Juoni tiivistyy Kiinan Tarun Sormusten kolmannessa osassa

Luin jokin aikaa sitten Jin Yongin Kotkasoturin tariun kolmannen osan, Yue Fein perinnon ja voinkin sanoa, ettei se jäänyt edeltäjäänsä huonommaksi.

Varoitus: Tämä teksi sisältää juonipaljastuksia! Erityisesti Kotkasoturin tarin ensimmäisestä kahdesta osasta.

Huomautus: Tässä arvostelussa nähtävät livekuvat ovat kirjasarjasta tehdyistä tv-sarjoista ja elokuvista.

Kun viimeksio näimme Guo Jing ja kumppanit lähtivät vihastuneen hänen rakastettunsa Huang Rongin isän Rohtomestari Huangin saarelta, joutuivat veden varaan ja taistelevat nyt hengestään. Eikä siinä vielä kaikki heillä oli matkaseuranaan katala Ouyang Feng ja tämän Huang Rongiin vieläkin tulisesti rakastunut veljen poika Ouyang Ke.

Epätavalliset kumppanukset löysivätkin autiosaaren, mutta takaisin pitäisi päästä. Song-dynastiaa sen ikuinen vihollinen, Jin dynästiä ja erityisesti sen prinssi Wanyan Honglie. Huang Rongille riittä vielä muutakin huolehdittavaa kun hänen kuolevasti haavoittunut oppi-isänsä Hong Qigong tekee hänestä Kerjäläisten seuran päällikön. Yue Fein perintö on Jin Yongin Kotkasoturin tarun kolmas, mutta ei suinkaan viimeinen, osa.

Jos on lukenut yhtään lukenut minun arvostelujani Kotkasoturin taruista, niin ei ole mikään yllätys, että pidän sarjan kirjoista, ja paljon. Yllätys ei liene myöskään se, että pidän myös Yue Fein tarusta. Se oli enemmänkuin loistava kirja. Hauska, toiminnantäyteinen ja mestarillisesti kirjoitettu. Siitäkin huolimatta, että sillä oli omat pienet vikansa.

Joitakin sen osuuksia olisi voitu lyhentää tai jopa leikata kokonaan pois. Hyvänä esimerkinä tästä toimii autiosaarelle sijoittuva osuus. Kuitenkin kirjan hahmot olivat sen verran kiinnostavia, ettäheidän tekemisiään seuraa mielellään, oli ne sitten juonelle oleelisia tai ei. Niinpä lukukokemus ei tästä juuri kärsi.

Kirja vei kuitenkin juontakin eteenpäin, ja vieläpä oikein urakalla. Itseasiassa kirja oli niin pääjuonessa kiini, että kirjasarjan ensimmäiset osat kannattaa olla luettuna ja tuoreessa muistissa ennen kuin edes harkitsetkaan tämän kirjan lukemista. Esimerksiksi toisen osan tapaan myös tämä alkoi keskeltä toiminnan yditä ja loppui toiminnan ollessa vielä käynnissä.

Kirja tarjosikin hyvin tapahtumarikkaan lukukokemuksen. Uusia liittolaisia ja vihollisia tuli taas lisää, tärkeitä hahmoja haavoittui tai jopa kuoli, taistelukohtauuksia oli paljon ja ne olivat pitkiä, mutta ei kuitenkaan millään muotoa tylsiä sekä kirja paljasti taas lisää maailmansa salaisuuksia, joista osa oli tietenkin tärkeimpiä kuin toiset.

Vaikka kirjasa olikin vakavia teemoja ja tapahtumiakin, niin siitä löytyi myös paljon huumoria ja valoa. Ei kuitenkaan niin, että kirjan tunnelma olisi jotenkin epäyhtenäinen. Huumori oli vieläkin minun makuuni sopivaa, näin länsimaisien tai ei Jin Yongin, en nimittäin tiedä kuinka paljon kirjan huumorista on kiinalaisille ”tyypillistä” ja kuinka paljon Jin Yongin omaa.

Kirjasta löytyi kuitenkin yksi elementti, joka oli tarkoittamattomasti hauska. Jo edellisissä osissa sankarimme kohtasivat Kiinan kokoon nähden epäuskottavan määrän erilaisia taistelulajien mestareita ja vanhat ystävät ja vihollisetkin tulivat vastaan milloin mistäkin yllättävistä paikoista.Yuen Fein perinnössä tämä ominaisuus oli viety vielä pidemmälle.

Jos osoitat tämän kuvan hahmoa, hän oli todennäköisesti kyseisessä majatalossa jossian aviheessa kirjan tapahtumia.

Yhteen peineen kylään tai tarkemmin vielä kylän toimimattomaan majataloon oli mahdotettu melkein kaikki tarinan kannalta oleeliset hahmot, olvat ne sitten ystäviä, vihoillisia tai joitakin siltä ja väliltä. Sillä oli oma juonellinen syysnsä, itseasiassa kaikilla tälläisillä tapaamisilla oli, mutta en voinut olola pitämättä sitä erittäin huvittavana.

Jo kirjasarjan muissa osissa nähnyistä hahmoista, tai ainakin tärkeimmistä heistä, on vaikea sanoa mitään uutta. Suosikkini on edelleen Huang Rong, mutta oli Guo Jingkin hyvä hahmo. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että kaksikko sai matkata pitkän aikaa kahdestaan, sillä se tarjosi mahdollisuuuden heidän syventämiseensä.

En voi sanoa, kuka oli suosikkini uusista hahmoista, sillä se pilaisi lukemisen ilon. Kirjasta löytyi niin uusiin hahmoikin kuin vanhoihin sivuhahmoihin liittyviä paljastuksia, jotka kannattaa lukea itse. Sen kuitenkin sanon, että jälleen kerran naiset jäivät melkein kokonaan sivuun, Huang Rongia lukuunottamatta. Siihen olen kuitenkin jo ehtinyt näiden kirjojen kohdalla tottua.

Kotkasoturin seuraava osa, englantilaiselta nimeltään A Heart Divided, on samalla kirjasarjan päätösosa, luen sen heti sen tullessa kirjastoihin. Se ei kuitenkaan ole tullut vielä edes englannin kielisenä veriona, se käännös on luvassa vatsa ensivuonna, joten en tiedä, kuinka kauan menee siihen, että se tulee suomalaisten luettavaksi. Veikaan kuitenkin, että siihen menee aikaa.

Tiivistetysti Yue Fein perintö oli lukunautintona edellisien osien veroinen, vaikka se kieltämättä kärsikin väliosille tyypillisestä ongemasta. Neljä ja puoli tähteä!

Taistelulaji-kirja kiinnostaa Kiinan Tarun Sormusten Herrasta toisessa osassa

 Jin Yongin Kotkasoturin Tarun toinen osa, Yhdeksän yinin totuus, oli monessa suhteessa yhtä loistava ja mukaansatempaava kuin edeltäjänsä. Ei kirjailijaa ihan turhaan sanota Kiinan Tolkieniksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Kun näimme Guo Jingin ja Huang Rongin viimeksi, he taistelivat henkensä edessä julman Jin-dynastian liittolaisia vastaan. Tavatessamme heidät taas taistelu jatkuu, mutta ei kauaa. Sen lopetti Guo Jingin mestarit, Seisemän kummajaista. Mestari ja oppipoika kuitenkin riitautuvat, sillä Kummajaisten on vaikea sulattaa toiselle jo lupautuneen oppilaansa suhdetta Huang Rongiin

Niinpä he päättävät lähteä eri teille. Seitsemän kummajaista lähtevät harjoittelemaan vastaanottamaansa taisteluhaastetta varten. Guo Jing ja Huang Rong puolestaan lähtevät tutkimaan maailmaa ja opettelemaan siinä sivussa lisää taistelutaitoja. Heille ongelmia tuottaa Huang Rongin ovela ja hieman julmakin isä, joka hyväksy lempeää, mutta hieman yksinkertaista Guo Jingiä vävykseen.

Pidin Kotkasoturin tarun ensimmäisestä Soturin oppivuosista niin paljon, että lainasin sen luettuani välittömästi sarjan seuraavan kirjan, Yhdeksän yinin totuuden. Kirja ei pettänytkään odotuksia, vain oli aivan yhtä, jos ei parempikin. Sillä oli jopa yksi etu puolellaan. Maailmaan ja sen ihmisiin pääsi paljon helpommin sisään kuin se oli jo ennestään tuttu.

Kirjan suurin ja ainut mainitsemisen arvioinen ongelma oli liika keskittyminen ihmissuhdedraamaan. Se kuin ei oli minun makuuni. Varsinkin kuin kyseinen ihmissuhde oli sellainen, että se kehittyi epäuskottavan nopeasti, niin kuin nyt kävi. Tai ihmissuhteet. Myös Yang Kangin ja Niancin minua vielä vähemmän kiinnostava ihmissuhde sai jonkin verran huomiota. En nimittäin välitä juuri kummastaan hahmosta.

Sentään nykyaikaisille kirjoille, erityisesti nuorille aikuisille suunnatuille, tavanomaista kolmiodraamaa ei kirjassa nähty ja se on hyvä se. Sekä Guo Jing, että Huang Rong tiesivät haluavansa toisensa. Se oli ne muut, jolla oli vaikea hyväksyä sitä. Se ei kuitenkaan vielä aseta rimaa kovinkaan korkealle. Sivumennen sanoen, tämä oli kirjan pareille ihan tyypillistä.

Yhdeksän Yinin totuus vie tarinaa yllättävän vähän eteenpäin, ottaen huomioon kuinka paksusta kirjasta on kysymys. Pääfokus olikin hahmokehityksellä. Erityisesti Guo Jing ja Huang Rong kehittyivätkin niin ihmisinä kuin taistelijoinakin. Luonnollisesti kirja myös avasi Kotkasoturin Tarujen maailmaa paljon enemmän. Ja mielenkiintoinen maailma se onkin. Uusien paikkojen lisäksi tutustuttiin myös uusiin ihmisiin ja historiaan.

Ei olekaan ihme, että se on sovitettu monta kertaa moneen eri muotoon. 

Lisää taustoitusta sai muun muassa Kerjäläisten veljeskunta, Persikkasaaret sekä niin kuin kirjan nimikin jo vihjaa, kaikkia taistelulajien harrastajia kiinnostava, Yhdeksän Yinin totuus-kirja. Kirja selvittikin kyseisen kirjan synnyn, päätymisen Persikkasaarelle ja paljon muuta. Tietoa kuitenkin annettiin vähitellen, joten lukija pysyi hyvin perässä, eikä ehtinyt tylsistyä.

Yhdeksän yinin totuus sisälsi luonnollisesti myös paljon taistelukohtauksia. Niitä löytyi niin alusta, lopusta kuin keskeltäkin. Osa oli vieläpä aika pitkiä. Mikä tuskin tulee yllätyksenä kuin tietää kyseisen kirjan lajityypin, wuxian. Itse pidän tätä lähinnä positiivisena asiana Mutta minä toki pidänkin taistelukohtauksista. Jos niistä ei pidä, niin tämä kirja ei ole sinulle.

Edellistä osaa isomman rooliin, onneksi, saanut Huang Rong on pysynyt lempihahmonani. Guo Jing on hahmona myös hyvä. Varsin pidettäviä olivat myös ruuanhimoinen kerjäläinen ja samalla pääkaksikolle taistelutaitoja opettava Hong Qigong ja heidät pitkäksi aikaa majoittunut Lu Chengfeng. Ensimmäiseksi mainittu vielä jäi mieleen leppoisan, mutta myös ovelan, persoonansa ansiosta.

Kirja kuitenkin antoi minulle uuden inhokin, seksistisen Ouyang Ken. Hänen vielä paljon häikäilemättömänkin, enonsa, Ouyang Feng, ei ärsyttänyt minua läheskään yhtä paljon. Hänellä oli sentään joku järki toimissaan. Huan Rongin isäkään ei vuoden isä-palkintoa tavoittele, mutta häntä kohtaa voi sentään tuntea sympatiaakin, varsinkin kirjan luvuilla.

Tiivistetysti Yhdeksän yinin totuus tarjosi mallikelpoisen esimerkin siitä, kuinka hyvä wuxia-kirjallisuus oikein on. En olisi voinut valita parempaa sarjaa aloittaa lajityypin lukeminen. Neljä ja puoli tähteä!

Huippufantasiaa kiinalaisin maistein

Kiinan Tolkieniksikin Jin Yongin kutsutun Kotkasoturin taru-kirjasarjan ensimmäinen osa: Soturin oppivuodet on fantasiaa, ja seikkaluromaania, parhaimmillaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia!

Parhaat ystävykset Guo Xiaotian ja Yang Tiexin menehtyivät kiinaa terrorisoivien Jin-sotureiden hyökkäyksesssä. Heidän raskaana olevat vaimonsa häviävät taistelun tiimellyksessä. Heitä etsimässä on kaksikon kanssa ytävystynyt munkki Qiu Chuji ja munkin kanssa tekemän sopimuksen velvoitamana myös Etelän Seitsemänä Kummajaisena tunnettu sankarijoukko.

 Jonkin ajan jälkeen Etelän Seitsemän Kummajaista löytävätkin Guo Xiaotian hieman yksinkertaisen, mutta sitäkin lempeämmän pojan Guo Jingin.Tämä asustelee Mongoliassa, Tšingis-kaaninina myöhemmin tunnetun miehen leirissä. Aikansa sankarijoukko kouluttaakin poikaa taistelutaitojen saloihin, kunnes hän on valmis ottamaan vastaan velvollisuutensa ja jättämään kaiken tutun taakseen.

Soturin oppivuosien tyylilaji, wuxia, on minulle vieras. Itseasiassa en edes tiennyt taistelutaitoja ja ritarisuutta yhdistelevän genren olemassa olosta. Muutenkin kiinalainen kulttuuri ei ole minulle hirveän tuttu, en ole juuri katsonut edessuuren suosion saaneita kung fu-filmejä. Minulla ei ole mitään lajityyyppä vastaa, ne vaan ei ole herättänyt kiinnostustani tarpeeksi. 

Onneksi annoin vaihtelun virkistää ja kokeilin uutta, sillä Soturin oppivuosista kirjasta hyvinkin paljon. Siksi ei olekaan ihme, että teoksen kirjoittaneesta Jin Yongista on tullut valtava ilmiö kiinassa ja hänen teoksensa kuuuluvat kotimaansa luetuimpiin kirjoihin. Ihme ei ole myöskään sekään, että kirjan luettuna lainasin heti perään myös kirjasarjan toisen osan, Yhdeksän yinin totuuden. 

Jin Yong kirjoitti Soturin oppivuodet jo 60-luvulla. Voikin hyvin kysyä, miksi kirja suomennetaan vasta nyt, vuosikymmeniä sen kirjoittamisen jälkeen. Varmasti ei voi sanoa, mistä se johtuu, mutta jos minun pitäisi veikata, niin sanoisin sen johtuvan siitä, että aasialaista kirjallisuutta on pidetty länsimaalaisille liin vieraana. 

Kirjailija Jin Yong

Ihan turhaan, sillä ainakin tämä kirja on helposti ymmärrettävä, oli asuinpaikka ja kulttuuri, mikä hyvänsä. Sitäpaitsi nykyään anime, manga ja kung fu-elokuvat ovat saavuuttameet myös länsimaissa suuren suosion, erityisesti anime. Niinpä eio le mitään syytä, miksei niin voisi käydä myös wuxia-kirjallisuuden kohdalla.

Soturin oppivuosien teemat, kuten perhesuhteiden aiheuttamat velvollisuudet, kunnia sekä oman kansallisen identetiiten säilyttäminen, ovat hyvin kansainvälisiä. Ja ajankohtaisia. Perhe, kunnia ja isänmaa ovat tärkeitä nykyihmisillekin, jopa näin yksilöllisyyttä korostavana aikana, ei vain ehkä ihan siinä määrin kuin joskus ennen. 

Kirja sisälsi paljon paljon taitavasti kuvattua toimintaa, vieläpä sellaista, joka on viihdyttävän ylilyövää. Kirjailija olikin laittanut taistelukohtauksissa reallisuuden romukoppaan. Toiminnan lisäksi kirjassa nähtiin myös aika lailla mieleenkiintoista poliittista juonittelua. Itseasiassa Jin-valtakunnan Kiinan valloitus kuului yhdeksi kirjan tärkeämmäksi juoneksi.

Suomentaja Riina Vuokko 

Kirja oli jopa yllättävänkin aikaa kestävä, mikä ei ole mikään selviö, onhan sen kirjoittamisesta jo vuosikymmeniä. Siitäkin huolimatta, että varsinkin kirjan alussa nähtiin sitä perinteisempää sukupuoliroolia Guo Xiaotianin ja Yang Tiexinin vaimojen jäädessä lähinnä kodinhengetterään rooliin. Se kuitenkin muuttui kuin naistaistelijoita tuli kuvaan enemmänkin. 

Toki ihmettelyni saattaa johtua siitä, että olen lukenut lähinnä länsimaisia kirjoja, sillä kuulemani mukaan kirjailija ei ole mikään poikkeus, vaan Kiinassa oltiin tuohon aikaan asian suhteen edistyksellimpiä. Ero onkin huomattava, jos sitä vertaa esimerkiksi Taruun Sormusten Herrasta, jossa naisen rooli on paitsi perinteisempi, niin myös paljon pienempi.

En ole pätevä arvioimaan kääntäjä Riina Vuokon kirjan käännöstä, kiinan kieli kuin ei minulta luonnistu, joten en sitä tee. Olen kuitenkin lukenut muista suomenkielisiä arvoisteluita ja he, jostka käännöstä edes arvioivat, sanovat sen olevan erittäin hyvälaatuinen. Onko se vain heidän mielipide vai subjektiivinen totuus? Siihen en ota kantaa.

Kuva on kirjasta tehdyn elokuvan juliste

Suurin osa Soturin oppivuosien hahmoista olivat kuulemma lajityypilleen tyypillisesti hyvin jaloja, rehellisiä ja tietenkin myös harvinaisen taitavia sotureita. Erityisesti suorastaan hellyttävän kiltistä Guo Jingistä sekä myöhemmin kuvaan tulleesta kekseliäästä ja kujeiluun taipuvaisesta naissoturista Huang Rongista on vaikea olla pitämättä.

Roistot, kuten Jin-dynastian katala prinssi Wanyan Honglie, olivatkin sitten silminnähden pahempia. Tyyliltään Soturin oppivuodet muistuttaakin enemmän Tarua Sormusten Herrasta kuin Tulen ja Jään laulua. Niin niin paljon kuin kirjan mustavalkoisuus lohduttaakin tänä monimutkaisena aikana, niin minusta kirja olisi ollut parempi, jos siitä olisi löytänyt myös hieman harmaan sävyjä. 

Fantasian ystäville minulla on kuitenkin pieni varoituksen sana. Lajityyppi ei oikeastaan kuvaa kirjaa kovinkaan hyvin, sijoittuuhan se Kiinan historiaan. Vaihtoehtoiseen sellaiseen, mutta silti. Eikä siitä löydy juurikaan mitään yliluonnollista, saatika maagista. Jos siistyypillinen  miekka ja magia fantasia on enemmän mieleesi, niin tämä ei ole oikea kirja sinulle.

Kuva on elokuvasta 

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kirjan lajityyppi on juuri fantasia. Sen versio historiasta tuskin kuvaa todellisuutta kovinkaan tarkasti ja erityisesti munkkien sisäiset kyvyt lähenevät uhkaavasti jo yliluonnollisia kykyjä, vaikka he eivät tulipalloja heittelekään. Osaavathan he esimerksiksi suodattaa mytkyt tai alkoholin pois kehostaan.

Kirjassa oli yksi suuri vika. Se loppui kuin seinään. Ei edes clifgangeriin, vaan kesken kohtauksen. Onneksi sain lainattua toisen osan, niin pääsen heti jatkamaan tarinaa, eikä asia siis juuri häiritse. Pelkään kuitenkin, että jos toinen osa loppuu samalla tavalla, sillä en ole toistaiseksi löytänyt kirjastosta kirjasarjan kolmatta osaa.

Tiivistetysti en olisi voinut valita Soturin oppivuosia parempaa tutustuttajaa wuxia-lajityypin pariin. Niin loistavasta kirjasta on kyse. Täydet viisi tähteä!