Palkkasoturin tarina hullun hauskaksi punapukuiseksi antisankariksi

Yksi tämän vuoden odotetuimpia tapauksia, ainakin omalta kohdalta, oli vähän erilainen supersankarielokuva Deadpool. Nyt kerron, vastasiko elokuva paikoittain koviakin odotuksiani.

Arvostelun alussa on hyvä varoittaa, että Deadpool ei ole kaikkien elokuva. Se on saanut K-16 ikärajan ja syystä. Elokuva sisältää reippaasti väkivaltaa, alapäähuumoria. Katsokaa siis omalla vastuulla.

Deadpool kertoo entisestä ammattisotilaasta, Wade Wilsonista (Ryan Reynolds), joka suostuu syöpään sairastuttuaan uudenlaiseen, kidutusta sisältävään, hoitoon. Hoidon seurauksena hän saa vertaansa vailla olevan paranemiskyvyn, mutta hoito myös turmelee Waden ulkonäön täysin. Niinpä Wade lähtee, Deadpooliksi muuttuneena, kostamaan miehelle, joka melkein tuhosi hänen elämänsä.

Vastauksena alun kysymykseen, kyllä se vastasi. Hirveästi aikaisemmin en elokuvaa olisi kuitenkaan halunnut nähdä, minun ja muun maailman odotuksista huolimatta. Miksi? Koska ensin muiden Marvelin supersankarielokuvia piti vakauttaa asemansa populaarikulttuurissa. Tuntemattomia elokuvia on vähän vaikeampi parodisoida. Onneksi Deadpoolilla ei nyt ole tosiaankaan aineistosta pulaa.

Erityisesti huumori iski minuun kuin metrinen halko. Se onkin elokuvan parasta antia. Pilkkakirveeltä ei välttynyt supersankarigenren lisäksi myöskään Wolverine, Ikea tai elokuvan tekijätiimikään. Hauskuus alkaa jo alkutesteistä ja päättyy vasta elokuvan loputtua siihen perinteiseen lopputekstien jälkeiseen kohtaukseen. Deadpool onkiin Marvelin hauskin elokuva, ainakin tähän mennessä.

Komedian lisäksi elokuvassa nähdään runsaasti toimintaa, joka on supersankarielokuvien mittapuulla varsin raakaa. Deadpoolia ei ihmisten tappaminen vaivaa, toisin kuin esimerkiksi Kapteeni Amerikkaa. Kapu ei tosin esiinny edes samassa universumissa Deadpoolin kanssa. Tämä voi olla sekavaa, varsinkin kuin kumpikin on Marvelin sankareita. Heidät kuitenkin omistaa eri tuotantoyhtiö.

Entäs ne hahmot? Deadpool oli tietenkin muistettavin. Ryan Reyniors oli oikea valinta rooliin. Hänen tyttöystävänsä Vanessa (Monica Baccarin) ei ole se perinteinen nainen pulassa-hahmo, vaikka hän siihen rooliinikin joutuu. Heidän rakkaustarinansa onkin harvinaisen helppo uskottava, eikä turhan siirappinen tai kliseinen, kuten useassa muussa supersanakarielokuvassa. Still a Better Love Story than Twilight.

Elokuvassa nähdään myös pari vähän tuntemattomampaa ryhmä X:n jäsentä, Kolossi (Stefan Kapičić) ja Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand), jotka olivatkin ihan mukiin meneviä sivuhahmoja. Samoin kuin muut, pienemmän roolin saaneet sivuhahmot. Varsinkin Deadpoolin naapuri, Blin Al (Leslie Uggams) ja Deadpoolin baarimikkona toimiva paras kaveri Weasel (T. J. Miller).


Pahikset eli Ajax (Ed Skrein) ja Angel Dust (Gina Carano) eivät puolestaan ole mitenkään mieleenpainuvia, mutta tällaisessa elokuvassa heidän ei tarvitsekaan. Elokuva kuin on puhdas The Deadpool Show. Sitä paitsi eivät ne mitenkään huonojakaan pahiksia ollut, vaikka heitä tuskin tullaan näkemään muissa Marvelin supersankarirymistelyissä. Toivottavasti en tullut paljastaneeksi liikaa.

Elokuva ei kuitenkaan ole täydellinen ja tämän sanon jonkinlaisena fanina. Juoni on nimittäin loppuen lopuksi aika kliseinen ja uskon, että elokuvakin tiedostaa sen. se, että kyseessä on syntytarina ei varsinaisesti auta ongelmaan. Kovin monimutkaiseksikaan ei juonta voi haukkua. Katsoja kuitenkin viihtyy sitä katsoessa ja jopa yllättyy kerran tai pari, joten se on elokuvalle ehdotonta plussaa.

Kokonaisuudessaan Deadpool on supersankarielokuvien aatelia. Siitä pitävät hurtti huumori ja väkivaltaiset taistelukohtaukset huolen. Täydellisyyttä elokuva ei kuitenkaan tavoita. Neljä ja puoli tähteä.

Ristiretkiläisen synninpäästö

Netflixiin tulee aina välillä kohtuullisen uusia, mutta heikosti menestyviä elokuvia. Yksi näistä on muun muassa Nicolas Cagen tähdittämä Outcast.

Menneisyyden haamut piinaavat ristiretkeltä palannutta soturia Jacobia (Hayden Christensen), sillä sota on julmaa, mikä vuoksi hän onkin luvannut, ettei seuraa koskaan enää sivusta viattomien surmaamista. Päätös joutuu testiin, kun päätyy suojelemaan Kiinan tulevaa hallitsijaa (Bill Su Jiahang) tämän vallanhimoiselta ja sotaisalta veljeltä Shingiltä (Andy On).

Outcastin viesti on vahvasti sodanvastainen ja hyvä niin. Se ei kuitaan tarkoita sitä, että elokuva ei sisällä väkivaltaa. Onhan se jo melkeinpä sen itseistarkoituskin, eikä välttämä edes vain melkein. Niinpä kovin syväliseksi elokuvaa ei voi haukkua. Siitäkin huolimatta, että etsimällä riittävän kauan elokuvasta voi löytää myös uskonnon- tai auktoriteetinvastaisiaviestejä. 

Outcast voisi olla hyvä, jopa erinomainen, esittäähän sen pääosia Nicolas Cage ja nuorena Darth Vaderina parhaiten tunnettu Hayden Christensen. Sitä se ei kuitenkaan ole. Monestakin syystä. Juoni on tylsä, helposti unohdettava ja ennalta-arvattava, näyttelijät alittivat riman ja pahasti, samoin leikkaajat ja kuvaajat. Ei siis ihme, että elokuva ei päässyt Suomessa teatteriesitykseen asti.

Elokuva on täynnä hevosen mentäviä loogisia aukkoja, luuliko joku jotain muuta. Niihin en kuitenkaan mene sen enempää, sillä muuten tästä arvostelusta tulisi niin pitkä, ettei kukaan jaksaisi lukea sitä. Asiaa ei paranna se, että elokuva ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Joskus pieni itsekritiikki kannattaa.

Historiallinen todenmukaisuuskin on unohdettu, vaikka historialliset elementit, niin asujen kuin lavastuksenkin kohdalla näyttivät uskottavilta. Onneksi minulle jo ulkonäkö riitti. Historiantutkijat voisivat olla toista mieltä. Ajan kuvaan liittyen voisi myös kysyä, oliko valkoinen mies nyt se tarpeellinen lisä, sillä itse elokuva sijoittuu keskiaikaiseen Kiinaan.

Hahmot olivat hyvin stereotypisiä, varsinkin aasialaiset. Heitä vieläpä kuvataan harvinaisen yksiulotteisesti, jokaisella aasialaisella on voin yksi luonteenpiirre. Ehkä siksi heidän ja päähenkilöiden romanssi tuntui pakotetulta. Sitä ei kyllä onneksi ollutkaan paljon. Länsimaalaisten kohdalla tilanne ei ole niin huono. saivat itselleen jopa harmaan sävyjä.

Näyttelijöistä en osaa sanoa mitään, paitsi etteivät he ole maineesa värtti.Varsinkaan Nicolas Cage, joka on luutavimmin suostunut elokuvaan pelkästään rahan takia ja se näkyi jo suorituksessakin. Amerikkaillaiset kriitikot huomauttivat myös hänen kauhesta aksentistaan. Muutenkaan näyttelijät eivät olleet mitenkään erikoisia, joskaan ei nyt susihuonojakaan.

En kuitenkaan pettynyt elokuvaan ja nyt kerron miksi. Minun odotukseni ei ollut alunperinkään kovin korkealla. Saihan se huonoja arvosteluja. Esimerkiksi Suomeen Rotten Tomatoessa siitä piti vain yksi arvostelija kuudestatoista. Arvostelijat eivät tietenkään aina ole oikeassa, mutta nyt heitä kannattaa jopa uskoa. En tietenkään kiellä sen katsomista, jos elokuva kiinnostaa, katso pois vaan. 

Löytyy elokuvasta jotain hyvääkin, niin että tämäkään arvostelu eimene ihan haukkumiseksi Nimittäin elokuvan pääasia eli taistelukohtauksen onnistuivat, kiitos upeiden koreografioiden. Se ei ole mikään ihme, onhan elokuva entisen stuntkordinaattorin ohjaama. En tosin odotakaan kyseisiltä kohtauksilta paljoa. Hahmotkaan eivät olleet silmiinpistävän huonoja, kliseisiä vaan.

Outcastissa olisi ollut paljon potentiaalia, mutta se jäi täyttymättä. Ei Netflixin kuukausi hinnan väärtti, mutta onneksi moni muu sieltä löytyvä elokuva tai tv-sarja on. Annan elokuvalle kaksi tähteä.

Jumala antaa ihmiskunnalle vetisen lopun - Ei kuitenkaan kaikille

En juurikaan katso Raamattuun perustuvia elokuva. Tein kuitenkin poikkeuksen Darren Aronofskyn Noah-elokuvan kohdalla. Onhan se saanut jonkin verran huomiota maailmalla.

Noahin tarina on tuttu jo pyhäkouluakoista. Jumala on lopen kyllästynyt ihmiskuntaan ja syystäkin. Niinpä hän päättää tuhota koko maailman tulvan alle. Hän antaa kuitenkin maailmalle toisen mahdollisuuden lähettämällä Noah-nimiselle miehelle (Russell Crowe) näyn. Miehen pitää rakentaa arkki, johon hän kerää perheensä ja kaksi jokaista eläinlajia.

Jos tämä ei kuulosta houkuttelevalta, en ihmettele. Tarina kun on kuultu jo niin moneen kertaan, monena eri versiona. Uskonolinen lähde tuokin elokuvaan oman haasteensa. Paikoin tuntuu, kuin katsoisi pyhäkoulua varten laadittua opetuselokuvaa. Varsinkin takaumissa, jossa tuttuja Raamatun tarinoita kerrataan. Visuaalisesti hienolla tavalla tosin.

Ilokseni voin kuitenkin luvata, että elokuva ei pelkää lisätä tarinaan jotain uutta. Se ei tosiaankaan pysy uskollisena raamatun tarinalle, vaikka tietyt elementit on sieltä otettukin. Se onkin suututtanut sekä fundamentalistikristityt että muslimit. Nooa kuin kuluu myös islamin uskon profeettoihin. Jumala läsnä, joten elokuva ei ole suunnattu ateisteillekaan.

Noah:ia voisikin pitää tutkielmana ihmisten pahuudesta ja siitä, miten heidän itsekkyys aiheuttaa. Sekä siitä, onko ihmisten oikeus käyttää luontoa, miten haluaa. Nykyään, ilmastonmuutoksen alla, ajankohtaisesta aiheesta. Noahin mielestä ihminen on osa luontoa eikä sellaisena eläimiä arvokkaampi. Hän on jopa kasvissyöjä. Ihmisten tappamista tämä ei kuitenkaan estä.

Elokuvan tulkinta Nooasta on hyvin erillainen erilainen. Hän on ihmisiä vihaava, kyyninen ja hyvin toimintasankarimainen. Hän on myös täynnä uskonnollista kunniantuntoa. Liiaksikin. Häntä voisikin pitää totuutta itseoikeutetukseen pitäväksi uskonnolliseksi kiihkoilijaksi. Ihmistyypiksi, jota niin maltillisten uskovaisten kuin ateistienkin on vaikea sietää.

Valitettavasti muut hahmot jäävät hänen varjonsa. Siitäkin huolimatta, että näyttelijöinä toimii sellaiset nimet kuin Anthony Hopkins, Jennifer Connelly ja Emma Watson. Se tuskin on näyttelijöiden syytä. Hahmot vaan on kirjoitettu liian yksiulotteisesti. Pienemmistä rooleista nyt puhumattakaan. Siksi kukaan ei jaksa välittää ihmiskunnan kohtalosta.

Sen sijaan elokuvan pahis Tubla-Kain (Ray Winstone) on toista laatua. Hän uskoo, että eläinkunta on luotu yksinomaan ihmisten ravinnoksi ja ihmiset saavat hyödyntää luontoa, miten haluavat. Minusta pahis oli hyvä lisä, mutta olisin tehnyt hänestä piirun verran mustavalkoisemman. Vastuuhan hän sentään ihmisten joukkotuhoa. Itsekkäistä syistä, mutta silti. 

Elokuva on visuaalisesti erittäin näyttävä. Varsinkin suuri Taru Sormuksen Herrasta tyylinen taistelukohtaus. Ihan tosi. Siinä on “enttejäkin”, ennen enkeleitä olleita kivi-jättiläisiä. Myös vedenpaisumus näyttivät hienoilta. Katsoin elokuvaa kotisohvalta, joten voin vaan kuvitella, miltä se näyttäisi 3D lasit päässä. Tuskin se olisi kuitenkaan tuonnut siihen mitään kauhean olennaista.

Nykyajan mittapuulla elokuva ei ollut pitkä, jonkin verran oli kaksi tuntia, mutta elokuvasta olisi saannut helposti myös lyhyemmänkin ilman minkään tärkeän pois jättämistä. Elokuva esimerkiksi lähtee käyntiin turhan hitaasti. Varsinkin kuin melkein kaikki katsojat tietävät, miten siinä tulee käymään. Toista puoliskoakin olisi voinut pätkiä vähentämällä arkisssa kökkäämistä.

Noah tuo raikkaan tuulahduksen vanhaan tarinaan, tai historialliseen tapahtumaan. Riippuu vähän, mihin uskoo. Se on myös elokuvana viihdyttävä. Se on kuitenkin kaukana täydellisestä. Kolme tähteä.

Jack Reacher vs. USA:n taitavin tarkka-ampuja

Lee Childin Jack Reacher-kirjat kuuluvat suosikkeihin, varsinkin lajityyppinsä joukossa. Niinpä ei ole mikään ihme, että luin myös sarjan uusimman kirjan, Korkein panoksin (Personal).

Ranskan presidentti yritettään murhata. Yritys epäonnistuu, muta yksi asia on varmaa. Sen suoritti hyvin taitava henkilö. Niin taitava, että sellaisia ei löydy montaa. Itseasiassa alibien tarkistamisen jälkeen jäljelle jäi vain neljä epäiltyä. Yksi niistä on amerikkalainen John Kott. Kottin kouluttaja eli Yhdysvaltain armeijatahtoo luonnollisesti puuttua asiaan.

Varsinkin kuin pelätään, että tarkka-ampuja hyökkää toisen tärkeän kohteen kimppuun, samaan aikaan pidettävän G8-kokouksen. Niinpä apuun kutsutaan, kukapas muu kuin entinen sotilaspoliisi ja nykuinen kulkuri Jack Reacher. Tehtävä on vieläpä reacherille erittäin henkilökohtainen. Hän toimitti Kottin aikoinaan, noin 16 vuotta sitten, telkien taaksi.

Korkein panoksin antaa minulle juuri sen, mitä Jack Reacher -kirjasta haluankin eli ottessaan pitävää jännitystä, korkeaoktaavista toimintaa sekä sankarin, jota on ilo kannustaa. Vieläpä aiheen huomioon ottaen harvinaisen uskottavaan muotoon. Uskottavuutta lisää se, että kirjoihin on upotettu paljon faktatietoa.

Kirja on kerrottu tavanomaisesta poiketen ensimmäisessä persoonassa ja se toimii. Joissakin sarjan kirjoissa, itseasiaas suurimmassa osassa käytetään kaikki tietävää-kertojaa. Minä-kertoja sopii minusta parhaiten juuri näille kirjoille, vaikka kaikki tietävällä-kertojallakin on puolensa. Siksi olekaan ihme, että suurin osa kirjailijoista käyttää juuri sitä. 

Sitten hahmoihin. Reacher on Reacher. Hyvä niin. Reacher selvittää ongelmia ensisijaisesti älynsä ansiosta, vaikka hän hallitseekin väkivallan jalon, tai vähemmän jalon, taidon. Reacheriä kuvattiinkin kirjassa Sherlock Homelessiksi. Lisäksi hän pitää kahvista, niin kuin minäkin. Se on aina plussaa. Muutenkin reacher on yksinkertainen mies, joka yrittää tehdä puolustaa niitä, jotka itse eivät siihen pysty.

Hänen “side-kickiknsä” Casey Nice oli perus nuori ja kaunis sivuhahmo, joka kuitenkaan ei ole tyhmemmästä päästä. Ylipäätään ihmiset tässä sarjassa ovat poikkeuksellisen älykkäitä ja muutenkin kyvykkäitä, eikä naiset tee poikkeusta. Muut sivuhahmot olivat ihan jees. Pääpahis jotenkin blaah. Hän ei yllättänyt missään kohtaa.

Korkein panoksin on vähän erilainen Jack Reacher-kirja. Esimerkiksi siinä matkustetaan maailmalla eli Pariisissa ja Lontoossa tavanomaisen hämäräperäisen pikukaupungin sijaan. Reacher on myös aikaisempaa enemmän osana tiimiä. Toki hän tekee asiat omalla tavallaan, niin kuin aina. Sen vuoksi teos jakaa faneja. 

Itse pidin kirjasta ja sen erilaisuudesta muohin sarjan kirjoihin nähden. Se pitää sarjan tuoreena. Sitä paitsi kirjan maine erilaisena Reacher-kirjana on usein liioittelua. Suurimmaksi osaksi kirja on aika samanlainen kuin muutkin. Muutamaa, aikaisemmin mainitsemaani yksityiskohtaa, lukuunottamatta. Kirjasarjan fanien ei siis kannata huolestua.

Itse nautin kirjasta suuresta. Sarjan teoksien kärkikaartin se ei kuitenkaan yllä. Enkä suosittele kenenkään aloittamaan Jack Reacher-kirjoja tästä teoksesta, sillä siitä ei saa kattavaa kuvaa muista sarjan kirjoista. Lukeminen kannattaa aloittaa aloittaa ensimmäisestä osasta. Jos sitä ei ole luettavaksi, muut alkuosat käyvät hyvin.

Korkein panoksin osoittaa, että Lee Child ei ole menettänyt otettaan. Siitäkään huolimatta, että kirja on sarjan yhdeksästoista. Minä arvostelen kirjan kuitenkin sarjan standardeilla, siksi ihan viittä tähteä en voi sille antaa. Neljä ja puoli tähteä.

Avaruusrobottit täyttävät maapallon- Jo neljättä kertaa

En tiedä, mikä sai minut katsomaan Michael Bayn Transformers: Tuhon aikakausi-elokuvan. Syytän hetkellistä mielenhäiriötä. Arvostelen kuitenkin elokuvan tapani mukaan.

Transformers: Tuhon aikakausi on elokuvasarjan neljäs osa. Edellisten elokuvien tapahtumien vuoksi ihmiset vastustavat kaikkia avaruusolentoja tasapuolisesti. Eikä ihme, sillä onko sillä kumpi sen omaisuuden tuhoaa, autobotit vai decepticonit. Omaisuutta tuhouituukin tässäkin elokuvassa enemmän kuin teräsmiehellä Man of Steelissä. 

Elokuva alkaa köyhän keksijän, Cade Yeagerin (Mark Wahlberg), ostaessa vanhan, parhaan päivänsä nähneen, rekan, joka paljastuukin itse Optimus Primeksi, autobottien johtajaksi. Itsekin mystisen avarruusrobon kanssa työskentelevä C.S.I paikantaa nopeasti. Niinpä Yeager perheineen vedetään mukaan C.S.I:n ja avariisrobojen väliseen kamppailuun.

Transformerssit ovat minulle aika vieraita. Elokuvista olen nähnyt kaksi, ykkösen ja kakkosen. Lelumuodossa en ole niillä koskaan leikkinyt, joskin ymmärrän kyllä, miksi ne saattavat vedota, erityisesti pikkupoikiin. Niinpä tämä arvostelu ei ole ns. fanitytön silmin, joka taas voisi nauttia elokuvasta ihan eri lailla. JUONIPALJASTUS VAARA.

Itse tarina on valitettavasti hajanainen, ennalta-arvattava ja lapsellinen. Siitä kertoo jo sekin, että CinemaSins on listannut elokuvan syntejä kahdessa osassa. Lisäksi elokuva on liian pitkä. Se kestää noin kaksi tuntia ja kolme varttia. Niin pitkässä elokuvassa pitäisi ola joku juonikin. Pelkkä silmäkarkki ei riitä.

Sitä elokuvassa sentään on ja paljon. Niin hienojen autojen, maisemien kuin kauniiden ja komeiden ihmisten muodossa. Niin kuin tämän tyyppisissä elokuvassa pitää ollakin. Erikoistehosteryhmä ansaitseekin kiitosta. Erityisesti robodinot onnistuivat. Myös erinäiset taistelukohtaukset tarjoavat silmäniloa riittämiin.

Henkilöhahmot puolestaan karikatyyrejä, ilman omaa persoonallisuuttaan. Varsinkin tyypillinen neito pulassa eli sankarin tytär Tessa (Nicola Peltz) ja tämän ralliautoilija poikaystävä (Jack Reynor), josta ei ole juuri hyötyä. Alun takaa-ajokohtausta lukuunottamatta. Pahikset ovat hieman mielenkiintoisempia, mutta vain hieman.

Ihmiset eivät tosin olekaan elokuvan pääasia, vaan transformerit. He tekevät lähes kaiken taistelemisen. Oprimus Prime on ihan mukiinmenevä päähenkilö, vaikka hänessäkin on tarttumapintaa vähemmän kuin kierrätyspahvissa. Muut autobotot olivat lähinnä mukahauskoja sivuhahmoja. 

Elokuvan päärobopahis, Decepticon-palkkionmetsästäjä Lockdown oli aika perus tämän tyyppisille elokuville. Hän sentään muuttuu tyylikkääksi Lamborghiniksi ja tarjoaakin siten edes jonkinlaista silmäniloa. Toinen robopahis on ihmisten Decepticonin-osista rakentama Galvatron, eli edellisen leffan pahiksen Megatronin uusi olomuoto.

Viimeiseksi otan esiin elokuvaan olennaisesti liittyvän seikan, nimittäin tuotesijoittelun. Tuhon aikakausi piilomainostaa jopa 55:tä eri tuotetta. Katsojalle tuskin jää epäselväksi, ketkä ovat elokuvan sponsoreita.Uskon, että päätös on tuottajien, eikä ohjaajien. Minulla ei ole mitään piilomainontaa vastaa. Se on nykyään osa elokuvia. Liika on kuitenkin aina liikaa.

Millaiseksi kuvittelisit Michael Bayn elokuvan? Toiminnantäyteiseksi, räjähdyksiä, kauniita tyttöjä ja autoja sisältäväksi, kökköjuoniseksi, hahmokehityksen unohtaneeksi eli tiivistettynä ADHD-sukupolvelle sopivaksi. ja pinnalliseksi. Sitä elokuva juuri onkin. Jos tykkäsity edellisistä Fransfromereista, tämäkin kannattaa katsoa. Itselläni on vähän niin ja näin. Kaksi tähteä.

Väärään tieteeseen perustuvaa hyvää toimintaa-Lucy

Aina välillä vierailen elokuvien maailmassa, tv-maailman sijaan. Tämänkertainen arvostelun kohteeni on Luc Bessonin ohjaama Lucy.

Lucy (Scarlett Johansson) on tavalinen opiskelija, joka joutuu tahtomattaan huumekuriiriksi. Huume kuitenkin hajoaa hänen elimistöönsä. Tuloksena aine vapauttaa Lucyn mielen suljetut portit, jolloin hän saa käyttöönsä normaalia suuremman aivokapasiteetin. Elokuvan maailmassahan ihminen käyttää vain kymmenen prosenttia aivoistaan. Prosentin kasvaessa Lucyn inhimillisyys kuitenkin vähenee.

Lucy on lajityypiltään pöhköä tieteistoimintaa, mutta vallan viihdyttävää sellaista. Vauhtia ja jonkin verran huumoria leffassa riittää. Itse juoni on suoraviivainen, mutta perustoimintapätkiä syvällisempi ja mielenkiintoisempi. Scarlett Johansson ei ole elokuvan ainut huippunäyttelijä. Onhan siinä myös Morgan Freeman, joka esittää asiaa tutkinutta professoria. Tuntematon ei ole myöskään ranskalainen Luc Besson, jonka ohjaama on myös Tyttö nimeltä Nikita-elokuva.

Lucy on virkistävän erilainen elokuva, vaikka siinä on jotakin samaa niin Kill Billien kuin muiden toimintarainojen kanssa. Toteutus on erittäin onnistunut niin näyttelijöiden kuin visuaalisen ilmeen kohdalla. Onhan siinä toki jotain huonoakin. Hahmokehitys on jätetty toiminnan tieltä. Lucya lukuunottamatta hahmot ovat karikatyyreja. 

Elokuvan tiede on ehkä todistettu vääräksi, mutta sen ei kannata antaa häiritä. Eikö joka elokuvalla ole oma sisäinen maailmansa, jonka logiikkaa se seuraa. Elokuvan välissä on luontofilmeistä repäistyjä eläinklippejä. Minusta ne eivät kuuluneet elokuvien parhaiden ideoiden joukkuun. Elokuvista tuli liian rikkonainen. Elokuva päivitti aina välillä, kuinka monta prosenttia aivoistaa Lucylla on käytössään tällä hetkellä. Minusta ne sopivat elokuvaan hyvin.

Minusta elokuva oli enemmän kuin katsomisen arvoinen. Voisin suositella sitä erityisesti toimintaelokuvien ystäville, mutta muutkin voivat pitää leffasta. Neljä ja puoli tähteä.

Parhaat seikkailuelokuvat

Eksoottinen ympäristö, tutkimusmatkat, kadonneen kaupungin tai aarteen etsintä, suulas ja koominen apuri, kaunis nainen ja läpimädät pahikset. Nämä kaikki kuuluvat seikkailuelokuvaan. ajattelin luetella omasta mielestäni parhaat seikkailuelokuvat, ilman mitään erikoista järjestystä.

Pirates of the Caribbean: Elokuvaan sisältyy merirovoja, aarteita, ja Keira Knightley. Voiko elokuvalta enempää odottaakaan? Ehdottomasti yksi parhaista elokuvista, varsinkin seikkailuelokuvien saralla.

Muumio-elokuvat: Muumio-elokuvat ovat vanhaa kunnon kieli poskessa tehtyä seikkailua. Minusta jopa parempi kuin Indiana Jonesit ja se on paljon sanottu se.

Herrasmiesliiga: Hauska sekoitus vähän kaikenlaista, kuten Jekyliä ja Hydeä, Dorian Greytä, kapteeni Nemoa ja paljon muuta. Kokonaisuus toimii.

National treasure: Nickolas Cagen tähdittämä Yhdysvaltojen historian ympärillä pyörivä seikkailu. Genren parhaimmistoa tämäkin.

Indiana Jones-elokuvat: Seikkailuelokuvia ei voi listata ilman Indiana Jones elokuvia. He ovat suosittuja ihan syystäkin.

Grimmin veljekset: Seikkailu kertoo kuuluisien veljesten seikkailuista. Pääosissa häärii Matt Damon ja Heath Ledger.

Genrestä löytyy monia muitakin elokuvia. Nyt mainitsin vain tärkeimmät kiistatta genreen kuuluvat teokset. Jotkin luetteloivat mm. Star Wars-elokuvat ja Taru Sormusten Herrasta-elokuvat seikkailuihin. Sarjoista voisin mainita vanhan kunnon aarteenmetsästäjän, joka seuraa Sydney Foxin seikkailua erilaisten aarteiden perässä.