinnostava ja päähenkilömateriaali on täysin eri asia. Asiaa auttoi toki myös se, että Jon Bernthal on kuin luotu Frank Castlen rooliin. Hänen kaverinsa Micro ei puolestaan tehnyt vaikutusta oikein puolesta tai vastaan.

Muista hahmoista edukseen nousi alikehittynyt, mutta muuten erinomainen Agentti Madani ja Castlen veteraanien terapiaryhmää pitävä armeijakaveri Curtis Hoyle (Jason R. Moore). Daredevilista tuttua Karenia oli aina kiva nähdä. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli The Punisherissä suhteellisen vähän tekemistä. Nuori, arkielämässä kamppaileva veteraani Lewis Wilsonkin osoittautui sympaattisesti.

Roistot olivat ehdottomasti koko sarjan suurin heikkous, sillä heistä ei löytynyt oikein minkäänlaista nyanssia. Se on harmi, varsinkin kuin muissa saman sarjan, tällä tarkoita Marvelin ja Netflixin yhteistuotantoa, en niinkään Marvelin elokuvauniversumin leffoja, roistot kuin ovat perinteisesti olleet se vahvuus. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tietenkin.

Tiivistetysti The Punisher onnistui voittamaan minut puolelleen, vaikka en suurin kostodraamojen ystävä olekaan ja vaikka siitä löytyikin enemmän kuin tarpeeksi samoa vikoja kuin sisarsarjoissaankin. Neljä tähteä.