Harry Potterin maailma ei ole menettänyt taikuuttaan

Harry Potter-kirjojen loppumisesta on jo monta vuotta. Nyt niiden tarina saa kuitenkin jatkoa Harry Potter And The Cursed Child –näytelmän muodossa, jonka kirjoitetun version nyt arvostelen. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Harry Potter And The Cursed Child -näytelmästä ja oikeastaan kaikesta Harry Potteriin liittyvästä.

Huomautus: Luin teoksen englanniksi, joten en voi arvostella sellaisia asioita kuin käännöksen laatua. Uskon kuitenkin käännöksen olevan varsin laadukas, onhan sama kääntäjä kääntänyt myös Harry Potter-kirjat. Tämä on kuitenkin enemmänkin valistunut arvaus kuin tieto.

Lisähuomautus: Olen pienoinen Harry Potter-fani, mikä näkyy tässä arvostelussa. Se ei siis ole objektiivisin mahdollinen. Toki arvostelut ovat aina yksilön omia mielipiteitä, ei suinkaan faktoja. Tässä arvostelussa se kuitenkin näkyy tavallista enemmän.

Voldemortin kukistamisesta on jo 19 vuotta, mutta hänen tekemänsä kauheudet näkyvät vieläkin. Yksi kyseisistä kauheuksista on Cedric Diggoryn tappaminen kolmivelhoturnajaisissa. Koska hänen kuolemansa oli osittain myös Harryn itsensä syytä, ilman häntä velho voisi olla vielä elossa, hänen poikansa Albus päättää matkata ajassa taaksepäin ja pelastaa nuoren velhon hengen.

Hänen ei onneksi tarvitse suorittua tehtävästä yksin. Pojalla on apunaan hyvä ystävänsä, Draco Malfoyn poika, Scorpius ja Gedricin serkku Delphi. Sankarit huomaavat kuitenkin pian, että ajan sorkkimisella on erittäin vakavia seurauksia, oli matkaajan tavoitteet kuinka puhtaat hyvänsä. Niinpä heidän ei auta muu kuin yrittää korjata itse aiheuttamansa sotku ja palauttaa asiat sellaisiksi kuin niiden pitääkin olla.

Olen pitkä aikainen Harry Potter-fani. En ehkä ihan yhtä intohimoinen kuin jotkin muut, mutta jonkinlainen kumminkin. Siksi päätös lukea maailmaan liittyvä käsikirjoitus tulikin minulta helposti. Tai toisin sanoen se oli minulle enemmänkin itsestään selvyys kuin päätös. Pääsisinhän taas Harry Potterin maailmaan ja näkisin, mitä aikaisimmista kirjoista tutuille hahmoille on oikein tapahtunut.

 Pelkäsin kuitenkin pahinta, onhan näytelmäkäsikirjoitus kerännyt paljon haukkuja, jopa antaumuksellisten Potter-fanien suunnalta. Skeptisyyttäni pahensi vielä se, että se edes ollut alkuperäisen Harry Potter-kirjailijan J. K. Rowlingin käsialaa. Vaan minulle täysin tuntemattoman Jack Thornen. Rowling oli kyllä mukana näytelmän teossa, niin kuin minulle myöskin tuntematon John Tiffanykin.

Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi. Ainakin minä nautin suuresti teoksen lukemisesta, vaikka se ei romaanien tasoon ihan yltänytkään. Mikäpä yltäisi. Olenkin hyvin iloinen siitä, että joku keksi laittaa käsikirjoituksen kaikkien luettavaksi. Kaikkien kuin ei ole mahdollista nähdä itse näytelmää. Oli kuinka suuri Potter-fani tahansa tai olkoonkin näytelmä, kuinka kehuttu tahansa.

Näytelmän ja sen käsikirjoituksen myynnin kannalta on oleellista, että se liittyy jo olemassa olevaan, tuttuun ja rakastettuun, maailmaan. Sen vuoksi sitä onkin syytetty pelkäksi rahastukseksi. Rahastusta näytelmä osin onkin. Eivät sen tekijät hyvää hyvyyttään näytelmää ole tehnyt, mutta niin ei muutkaan viihdeteollisuudessa työskentelevät. Se on se raha, joka ratkaisee.

Näytelmällä on kuitenkin muutakin annettavaa kuin tunnetulla maailmalla ratsastaminen, muutakin arvoa kuin vain nostalgia-arvo. Itse tarinakin oli varsin koukuttava. Käsittelihän se aikamatkoja ja vaihtoehtoisia todellisuuksia, jotka ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Ja sisälsihän se samoja suuria tunteita kuin Harry Potter-kirjat yleensäkin. Se, että se kuuluu rakastamaani maailmaan, on pelkkää plussaa.

Minusta tuntuukin siltä, että arvostelijat odottivat samanlaista romaania kuin muut sarjan osatkin. Teos ei kuitenkaan ole romaani, vaan näytelmäkäsikirjoitus. Ne puolestaan ovat kaksi ihan eri asiaa, jolla on omat tehtävänsä. Ja rajoituksensa. Käsikirjoitukset eivät ole kovin yksityiskohtaisia, joten niiden lukemiseen tarvitsee tavallista enemmän mielikuvitusta. Tämä voi haitata vähän huonomman mielikuvituksen omaavia. 

Muoto ei tietenkään ole ainut syy teoksen pienoiseen epäsuosioon. Esimerkiksi muista kirjoista tuttujen tarinoiden muokkaaminen voi tuntua joistain kovan linjan faneista jopa loukkaukselta ja ymmärrän näkökulman täysin. Vaikka en samoin tunnekaan. Olihan joitakin maailmansisäisiä asioita muutettu ilman kunnollista selitystä ja sisälsihän tarina loogisen aukon, jos toisenkin.

Vanhat hahmot oli kuvattu jokseenkin persoonalleen uskollisena, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Esimerkiksi Ron toimi lähinnä kevennyksenä. valitettavasti he myös jäivät pahasti sivuun tarinasta. Onneksi uudetkaan hahmot eivät olleet huonompia. Heistä suosikikseni nousi sympaattinen nörtti Scorpius. Albuskin onnistui hahmona, vaikka hän vaikuttikin välillä turhankin hemmotellulta kakaralta. 

Odotin ennakkoon, että Hermionen ja Ronin tyttärellä Rosalla olisi suurempi rooli, mutta olin väärässä. Eipä se kuitenkaan haitannut. Pojat riittivät päähenkilöiksi hyvin. Sitä paitsi hänet kuvattiin epähermiomaisen elitistiseksi. Hän muun muassa tuomitsi Scorpiuksen pelkästään hänen isänsä, ja erityisesti hänen isäänsä liittyvien huhujen, takia. Muutenkin hahmo muistutti enemmän Dracoa kuin Hermionea.

Kirjan roisto oli pienoinen pettymys. Hän ei ollut vähääkään kiehtova tai pelottava, vaan pelkästään säälittävä. Toisin kuin edeltäjänsä Voldemort, yksi kirjallisuuden onnistuneimmista pahiksista. En myöskään pitänyt siitä, että hän oli Voldemorin lapsi. Ensinnäkin minun oli vaikea uskoa Voldemortin haluavan lapsia, tai edes harrastavan seksi ylipäätään. Viestikin on väärä. Pahoista vanhemmista ei tule aina pahoja lapsia.

Käsikirjoituksen teemaan hän kuitenkin sopi, käsittelihän se juuri vanhempien lapsilleen jättämiä taakkoja. Näkökulma vältti jopa turhan mustavalkoisia sävyjä. Esimerkiksi Albus ja Scorpius päätyivät kummatkin Luihuisiin, jota on aikaisemmissa Harry Potter-teoksissa kirjoissa enemmän tai vähemmän pahoina. Lisäksi Draco Malfoykin kuvattiin paljon aikaisempaa sympaattisemmin.

Harry Potter And The Cursed Child on erinomainen lisäys suosittuun ja suorastaan fanaattisuutta aiheuttavaan saagaan, haukkujien puheista viis. Täydet viisi tähteä.

Vanha kesäteatteri – Uusi näytelmä

Heinolan kesäteatteri esittää joka vuosi jonkin uuden, tähtinäyttelijöitä täynnä olevan, näytelmän. Tämänvuotinen Ulkomaalainen-niminen näytelmä kertoo rauhaa rakastavasta lomalaisesta. 

Yksi asia on varma kesän merkki. Nimittäin Heinolan kesäteatterin komedia. Tänä vuonna vuorossa on Larry Shuen komedia, erillaisuuden pelolle naurava, Ulkomaalainen, jonka näin sen oikein ennakkonäytöksessä. Lavalla nähdään mm. Anu Sinisalo, Ulla Tapaninen ja Iikka Forss. Ohjaajana jatkaa kolmatta kesää Jaakko Saariluoma.

Charlie rakastaa omaa rauhaa. Hän haluaa olla vain omissa oloissaan. Se ei kuitenkaan onnistu niin helposti, sillä hän joutuu lomailemaan erilaisia persoonallisuuksia täynnäolevassa majatalossa. Charlien ystävä keksii tähän ratkaisun: Hän keksii väittää Charlieta ulkomaalaiseksi. Siitä seuraakin monenlaisia tilanteita, kun Charlie pääsee osaksi muiden ennakkoluuloista.

Ulkomaalainen oli pienoinen pettymys. Yleensä kesäteatterissa saa nauraa itsensä kipeäksi, ei kuitenkaan tällä kertaa. Hauskojakin hetkiä kyllä löytyi, mutta ei niin paljon kuin yleensä. Syy ei ole niinkään näytelmässä, sillä sen tyyli poikkesi edelliskesäisistä. Yleisy, ainakin minä, on kuitenkin tottunut erilaisiin näytelmiin Heinolan kesäteatterilta.

Sitten siihen, mikä on hyvää. Näyttelijät olivat huippuluokkaa, niin kuin tavallista. Teemakin on tärkeä, vaikka sitä käsiteltiinkin vain pintapuolisesti. Hyvät puolet eivät kuitenkaan ylitä pahoa tällä kertaa. Kaksi ja puoli tähteä.

Kevyttä huumoria kesäteatterissa

Heinolan kesäteatterin Ilmasta rahaa näytelmä sai ensi-iltansa eilen, torstaina. Myös minä olin paikan päällä. Näytelmä kertoo sosiaalietuuksia hyväksikäyttävästä Erkki Joutsenesta, jonka suunnitelma uhkaa paljastua.

Minun ei alun perin pitänyt lähteä katsomaan näytelmää, mutta suunnitelmat muuttuivat. Sää oli huono koko päivän, jopa sateinen. Niinpä vilukissa äitini ei halunnut lähteä kylmään ulkoilmaan, varsinkin kun hän näkee näytelmän vielä myöhemmin kesällä. Säästä huolimatta kokemus oli hyvä. Ilmasta rahaa oli hauska, niin kuin Heinolan kesäteatterilla on tapana. Muutama julkisuuden henkilökin näyttäytyi, siis näyttelijöiden lisäksi tietenkin. Näyttelijät ovat Suomen kermaa. Osissa oli mm. Pertti Sveholm, Jaana Saarinen, Risto Kaskilahti ja Sampo Sarkola. Miljöö oli sama koko näytelmän, päähenkilön koti, jossa asuivat päähenkilön lisäksi hänen vaimonsa ja sekä yksi oikea, että monta mielikuvituksen luomaa alivuokralaista. Hahmoina nähtiin myös, parisuhdeneuvoja, alivuokralaisen kihlattu, hautaus-urakoitsija, Kelan työntekijä pomoineen ja Erkin setä. Väkeä siis riitti. huumori tuli lähinnä siitä, että Erkki yritti peitellä tekosijaan keinolla millä hyvänsä ja keksiä, mitä kummallisimpia selityksiä milloin mihinkin epäkohtaan.

Näytelmä alkoi Erkin soittaessa alivuokralaisen, täysin valheellisesta, kuolemasta. Harvinaisen ärsyttävä alivuokralainen olikin kotona. Ei siinä vielä mitään, mutta sitten Kelan virkailija soitti ovikelloa. Rahaa on tas tulossa. Virkailija tarvitsee vain nimikirjoituksen. Paha vain, että allekirjoitus tarvitaan Erkin Ruotsiin muuttaneelta alivuokralaiselta, jonka sosiaalietuuksista Erkki on nauttinut. Tapahtumia seurasi tietenkin valheiden vyyhti, joka lisääntyi moninkertaisesti näytelmän edetessä. Välissä oli väliaika kesäteatterin käytännön mukaisesti. Se kesti puoli tuntia. En kerro näytelmän lopusta, se kannattaa katsoa itse. Kaiken kaikkiaan kokemus oli onnistunut, enkä kadu näytelmän katsomista.