Vartiosto on valmiina palvelukseen- Myös tv-muodossa

BBC:n American The Waitch yrittää vangita Terry Pratchetin Kiekkomaailman taian niihin perustuvalla The Watch-sarjalla. Onnistuiko se? Nyt klerron asiasta oman mielipiteeni.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Ankh-Morporkin poliisina toimivalla Yövartioilla on tekeminen vähissä, sillä kaupungissa kaikki rikokset ovat sallittuja, niin kauan kuin sen tekijät kuuluvat johoinkin kiltaan, kuten varkaiden tai salamurhaajien kiltaan. Tämä kuitenkin muuttuu, kun Vartioston kyynisen kapteeni Vimesin (Richard Dormer) vanha ystävä Carcer (Sam Adewunmi) palaa kaupunkiin.

Mystisen tilanteesta tekee se, että mies ei ole vanhentunut päivääkään siitä kuin Vimes hänet viimeksi näki. Se, että hän suunnitelee joitain hyvin pahaa entisen kotikaupungin hyväksi on kuitenkin selvääkin selvempää. Miehen suunnitelmia estämässä on myös kaupungin oma kostaja Lady Ramkin (Lara Rossi). The Watch perustuu Terry Pratchettin Kiekkomaailma-romaaneihin.

Terry Pratchettin Kiekkomaailma-romaanit ovat sen verran suosittuja, ettei ole ihme, että niitä on yritetty myös filmatisoida. Uusin yrittäjä on The Watch-sarja. Se onnistuikin tehtävästään kohtuullisen hyvin. En sano, että sarja olisi mitenkään maata mullistavan hyvä, mutta kyllä se katsomisen arvoinen on, ainakin Terry Pratchettin faneille.

The Watch ei seuraa minkään erityisen Kiekkomaailma-kirjan tarinaa, edes sitä, jolta sarja on saanut nimensä. En laske tätä viaksi, vaikka kyseinen kirja kieltämättä olikin harvinaisne loistava jopa Pratchettin mittapuulla, sillä kirja ja tv-sarja ovat keskenään täysin erilaiset formaatit, joten niiltä ei sovi odottakaan täysin samanlaisia tarinoita.

Tyylikin oli muutettu fantasiasta steampunkkiin, joskin ihan syyttä ja suotta. Se ei tuonnut sarjaan mitään lisäarvoa ja näkyikin vain tyylillisissä seikoissa. Sentään sarja piti kirjoista tutun tunnelman. Kuitenkin lienee turhaa vertailla kirjoja ja tv-sarjaa tämön enempää. Tv-sarja kuin häviäisi. Niinpä arvostelen sen nyt omana katselukokemuksenaan, millaisen se pärjääkin pan paremmin.

The Watchin juoni poikkesi poliisisarjojen vastaavista, eikä suinkaan pelkästään sarjan tyylilajin takia. Kuitenkin siitä löytyi myön aimo annos poliisi,- ja yliluonnollisten sarjojen kliseitä. Sarjasta löytyi muun muassa työnsä aloittava nuori ja naiivi poliisi, rinnakkaistodellisuus, yliluonnollisin keinoin konkretisoituja sekä sisäisiä kamppailuja.

Sarjan perustana toimiva mysteeri oli keskimääräistä parempi, joskaan sen ratkaisu ei ollut erityisen muistettva. Kiekkomaailma-kirjasarjan fanit saavat siitä kuitenkin jotain irti. Sitä paisti, veihän se hahmot ja heidän mukanaan myös katsojat hyvin kmieleenkintoisiin paikkoihin, lähinnä kirjaimellisesti, mutta paikka paikkoihin myös kuvainnollisesti.

Hahmot jäivät järjestään yksiulotteiseksi. Parhaaksi hahmoksi nousi kirjan versiosta hurjasti muuttunut Lady Sybil Ramkin. Sarjan versio Vimesistä onnistui varsin hyvin, eikä minulla ole valiottamista sen muistakaan hahmoista. Paitsi ehkä Kuolemasta (Wendell Pierce). Sarjan versio hahmoista kuin ei noussut kirjojen version tasolle sitten millään.

Pahiksena Carcer ei juuri ollut päähahmoja moniulotteisempi, joskin kyllä hän sai myös kiinnostavia piirteitä. Sen sijaan häntä avustanut Wonse (Bianca Simone Mannie) osoittautui paljon mielenkiintoisemmaksi. Näemmekin häntä The Watchin toisella kaudellakin. Olettaen tietenkin, että sarja sellaisen saa.

Tuotannossa valittamisen arvoista oli vain paikoittain harvinaisen huonot erikoistehosteet. Esimerkiksi Näkymättömän Yliopiston oranki-Kirjastonhoitajan ja sarjassa piipahtanut lohikäärme näyttivät harvinaisen kököltä. Toki sarjan puolesta on sanottava, että sillä tuskin on Game of Thronesin tuotantobudjettia, joten ihmeitä ei toki sovi odottaakaan.

Tiivistetysti The Watch ei lähdemateriaalinsa tasoon päässyt, mutta tarjosi silti varsin hyvän katsomiskokemuksen, myös muillekin kuin Kiekkomaailma faneille. Kolme ja puoli tähteä!

Ensiarvostelussa The Watch

 Arvostelen nyt hyvin lyhyesti Terry Pratchettin Kiekkomaaliman-romaneihin ehkä hieman turhankin löyhästi perustuvan, mutta silti varsin hyvän, The Watch-sarjan ensimmäiset jaksot.

Varoitus: JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Ankh-Morporkissa rikokset ovat sallittuja, olettaen, että rikoksen tekijä kuuluu varkaiden tai salamurhaajien kiltaan. Niinpä kaupungin poliisina toimivalla Yövartioilla on tekeminen vähissä. Tämä kuitenkin muuttuu, kun Vartioston kyynisen kapteeni Vimesin (Richard Dormer) vanha ystävä Carcer (Sam Adewunmi) palaa kaupunkiin pahat mielessään. Miehen suunnitelmia estämässä on myös kaupungin oma kostaja Lady Ramkin (Lara Rossi).

Olen pitkään ollut sitä meiltä, että Terry Pratchettin kirjat eivät vain sovi muutettavaksi tv-sarja tai elokuvamuotoon, Neil Gaimanin kanssa tekemää Good Omenia lukuun ottamatta, eikä The Watch onnistunut minun mielipidettä täysin muuttamaan. Pidän sarjasta enemmän kuin useimmat muut, ainakin arvosteluista päätellen, mutta lähdemateriaalinsa tasolle se ei yltänyt tai edes niiden lähelle.

Niin kuin Terry Pratchettin fanit voivat jo arvata, The Watch ei varsinaisesti seuraa minkään kirjan jonka, vaan se lainailee sieltä ja täältä sekä lisää omaakin. Tyylikin oli muutettu fantasiasta steampunkkiin. Sarja ei ole kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan minua päätöksen tarpeellisuudesta. Se on kuitenkin sanottua, että sarjan maailma muistuttaa tunnelmaltaan suhteellisen hyvin lähdeteoksiaan.

The Watchin hahmot eivät pärjää syvyydeltään kirjan vastaaville, mutta toisaalta sitä en odottanutkaan. Lady Ramkinin muutos eräänlaiseksi synkän menneisyyden omaavaksi kostajaksi aiheuttaneet kohua, mutta minua ne eivät haittaa, sillä kyseinen hahmo ei ole koskaan herättänyt minulle voimakkaita tunteita. Sitä paitsi hahmo on baddasssyydessään sarjan paras.

Ankh-Morpork on miljöönä kiinnostavan erilainen, niin kirjoissa kuin sarjan tulkinta kaupungista. Tuotannon suurin vika oli paikoittain harvinaisen huonot erikoistehosteet. Esimerkiksi Näkymättömän Yliopiston oranki-Kirjastonhoitajan näytti harvinaisen kököltä. Toki sarjan puolesta on sanottava, että sillä tuskin on Game of Thronesin tuotantobudjettia, joten ihmeitä ei toki sovi odottaakaan.

Tiivistetysti en anna The Watchille vielä arvosanaa, mutta juuri nyt se sijoittuu ehkä vähän keskiarvoa paremmaksi, mikä ei ole hyvä noinkin suosittuun kirjasarjaan perustuvalle sarjalle.

Joulusatu Kiekkomaalaisittain

Nyt arvostelemani Terry Pratchettin Valkoparta Karjupukki kertoo uskomuksista, ja uskomisen tärkeydestä kirjailijalta tutulla otteella. Vain ja ainoastaan positiivisessä mielessä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia! Ei kuitenkaan mistään kirjan kannalta kovin ratkaisevasta.

Huomautus: Valkoparta Karjupukista on tehty myös minisarja. Osa tämän arvostelun kuvista on otettu sieltä. En kuitenkaan voi sanoa mitään siitä, kuinka uskollinen sarja on kirjoille, sillä en ole nähnyt sitä.

Universumi toimintaa valvovat Tarkastajat tilaavat Salamurhaajien killalta Kiekkomaailman vastikkeen Joulupukille eli Karjupukin murhan. Tämä kummastuttaa kiltaa, sillä kyseessä on kuitenkin pelkkä taruolento. Koska tehtävästä saatava palkkio on kuitenkin hyvä, niin he laittavat tehtävään jopa killan jäsenten mittapuulla häiriintyneen, mutta sitäkin asiansa osaavamman, Herra Teelehden.

Toisaalla Kuolema on alkanut toimittaa Karjupukin virkaa, mikä herättää myös hänen tavallista elämää haluavan lapsenlapsensa Susan Sto Helittin huomion. Hän päättääkin selvittää syytä isoisänsä kummalliseen käyttäytymiseen. Lisäksi myös Näkymättömässä Ylioppistossa ollaan huomattu, että jotain on pahasti vialla. Valkoparta Karjupukki on Terry Pratchettin kahdeskymmenes Kiekkomaailmana sijoittuva romaani.

 Vähän aikaa sitten BBC America aloitti Terry Pratchettin maailmaan sijoittuva The Watch-sarjan. Sarja ei ehkä ole kirjojen veroinen, mutta se sai minut taas innostumaan kirjailijan tuotannosta. Niistä ensimmäisenä käsiini osui Valkoparta Karjupukki, joka olikin ihan yhtä hyvä kuin muistinkin kirjailijan teosten olevan, tai voisi jopa sanoa, että parempi.

Valkoparta Karjupukin teemana toimi erilaisten uskomukset ja erityisesti niihin uskomisen tärkeyden. Sitä käytiin erityisesti jouluun liittyvien uskomusten kautta, niin kuin loogista olikin. Liittyyhän siihen enemmän uskomuksia kuin mihinkään toiseen juhlapyhään. Se olikin teemana harvinaisen kiinnostava. Pidin myös kirjailijan Unohdetut Jumalat tyylisestä toteutuksesta.

Kertomistyyli oli Pratchettille tyypillinen eli humoristinen, filosofinen ja lämminhenkinen. Tuttuja alaviitteitäkään ei oltu unohdettu. Kirja loistikin erityisesti sillä huumorin saralla. Jokainen kirjan hahmo, pahiksia lukuun ottamatta, kuvattiin myös hyvin inhimillisellä otteella. He tuntuivat oikeilta ihmisiltä vikoineen kaikkineenkin tai ehkä juuri niiden takia. Jopa ne hahmot, jotka eivät teknisesti olleet ihmisiä.

LempiKiekkomaailma-kirjakseni se ei kuitenkaan noussut, lukunautintia haittamattomien pikkuvikojensa takia. Juoni oli hyvyydestään huolimatta vähän turhankin ennalta-arvattava. Näkymättömään Yliopistoon keskityttiin vähän turhankin paljon, ottaen huomioon, ettei se loppujen lopuksi ollut juonen takia niin kovin tärkeä. Kirjaan uutena tuodut sivuhahmotkaan eivät olleet mitenkään erityisen muistettavia.

Susan oli jokseenkin legendaarisemman Sam Vimesin veroinen päähenkilö. Pidin erityisesti hänen käytännöllisestä tavasta nähdä maailman, myös yliluonnollinen sellainen. Kuolemasta voisi sanoa samaa. Ja ehkä enemmänkin. Hän kuuluu koko kirjasarjan parhaimpien hahmojen joukkoon, jos ei jopa ole paras. Sivuhahhmoista minulla ei ole suosikkia, mutta ei inhokkiakaan.

Tarkkailijat olivat melko yksiulotteisia pahiksia, mutta se ei ole paha asia. Pidänkin heitä paljon aktiivisempaa Herra Teelehteä kirjan varsinaisena pääpahiksenä. Hän oli myös pahiksista mielenkiintoisin. Ainakin osittain siksi, että häneltä ei löytynyt yhtään parantamiseen viittaavaa ominaisuutta. Hänen keräämä joukko pikkurosvoa olivatkin sitten hieman sympaattisempia.

Seuraavaksi Terry Pratchettin kirjakseni valikoitui paljon enemmän The Watch-sarjaan ja sitä kautta myös Yövartioihin liittyvä kirja, Yövartiosta. Se onkin ollut tähän asti hyvä, jopa Valkoparta Karjupukkia parempi. Teen siitä arvostelun, kunhan olen saanut sen luettua. Todennäköisesti kuitenkin sarja-arvostelu tulee ensin. Niitä ensin kirjoitan kyllä koko joukon muita arvosteluja ja mahdollisesti myös muita tekstejä.

Tiivistetysti Valkoparta Karjupukki oli juuri niin hyvä kirja kuin sen kirjailijalta sopii odottaakin, pikkuvioistaan huolimatta. Siksi se ansaitsee täydet viisi tähteä.

Enkeli ja demoni maailmanloppua estämässä: The Book

Olen halunnut lukea Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin Hyviä enteitä-kirjan heti kun kuulin kyseisen teoksen olevan olemassa. Enkä turhaan. Kirja oli nimittäin vielä parempi kuin odotin sen olevan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran  juonipaljastuksia Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset-romaanista ja luonnollisesti myös siitä tehdystä tv-sarjasta.



Antikristus on syntynyt ja hänet pitäisi antaa tavallisten ihmisten kasvatettavaksi siihen asti, kunes hän 11-vuotta muohemmin aiheuttaa maailmanlopun. Tehtävä annetaan demoni Crowleylle, mutta pitkään maanpinnalla oleillut demoni ei halua sen tuhoutuvan. Siksi hän pyytääkin apua samanlaisia tunteita omaavalta viholliseltaan ja joskus liittolaiseltaan enkeli Aziraphalelta.

Kaksikon tilannetta mutkistaa vielä se, että inhimillisen erehdyksen seurauksena poika päätyy väärille vanhemmilla, joten he ei tiedä hänen olinpaikkaansa. Sen lisäksi soppaa sekoittaa ilmestyskirjan ratsastajat, noidan metsästäjä sekä paljon muuta. Onneksi heidän lisäkseen maailman pelastamista yrittää myös noita Anathema Device, jolla on apunaan esivanhempansa Agnes Nutterin tarkat, mutta valitettavasti myös vaikeasti tulkittavat, ennustukset.

Mitä saadaan kun yhdistetään kaksi brittiläistä fantasian ja huumorin mestaria, Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin? No, ratkiriemukkain pitkään aikaan lukemistani kirjoista, Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset. Huumorin lisäksi pidin kirjailijoiden tyylistä muutenkin, kuten myös kirjan pääsääntöisesti hyvistä hahmoista.



En voi sanoa tämän tulleen yllätyksenä, sillä olen toistaiseksi pitänyt  kaikista lukemistani kummankin kirjailijan teoksista. Minun onkin tullut luettua melkein kaikki jo edesmenneen Terry Pratchettin kirjat ja Neil Gaimaniltakin hänen oman televisiosarjansa myöskin saaneen Unohdetut Jumalat-teoksen, alkuperäiseltä nimeltään American God ,sekä sen kanssa samaan maailmaan sijoittuvan Anansi Boys-kirjan.

Kirjailijoiden kirjoitustyylit sulautuivat hyvin yhteen, niin hyvin, että kummankin kirjailijan kirjoituksia oli vaikea erottaa toisissaan. Paitsi yhdessä suhteessa. Terry Pratchettilla oli tapana (kirjailija on valitettavasti jo kuollut) aina välillä lisätä sivun alakulmaan erilaisia huomautuksia juoneen liittymättömistä, mutta silti luettavan kirjan maailmaan liittyvistä täysin fiktiivisistä asioista. Niitä löytyi myös Hyvistä enteistä.



Kirja sijoittui 90-luvulle, olihan se kirjoitettu samalla vuosikymmenellä. Se toikin siihen omaa persoonaa. Luonnollisesti iso osa tekniikasta on siis jo nykyajan näkökulmasta vanhentuneita, mutta, jossain tapauksessa jopa valitettavasti, teemat tai viittaukset eivät. Varsinkin, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin ilmastonmuutokseen, diettikulttuuriin tai kirjan, varsin osuvaan, näkemykseen ihmisyydestä.

Luin kirjan suomeksi. Suomentaja oli jättänyt nimet suomentamatta, mitä pidän yleisesti hyvänä asiana, tai ainakin neutraalina. Minusta nimiä ei tarvitsekaan suomentaa. Hyviä Enteitä tapauksessa se kuitenkin myös tarkoitti sitä, että  nimiin liittyvät vitsit piti selittää vielä erikseen. Onneksi se ei minun lukukokemustani juuri haitannut.

Kuva on Good Omen-minisarjasta. 

Hyviä enteitä antoi näkökulman useammalle hahmolle, niin isoimmille kuin vähemmän tärkeille. Tämä toimikin suuremmaksi osaksi, varsinkin kuin kirjasta löytyi useampi seuraamisen arvoinen hahmo. Siitäkin huolimatta, että useat, lähinnä pienemmille hahmoille kuuluvat, näkökulmat eivät vieneet tarinaa eteenpäin, joten ne tuntuivat aika turhilta ja olisin voinut hyvin jättää pois.

Suosikkihahmonani olivat Crowley ja Anathema, mutta myös antikristus Adamia ja hänen porukkaansa olisi jaksanut mukava seurata. Aziraphale, puolestaan ei missään vaiheessa päässyt Crowleyn kiinnostavuustasolle, vaikka hänestä pidinkin. Häntä tylsempi oli kuitenkin innoton noidanmetsästäjä Newt, vaikka hän kieltämättä olikin kirjan samaistuttavin hahmo.

Kuva esittää minisarjan versiota ilmestyskirjan ratsastajista.

Kirja seurasi myös ilmestyskirjan ratsastajia, mutta vaikka heihin liittyi muutama hyvä tvisti, kuten se, että Rutto oli siirtynyt eläkkeelle heti penisiliinin keksimisen jälkeen ja korvattu yhdellä nykyajalle tyypillisellä isolla ongelmalla, Saastumisella, niin heidän osuutensa tuntui useimpien pienenpien hahmojen tavoin hieman turhilta.

Kirjasta on tehty myös minisarja. Olen katsonut sen jo aikaa sitten, mutta vasta nyt voin kertoa sen olevan hyvin uskollinen lähdemateriaaleilleen ja laadultaankin melkein kirjan veroinen, mikä on harvinaista kirjoista tehtyjen elokuvien tai tv-sarjojen kohdalla. Se ei ole kuitenkaan mikään ihme, sillä Neil Gaiman on kirjoittanut kaikki minisarjan kuusi jaksoa itse.

Tiivistetysti Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset oli juuri niin hyvä kuin kahden huippukirjailijan yhteiseltä teokselta voi odottaakin. Täydet viisi tähteä!

Juna kulkee fantasiamaassakin

Fantasiaparodioiden mestari Terry Pratchettin viimeinen aikuisten kirja, Täyttä Höyryä, on pakkoluettavaa jokaiselle fantasiasta ja huuumorista pitäville. Sen heikkouksista huolimatta.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Täyttä Höyryä-kirjasta ja mahdollisesti myös muista Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan-sijoittuvista kirjoista.

Kiitos nuoren keksijänero Dick Simnelin ja hänen mullistavan keksintönsä, junan, Kiekkomaailma pääsee vihdoin nykyaikaan. Koska keksinnöstä hyötyvät kaikki, varsinkin rahallisesti, kaupunkia rautaisella otteella hallitseva lordi Vetinari päättää antaa töiden valvomisen uskotulleen, entiselle huijarille, nykyiselle virkamiehelle, Tahmee von Lipwigille, joka ei työstä innostu.

Miehen ei kuitenkaan auta muu kuin totella tai muuten hänet heitetään kissanpennuille, kaameampi kohtalo kuin voisi luulla. Tahmeen työ ei ole helppo, sillä pienintäkin muutosta vastustavat kääpiö fundamentalistit he haluavat estää sen valmistautumisen keinolla, millä hyvänsä. Saman ongelman kanssa kamppailee myös uudistushenkinen kääpiöiden alhaisen kuningas, Rhys Rhysson.

Olen lukenut melkein jokaisen Terry Pratchettin aikuisille suunnatun Kiekkomaailma-kirjan ja muutaman nuorten kirjankin, sillä pidän niiden huumorista, omalaatuisista hahmoista, laajasta maailmasta, optimistisesta maailmankuvasta sekä yllättävänkin syvällisestä filosofiasta. Se, että ne ovat syvästi rakastamaani fantasiaa on pelkkää plussaa.

Niinpä en epäröinyt hetkeäkään kuin huomasin sarjan viimeisimmän, ja valitettavasti myös viimeisen, osan tulleen lähikirjastooni. Epäröintiin ei olisi ollut tarvettakaan, sillä vaikka kirja ei ehkä kirjailijan paras olekaan, niin se kuuluu silti lajityyppinsä ehdottomaan aateliin, tarkoitetaan sillä lajityypillä sitten fantasiaa tai parodioita.

Täyttä Höyryä-kirjan aiheet eivät olisi voineet olla ajankohtaisempia: kehitys ja ennen kaikkea sen vastustaminen sekä erilaisuus ja sen suvaitseminen tai jossain tapauksessa suvaitsematta jättäminen. Mielsi kyseiset kehityksen ja erilaisuuden vastustajat sitten islamistiterroristeiksi tai äärioikeistoksi. Vakavat aiheet ei kuitenkaan ole se, mikä määrittelee kirjan, vaan huumori.

Kiekkomaailmakirjat ovat aina olleet ennen kaikkea hauskoja, eikä se asia ole muuttunut miksikään. Täyttä Höyryä tarjoaa taattua Terry Pratchett-huumoria huvittavine sanankäänteinen, toinen toistaan koomisimpine tilanteineen ja tietenkin ei välttämättä aina tarpeellisia, mutta sitäkin nauruhermoja kutkuttavampia alaviitteitä.

Valitettavasti kirja ei ole aivan yhtä hauska kuin useimmat aikaisemmat osat. Olisiko kenties Alzheimerin tauti vienyt kirjailijasta hänen parhaan teränsä. Tämä näkyy muussakin kirjoituksessa, minkä vuoksi ansiosta en voi kirjaa ihan aikaisempien tasoisena pitääkään. Loistava kirja oli siitäkin huolimatta, paljon parempi kuin useimpien muiden fantasiat. Siitä ei ole epäilystäkään.

Muuten teoksen juoni oli aika kaavamainen, sekä Kiekkomaailman, että muutenkin kirjallisuuden mittapuulla, niin fantasian kuin vähän muissakin genreissä. Kiinnostava se kyllä oli, hieman yllättävänkin siihen nähden, että rautatiet tai oikein mikään siihen liittyvä eivät ole koskaan herättänyt minussa tunteita puolesta tai vastaan. Ei ainakaan tarpeeksi niistä kertovan kirjan lukemiseen.

Hahmot olivat värikkäitä ja hauskoja, niin kuin Kiekkomaailman asukkailta on totuttu odottamaankin. Pidin erityisesti Tahmeesta. En niin paljon kuin kirjassa myös nähdyistä Kuolemasta, Sam Vinesista ja Angusista, mutta silti. Alhainen kuningaskin oli oikein hyvin tehty. Muut tärkeät hahmot eli Dick ja Harri Kuningas olivat sitten ihan hyviä, muttei mitenkään loistavia. Muista hahmoista ei ole paljon sanottavaa.

Täyttä Höyryä toimii myös itsenäisenä teoksena, toisin kuin voisi luulla sen perusteella, että kyseessä on jo kirjasarjan 40. osa, vaikka sarjan aikaisempien teosten lukeminen tuokin lukemiskokemukseen jotain extraa. Nähdäänhän siinä paljon edellisestä osasta tuttua, niin hahmojen, paikkojen kuin juonellistenviittauksienkin osalta.

Tiivistetysti Täyttä Höyryä antoi Kiekkomaailma-kirjasarjalle sen ansaitseman lopetuksen ja enemmänkin. Ihan aikaisempien osien vertaiseksi se ei kuitenkaan pääse. Neljä tähteä. Tiedän kuitenkin jo nyt, että tulen kaipaamaan sarjaa ja erityisesti sen juuri nykypäivänä tarvittavaa positiivisuutta. Terry Pratchetin kuolema oli suuri menetys fantasiakirjallisuudelle ja maailmalle ylipäätään.

Kiekkomaailman asukkaiden aika on menossa vähiin

Aika on luonnonvara, jota voi siirtää paikasta toiseen ja muokata oman mielen mukaan. Sitä mieltä on ainakin nyt arvosteluvuorossa oleva taatulla Terry Pratchettin laadulla tehty Aikavaras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Aikavaras-kirjan juonesta.

Järjestystä ja sääntöjä fanaattisesti palvojat Tarkastajat haluavat ihmisistä eroon, sillä he häiritsevät heidän työtään eli maailman tarkastamista. Ihmisillä kuin on tapana tehdä asioita nopeampaan tahtiin kuin Tarkastajat ehtivät niitä tutkia. He eivät kuitenkaan voi maailmankaikkeuden sääntöjen vuoksi tappaa ihmisiä, mutta he ovat löytäneet porsaanreiän. Ajan pysäyttämistä ei nimittäin ole kielletty.

Kuolema saa heidän suunnitelmansa selville, mutta hän ei voi itse vaikuttaa maailman asioihin. Niinpä hän värvää tehtävään tyttärentyttärensä Susanin. Asiaan liittyy myös aikaa siirtävät historiamunkit, erityisesti sellaiseksi opiskeleva, melkein epäluonnollisen taitava Lobsang, täsmälleen oikeassa ajassa olevasta kellosta unelmoiva kelloseppä Jeremy, kummallinen synnytys sekä Ilmestyskirjan neljä ratsumiestä.

Aikavarkaan teema on siis aika, erityisesti nykyihmisten taipumus olla kellojen orjia ja ihmisten subjektiivinen aikakäsitys. Sitä käsitelläänkin näkökulmasta, jos toisesta, ei kuitenkaan koskaan liian vakavasti tai siten, että filosofiset pohdiskelut veisivät turhan paljon huomiota perusjuonelta. Teemat ovatkin kiinnostavia. niitä olisi voitu käsitellä enemmänkin, ja paremmin.

Susan

Aika ei ole kirjan ainut teemaa, vaan teemoja on toinenkin: kenellä on oikeus kutsua itseään ihmisiksi. Tarvitseeko sellaiseksi syntyä vai voiko sellaiseksi tulla? Susanin ja Jeremyn epätavallisuus eristää heidät muista ihmisistä. Kuolemalla muilla hänen kaltaisillaan olennoilla taas on päinvastainen ongelma. He löytävät itsestään hyvin ihmismäisiä piirteitä, halusivat he sitä tai eivät. 

Aikavaras myös vastaa tuohon kysymykseen. Kirjan kantava ajatuskin onkin, että jos näytät ihmiseltä, alat myös käyttäytyä kuin ihmisen tavoin. Sillä ei ole väliä, oletko yksi neljästä ratsumiehestä, itse Aika tai jokin aivan muu. Näin siis teet itsestäsi ihmisen tai ainakin jotakin hyvin ihmismäistä. Toisaalta toimii se toisen päinkin. Jos menetät ihmisen muodon, menetät osan ihmisyydestäsi.

Olen aina pitänyt tai jopa rakastanut Terry Pratchettin Kiekkomaailma-novelleista. Riippumatta siitä, mihin hahmoihin, teemoihin tai paikkoihin se milloinkin keskittyy. Aikavaras ei tee asiassa poikkeusta. Se on hauska, kekseliäs, pähkähullu ja ennen kaikkea viihdyttävä. Niin maailma kuin hahmotkin ovat kiinnostavia ja mitä tärkeintä, moniulotteisia. Kirjaa lukiessa sai nauraa, jännittää ja melkein jopa itseäkin. 

Lu-Tze

Parhaiden Kiekkomaailma-novellien joukkoon en kuitenkaan sitä laittaisi, lähinnä siksi, että se käsittelee minulle vieraampia hahmoja ja heidän tekemistään. Kiinnostavia aiheita ei käsitellä niin hyvin kuin olisi voinut. Kirjan roistotkin olivat harvinaisen tylsiä. Mutta se ei tee kirjasta vähemmän hyvää vai pitäisikö sanoa jopa loistavaa. Se on edelleen fantasiaa, ainakin sen parodiaa, parhaimmillaan.

Itse pääjuoni oli loppuen lopuksi yksinkertainen ja jokseenkin yllätyksetön, mutta sivujuonet ja tuhannet pienet yksityiskohdat toivatkin kirjaan tarvittavaa potkua. Yksinkertaisuus ei kuitenkaan tarkoita huonoa, ainakaan tässä tapauksessa. Juoni oli myös hyvin vauhdikas, jopa vauhdikkaampia kuin Kiekkomaailman kirjoissa keskimäärin. Tämä on hyvä asia, ehdottomasti, mutta ei suinkaan mikään vaatimus.

Terry Pratchett

Terry Pratchettin kirjoitustyylistä voi moni aloitteleva kirjailija ottaa mallia. Se on mukaansatempaavaa. Hän ei pelkää esitellä, mitä kummallisempia hahmoja ja tilanteita tai leikitellä sanoilla. Lisäksi itse ainakin rakastan kirjailijan huumoria. Se jaksaa naurattaa joka kerta, kirja kirjan perään. Mitä kaikkea olisimmekaan saaneet vielä lukea, jos Pratchett olisi vielä elossa.

Hahmot eivät olleet Kiekkomaailman parhaita, vaikka pidänkin Kuolemasta ja Susanista jonkin verran, olen aina pitänyt. Siis sen, mitä olen heistä lukenut. Kuolema-novelleja kuin ei ole turhan montaa tullut luettua. odotin kuitenkin kaikkein eniten Lobsang ja hänen ja hänen omituistakin omituisemman munkkiopettajansa Lu-Tzen osuuksia, sillä heidän opettaja-oppilassuhdetta oli harvinaisen nautittava lukea.

Ratsumiehet

Pidin myös Rottien Kuolemasta. Olisin halunnut nähdä myös Kissojen Kuoleman. Kissaihminen kuin olen. Valitettavasti sellaista hahmoja ei koko Kiekkomaailmassa kuitenkaan ole. Ilmestyskirjan neljä ratsumiestäkin oli odotetusti hauskoja, samoin kirjassa esiintyvä viides ratsumies. Pidin yllättävän paljon myös Myria LeJeanista, ihmisyytensä löytäneestä tarkastajasta.

Jeremy puolestaan oli enemmän, jos vähemmän rasittava. Onneksi Igor riitti pelastamaan hänen osuutensa enemmän kuin hyvin. tarkastajat eivät olleet mitenkään erityisen kiehtovia roistoja. He kuolivat liian helposti, eivät olleet tippaakaan pelottavia tai edes vaikuttavia ja olivat muutenkin liian tyhmiä. Muista hahmoista minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa.

Tiivistetysti Aikavaras ei pettänyt kieltämättä suuria odotuksiani. Ihan täysiä pisteitä se ei kuitenkaan ansaitse, pikkuvikojensa takia. Neljä ja puoli tähteä.

Maalla on mukavaa-Paitsi, jos olet Komentaja Vimes

Terry Pratcher kirjoitti elinaikanaan harvinaisen hauskoja fantasiaparodioita. Lainasin kirjastosta niistä uusimman, järjestyksessään 29. Niistäjä-nimisen teoksen (englanniksi Snuff). 

Varoitus: Jos et ole lukenut aikaisempia Terry Pratchettin kirjoja, tähänkin voi olla vaikea päästä sisään. Lisäksi on hyvä tietää, että juonipaljastuksia on taas luvassa. Lue siis omalla vastuullasi.

Kaupunginvartioston komentaja sir Sam Vimes on yksi Kiekkomaailman vaikutusvaltaisempia ihmisiä. Ja pelottavampia, jos sattuu olemaan rikollinen. Hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään kuin hänen vaimonsa, Lady Sybil, päättää miehenolevan loman tarpeessa. Niinpä he lähtevätkin pienen poikansa Sam Juniorin kanssa Sybillin sukukartanoon, viettämään idyllistä maalaiselämää.

Rikokset kuitenkin näyttävät seuraavan komentajaa hänen olinpaikastaan riippumatta, sillä hän huomaa nopeasti rikoksen merkkejä. Mistä tässä kaikessa on kyse? Ja miten halveksitut hiidet oikein liittyvät asiaan? Niistäjä oli ennen kaikkea hauska kirja, hyvin hauska. Se kuitenkin kävi läpi myös hyvin vakavia aiheita, kuten orjuutta, luokkaeroja ja rasismia. Parodian keinoin tietenkin.

Kirjan asetelma oli mielenkiintoinen, joskaan ei salapoliisijännäreille epätyypillinen. Poliisi törmää rikoksiin lomaillessaan. Se myös antoi tilaa vielä tuntemattomille hahmoille ja syvensi vanhoja. Esimerkiksi Vimesin vaimo Lady Sybil ja hänen Vimesin herrasmiespalvelijansa Willikins ovat jääneet minulle vähän etäiseksi. Saatika Sam Junior. Tämän kirjan myötä pääsin tutustumaan heihin paremmin.

Juoni puolestaan oli taattua Pratchettia ja onnistuikin antamaan kuluneelle asetelmalle uutta puhtia. Siinä oli vain yksi suuri vika, se nimittäin loppui aivan liian aikaisin. Tämä taas tarkoittaa sitä, että kirjan viimeiset sivut jäivät pelkäksi selittelyksi, mikä taas alkoi kyllästyttää minua nopeasti. Varsinkin kuin minua odottaa uusin The Witcher-kirja, joten olen odottanut jo jonkin aikaa.

Terry Pratchett

Minuun vetosi kirjassa juonen lisäksi jokin muukin, nimittäin Terry Pratchettin kirjoitustyyli. Olen pitänyt siitä myös muissa Kiekkomaailma-kirjoissa. Valitettavasti niitä tuskin tulee enää kirjailijan menehdyttyjä kovin paljon. Olen kuullut, että muutama hänen kirjojaan on vielä suomentamatta eli meillä Suomessa saadaan nauttia hänen uusista kirjoistaan vielä vähän aikaa.

Kirjailijan tyylissä on vain yksi valittamisen aihe, jonka tiedän olevan erittäin pieni jo ennen sen kirjoittamista mihinkään ylös: Kiekkomaailma-kirjoissa ei ole lukuja. En tosiaankaan laske kirjan saamia tähtiä sen vuoksi, mutta pidän asiaa silti mainitsemisen arvoisena. Asia vaivasi minua, koska, monen muun tapaan, lopetan lukemisen mieluimmin luvun loppuun. Se vaan on sellainen tapa.

Päähahmona Vimes oli loistava, vaikka hänet kuvattiinkin jo vähän turhankin kaikkivoipana. En kuitenkaan laske sitä hahmon viaksi. Hän oli silti kirjan paras hahmo, vaikkei mutkaan hahmot olleet hullumpia. Päinvastoin. Terry Pratchett, jos joku, osaa hahmokehittelyn mestarillisesti. Toinen suosikkihahmoni oli hänen hämärän ja erittäin vakivaltaisen menneisyyden omaava herrasmiespalvelija Willikins.

Hiisi

Uusien hahmojen lisäksi kirja esitteli myös uuden lajin, Hiidet. Heitä pidettiin enemmän tai vähemmän orjarotuna, ei ihmisinä. Jopa niinkin yleisesti, että hiisien tappaminen ei ole laitonta. Minusta hiidet eivät olleet Kiekkomaailman kiinnostavampia hahmoja, vaikka he toivatkin siihen hyvän lisän. Rasismi, tai tässä tapauksessa lajismi, on aina erittäin tärkeä, ja mielenkiintoinen, teema kirjaan kuin kirjaan.

Yksi Kiekkomaailma-kirjojen parhaista puolista, heti huumorin lisäksi, on se, että roistotkin ovat ihmisiä. Niistäjässä heitä kuitenkin näytettiin suhteellisen vähän, yhtä tiettyä lukuun ottamatta. Se olikin kirjan toinen vika, joskaan ei kovinkaan suuri. Niin sanotusti ”hyvät” hahmot riittivät hyvin. Varsinkaan kuin moniaan heistä ei ollut mitenkään hyviä. Ja varsinkin kuin ei roistoja sentään oltu unohdettu.

Olen aina pitänyt Terry Pratchettin kirjoista, erityisesti niiden mielikuvituksellisesta fantasiamaailmasta. Niistäjäkään tehnyt siinä poikkeusta. Siitäkin huolimatta, että hänen uralleen on mahtunut myös parempia kirjoja. Kirja tempaisi minut mukaansa ja piti minut mukanaan alusta loppuun asti. Ainakin melkein loppuun. Kirja myös jaksoi naurattaa, erityisesti alaviitteiden kohdalla.

Kokonaisuudessa Niistäjä oli siis erinomainen parodia, erinomaiselta kirjoittajalta. Niinpä jos olet siis lukenut kyseisen tekijän kirjoja, ja vielä pitänytkin niistä, suosittelen lukemaan myös Niistäjän. Kirja ansaitseekin täydet viisi tähteä. Sen muutamasta viasta viis.

Pitkä maa – Ihmiskunta rinnakkaistodellisuuksia valloittamassa

Tervetuloa Pitkään maahan! Täällä pääsette tutustumaan koskemattomaan luontoon ja sen lukemattomiin mahdollisuuksiin. Kapteeninamme tänään toimivat Terry Pratchett ja Stephen Baxter.

Vuosi 2015. Ihmiset ovat huomanneet pystyvänsä hyppäämään lukemattomiin Pitkäksi maaksi kutsuttuihin rinnakkaistodellisuuksiin yhden hyvin yksinkertaisen laitteen avulla. Mitä kauemmas tuntemastamme maailmasta edetään, sen kummallisemmiksi Maat käyvät. Rinnakkaistodellisuudet tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia, mutta myös uhkia. Kirja kertoo yksinkertaistetusti maailmanlaajuisesta muutoksesta. Siitä, miten ihmiset suhtautuvat siihen ja, miten se vaikuttaa tuntemaamme maailmaan.

Maailman suhtautumista muutokseen kuvataan muutamastakin näkökulmasta ja jopa kaikki tietävän-kertojan voimin. Suurin osa siihen osasta kuvataan kuitenkin poliisi Monica Janssonin näkökulmasta. Hän, yrittää ratkaista uusiin maailmoihin liittyviä ongelmia. Kirjan päähenkilö on kuitenkin sosiaalisesti rajoittunut Joshua, joka pystyy luontaisesti siirtymään eri maailmojen välillä. Tarina alkaa maailman ensimmäisen tekoälyn, Lobsangin, palkatessa Joshuan lihasvoimaksi tutkimusmatkalle Pitkään maahan. Hänen on tarkoitus tutkia maailmoja tarkemmin. Matkan päätarkoitus on tutkia, mitkä niistä sopivat ihmisten asutettavaksi.

Stepperi

Uudet maailmat keräävät nopeasti uusia asukkaita. Joshuan ja Monican lisäksi, tarinaa kerrotaan myös näiden uudisasukkaiden näkökulmasta. Heidän tarinassaan onkin jotakin erikoista. Rautaa ei nimittäin voi kuljettaa toisiin maailmoihin, syystä tai toisesta, joten maailmaan yhteiskunnan perustuvien pitää aloittaa alusta. Kirja jäljitteleekin kohtuullisen hyvin 1800-luvun tunnelmaa, joskin nykyaikaisilla mausteilla. Itse en ole juurikaan kiinnostunut kyseisestä aikakaudesta, joten en saanut teemasta kaikkea irti.

Maailmoissa ei asu ihmisiä, mutta muita eliöitä niistä löytyy kyllä. Erilaisten eläinten lisäksi maailmoja kansoittavat peikot ja haltiat. Peikot ovat sympaattisia, mutta haltiat eivät. He eivät todellakaan kuulu Tolkienin romaaneihin, niin kuin kirjassa sanottiinkin. Kirjan haltiat ovat oikeammin humanoidia, evoluution myötä kehittyneitä armottomia tappokoneita.

Jos et usko evoluutioteoriaan, älä lue kirjaa. Toistan: ÄLÄ LUE KIRJAA. Koko Pitkä maa ja kaikki sen maailmat perustuvat evoluutioon. Siihen, miten se olisi voinut päättyä. Mitä kaikkea luonto kehittelee, olosuhteiden ollessa erilaisia kuin maassa. Minä uskon evoluutioon itse ja siksi pidänkin sitä hyvänä puolena, mutta ymmärrä myös, että kaikki eivät tunne samoin.

Pidän kirjan ideasta. Se on ihailtavan omaperäinen ja siinä on valtavasti potentiaalia. Minulle kirja on ennen kaikkea tutkimusmatka. Eri rinnakkaistodellisuuksien kuvaus on ehdottomasti kirjan parasta antia, varsinkin mentäessä ns. Jokerimaailmoihin. Ne ovat hyvin erilaisia kuin meidän maamme. Toinen kirjan vahvuus on sen uskottavuus. Voisin kuvitella, että samassa tilanteessa, voisi käydä juuri kuvatulla lailla.

Toteutus kuin ei valitettavasti yltänyt samalle tasolle. Kirja on aika hidastempoinen, eikä siinä toimintaakaan ole liiaksi. Siksi kerronnan vetovoima onkin paikoittain kadoksissa. Alku oli pitkä kuin nälkävuosi. Kaikki selitettiin juurta jaksaen monen ihmisen suusta ja asetelmia haettiin turhan pitkään. Lisäksi taustatarinoita oli liikaa. Jopa niin paljon, etten aina tiedä, mikä juuri kyseisen pointti on. Ehkäpä juuri temposta johtuen, loppu oli antikliimaksi. Odotin enemmän. Vaikka siinä tapahtuikin yksi järisyttävä tapahtuma, niin se kuvattiin liian nopeasti.

Kirja aloittaa sarjan, joten monet ongelmat voivat johtua siitä. Sarjasta on toinenkin osa, Pitkä sota, joka hyppää vielä muutaman vuoden edellistä kirjaa myöhemmäksi. Niin kuin nimestä voidaan päätellä, siinä ihmiskunta on joutumassa sotaan. Saa nähdä, luenko sen. En ainakaan ihan heti. ehkä se selviää myöhemmin.

Olen lukenut Terry Pratchetin Kiekkomaa-kirjoja. Pidin niistä, minkä vuoksi halusinkin pitää tästä kirjasta. Pitkä maa on kuitenkin hyvin erilainen kuin miehen aikaisempi tuotanto, lukuun ottamatta paikoittaista pratchermaista huumoria. Kirja on luettava ja paikoittain kiinnostavakin. Jotkin kohdat jaksoivat jopa naurattaakin. Se ei kuitenkaan ollut läheskään niin hyvä kuin olisi voinut. Onneksi sentään kokonaisuus jaksoi paikka paikoin jopa viihdyttää. Annan kaksi ja puoli tähteä. 

Jalkapallohuumaa Ankh-Morporkissa

Tänä vuonna pelattiin jalkapallon MM-kilpailua. Teemaan sopivasti luin humoristista fantasiaa kirjoittavan

Terry Pratchettin kirjan FC Akateemiset.

FC Akateemiset keskittyy nimensä mukaisesti jalkapallon ympärille, mutta päätarina seuraa salaperäistä ja kaikkitietävää Näkymättömän yliopiston kynttilänvalajaa Nuttia, sekä saman paikan kokki Glendaan. Perusjuoni menee näin: Näkymättömän yliopiston velhot huomaavat rahoituksensa katkeavan, jos heillä ei ole jalkapallojoukkuetta. Heidän ei auttanut muuta, kun koota joukkue urheilua vieroksuvista velhoista.

FC Akateemiset oli ennen kaikkea hauska. Huumori oli hyvää ja kaikkia tasapuolisesti loukkaavaa. En usko, että kovin moni siitä loukkaantuu. En itseäsiassa muistanutkaan, kuinka hyviä Terry Pratchettin kirjat olivatkaan. Lisäksi kannattaa mainita sarjalle tyypilliset välihuomautukset, jotka ovatkin kirjan parasta antia. Fantasian ja jalkapallon kohtaaminen toimii yllättävän hyvin. varsinkin, kun jalkapallo kuvataan hyvin erilaiseksi. Kirjaa voi lukea myös tällainen lajista ennestään pihalla oleva.

Päähenkilöt olivat genrelle epätyypillisiä, mutta itse Pratchetin kirjoille tyypillisiä. Itseäni Vartiosto kiinnostaa näkymätöntä yliopistoa enemmän, mutta sielläkin on mukava käydä. Pidän erityisesti yliopiston orangiksi taikuuteen liittyvän onnettomuuden seurauksena muuttuneesta Kirjastonhoitajasta. Nutt kävi sääliksi. Hänen neroutensa yhdistyi huonoon itsetuntoon. Raukka etsii kokoajan itselleen ”arvoa”. Glendasta, topakasta kokista, jonka mielestä rakkausromaanista on liian vähän leipomista, ei voinut olla pitämättä.

Huonoa kirjassa oli lähinnä toisto, esimerkiksi Nuttin kaveri Trev toisti koko kirjan ajan, ettei mene pelaamaan jalkapalloa äidille tehdyn lupauksen vuoksi. lopuksi hän kuitenkin pelasi. Myös Glendan kaverin Julietin tyhmyys kaluttiin. Lisäksi kauneuden yhdistäminen tyhmyyteen on jo aika käytetty klisee.

Kokonaisuutena kirja toimi erinomaisesti. Siinä käsiteltiin jalkapallon ohella myös muita aiheita, kuten vanhaa kunnon geenit vs. kasvatus aihetta. Myös muoti tuli sivujuonena hyvin esiin. Samoin seksuaalisuus ja perinteet. annan neljä ja puoli tähteä.