Scifin mestari Alaistar Reynolds taitaa myös pienoisromaanit

Arvostelen nyt scifin mestarin Alastair Reynoldsin kaksi kirjailijan miniromaania, Hitaat Luodit ja Ikiroudan. Kumpikin oli juuri niin korkealaatuisia kuin mitä kirjailijalta sopii odottaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää väistämättä jonkin verran juonipaljastuksia. Yritän kuitenkin pitää ne minimissä.

Sotilas Scur on kidutettu ja ammuttu hitaasti tappavalla luodilla. Poistaessaan luotia hän menettää tajuntansa ja herää Caprice-nimisellä avaruusaluksella, joka on täynnä kummankin puolen sotilaita, sotarikollisia ja viattomia siviilejä. Pian hän kuitenkin huomaa, että matkustajien keskinäinen kina ei suinkaan ole huolista suurin, vaan vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

On vuosi 2080 ja ihmiskunta käymässä vähiin yksinkertaisesta Tuhoksi kutsutun katastrofin seurauksena. Asialle yritetään hakea ratkaisua aikamatkailusta, johon myös 71-vuotias matematiikanopettaja Valentina. Hän pääseekin loppuen lopuksi vuoteen 2028, mutta huomaa pian, että jokin meni pahasti pieleen. Eikä vain siksi, että Tatjana, nuori nainen, jonka ruumista hänen pitää lainata, kehoa kuin ei voi siirtää ajassa taaksepäin, vain tietoisuuden, on jostain syystä tajuissaan.

Alastair Reynorls on yksi parhaita scifi-kirjailijoita, jos ei paras. Hän on myös ensimmäinen kirjailija, joka sai minut innostumaan genrestä. Hänen päähahmonsa, ja joskus muutkin hahmot, ovat samaistuttavia ja todentuntuisia. Maailma tuntuu eletyltä. Kirjoitustyyli on erittäin sujuvaa ja juoni aina yllätyksellinen. Teknologiakin jaksaa kiinnostaa mikä on yllättää, koska en ole ihan siihen suuntaan suuntautunut.

Lisäksi on sanottava, että Alastair Reynolds kirjoittaa harvinaisen moniulotteisia ja samaistuttavia naishahmoja. Jopa siinä määrin, että mietin, onko nimi pelkkä peitenimi jollekin naiskirjailija. Se olisi uskottavaa, sillä scifiä pidetään enemmän miesten lajina, joten naiskirjailijoiden on vaikea saada nimeä itselleen. Tai niin ainakin luulisi. Ainakin wikipedian mukaan näin ei kuitenkaan ole. Hän nyt vain osaa kirjoittaa erinomaisia hahmoja riippumatta heidän sukupuolestaan.

Miehen kaksi miniromaania eivät jääneet yhtään aikaisemmin lukemien, ihan perusromaanin mittaisia, huonommaksi. Kumpikaan. Pidin Hitaita luoteja vähän parempana, koska sen teemat, muisti ja päähahmo, pystyvä, mutta myös inhimillinen naissotilas, vaan iskevät enemmän, mutta Ikiroutaakin oli vaikea laskea käsistään. Ne olivat niin hyviä, että toivoin niiden olevan pidempiä.

Toki teosten lyhyydellä on hyvätkin puolensa. Niissä ei ole yhtään turhaa sivua, eikä kummankaan tarina todellakaan laahaa paikallaan. Lisäksi juuri lyhyytensä novellit sopivat erinomaisesti ensimmäiseksi Alastari Reynoldis kirjaksi. Niiden lukemiseen ei mene kauan aikaa, mutta niistä saa kuitenkin melko hyvän käsityksen siitä, onko kyseiset romaanit oma juttu vai ei.

Nyt kuitenkin itse kirjojen arvostelun pariin. Aloitan arvostelun Hitaista luodeista. Ihan siitä syystä, että luin sen ensimmäisenä.

Hitaat luodit oli tarinana lyhyt, mutta siinä käsiteltiin isoja asioita, kuten sodan vaikutusta ihmiseen sekä muistia ja erityisesti sen epäluotettavuuttakin. Se kuitenkin tuntui koko ajan henkilökohtaiselta, eikä vain siksi, että siinä oli minä-kertoja. Yhtä tärkeää kuin mitä tapahtui, oli se, miten se vaikutti Scuriin niin psykologisesti kuin käytännön tasolla ja siihen, mitä mieltä tämä oli asiasta.

Mikään iloinen kirja ei ole, vaan sen tunnelma alkaa synkentyä koko ajan tarinan edetessä. Lienee sanomattakin selvää, että laivamatka ei suju niin kuin piti. Syystä, jotka jätän sanomatta, vaikka se onkin, ainakin osittain, helppo arvata. Se olikin yksi monista kirjan tvisteistä, kaikki yhtä toimivia ja myös järkeenkäyviä. Niinpä mikään niistä ei tuntunut vain shokeeramisen vuoksi tehdyiltä.

Scur oli päähenkilöksi hyvä, joskin kirjan hahmokaartista ei ainoa mahdollinen. Pidettävä, vahva, mutta myös hyvin helppo ymmärtää. Hän ei loppuen lopuksi kuitenkaan ollut siitä luotettavasta päästä, niin kuin varsinkin loppupuolella tulemme huomaamaan. Jos sellaiset kertojat ärsyttävät, kannattaa tämä miniromaani jättää suosiolla väliin.

Muista hahmoista mieleen ei jäänyt kuin Scurin kiduttaja ja verikoston kohde Orwin. Hän olikin sopivan vihattava, vaikka en ymmärrä sitä, miksi panosten ollessa paljon isompia joku keskittyisi niin paljon kostoon, varsinkin kuin lopussa koko juonikuvio ei edes saanut mitenkään tyydyttävää päätöstä. Muista en muista edes nimiä, vaikka heistäkin löytyi ties monenlaista persoonaa. Tarina oli siinä määrin Scurin ja vain pelkästään hänen.

Ikirouta käsitteli aihetta, josta kertovat teokset epäonnistuvat vähintään yhtä usein kuin onnistuvat: Aikamatkailua. Miniromaani kuitenkin onnistui. Se ei selittänyt liikaa, sen aikamatkailun teoria kävi järkeen ja se keskittyi enemmän henkilökohtaiseen tasoon. Panosten ollessa korkea. Itse Tuhon aiheuttajakin saadaan tietää vasta suhteellisen loppumetreillä.

Romaanin kertomistyyli poikkeaa totutusta, sekä lajityypin, kirjailijan sekä yleensäkin kirjallisuuden näkökulmasta. Tarinaa kerrotaan hypellen eri aika janoista toiseen. Se aloittaa ajasta, jolloin kaikki on jo mennyt pieleen ja Valentinan pitää pelastaa, mitä pelastettavassa oli. Jatkuu kertomalla, miten Valentina oikein päätyi huippusalaiseen projektiin ja siirtymällä hänen ensimmäisiin aikahyppyihin.

Vanhan päähenkilöön keskittyminen on nykykirjallisuudessa, tai ainakin niissä kirjoissa, joita itse luen, hyvin harvinaista. Siitä Ikirouta ansaitseekin kiitosta. Varsinkin kuin Valentinella oli ylin kyllin persoonaa Hyvä hahmo, joskin vähemmälle huomiolle jäänyt oli myös Tatjana. Siksi kirja olikin parhaimmillaan keskittyessä heidän kahden keskinäisiin kanssakäymisiin.

Muihin hahmoihin ei taaskaan päästy tutustumaan kovinkaan kummoisesti novellin lyhyydestä johtuen, mutta kyllä hekin vaikutuksen teki. Aikamatkustustiimiin oli saatu jopa suomalaisväriä mikä on aina hyvä. Joskin minusta tuntuu, ettei kirjailija ole oikein tutustunut Suomeen, sillä kyseisen naishahmon nimi oli Antti. Se jäi mieleen, vaikka kirjan hyvyyden kannalta sillä ei ollut mitään väliä. Asia oli lähinnä huvittava.

Yksi asia jäi kuitenkin häiritsemään kirjassa ja vain yksi. Miksi Valentina ei tunnistanut varista, vaikka oli vuonan 2028 jo aikuinen? 20-vuotias kyllä tunnistaa eläimet ja puut ja muut. Tiedän, että tämä kuulostaa turhalta nillittämiseltä ja sitä se kai onkin, mutta tällaiset loogiset aukot syövät hieman tarinan uskottavuutta, niin pieniä kuin ne ovatkin.

Tiivistetysti jos päätät lukea vain yhden scifikirjan, niin kannattaa valita joko Hitaat luodit tai Ikirouta. Tai kummankin ollessa niin lyhyitä, vaikka molemmat. Annan kummallekin viisi tähteä!