Ihmeotukset velhomaailman sisällissodan kynnyksellä

Viime aikoina olen arvostellut lähinnä supersankarielokuvia. Vaihtelu tunnetusti virkistää, joten arvostelen nyt valitettavan keskinkertaisen Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald-elokuvan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisltää jonkin verran juonipaljastuksia. Ei kuitenkaan paljon, joten sen voi  lukea suhteellisen turvallisesti, vaikka elokuva onkin vielä katsomatta.

Gellert Grindelwald (Johnny Depp) ei ehtinyt kauan vankilassa pysyä kun hän jo pääsi pakenemaan. Hänen seuraava tavoite on löytää harvinaisen voimakas orpo Credence Barebone (Ezra Miller). Tämän estääkseen Albus Dumbledore (Jude Law) antaa entiselle oppilaalleen Newt Scamanderille (Eddie Redmayne) tehtäväksi löytää poika ennen häntä.

Credencelle kiinnostuneita ovat myös Newtin ihastus Tina Goldstein (Katherine Waterston), Taikuuden Ministeriä, Newtin kouluaikainen ystävä Leta Lestrange (Zoë Kravitz) sekä salaperäinen Yusuf Kama (William Nadylam). Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald on toinen osa Fantastic Beasts-sarjalle ja kymmenes The Wizarding World- franchisessa, johon myös Harry Potter-elokuvat kuuluvat.

Suorastaan rakastan Harry Potter-elokuvia, en ihan niin paljon kuin kirjoja, mutta kuitenkin. Pidin myös ensimmäisestä Fantastic Beasts-elokuvasta, vaikka minusta se ei ollut läheskään niin hyvä kuin olisi voinut olla, eikä se saavuttanut täysin Harry Potterin taikaa. Surukseni joudun ilmoittamaan, että franchise ei, toiveistani huolimatta, parantunut vanhetessaan. Päinvastoin, se muuttui huonompaan suuntaa.

Tämä ei tarkoita, etteikö The Crimes of Grindelwald olisi katsomisen arvoinen, varsinkin velhomaailman ystävälle. Itseasiassa löysin siitä paljon hyvääkin, kuten Jude Law nuorena Dumbledorena, yllättävän kiinnostava Leta Lestrange sekä jo edellisessä osassa ihastuttaneet söpöt taikaolennot ja Newtin jästikaveri Jacob (Dan Fogler), joka toi elokuvaan paljon tarvittavaa keveyttä.

Elokuvan parhaita ratkaisuja oli keskittyä Ezra Millerin jo edeltäjässään loistavaan, yltiösympaattiseen, Credenceen. Toki myöskään elokuvan nostalgia-arvoa ei pidä vähätellä. Aina välillä tuntuikin, että katsoisikin taas Harry Potter-elokuvaa, mitä tarkoitan pelkästään hyvällä tavalla. Tämä tapahtui erityisesti Tylypahkaan keskittyneissä takaumissa.

1920-luku toi The Crimes of Grindelwaldiin oman mausteensa, erityisesti, mitä visuaaliseen ilmeeseen tuli. Sitä olisi tietenkin voinut käyttää enemmänkin, mutta en valita. Elokuvalla oli monta muutakin rautaa tulessa. Samoin nyt hyvinkin ajankohtainen, Harry Pottereissakin esiintyvä, teema eli fasismi, sen houkutus ja sen vastaiunen taistelu. Sitä vieläpä käsiteltiin Pottereita aikuismaisemmalla otteella.

Elokuvan suurin heikkous liittyi päähahmoihin. Newt Scamander oli niin karisma-vapaa kuin vain olla, eikä oikein kotonaankaan tämän tyylisessä elokuvassa. Hän sopisi enemmänkin johonkin lapsille tarkoitettuun sarjaan, jossa esitellään taikaeläimiä. On vaikea uskoa, että Dumbledore halusi juuri hänet tehtävään, eikä esimerkiksi juuri tämän tyyppisiin asioihin erikoistuneita auroreita.

Tämä ei olisi ollut niin suuri ongelma, jos roisto olisi osoittautunut mielenkiintoiseksi, mutta näin ei ole. Gellert Grindelwald oli pelkkä kevytversio Voldemortista, ilman hänen tyyliään ja vaikuttavuuttaan, eikä sellaisenakaan kovin mieleenpainuva. Asiaa ei paranna se, että häntä näyttelevää Johnny Deppiä on syytetty muun muassa pahoinpitelystä.

Ensimmäisessä osassa parhaiden hahmojen joukkoon kuuluvan Queenie Goldsteinin (Alison Sudol) varsin monin tavoin ongelmallinen tarina aiheutti myös pienempää mielipahaa. Samoin se, että elokuvan tekijöiden mielestä oli hyvä idea tehdä ultrafasistisen Voldemortin käärmekätyristä tai pahimmilaan jopa käärmeorjasta Naginista (Claudia Kim) aasialaisen naisen.

Elokuvasarjaan olisi vielä tulossa kolme elokuvaa, mikä minussa on ainakin kaksi liikaa. Jos olen negatiivisemmalla päällä, niin viisi. Hyvin todennäköisesti käyn kuitenkin katsomassa myös sen. Toivon, että se osoittautuu The Crimes of Grindelwaldia paremmaksi ja että jos niin ei käy, minulla olisi viisautta jättää siitä seuraava osa katsomatta, luultavasti kummassakin tapauksessa turhaan.

Tiivistetysti The Crimes of Grindelwald oli sen käsikirjoittaneen Harry Potter-kirjailija J.K. Rowlingin heikoin esitys, mutta se ei tee siitä huonoa elokuvaa. Kolme tähteä.

Ihmeotukset vapaalla jalalla

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on tänä vuonna eniten odottamani elokuva. Voin ilokseni sanoa, että se on odottamisen arvoinen. Uusi Harry Potter se ei kuitenkaan ole.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia elokuvan juonesta.

Vuosi 1926. Englantilainen Lisko Scamander (Eddie Redmayne) matkustaa pikavisiitille New Yorkiin laukku täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä taikaolentoja. Erittäin epäonnisten sattumusten seurauksena osa ihmeotuksista pääsee karkuun. ne pitää löytää pikimmiten, sillä panoksena on jotain niinkin suurta kuin taikamaailman paljastuminen ei-majeille eli ei taikuutta omaaville. 

Lisäksi auroriksi takaisin mielevä Tina Goldstein (Katherine Waterston epäilee otusten olevan vastuussa kaupungissa tapahtuvista oudoista kuolin tapauksista. Kun tähän vielä lisätään noitia vihaavat Toiset Salemilaiset ja paossa oleva pimeyden velho, soppa on valmis. Onneksi kaksikko saa apua Tinan ajatuksia lukevalta Queenie-siskolta (Alison Sudol) ja sympaattiselta ei-maj Jacob Kowalskilta (Dan Fogler).

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on saanut innoituksensa samannimisestä taikaolennoista kertovasta opaskirjasta. Se esiintyy Harry Potter-kirjoissa ja elokuvissa, joten kyseessä onkin jonkinlainen Harry Potter-kirjojen ja elokuvien esiosa. Se ei jää ainoaksi. Elokuva nimittäin aloittaa peräti viidestä elokuvasta koostuvan elokuvasarjan. Lisää siis on tulossa ja paljon.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erinomainen, jos ei täydellinen, esiosa Harry Potter-saagalle. Ei vähiten siksi, että saaga on kasvanut katsojiensa mukana. Eikä vain siksi, että päähenkilöt ovat aikuisia. Vaan se on myös edeltäjiään synkempi. K13-ikäraja onkin elokuvalle juuri sopiva. Alkuperäinen taika on kuitenkin tallella. Jos verrata pitäisi, sanoisin Pottereita paremmaksi, mutta ei Ihmeotuksetkaan kauas jää.

Juoni oli erinomainen. Pidin erityisesti siitä, että päähenkilö oli enemmänkin tapahtumiin vahingossa joutunut sivusta katsoja kuin juonta kantava voima. Se on hyvää vaihtelua valtavirtaan nähden. Myös ihmeolentojen omaavien erityiskykyjen luova käyttö ansaitsevat kiitosta. Se toi elokuvaan juuri sopivasti omaa persoonallisuutta.

Juonella oli toki myös omat ongelmansa. Suurin niistä on hyvin tyypillinen mille tahansa elokuvasarjan ensimmäiselle osalle. Elokuva nimittäin käytti hieman turhankin paljon aikaa muiden osien alustamiseen. Varsinkin kuin ottaa huomioon, kuinka lyhyt elokuva oikein oli. Lisäksi juoni kärsi pienoisesta ennalta-arvattavuudesta sekä fantasiaelokuville tyypillisistä loogisista aukoista.

Kaikki eivät pidä elokuvan päähenkilöstä Lisko Scamanderista, mutta minä olen toista mieltä. Eläinrakkaassa ja sosiaalisesti rajoittuneessa hahmossa on jotenkin samaistumispintaa. Hahmoista hauskin ja hurmaavin oli kuitenkin Queenie. Hieman yllättäen. Jäljelle jäävä kaksikkokin onnistui voittamaan minut puolelleen, vaikka he eivät olekaan hahmoista omaperäisempiä, saatikka kiinnostavampia.

Muita niin sanottuja hyviä hahmoja nähtiin niin vähän, että heistä on vaikea muodostaa mielipidettä suuntaan tai toiseen. Niinpä en mene heihin vielä tässä arvostelussa. Roistoista Mary Lou Barebone (Samantha Morton) onnistui saamaan minut vihaamaan itseään, niin kuin hyvän roiston kuuluukin. Pelätty Gellert Grindelwald vilahti elokuvassa, mutta mitään suurta vaikutusta hän ei vielä ehtinyt tehdä.

Parasta elokuvissa ei suinkaan ollut ihmiset, vaikka heitäkin katsoi ihan mielellään. Vaan jo nimessä mainitut ihmeolennot, joihin kuului muun muassa metalliesineitä varastava myyränkaltainen Haisku, tikkua muistuttava Bowtruckle (suomenkielistä nimeä en löytänyt) sarvikuonomainen Purske ja paljon muuta. Suosikkia minulla ei ole, sillä jokainen oli sympaattinen omalla tavallaan.

Vaikka elokuva kertoo noidista ja velhoista, siinä oli myös toiminnallinen puolensa, joka ei kuitenkaan vienyt huomiota muulta sisällöltä. Kun ottaa huomioon sen ja elokuvassa esiintyvät satuolennot voi melko varmasti sanoa, että erikoistehostetiimillä oli varmasti paljon töitä tämän elokuvan parissa. Onneksi he tekivät työnsä vakaalla ammattitaidolla. Samaa voisi sanoa muutakin tekijätiimistä.

Tämän kaltaisessa elokuvassa tarvitaan myös huumoria ja sitä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tarjoakin sopivassa määrin. Vieläpä hyvä laatuista sellaista. Enkä ole yksin mielipiteeni kanssa. Nauruntirskahduksia kuului monta kertaa näytöksen aikana, eikä ne tulleet todellakaan säälistä. Erityisen hauska oli Salamanderin soinnintanssi, mutta muutkaan hauskat kohtaukset eivät jääneet paljo sitä huonommaksi.

Ilokseni huomasin, ettei elokuvalla oli selvä loppu. Tämä ei ole itsestään selvyys elokuvasarjan ensimmäisille osille. Toki se jätti jotain auki seuraavia elokuvia varten, niin kuin pitääkin, mutta saimme onneksi myös jonkinlaisen pysyvämmän ratkaisun. Luonnollisesti lopusta löytyi pari yllätystä, joista toisen arvasin jo etukäteen, mutta toisen en. Vaikka ehkä olisi pitänyt.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat eivät ehkä ole uusia Harry Pottereita, mutta tarvitseeko sen ollakaan. Elokuva on harvinaisen nautittava ihan omana itsenäänkin, täyden viiden tähden arvoinen.

Faktoja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-elokuvasta

Odotettu Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-elokuva saa Suomen ensi-iltansa tämän kuun 23. päivä eli hyvin pian. Sen kunniaksi päätin kerätä kokoon kaiken, mitä siitä tarvitsee tietää.

Varoitus: Tämän tekstin sisältö kertoo yksityiskohtia Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-elokuvan, ja mahdollisesti sen jatko-osien, juonesta. Jos ne häiritsevät, lukeminen kannattaa lopettaa siis tähän.

Jaan tekstin kahteen osaan. Aloitan kertomalla elokuviin liittyviä perustietoja, kuten juonen ja tekijät, ja jatkan sitten kaikkeen muuhun siihen liittyvään. Niihin kuuluu muun muassa uutisia ja omasta mielestäni tietämisen arvoista nippelitietoa aiheen tienoilta.

Perustiedot

On vuosi 1926. Lisko Scamander (Eddie Redmayne) piipahtaa New Yorkissa. Hän on juuri saanut tutkimusmatkansa päätökseen, joten hänellä on mukanaan maagisen laukun täydeltä taikaolentoja. Pikavisiitiksi tarkoitettu matka pitkittyy kuin kyseiset taikaolennot karkaavat New Yorkin vilkkaalle kadulle. Olennot pitää saada nopeasti kiinni, sillä ne uhkaavat paljastaa taikuuden olemassaolon.

Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi, sillä kaupungin velhot elävät muutenkin veitsen terällä. Heidän ongelmanaan ovat vielä mystiseksi jääneet voimat, joiden, joiden tarkoituksena on paljastaa taikuuden olemassaolo Toisiksi Salemilaisiksi nimetyille taikuutta ja taikojia vihaavalle Ei-Maj-yhteisölle. Ei-Maj on Amerikan versio termistä jästi. Termillä kuvataan ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaisia taikavoimia.

Kapuloita sankarimme rattaisiinsa laittaa myös vaikutusvaltainen MACUSA eli Magical Congress of the United States of America. Onneksi Liskon ei tarvitse suorittua kieltämättä rankasta urakastaan yksin. Häntä auttaa niin otuksen vahingossa karkuun päästänyt Ei-taik Jacob Kowalski (Dan Fogler), entinen aurori Tina Goldstein (Katherine Waterston) sekä Tinan vapaamielinen sisko Queenie (Alison Loren Sudol). 

Elokuvan voidaan sanoa perustuvan samannimiseen kirjaan, mutta siinä ei ole koko totuus. Kyseinen kirja on kyllä olemassa, mutta sen juoni poikkeaa tyystin elokuvasta. Tai tarkemmin sanoen, siinä ei mitään juonta olekaan. Teos on nimittäin olevinaan taikaolennoista kertova oppikirja. ja Sen höysteenä Harryn ja muiden Potter-hahmojen hauskoja kommentteja aiheesta.

Ihmeolennot ja niiden olinpaikat on trilogian ensimmäinen osa. Tosin olen kuullut huhuja siitä, että elokuvia tulisi kaiken kaikkiaan viisi, joten trilogia ei välttämättä ole oikea termi. Joka tapauksessa elokuvia useampi siitä on tulossa useampi kuin yksi osa. Enempää en asiasta vielä tiedä. en edes toisten osien nimeä. Eiköhän nekin selviä sitten ajan kanssa. Kun näin käy, lupaan ilmoittaa nimet myös blogissani.

Elokuvan on ohjannut David Yates, jonka meritteihin kuuluu myös viimeiset neljä Harry Potter-filmiä. Tuottajana toimii muun muassa Harry Potter-kirjailija J. K. Rowling. Tuotantoyhtiö on sama kuin Potter-elokuvissakin eli Warner Bros. Vielä luettelematta jääneissä tärkeissä rooleissa näyttelee Colin Farrell, Ezra Miller (uusi DC:n elokuvamaailman Salama), Samantha Morton, Jon Voight sekä Carmen Ejogo.

Hyvä tietää

Ihmeotuksissa ja niiden olinpaikoissa näyttelee myös maailmantähti Johnny Depp. Hän tulee esittämään pelättyä pimeän velhoa, Gellert Grindelwaldia. Kuulemani mukaan hahmo ei juuri esiinny ensimmäisessä elokuvassa. Sen aikana velho piileskelee lain kouraa, joka haluaa roiston tilille hänen aiheuttamastaan tuhosta Euroopassa. Toisissa osissa hän tulee kuitenkin saamaan paljon isomman roolin.

Johnny Deppin valinta on herättänyt paljon närää sosiaalisessa mediassa, miehen avioeroon liittyvän pahoinpitelykohun takia. Miehen sanotaan pahoinpidelleen ex-vaimoaan Amber Heardia. Jotkin ovat jopa uhanneet boikotoida elokuvaa asian vuoksi. Itse en sellaiseen ryhdy, sillä näyttelijää ei ole vielä tuomittu mistään ja muutenkin odotan elokuvaa aivan liian paljon siihen, että jättäisin sen katsomatta.

Toinen mainitsemisen arvoinen liittyy elokuvan hahmogalleriaan. Siihen kuuluu myös itse Albus Dumbledore, tulevan Tylypahkan rehtorin. Nuorena versiona tietenkin. Kuulemani mukaan elokuvassa tullaan näkemään hänen ja Grindelwaldiin suorastaan legendaarinen kaksintaistelu. Sitä en tiedä vielä, kuka miestä oikein näyttelee. Tai kuinka suuri hänen roolinsa oikein on. Ne jäävät nähtäväksi. 

Olen kuullut ristiriitaista tietoa siitä, onko Dumbledore avoimesti homo, vai ei. J. K. Rowling otti kantaa asiaan, mutta hän ei ole sanonut siihen mitään selvää. Kirjailijan vastauksen voisi tiivistää näin: Voi olla, mutta voi olla olemattakin. Katsokaa itse. Itse toivoisin hänen olevan, koska seksuaalisuus kuuluu hahmoon. Valitettavasti kukaan ei ole kysynyt asiasta minun mielipidettäni.

Seuraava uutinen, tai ilmoitus, miten sen haluaa nähdä, on suunnattu elokuvan teosta kiinnostuneille. Siis juuri Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-elokuvan, ei elokuvien yleensä. Siihen voi tutustua lukemalla loogisesti nimetyn Ihmeotuksia ja niiden olinpaikat: Elokuvakirjan. En mainiosta kirjaa tässä yhteydessä, en ole edes lukenut sitä. Päättäkää itse, onko kirja lukemisen arvoinen.

Tietenkin elokuvan teosta ja kaikesta muusta siihen liittyvästä voi löytää tietoa myös netin välityksellä. Elokuvan virallinen sivusto on http://www.fantasticbeasts.com/. Elokuvalla on myös omat sivustonsa niin Wikipediassa, IMDB:llä ja Pottermoressakin. Lisää aiheesta kertovia sivustoja löytyy luonnollisesti googlettamalla, mutta sen jo varmaan tiesitkin. 

Malttamattomampien iloksi ensimmäiset elokuvan arvostelut löytyvät jo netistä. Yleinen konsensus näyttää olevan se, että Ihmeolennot ja niiden olinpaikat on viihdyttävä ja jopa taianomainen, mutta myös täyteen ahdettu. Arvostelut eivät kuitenkaan kerro vielä juuri mitään, poikkeaahan kriitikoiden ja katsojien mielipiteet tuppaavat poikkeamaan toisistaan muutekin, jopa dramaattisestikin.

Harry Potter-intoa voi ruokkia myös muilla tavoin, kuten katsomalla Harry Potter and Cursed Child-näytelmän lukemalla sen näytelmäkäsikirjoituksen. J. K. Rowling jakaa lisätietoa Harry Potterin maailmassa. Esimerkiksi tänä vuonna sivustoilta voi lukea tietopaketin Amerikan velhokoulusta, Ilvermonystä. Hän on myös kirjoittanut maailmaan liittyviä novelleja, jotka ovat löydettävissä Pottermoresta.

Tapa jakaa Harry Potter-faneja. Osa, iso sellainen, odottaa uusia tietoja kuin kuuta nousevaa tai edes lukee niitä jokseenkin suurella mielenkiinnolla. Osa taas haluaisi jättää jotain oman mielikuvituksen varaankin, päättää itse, mitä hän haluaa hahmoille tapahtuvan. Minä olen vähän siltä ja väliltä. Luen kyllä maailmaan liittyviä asioita, mutta en suorastaan odota niitä tai edes seuraa sivustoja mitenkään aktiivisesti.

Harry Potterin maailma ei ole menettänyt taikuuttaan

Harry Potter-kirjojen loppumisesta on jo monta vuotta. Nyt niiden tarina saa kuitenkin jatkoa Harry Potter And The Cursed Child –näytelmän muodossa, jonka kirjoitetun version nyt arvostelen. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Harry Potter And The Cursed Child -näytelmästä ja oikeastaan kaikesta Harry Potteriin liittyvästä.

Huomautus: Luin teoksen englanniksi, joten en voi arvostella sellaisia asioita kuin käännöksen laatua. Uskon kuitenkin käännöksen olevan varsin laadukas, onhan sama kääntäjä kääntänyt myös Harry Potter-kirjat. Tämä on kuitenkin enemmänkin valistunut arvaus kuin tieto.

Lisähuomautus: Olen pienoinen Harry Potter-fani, mikä näkyy tässä arvostelussa. Se ei siis ole objektiivisin mahdollinen. Toki arvostelut ovat aina yksilön omia mielipiteitä, ei suinkaan faktoja. Tässä arvostelussa se kuitenkin näkyy tavallista enemmän.

Voldemortin kukistamisesta on jo 19 vuotta, mutta hänen tekemänsä kauheudet näkyvät vieläkin. Yksi kyseisistä kauheuksista on Cedric Diggoryn tappaminen kolmivelhoturnajaisissa. Koska hänen kuolemansa oli osittain myös Harryn itsensä syytä, ilman häntä velho voisi olla vielä elossa, hänen poikansa Albus päättää matkata ajassa taaksepäin ja pelastaa nuoren velhon hengen.

Hänen ei onneksi tarvitse suorittua tehtävästä yksin. Pojalla on apunaan hyvä ystävänsä, Draco Malfoyn poika, Scorpius ja Gedricin serkku Delphi. Sankarit huomaavat kuitenkin pian, että ajan sorkkimisella on erittäin vakavia seurauksia, oli matkaajan tavoitteet kuinka puhtaat hyvänsä. Niinpä heidän ei auta muu kuin yrittää korjata itse aiheuttamansa sotku ja palauttaa asiat sellaisiksi kuin niiden pitääkin olla.

Olen pitkä aikainen Harry Potter-fani. En ehkä ihan yhtä intohimoinen kuin jotkin muut, mutta jonkinlainen kumminkin. Siksi päätös lukea maailmaan liittyvä käsikirjoitus tulikin minulta helposti. Tai toisin sanoen se oli minulle enemmänkin itsestään selvyys kuin päätös. Pääsisinhän taas Harry Potterin maailmaan ja näkisin, mitä aikaisimmista kirjoista tutuille hahmoille on oikein tapahtunut.

 Pelkäsin kuitenkin pahinta, onhan näytelmäkäsikirjoitus kerännyt paljon haukkuja, jopa antaumuksellisten Potter-fanien suunnalta. Skeptisyyttäni pahensi vielä se, että se edes ollut alkuperäisen Harry Potter-kirjailijan J. K. Rowlingin käsialaa. Vaan minulle täysin tuntemattoman Jack Thornen. Rowling oli kyllä mukana näytelmän teossa, niin kuin minulle myöskin tuntematon John Tiffanykin.

Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi. Ainakin minä nautin suuresti teoksen lukemisesta, vaikka se ei romaanien tasoon ihan yltänytkään. Mikäpä yltäisi. Olenkin hyvin iloinen siitä, että joku keksi laittaa käsikirjoituksen kaikkien luettavaksi. Kaikkien kuin ei ole mahdollista nähdä itse näytelmää. Oli kuinka suuri Potter-fani tahansa tai olkoonkin näytelmä, kuinka kehuttu tahansa.

Näytelmän ja sen käsikirjoituksen myynnin kannalta on oleellista, että se liittyy jo olemassa olevaan, tuttuun ja rakastettuun, maailmaan. Sen vuoksi sitä onkin syytetty pelkäksi rahastukseksi. Rahastusta näytelmä osin onkin. Eivät sen tekijät hyvää hyvyyttään näytelmää ole tehnyt, mutta niin ei muutkaan viihdeteollisuudessa työskentelevät. Se on se raha, joka ratkaisee.

Näytelmällä on kuitenkin muutakin annettavaa kuin tunnetulla maailmalla ratsastaminen, muutakin arvoa kuin vain nostalgia-arvo. Itse tarinakin oli varsin koukuttava. Käsittelihän se aikamatkoja ja vaihtoehtoisia todellisuuksia, jotka ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Ja sisälsihän se samoja suuria tunteita kuin Harry Potter-kirjat yleensäkin. Se, että se kuuluu rakastamaani maailmaan, on pelkkää plussaa.

Minusta tuntuukin siltä, että arvostelijat odottivat samanlaista romaania kuin muut sarjan osatkin. Teos ei kuitenkaan ole romaani, vaan näytelmäkäsikirjoitus. Ne puolestaan ovat kaksi ihan eri asiaa, jolla on omat tehtävänsä. Ja rajoituksensa. Käsikirjoitukset eivät ole kovin yksityiskohtaisia, joten niiden lukemiseen tarvitsee tavallista enemmän mielikuvitusta. Tämä voi haitata vähän huonomman mielikuvituksen omaavia. 

Muoto ei tietenkään ole ainut syy teoksen pienoiseen epäsuosioon. Esimerkiksi muista kirjoista tuttujen tarinoiden muokkaaminen voi tuntua joistain kovan linjan faneista jopa loukkaukselta ja ymmärrän näkökulman täysin. Vaikka en samoin tunnekaan. Olihan joitakin maailmansisäisiä asioita muutettu ilman kunnollista selitystä ja sisälsihän tarina loogisen aukon, jos toisenkin.

Vanhat hahmot oli kuvattu jokseenkin persoonalleen uskollisena, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Esimerkiksi Ron toimi lähinnä kevennyksenä. valitettavasti he myös jäivät pahasti sivuun tarinasta. Onneksi uudetkaan hahmot eivät olleet huonompia. Heistä suosikikseni nousi sympaattinen nörtti Scorpius. Albuskin onnistui hahmona, vaikka hän vaikuttikin välillä turhankin hemmotellulta kakaralta. 

Odotin ennakkoon, että Hermionen ja Ronin tyttärellä Rosalla olisi suurempi rooli, mutta olin väärässä. Eipä se kuitenkaan haitannut. Pojat riittivät päähenkilöiksi hyvin. Sitä paitsi hänet kuvattiin epähermiomaisen elitistiseksi. Hän muun muassa tuomitsi Scorpiuksen pelkästään hänen isänsä, ja erityisesti hänen isäänsä liittyvien huhujen, takia. Muutenkin hahmo muistutti enemmän Dracoa kuin Hermionea.

Kirjan roisto oli pienoinen pettymys. Hän ei ollut vähääkään kiehtova tai pelottava, vaan pelkästään säälittävä. Toisin kuin edeltäjänsä Voldemort, yksi kirjallisuuden onnistuneimmista pahiksista. En myöskään pitänyt siitä, että hän oli Voldemorin lapsi. Ensinnäkin minun oli vaikea uskoa Voldemortin haluavan lapsia, tai edes harrastavan seksi ylipäätään. Viestikin on väärä. Pahoista vanhemmista ei tule aina pahoja lapsia.

Käsikirjoituksen teemaan hän kuitenkin sopi, käsittelihän se juuri vanhempien lapsilleen jättämiä taakkoja. Näkökulma vältti jopa turhan mustavalkoisia sävyjä. Esimerkiksi Albus ja Scorpius päätyivät kummatkin Luihuisiin, jota on aikaisemmissa Harry Potter-teoksissa kirjoissa enemmän tai vähemmän pahoina. Lisäksi Draco Malfoykin kuvattiin paljon aikaisempaa sympaattisemmin.

Harry Potter And The Cursed Child on erinomainen lisäys suosittuun ja suorastaan fanaattisuutta aiheuttavaan saagaan, haukkujien puheista viis. Täydet viisi tähteä.

Harry Potterin maailma palaa valkokankaalle

Harry Potter-elokuvat loppuivat jo kolme vuotta sitten, mutta niiden faneille tulee nyt hyviä uutisia. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat – elokuva perustuu kai jotenkin samannimiseen Harry Potterin maailmaan sijoittuvaan kirjaan.

Warner Bros. on ilmoittanut, että he työskentelevät Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvasarjan parissa. Se on suunnitteilla vuodelle 2016. Kirja johon elokuva perustuu, on varmasti tuttu suurimmille Potter-faneille, koska se on samanniminen kuin kirjasarjassa esiintyvä, velhojen käyttämä oppikirja. Kirja ilmestyi 2001 ja on yksi Rowlingin hyväntekeväisyyttä varten kirjoittamista pikkukirjoista. Kaikki kirjan tuotto on lahjoitettu Comic Relief -järjestölle. Kirjoissa ei ole juonta, ne ovat mukaman luonnontieteen oppikirjoja, joten saa nähdä, mitä niihin keksitään. Veikkaan, etteivät he mitään luontodokumenttia aio tehdä. Kyseessä on elokuvasarja eli elokuvia tehdään enemmän kuin yksi.  Ensimmäisen osan nimi tulee olemaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fastastic Beasts And Where To Find Them). Elokuvasarjassa tullaan seuraamaan kirjan kirjoittajaa Lisko Scamanderia (Newt Scamander), jonka tarina alkaa New Yorkista, 70 vuotta ennen Harry Potterin syntymää. Käsikirjoituksen kirjoittaa itse Pottereiden luoja J.K. Rowling. Elokuva on ensimmäinen, jonka Rowling on käsikirjoittanut. Huhujen mukaan elokuvan ohjaa Harry Potter kolmosestakin tuttu

Alfonso Cuarón, mutta tämä ei ole vielä varmaa. Muita yksityiskohtia elokuvasta ei ole vielä julkistettu.

Itse odotan elokuvasarjaa innolla, vaikka sen tuloon on vielä aikaa ja moni asia voi muuttua. kirjoitan uutisia, jos sellaisia ilmenee. Paljon on nimittäin vielä auki. Lapsena luin Harry Potter-kirjoja ja elokuvatkaan eivät tuottaneet pettymystä. Saa nähdä, mitä pidän itse elokuvasta. Toivottavasti se vastaa harry Potter-elokuvien tasoa, edes jotenkuten.