Noituri myrskyn kourissa- Lauseen molemmissa merkityksissä

Yllätyin iloisesti huomattuani, että syystäkin supersuosittu Noituri-saaga on saanut Myrskykausi-nimisen esiosan. Edellisten osiensa tapaan kirja tarjosikin fantasiaa parhaimmillaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Tuntuu kuin koko maailmankaikkeus olisi noituri Geraldia vastaan. Mies menetti miekkansa ja hänet vangittiin tekaistuiden syytösten nojalla. Miekat tulisivatkin tarpeeseen kuin itse Kerachin prinssi pyytää noiturilta apua estääkseen isäänsä kohdistuvan vallankaappauksen, jonka suunnittelijoina ei ole ketkään muut kuin hänen omat veljensä.

Ennen tehtävän täyttämistä Geraldin on kuitenkin ensin saatava miekkansa ja päästävä kauniin, mutta juonikkaan, velho Punakorallin pauloista. Naisella onkin omat suunnitelmansa niin noiturin kuin Kerachin varalle. Omat lisänsä jo ennestään jännittävään tilanteeseen tuovat niin muut velhot, maailmaa kansoittavat hirviöt ja epäihmiset, kuten haltiat ja kääpiöt, kuin ennakkoluuloiset ihmisetkin.

Ei mene aikakaan kuin Gerald löytää itsensä ja uskollisen ystävänsä bardi Valvattin tapahtumien keskelle ja he joutuvat huomaamaan, että salaliittojen ja juonittelun täyteisessä maailmassa mikään ei ole sitä, miltä se näyttää. Tämän kaiken lisäksi myrskykausi tekee tuloaan, tällä kertaa kirjaimellisesti. Myrskykauden tapahtumat sijoittuvat sarjan aloittaneen Viimeinen toivomus -novellikokoelman aikoihin.

Mukaansatempaavuutensa, realisminsa, nerokkuutensa, virtaviivaisen toimintansa, tumman huumorinsa ja kiinnostavien hahmojensa ansiosta Noituri-saaga on yksi parhaimmista aikuisille suunnatuista fantasiakirjasarjasta, heti Tulen ja Jään-kirjasaagan jälkeen. Sen viimeisen osan kirjoittamisesta on kuitenkin jo aikaa, melkein kaksikymmentä vuotta. Siksi en enää odottanut, että sarja saisi vielä jatkoa.

Koska kirjasarja on kuitenkin niin hyvä, otin uutisen ilolla vastaan. Myrskykausi ei pettänytkään odotuksiani. Pikemminkin päinvastoin. Saagan muiden osien lukemisesta on jo sen verran aikaa, etten edes muistanut kuinka loistavia sen kirjat oikein ovatkaan. Ei olekaan ihme, että kirjasarja on kerännyt suosiota maailmalla. Jos ei muuten, niin siitä tehdyn pelin muodossa.

Minulla ei olekaan Myrskykaudesta juuri negatiivista sanottavaa, positiivista vain. Toki kirjaa voisi syyttää tarinan poikkoilevaisuudesta, turhankin monesta sivujuonesta, epäkiinnostavasta pääroistosta, fantasiakirjoille liiankin tyypillisestä hetero, ja valkonormatisuudesta sekä sen pakollisen rakkauskuvion olemassaolosta. Niistä yksikään ei kuitenkaan haitannut lukunautintoa, ei sitten yhtään.

Sitä nautittavaa löytyikin sitten niidenkin edestä. Itse juoni oli juuri sellainen kuin hyvällä fantasiakirjalla pitääkin eli yllättävä, toiminnan täyteinen, ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea mukaansatempaava. Halusin oikeasti tietää, kuinka kaikki tulee päättymään ja mitä käänteitä se vielä pitikään sisällään. Ainut, mitä en halunnut, niin kirjan loppuvan.

Andrzei Sapkowski, kirjailija

Myrskykausi sisälsi myös paljon jo Noituri-saagan tavaramerkiksi muodostunutta yhteiskuntakritiikkiä, jonka vuoksi kirja olikin ajankohtaisempi kuin tämän sorttisilta kirjoilta voisi olettaa. Osaa tämä saattaa ärsyttää, mutta minua ei. Varsinkaan kuin se ei vienyt huomiota itse tarinalta, vain lisäsi siihen oman mausteensa.

Tarinasta löytyi elementtejä ties vaikka kuinka monesta hyvin tutusta mytologiasta. Kuitenkin niin, että ne sopivat hyvin yhteen toistensa, ja kirjasarjan yleisen hapatuksen, kanssa, vieläpä mielenkiintoisella tavalla. Tunnetuin niistä lienee kuningas Arthurin mytologia, jota näimme jo edellisistä osista tutun Nimuen muodossa. Tosin vain muutaman väliosan verran.

Juoni ei vieläpä ollut turhan ilmiselvää. Toisin kuin monen muun fantasiakirjan kohdalla, joidenka käänteet näkee jo kaukaa. Varsinkin minä, joka on lukenut sekä fantasiaa, että vieläpä nimenomaan Noituri-saagan kirjoja jonkin verran. Toki Myrskykaudessakin oli muutama ennalta-arvattava kohta, mutta missäpä ei. Se, että niitä oli vain muutama, on jo voitto itsessään.

Tylsistymään en päässyt missään vaiheessa, edes niissä vähemmän toiminnallisissa kohdissa. Se ei ole pelkästään tärkeää, vaan myös pakollista tämän tyyppisille kirjoille. Ne toimintakohdat olivatkin sitten kirjan kolmanneksi parasta antia, ensimmäisenä tulee hahmot, sitten itse maailma. Ne olivat värikkäitä, vauhdikkaita, uskottavia ja realistisia. Eli toisin sanoen, samanlaisia kuin itse kirjakin.

Pelien Gerald

Päähenkilön eli Gerald Rivialaisen pään sisään pääsi helposti, samoin maailman, eikä suinkaan vain siksi, että se on minulle ennestään tuttu. Vaan myös Andrzej Sapkowskin suorastaan mestarillisen kirjoitustyylin ansiosta. Sitä onkin lähes mahdotonta kehua liikaa. Samoin kuin niin taitojensa kuin luonteensakin puolesta erinomaista Geraldiakin. Siitä pitivät useat hahmoon liittyvät yksityiskohdat huolen.

Sivuhahmot ovat aina olleet Noituri-saagassa oikein epätavallisen moniulotteisia ja mielenkiintoisia. Niin hirviötkin, aidot hirviöt kuin hirviömäiset ihmisetkin. Erityisesti eräänlainen ihmiskettu, jonka taidot illuusioiden saralla tekivät siitä varteen otettavan vastustajan. Poikkeuksena pienemmät sivuhahmot. Hyvä niin, sillä kirjaa luetaan Geraldin, ei jonkun ennestään tuntemattoman tallaajan, takia.

Esimerkiksi tähän

Myrskykauden loppu antoi mahdollisuuden kirjasaagan jatkamiselle. Toivon, että niin vielä tapahtuukin, edes novellien muodossa. Odottaa sitä ei kuitenkaan kannata jäädä, sillä Suomeen uusi kirja tulisi vasta vuosien päästä. Jos kirjan maailma kiinnostaa, kannattaakin tutustua siitä tehtyihin peleihin. Itseäni ne eivät kuitenkaan kiinnosta, mutta jotakin muuta kyllä voi senkin edestä.

Myrskykausi osoitti jälleen kerran, että Noituri-saaga on suuren suosionsa ansainnut. Kiitos kirjailija Sapkowskin erinomaisen ja tunteita herättävän kirjoitustyylin, moniulotteisten hahmojen, kiinnostavan maailman ja vauhdikkaiden toimintakohtausten. Se ansaitseekin täydet viisi tähteä, ehdottomasti.