Rankaisija rankaisee oikein urakalla

Marvelin ja Netflixin The Punisherin taso oli yhtä kova kuin koviksista koviksimman päähahmonsakin, odotetusti. Ihan Jessica Jonesin tai Daredevilin tasolle se ei kuitenkaan päätynyt. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Punisherista ja muistakin Marvelin katutason supersankareista kertovista sarjoista!

Kuolleeksi luultu Frank Castle (The Walkin Deadin Jon Bernthal) yrittää päästä elämässä eteenpäin kostettuaan brutaalisti murhatun perheensä puolesta. Pian hänelle kuitenkin selviää, että kyseiseen veritekoon liittyy muutakin, kiitos myös oman kuolemansa lavastaneen entisen NSA-analyytikko Micron (Ebon Moss-Bacharach) ja he päättävät liittoutua sadakseen väärintekijät tilille teoistaan.

Noihin väärintekijöihin kuuluu muun muassa oman sielunsa, ei kirjaimellisesti, mikä voisi ihan hyvin Marvelin sarjoissa käydä ja on käynytkin, myynyt Castlen entinen armeijakaveri Billy Russo (Ben Barnes). Lain toisella puolella tapahtumia yrittää ymmärtää omalaatuinen, mutta työssään taitava, DHS-agentti Dinah Madani (Amber Rose Revah) ja Castlea sympatisoiva Karen Page (Deborah Ann Woll).

Koska Marvelin elokuvat ja tv-sarjat ovat lähellä sydäntäni, niin pitihän minun katsoa myös Marvelin toisella kaudella tutuksi tulleen Punisherin oma sarja. Siitäkin huolimatta, että sarjan kanssa samaan joukkoon kuuluvat Iron Fist ja pienimmässä määrin jopa The Defenders osoittautui jonkinlaiseksi pettymykseksi. Jopa niinkin paljon, että pelkäsin niiden kultakauden olevan ohi.

Sama kirous ei kuitenkaan tuntunut The Punisheria vaivaavan. Päinvastoin. Se onnistui kääntämään Marvelin Netflix sarjat taas voiton puolelle, ainakin minun silmissäni. Itseasiassa voisin jopa mennä niin pitkälle, että sanoisin sen olevan tyylilajinsa paras. Jos odotat brutaaleja, mitenkään kaunistelemattomia verikekkereitä, sitä tulet samaan. Vieläpä yllättävänkin syvällisellä otteella.

Castlen asu sen sihaan teki. makea!

Lähtemätöntä vaikutusta sarja ei kuitenkaan onnistunut tekemään. Pidän nimittäin enemmän kevyemmästä supersankariviihteestä. Ja sellaisesta, jossa niillä hahmoilla on jopa supervoimia ja he jopa nauttivat niistä, edes jossain määrin. Sitä paitsi en laskisi sitä myöskään paljon synkempien ja realistisempien supersankarisarjojen parhaimmistoon. Hyvyydestään huolimatta.

Itseasiassa minun on helppo löytää parempi, ei ehkä paljon, mutta kuitenkin, parempia sarjoja myös The Punisherin omasta supersankarisarjaperheestä, Netflixin Marvel-sarjoista. Niihin kuuluvat muun muassa tähän asti tulleista muutenkin paras Jessica Jones ja varsinkin ensimmäisellä kaudella parastaan laittanut Daredevil. Sarja oli kuitenkin, jumalan kiitos, kaukana Iron Fistin huonoudesta.

Sarja on jo ehtinyt aiheuttaa pienoisen kohun, sillä Amerikkaa, ja pienemmässä määrin myös muuta maailmaa, vaivaa eräänlainen massasurmien epidemian vuoksi joidenkin mielestä tämä olikin väärä ajankohta sen esittämiseen. Ymmärrän näkökulmaa täysin ja niin ymmärtävät tekijätkin, he muun muassa peruivat New York Comic-Coniin suunniteltua The Punisher-paneelin juuri Las Vegasin verilöylyn takia.

Kuitenkaan parempaa ajankohtaa ei, maailman tilanteen ollessa valitettavasti se, mikä se on, ole tulossa ihan heti. Minulla on muutenkin vaikeuksia nähdä pelkäksi viihteeksi tarkoitettua sarjaa minkäänlaisena poliittisena kannanottona. Aseiden puolesta tai niitä vastaan. Ihan samoin kuin jo 70-luvulla ensiesiintymisensä saanut päähahmo itsekin. 

Sitä paitsi yhdessä asiassa sarja jopa yllätti. Se ei tyytynyt olevaan vain 13 jaksoinen kostofantasia, vaan raa’an pinnan alla löytyi syvyyttää. Keksipisteeseen pääsi lähinnä veteraanit ja heidän ongelmansa, niin sosiaaliset kuin henkisetkin. Aiheita ei ehkä käsitelty niin hyvin kuin Jessica Jones käsitteli omiansa, hyväksikäytöstä ja siitä selviämisestä, mutta ihan hyvin näin viihteelliseksi sarjaksi kuitenkin.

The Punisherin toteutus oli huippuluokkaa, luonnollisesti. Onhan Netflixillä ja Marvelilla sekä rahaa, että kokemusta laadukkaiden sarjojen tekemiseen. Siltikään sarja ei ollut päässyt sisarsarjojensa suurimmasta helmasynnistä: Juonen turhasta pitkittämisestä. Juuri liiasta pituudestaan johtuen sarja äityikin välillä tylsäksi. Sisältämästään varsin brutaalistakin väkivallasta huolimatta.

Siinä olikin yksi tärkeimmistä syistä siihen, että minulla meni näinkin kauan sarjan katsomiseen. Toinen syy on se, että tv on tähän aikaan täynnä hyviä sarjoja, niin uusia kuin vanhojakin, ja niiden katsomiseen menee aikansa. Lisäksi minulla on omakin elämä, uskokaa tai älkää, eikä sitä aina vaan ehdi keskittyä hyvänkään elokuvan, tv-sarjan tai kirjan maailmaan.

Pidin Frank Castlesta päähenkilönä enemmän kuin odotin hänen Daredevilissä esiintymisensä perusteella, sillä vaikka se osoittikin hahmon olevan kiinnostava, niin kiinnostava ja päähenkilömateriaali on täysin eri asia. Asiaa auttoi toki myös se, että Jon Bernthal on kuin luotu Frank Castlen rooliin. Hänen kaverinsa Micro ei puolestaan tehnyt vaikutusta oikein puolesta tai vastaan.

Muista hahmoista edukseen nousi alikehittynyt, mutta muuten erinomainen Agentti Madani ja Castlen veteraanien terapiaryhmää pitävä armeijakaveri Curtis Hoyle (Jason R. Moore). Daredevilista tuttua Karenia oli aina kiva nähdä. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli The Punisherissä suhteellisen vähän tekemistä. Nuori, arkielämässä kamppaileva veteraani Lewis Wilsonkin osoittautui sympaattisesti.

Roistot olivat ehdottomasti koko sarjan suurin heikkous, sillä heistä ei löytynyt oikein minkäänlaista nyanssia. Se on harmi, varsinkin kuin muissa saman sarjan, tällä tarkoita Marvelin ja Netflixin yhteistuotantoa, en niinkään Marvelin elokuvauniversumin leffoja, roistot kuin ovat perinteisesti olleet se vahvuus. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tietenkin.

Tiivistetysti The Punisher onnistui voittamaan minut puolelleen, vaikka en suurin kostodraamojen ystävä olekaan ja vaikka siitä löytyikin enemmän kuin tarpeeksi samoa vikoja kuin sisarsarjoissaankin. Neljä tähteä.