Jellonakunkun toinen tuleminen

Uusi filmatisointi Disneyn Leinojakuningas-ikiklassikosta häviää vertailussa alkuperäisen kanssa, mutta huono se ei missään tapauksessa ole.

Savannilla on vallassa tiukka arvojärjestys, jonka huipulla ovat valtaa pitää viisas ja oikeudenmukainen leijonakuningas Mufasa (James Earl Jones). Hänen johdollaan eletäänkin ylläkylläisyyden aikaa. Niinpä kaikki iloitsevat kuin Mufasa ilmoittaa saaneen perillisen, Simban (äänenä JD McCrary), joka etsii aina uusia seikkailuja parhaan ystävänsä Nalan (läänenä Shahadi Wright Joseph) kanssa.  

 

Mufasan juonikas ja katkera veli Scar (äänenä Chiwetel Ejiofor) ei kuitenkaan jaa muiden iloa, olihan hän ennen pennun syntymää vallanperimyksessä toisena. Toistaiseksi Mufasa on voimakkaampi, joten hänellä ei voi muuta kuin synkistellä luolassaan, mutta jos Scarilla on jotain, niin kärsivällisyyttä. Leijonakuningas (2019) on uudelleen filmatisointi vuonna 1994 ilmestyneestä samannimisestä klassikosta.

Kasvoin, monien muiden 90-luvun lasten tapaan, Disneyn-piirrettyjen parissa. Myös Leijonakuningas on tullut katsottua monta kertaa. Kuitenkaan en ole saanut aikaiseksi katsoa niiden uusintaversioita, Kaunotarta ja Hirviötä lukuun ottamatta.  Minulla ei vaan ole ollut siihen aikaa, kun elokuvateatterit ja tv-ruudut ovat jo muutenkin korkealaatuista katsottavaa pullollaan.

Leijonakuningas kuuluu kuitenkin suosikkeihini, joten sein kanssa poikkeuksen ja katsoin sen isolla ruudulla. Uusi versio ei ollutkaan yhtään hullumpi, eikä se ainakaan alkuperäistä pilaa. Tarina kestää aikaa, vähäisestä ilmeikkyydestään animaatiot olivat hyvin hienoja ja ääninäyttelijät osasivat hommansa.  Sillä oli kuitenkin vain yksi vika. Se on olemassa. Uusi Leijonakuningas nimittäin oli kuva kuvalta kopio alkuperäisestä.

Elokuvan suurin ongelma onkin se, että sitä on melkein mahdotonta ajatella pelkästään omana elokuva, ainakin jos vanhan Leijonakuninkaan on katsonut niin monta kertaa kuin minä. Kuitenkin, jos tämän Leijonakuninkaan katsoo itsenäisenä teoksena, ilman alkuperäisversion katsomista, se on erittäin hyvä filmi. Ei ehkä Oscar-kategoriaa, mutta varsin viihdyttävä perheleffa kuitenkin.

Erityistä kiitosta ansaitseekin alkuperäisessäkin Mufasan roolissa esiintynyt James Earl Jones, molemmissa versioissa loistaneet Timon ja Pumpa (hauskat Billy Eichner ja Seth Rogen) sekä varmasti ylityötä tehnyt erikoistiimi. Donald McKinley Gloverkin teki erinomaisen roolityön aikuisena Simbana, vaikka hän laulutaidoissaan Beyoncélle jäikin. John Oliverkin oli vaikuttava Zazuna.

Elokuva ansaitseekin paljon kiitosta myös visuaalisuudestaan. Varsinkin eläimet näyttivät realistisilta. Nuori Simba oli erityisen söpö ilmestys, mikä ei ollut mikään yllätys. Pennut ovat söpöjä, kissaeläinten varsinkin. Sillä oli kuitenkin myös yksi varjopuoli. Eläimiin ei oltu saatu samanlaista tunnetta kuin piirretyssä alkuperäisessä. Tämä näkyi varsinkin, JUONIPALJASTUS, Mufasan kuolin kohtauksessa.

Sen sijaan laulut jäivät latteaksi alkuperäisversioon verrattuna, samoin Scar. Hahmo oli aluperäisversiossa erittäin uhkaava, mutta tässä ei niinkään. Rafiki jäi liian pieneen osaan ja hänen tärkein, tai toiseksi tärkein kohtaus, olikin jätetty jostain syystä pois. Tiedän, että valitin juuri elokuvan kopioivan liian paljon vanhaa, mutta jos kopioimaan lähdetään, niin miksi jotain ei sitten jotain niin tärkeää.

Tiivistetysti vuoden 2019 Leijonakuningas on visuaalisesti vaikuttava ja muutenkin ammattitaidolla tehty, mutta lattea versio alkuperäisestä. Kolme tähteä.

Veriviholliset pahisjahdissa

Uusintafilmatisoinnit ovat nyt kuuminta hottia. Sen huomasi myös 60-luvulla esitettyyn tv-sarjaan perustuva, Koodinimi U.N.C.L.E (englanniksi The Man from U.N.G.L.E).

 
Huomioita: En ole katsonut 60-luvun sarjaa, johon elokuva perustuu. En siis vertaile sitä ja elokuvaa keskenään. Luonnollisesti. Ennen arvostelua varoitan myös tavalliseen tapaan juonipaljastuksia, joita tähän arvosteluun sisältyy. Lue omalla vastuulla.

Vielä lisähuomio: Sinua saattaa kiinnostaa, että U.N.C.L.E. on lyhennys United Network Command for Law and Enforcement:ista eli organisaatiosta, johon elokuvan päähenkilöt lopulta päätyvät. 

Koodinimi U.N.C.L.E sijoittuu kylmän sodan aikaan. Nuoren itäsaksalaisen teknikon Gaby Tellerin (Alicia Vikander) Hitlerille aikoinaan ydinaseita suunnitellut isä (Christian Berkel) on kidnapattu salaperäisen, italialaisen, rikollisjärjestön toimesta, jonka johtajana toimii Victoria Vinciguerra (loistava Elizabeth Debickin). Uhka on erittäin todellinen ja ennen kaikkea maailmanlaajuinen.

Niinpä toistensa peri viholliset, C.I.A ja K.B.G, päättävät tehdä yhteistyötä sen poistamiseksi. He yhdistävätkin naistenkaatajan maineessa oleva entinen varkaan ja nykyinen CIA-agentti Napoleon Solon (Myös Teräsmiehenä tunnettu Henry Cavill) voimakaan, mutta helposti suuttuvan KGB-agentti Illya Kuryakin (Armie Hammer) kanssa. Miesten yhteistyö toimii vaihtelevien tuloksen.

Kyseessä oli jonkinlainen esiosa, vaikka lähdeteoksen ystävien mielestä näillä kahdella oli yllättävän vähän tekemistä toistensa kanssa. Siihen en ota kantaa. Kuitenkin ratkaisu toimi näin tv-sarjaa näkemättömän kannalta loistavasti, sillä Francinen maailma oli minulle tuntematon. Toki genre on tuttu lukuisista sarjoista ja elokuvista, joten turhan vieraalta sarja ei missään tapauksessa tuntunut. 

Oliko uusintafilmatisointi tarpeen? Nostan heti sen kissan pöydälle. Vastaus on yksinkertainen: Ei ollut. Elokuva kun ei tarjonnut mitään uutta tai ihmeellistä. Paitsi tieto siitä, että elokuvan lähdemateriaalina toimiva sarja on ollut olemassa. Kaiken ei tietenkään tarvitse tarpeellista ollakseen viihdyttävää ja sitä tämä elokuva oli, ainakaan elokuvaa katsoessa ei päässyt tylsistymään.

Jos tyyli iskee, suosittelen lämpimästi Koodinimi U.N.C.L.E.:n katsomista. Itsekin pidin elokuvaa katsomisen arvoisena, vaikka en tyylin faneihin kuulukaan. Mitään suurta vaikutusta elokuva ei kuitenkaan tehnyt. Se kuitenkin sopi täydellisesti perjantai-illan kevennykseksi. Eli kuin katsojan ei tee mieli mitään vakavaa. Odotuksia ei kuitenkaan kannata pitää liian isoina, niin ei pety.

Juoni ei tarjonnut mitään uutta ja ihmeellistä. Siinä oli paha rikollisorganisaatio, kovia miehiä, kauniita naisia, toimintaa ja kaverikomedioille tyypillistä huumoria. Se tarjoaakin hyvin Bond-maisen elokuvanautinnon. Siis nimenomaan sen uusimpia Bondeja perinteisemmän. Tämä ei ollut sattumaa, olihan aikanaan Napoleon Solon hahmoa kehittämässä itse Ian Fleming, James Bondin isä.

Tekijät olivat selkeästi keskittyneet pääosakaksikkonsa väliseen kemiaan. Valinta ei ole huono, sillä se olikin yksi elokuvan suurimmista vahvuuksista. Toinen elokuvan vahvuus oli sen sijoittuminen 60-luvulle, Kylmän sodan aikaan. Siitä ei vain saatu käytetty kaikkea potentiaalia, hyvästä yrityksestä huolimatta. Se kuitenkin erotti elokuvan perusagenttijännäreistä ja tarjosi elokuvalle mielin määrin silmäkarkkia.

Elokuva näyttikin hyvältä, kaikin puolin. Niin lavastus, puvustus ja kauniit naiset sekä komeat miehet hivelivät silmää Samoin taistelukohtaukset, joita elokuvassa riittikin mielin määrin. Tosin se äityi joskus vähän turhankin kesyksi. Samoin muu elokuva. Siinä oli kyllä kidutuskohtaus, mutta sekin kuvattiin mahdollisimman tylsästi. Ikärajan nosto olisi ratkaissut ongelman.

Toinen valituksen aihe onkin se, että melkein kaikki muu jäi sivuosaan. Erityisesti elokuvan jopa genrelleen harvinaisen unohdettavat pahikset, jotka olivatkin elokuvan suurimpia heikkouksia. Kylmää sotaakin kylmempi pääpahis oli elokuvan ehdoton valopilkku, vaikka saikin liian vähän ruutuaikaa. Saamaa voisi sanoa Gabysta. Pidin hahmosta, sivuun hänkin kieltämättä joutui.

Muut hahmot vaikuttivat kliseisiltä, jopa elokuvan päähahmo Napoleon Solo. Ongelmia tietenkin korostui sivuhahmojen, kuten kahden tiedustelupalvelun johtajien tai pahisten kätyreiden, kohdalla. En tiedä, oliko syy alkuperäisissä hahmoissa vai vaan elokuvasovituksesta. Luultavasti molemmista. Toki 60-luvulla hahmotyypit saattoivat ollakin vielä tuoreita. Mene ja tiedä.

Kaiken kaikkiaan Koodinimi U.N.C.L.E oli lajityyppinsä keskinkertaista parempi tuote. Siinä olisi kuitenkin ollut myös paljon parantamisen varaa. Kolme ja puoli tähteä.

Koulukiusatun telekineetikon kosto

En ole lukenut Stephen Kingin kirjaa Carrie tai katsonut siitä tehtyä ensimmäistä elokuvaa. Siksi arvostelenkin siitä tehdyn uusinta version omana elokuvanaan. 

Carrie White (Kick-Assin Hit Girllinäkin tunnettu Grace Moretz) kärsii. Koulukaverit kiusaavat häntä ja äidinkin (Julianne Moore) himouskovaisuus tuottaa ongelmia. Yllätyksekseen Carrie huomaa omaavansa telekineettisia voimia eli suomeksi hän osaa liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla. Niinpä kukaan ei ole turvassa, kun kiusaajat menevät liian pitkälle.

Vaikka elokuvan voisi luokitella kauhuksi, se ei ole mitenkään erikoisen pelottava. Ahdistava kylläkin. Nautin elokuvasta. Niinkin paljon, että se Elokuva sai minut suunnitelemaan alkuperäisteoksen eli Stephen Kingin samannimisen kirjan lukemista tai edes siitä tehdyn kovasti kehutun ensimmäisen elokuvan katsomista.

Elokuvan tärkein ja varmasti odotetuin kohtaus on varmasti legendaarinen tanssiais-kohtaus. Se ei ole kohtauksista viimeinen, mutta ainakin verisin. Monessakin mielessä. Kohtaus olisi ehkä ollut arempi, jos Carrie olisi vähemmän kylmäpäinen kostaja ja enemmän mielensä menettänyt. Nyt hän esimerkiksi säästi alkuperäsiteoksesta poiketen yhden hänelle aikaisemmin kiltin hahmon. 

Koulukiusaamisteemastaan huolimatta elokuvassa on paikoittain supersankarielokuvien tuntu. Telekineettisia voimia kuin esitellään kohtuullisen alusta alkaen, modernien erikoistehosteiden muodossa. Tämä ei taida olla tarpeen. Muuten kuin nykykatsojan mielenkiinnon pitämisen kannalta. Teknisesti elokuva onnistuikin loistavasti.

Chloë Grace Moretz on taitava näyttelijä ja siten sopiva Carrienkin osaan. Hän pääsee vielä pitkälle. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että ulkonäkönsä puolesta Mortetz olisi voinut näytellä myös yhtä niistä kiusaajista. Se vie osan tarinan ja erityisesti hahmon uskottavuudesta. Toinen elokuvan onnistuja oli Julianne Moore, joka näytteli osansa vakaalla ammattitaidolla. 

Myös elokuvan pahis eli koulukiusaaja ja muutenkin kusipää Chris (Portia Doubleday) oli sopivan vihattava, joskin muuten helposti unohdettava. Katsoja voi tuntea suurta mielihyvää Carrien tappaessa hänet. Sue Snell (Gabriella Wilde) oli sivuhahmoista sympaattisin ja uskottavin. Muut hahmot jäivät vähemmälle huomiolla.

Tiivistetysti Carrie oli ainakin minusta katsomisen arvoinen elokuva, lähinnä sympaattisen päähahmon ja ajankohtaisen teemansa ansiota. Moretzin Carrie olisi valitettavasgti vain sopinut paremmin johonkin X-Man-elokuvaan. Neljä tähteä.