Punaiset kapinoi ja supervoimaiset pelkää

Olen arvostellut viime aikoina lähinnä elokuvia ja tv-sarjoja, mutta nyt arvosteluvuoron saa erinomainen, joskin kliseinen, nuorten dystopian, Victoria Aveyardin Punainen kuningattaren.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia

Nortan kuningaskunta on jaettu kahteen ryhmään, hopeisen verensä vuoksi nimensä saaneisiin supervoimaisiin hopeisiin ja tavallisiin, supervoimattomiin, punaisiin. Maailmassa soditaan myös loputtomalta vaikuttavaa sotaa, johon kaikki työttömät 18-vuotta täyttäneet punaiset pakkovärvätään sotilaaksi. Niin myös 17-vuotias Mary Barrow ja hänen paras ystävänsä Kilorn.

Maren päätös muuttaa tilannetta kuljettaa hänet punaisten kapinnallisten joukkoon ja, monien kommelluksen kautta, palvelijaksi hopeisten palatsiin. Siellä Marella paljastuu olevan supervoima itsellään. Koska punaisilla ei voimia pitäisi olla, kuningaspari päättää salata tytön alkuperän ja tehdä nuoremman poikansa Mavenin kihlatun. Tästä alkaa vaarallinen peli, jonka tavoitteena on tuhota hopeisten valta. Punainen Kuningatar aloittaa Victoria Aveyardin Hopea-kirjasarjan.

Luin Punaisen kuningattaren pitkän viikonlopun kestävän Bolognan matkani aikana, mutta siitä ei kannata tehdä mitään johtopäätöksiä kirjan hyvyydestä. Se oli kliseisyydestään huolimatta hyvä, jopa keskimääräistä nuorten fantasiaa parempi, mutta toisin kuin olen nähnyt väitettävän, mikään uusi Nälkäpeli ole. Itseasiassa nautin siitä suuresti, jopa enemmän kuin aluksi ajattelin pitäväni.

Punainen Kuningatar on siitä harvinainen kirja, että ostin sen kirpputorilta, enkä lainannut sitä kirjastosta, niin kuin usein teen. Olin nimittäin menossa matkalle ja tarvitsin sellaisen kirjan, jonka voi hyvällä omalla tunnolla jättää sinne. Valitsin kirjan, koska sen fantasiamainen teema, vertaus Nälkäpeliin ja tyylikäs kansi kiinnitti huomioni.  

Victoria Aveyardin kirjoitustyylistä ei ole mitään huomautettavaa. Se oli hyvää, jopa keskivertaista parempaa, mutta ei mitenkään mestareita. Eikä hänen luomansa maailma ole kaikkein omaperäisin. Kuitenkin kirjan maailma oli hyvä esimerkki siitä, kuinka dystopioiden kliseistäkin voi saada aikaan kunnollisen kirjan, joka ei vieläpä tunnu liian moneen kertaan luetulta.

Lisäksi kirja ansaitseekin kiitosta tavasta, jolla se kuvasi hopeisten, joskin lukuisista erikoisia kykyjä. Joskin on sanottava, että olen nähnyt liian monta supersankarisarjaa ja lukenut liikaa kirjoja, jossa päähenkilöllä on yliluonnollisia kykyjä, jotta ne tekisivät minuun enää vaikutuksen. Varsinkin kuin kyvyt ovat yleensä aika samanlaiset riippumatta tarinasta ja näköjään edes sen lajityypistä.

Itseäni kiinnosti varsinkin se, miten tällaiseen maailmanjärjestykseen oikein päästiin. Miten hopeiset oikein saivat kykyjä? Luonnostaan vai jostain muusta syystä? Entä hopeisen veren? Miksi punaisella Marella onkin voimia? Joskin toivon, että maailman kuvailuun olisi käytetty enemmän aikaa. Mutta no, kirja on kirjasarjansa ensimmäinen, joten kaipa siihenkin vielä päästään.

Pidin kirjan juonesta, vaikka siihen kuuluva kolmiodraama olisikin saanut jäädä väliin. Niistä saadaan harvoin aikaan mitään sellaista, johon kannattaisi kuluttaa aikaa, eikä niin tehty nytkään. Sentään on sanottava, että se tai muuten romanssit jätettiin aika minimiin, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Marella oli ihan muut murheet, kuten miten selvitä hengissä ja niin, se kapina.

Muuten juoni oli selvästi kirjan pääasia, jopa hahmojen kustannuksella. Pidinkin siitä paljon, niin paljon kuin se toistikin muita teinidystopioita. Maren seikkailu kiiltokuvamaisessa palatsissa oli viihdyttävää luettavaa, samoin Game of Thronesmaiset hovijuonittelut ja kapinan suunnittelukin. 

Kirja jopa loppui jännittävään kohtaan ja paljastukseen, jota edes minä en nähnyt. Ei siihen Maveniin liittyvään vaan siihen toiseen.

Mare oli päähenkilönä ihan hyvä, mutta ei mitenkään rajoja rikkova. Pidin kuitenkin siitä, että hän tuntui suhteellisen realistiselta, supervoimistaan huolimatta. Ne kolmiodraaman osapuolet, Cal ja Maven eivät suoriutuneet paremmin, päinvastoin. Ukon kuitenkin kolmikon kasvavan kirjan edetessä, samoin kuin samasta ongelmasta kärsivien sivuhahmojenkin.

Punaiselle Kuningattarelle on jo tullut jatko-osia, jopa suomeksi käännettynä. Seuraava osa on nimeltään Lasinen miekka, jonka luen varmasti, kunhan löydän sen kirjastosta. Maltan odottaa kuitenkin sen lukemista, varsinkin kuin minulla on nyt menossa vielä paljon parempi kirja, Robin Hobbsin Salamurhaaja ja Narri-trilogian kolmas ja viimeinen osa Salamurhaajan Kohtalo.

Tiivistetysti Punainen Kuningatar oli ehdottomasti lukemisen ja ostamisenkin arvoinen kirja, vaikka lajityyppinsä kärkikastiin se ei ylläkään. Neljä tähteä!