Muistinsa menettänyt tatuointiensa arvoitusta selvittämässä

Viimeksi arvostelin toisen kohtuullisen uusista sarjoista, Quanticon. Lupasin arvostelun yhteydessa arvostelevani agenttijännäri Blindpotin. Tässä se arvostelu tuleekin.

JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!!! Varoitan sen jo tässä vaiheessa. Jos haluat välttää niitä kuin ruttoa, sinun kannattaa harkita tämän tekstin lukemista uudemman kerran.

Lähes kauttaaltaan tatuointien peitossa oleva ja muistinsa menettänyt Jane Doe (Jaimie Alexander) löytyy New Yorkin Times Squarelta, sullottuna urheilukassiin. Naisen arvoitus jää FBIA:n käsiin. Kehottaahan kassista löytynyt teksti soittamaan kyseiselle järjestölle. Lisäksi Yhteen tatuoinnista on kirjoitettu FBI:n huippuagentin, Kurt Wellerin (Sullivan Stapleton), nimi.

Tatuoinneista paljastuu muutakin. Ne nimittäin auttavat rikosten ratkaisussa. Miten tatuointeihin on laitettu tietoja vielä tekemättömistä rikoksista? Kukaan ei tiedä. Varsinkaan Jane itse. Se ei ole ainut Janeen liittyvä arvoitus. Jane nimittäin omaa melko vaikuttavat taistelutaidot. Niin he, ja FBI:n pelkästään siihen koottu tiimi, selvittävät Janen arvoitusta ja samalla lukuisia rikoksia tatuointi kerrallaan. 

Blindspot lainailee häpeättömästi muilta sarjoilta, aivan niin kuin Quanticokin. Siitä tulee mieleen muun muassa Alias, Jason Bourne-kirjat sekä The Blacklist. Juoni muistuttaa eniten viimeksi mainittua, vaikkei siinä tietääkseni muistinmenetystä olekaan. En voi edes sanoa, että sarjassa olisi hirveästi mitään omaa. Onneksi lainaukset ovat sentään kohtuullisen taiten tehtyjä. Sarja lainasi parhaimmilta, ei huonoimmilta.

Samaan aikaan katsomani Quantico pieksi paremmuudellaan sarjan mennen tullen ja vielä palatessakin. Se ei kuitenkaan tarkoita sarjan olevan huono. Itseasiassa olen nähnyt, ja seurannutkin, huonompia sarjoja, kuten Syfyn uutta scifisarjaa Hunteria. Blindspot onki aivan katsottava sarja. Siitäkin huolimatta, että sarjalla on yksi suuri heikkous. Nimittäin harvinaisen yksiulotteinen agentti Weller.

Sarjan sivuhahmot eivät juuri ollut sen parempia. Päinvastoin. He olivat olemassa vain, koska hahmoja nyt vaan pitää olla enemmän kuin kaksi. Poikkeuksena ryhmän tiedenainen Agentti Patterson (Ashley Johnson), joka vastasi lisäksi sarjassa ainoana humoristisesta annista. Myös ryhmän johtajasta, Bethany Mayfairista (Marianne Jean-Baptiste) kehkeytyi lopulta mukiinmenevä hahmo.

Suurin osa Blindspotin rikoksista eivät olleet juuri hahmoja omaperäisempiä, päinvastoin. Kyllä niitä sentään jaksoi yhden jakson verran seurata. Onneksi muutama jakso teki hyvän poikkeuksen sääntöön. Pidin erityisesti sarjan alussa nähtävästä aarrejahdista. Niinkin paljon, että se sai minut jatkamaan sarjan katsomista, vaikka olinkin ollut kahden vaiheilla asiasta jo jonkin aikaa.

Myös jakso, jossa Jane ja Weller esittivät toistensa kanssa naimisissa olevaa salamurhaajapariskuntaa, oli laaturikossarjaa. Finaali oli tietenkin omaa luokkaansa myös. Siitä ei puuttunut juonen käänteitä, vaikka kovinkaan moni asia ei onnistunut suorastan yllättämään minua. Uskoiko kukaan Janen olevan Taylor Shaw? Muuten sarja jäi keskenkertaiselle tasolle. Eli ei hyväksi, mutta ei huonoksikaan.

Sarjasta puuttui jotain tärkeää. Nimittäin keveys, minkäänlainen. Huumoria siinä ei juuri ollut, muutamaa hyvin lyhyttä kohtaa lukuun ottamatta. sarja ottikin itsensä aivan turhan vakavasti. Se ansaitseekin siitä ison miinuksen. Katson kyllä vakavimpiakin sarjoja, kuten GOT, mutta niiden tyyli on muutenkin erilainen. Tällaisille sarjoille pinoinen hauskuus on melkeinpä välttämättömyys. 

Sen sijaan toimintaa sarjasta ei puutu. Roistoja kiinniottamisesta läski tummuu itse kullakin. Mitään erikoista toimintakohtauksissa ei ole, ei tyylillisesti tai mitenkään muutenkaan. Niitä löytyykin joka rikossarjasta. Sillä erolla, että jotkin niistä ovat paremmin tehtyjä. Asiaa parantaa se, että Jaimie Alexanders on hyvä juuri toiminnassa, nähtiinhän se jo Thorissa.

Blindspot ei ole hullumpi sarja. Jos sellaiset sarjat kuin The Blacklist tai Alias ovat mieleen, sitä kannattaa ainakin vilkaista. Sarjalla kestää kuitenkin aikansa päästä parhaimpiinsa. Kolme tähteä.

Veriviholliset pahisjahdissa

Uusintafilmatisoinnit ovat nyt kuuminta hottia. Sen huomasi myös 60-luvulla esitettyyn tv-sarjaan perustuva, Koodinimi U.N.C.L.E (englanniksi The Man from U.N.G.L.E).

 
Huomioita: En ole katsonut 60-luvun sarjaa, johon elokuva perustuu. En siis vertaile sitä ja elokuvaa keskenään. Luonnollisesti. Ennen arvostelua varoitan myös tavalliseen tapaan juonipaljastuksia, joita tähän arvosteluun sisältyy. Lue omalla vastuulla.

Vielä lisähuomio: Sinua saattaa kiinnostaa, että U.N.C.L.E. on lyhennys United Network Command for Law and Enforcement:ista eli organisaatiosta, johon elokuvan päähenkilöt lopulta päätyvät. 

Koodinimi U.N.C.L.E sijoittuu kylmän sodan aikaan. Nuoren itäsaksalaisen teknikon Gaby Tellerin (Alicia Vikander) Hitlerille aikoinaan ydinaseita suunnitellut isä (Christian Berkel) on kidnapattu salaperäisen, italialaisen, rikollisjärjestön toimesta, jonka johtajana toimii Victoria Vinciguerra (loistava Elizabeth Debickin). Uhka on erittäin todellinen ja ennen kaikkea maailmanlaajuinen.

Niinpä toistensa peri viholliset, C.I.A ja K.B.G, päättävät tehdä yhteistyötä sen poistamiseksi. He yhdistävätkin naistenkaatajan maineessa oleva entinen varkaan ja nykyinen CIA-agentti Napoleon Solon (Myös Teräsmiehenä tunnettu Henry Cavill) voimakaan, mutta helposti suuttuvan KGB-agentti Illya Kuryakin (Armie Hammer) kanssa. Miesten yhteistyö toimii vaihtelevien tuloksen.

Kyseessä oli jonkinlainen esiosa, vaikka lähdeteoksen ystävien mielestä näillä kahdella oli yllättävän vähän tekemistä toistensa kanssa. Siihen en ota kantaa. Kuitenkin ratkaisu toimi näin tv-sarjaa näkemättömän kannalta loistavasti, sillä Francinen maailma oli minulle tuntematon. Toki genre on tuttu lukuisista sarjoista ja elokuvista, joten turhan vieraalta sarja ei missään tapauksessa tuntunut. 

Oliko uusintafilmatisointi tarpeen? Nostan heti sen kissan pöydälle. Vastaus on yksinkertainen: Ei ollut. Elokuva kun ei tarjonnut mitään uutta tai ihmeellistä. Paitsi tieto siitä, että elokuvan lähdemateriaalina toimiva sarja on ollut olemassa. Kaiken ei tietenkään tarvitse tarpeellista ollakseen viihdyttävää ja sitä tämä elokuva oli, ainakaan elokuvaa katsoessa ei päässyt tylsistymään.

Jos tyyli iskee, suosittelen lämpimästi Koodinimi U.N.C.L.E.:n katsomista. Itsekin pidin elokuvaa katsomisen arvoisena, vaikka en tyylin faneihin kuulukaan. Mitään suurta vaikutusta elokuva ei kuitenkaan tehnyt. Se kuitenkin sopi täydellisesti perjantai-illan kevennykseksi. Eli kuin katsojan ei tee mieli mitään vakavaa. Odotuksia ei kuitenkaan kannata pitää liian isoina, niin ei pety.

Juoni ei tarjonnut mitään uutta ja ihmeellistä. Siinä oli paha rikollisorganisaatio, kovia miehiä, kauniita naisia, toimintaa ja kaverikomedioille tyypillistä huumoria. Se tarjoaakin hyvin Bond-maisen elokuvanautinnon. Siis nimenomaan sen uusimpia Bondeja perinteisemmän. Tämä ei ollut sattumaa, olihan aikanaan Napoleon Solon hahmoa kehittämässä itse Ian Fleming, James Bondin isä.

Tekijät olivat selkeästi keskittyneet pääosakaksikkonsa väliseen kemiaan. Valinta ei ole huono, sillä se olikin yksi elokuvan suurimmista vahvuuksista. Toinen elokuvan vahvuus oli sen sijoittuminen 60-luvulle, Kylmän sodan aikaan. Siitä ei vain saatu käytetty kaikkea potentiaalia, hyvästä yrityksestä huolimatta. Se kuitenkin erotti elokuvan perusagenttijännäreistä ja tarjosi elokuvalle mielin määrin silmäkarkkia.

Elokuva näyttikin hyvältä, kaikin puolin. Niin lavastus, puvustus ja kauniit naiset sekä komeat miehet hivelivät silmää Samoin taistelukohtaukset, joita elokuvassa riittikin mielin määrin. Tosin se äityi joskus vähän turhankin kesyksi. Samoin muu elokuva. Siinä oli kyllä kidutuskohtaus, mutta sekin kuvattiin mahdollisimman tylsästi. Ikärajan nosto olisi ratkaissut ongelman.

Toinen valituksen aihe onkin se, että melkein kaikki muu jäi sivuosaan. Erityisesti elokuvan jopa genrelleen harvinaisen unohdettavat pahikset, jotka olivatkin elokuvan suurimpia heikkouksia. Kylmää sotaakin kylmempi pääpahis oli elokuvan ehdoton valopilkku, vaikka saikin liian vähän ruutuaikaa. Saamaa voisi sanoa Gabysta. Pidin hahmosta, sivuun hänkin kieltämättä joutui.

Muut hahmot vaikuttivat kliseisiltä, jopa elokuvan päähahmo Napoleon Solo. Ongelmia tietenkin korostui sivuhahmojen, kuten kahden tiedustelupalvelun johtajien tai pahisten kätyreiden, kohdalla. En tiedä, oliko syy alkuperäisissä hahmoissa vai vaan elokuvasovituksesta. Luultavasti molemmista. Toki 60-luvulla hahmotyypit saattoivat ollakin vielä tuoreita. Mene ja tiedä.

Kaiken kaikkiaan Koodinimi U.N.C.L.E oli lajityyppinsä keskinkertaista parempi tuote. Siinä olisi kuitenkin ollut myös paljon parantamisen varaa. Kolme ja puoli tähteä.

Agent Carter goes to Hollywood

Marvelin Kostajien maailmaan sijoittuva minisarja Agentti Carter päätti toisen kautensa vähän aikaa sitten. Nyt se löytyy kokonaisuudessaan Suomen Netflixistä. JUONIPALJASTUKSIA!

Hollywood. Tähtiä, rahaa, kuuluisutta. ja murhia. Kun järvestä löytyy salaperäisesti kuollut nuori nainen, apuun kutsutaan agenteista parhain, Peggy Carter (Hayley Atwell). Hänen ei onneksi tarvitse selvittää tapausta yksin. Mukana on myös vanha tuttu Edwin Jarvis (James D’Arcy) agentti Carterin oikea käsi, hänen entinen työkaverinsa Daniel Sousa (Enver Gjokaj) ja monia muita tuttuja ja tuntemattomia hahmoja.

Pidän sarjasta erittäin paljon, vieläkin. Ensimmäinen kausi oli kyllä vähän parempi, mutta ero on pienen pieni. Sarja on edelleen liian lyhyt, onhan se minisarja. Toisella kaudella siinä oli vain kymmenen jaksoa. Se on kaksi enemmän kuin ensimmäisellä kaudella. Sen tilalle tulee tasoaan parantanu, eikä aikaisemminkaan mitenkään susihuono, S.H.I.E.l.D:in agentit, joten ehkä kestän menetyksen.

Kauden pääjuoni oli kieltämättä mielenkiintoinen. Kaiken lisäksi se lisäsi jotain muihin Marvelin saman universumin tuotoksiin. Ei kuitenkaan liikaa. Agentti Carter on hyvä yksittäisenä sarjanakin. Itseasiassa sarjan erillisyys on ehdottomasti myös sen vahvuus. Samoin se, että tarina on verrattain pienimuotoinen. Se etäännyttää sarjan hyvin Avengerien kaltaisista toimintapätkistä.

Toteutus on huippuluokkaa, kuten viime kaudellakin. 1940-luvun lavastukset ansaitsevat erityiskiitoksen. Sarja on pitänyt viime kauden tasonsa myös, mitä tulee huumoriin. Sarja on onnistunut pitämään itsensä hauskana. Erityisesti Jarvis tuo keveyttä sarjaan. Toimintaakin nähtiin, mutta se oli tiukasti yhteydessä juonen kanssa. Yhtään turhaa lyöntiä ei sarjassa nähty.

Päähenkilö on yksi television parhaista naispäähenkilöistä. Peggyä verrataan usein Supergirlin Kara Danverssiin. Aina hänen edukseen. Eikä ihme. Tosin Supergirliä verrataan muihin naispäähenkilön sisältäviin sarjoihin hieman turhaan. Kyllä sillekin riittää tilaa, eikä sarjakaan ihan niin huono ole, kun voisi joistain arvosteluista olettaa. Itseasiassa minusta se on varsin katsottava.

Muista hahmoista suosikkeihini nousi Jarvis ja hänen vaimonsa Ana (Lotte Verbeek). Jarvisin ja Peggyn puhtaasti platoninen suhde pysyykin sarjan viihdyttävimpänä, ja samalla parhaana, osana. Vanhoista tutuista Jack (Chad Murray) puolestaan ärsytti minua tavallista enemmän, vaikka hänen motiiveissaan on jotain erittäin inhimillistä ja ymmärrettävää. 

Dottiekin (Bridget Catherine Regan) vieraili kaudella. Häntä olisin halunnut nähdä enemmänkin, mutta kaikkea ei voi saada. Hän antoi kauden pääpahiksen viitan salaperäisestä Nolla aineesta voimaansa saanut Hollywood-tähti Whitney Frost (Wynn Everett). Pahiksena hän oli mieleeni, vaikka hänet voitettiinkin liian helposti. Tarinaan kuului toki myös Hydramainen organisaatio, mutta siinä ei ole mitään mieleenpainuvaa.

Peggyn rakkaudesta taisteli peräti kaksi miestä, joista toinen oli vanha tuttu Sousa ja toinen värillinen tiedemies Jason Wilkes (Reggie Austin). Hieman yllättäen en häiriintynyt kolmiodraamasta. osittain siksi, että pidän kaikista sen osapuolista ja kolmiodraaman syy oli hyvin ymmärrettävä. Sitä paitsi se ei noussut tarinan keskiöön missään vaiheessa. Se kunnia kuului pahisten pysäyttämisessä, ansaitusti.

Nyt niihin pahiksiin. Kukaan tuskin järkyttyy siitä, että annan Marvelin agentti Carterille täydet viisi tähteä. Kaiken vähiten itselleni. Sarja vaan on niin hyvä. Ilmeisesti kaikki eivät kuitenkaan jaa mielipidettä kanssani, toinen kausi nimittäin saattaa jäädä sarjan viimeiseksi. Syynä on huonot katsojaluvut.

Brittiläiset herrasmiesagenttit toiminnassa - Ei James Bond tällä kertaa

Löyhästi Mark Millarin ja Dave Gibbonsin sarjakuvaan perustuva Agenttikomedia Kingsman: Salainen palvelua on kehuttu netissä runsaasti. Niinpä päätin katsoa elokuvan itse.

Lyhyesti sanottuna The Kingsman on herrasmiesräätälin tiloja kulissina käyttävä agenttiorganisaatio, jonne voi päätä vain syntymällä oikeanlaiseen perheeseen. Sellaiseen, jolla on rahaa, vaikka muille jakaa. Nyt agenttijärjestö kärsii äkillisestä henkilökadosta. Kiitos mielipuolisen miljonäärin Richmond Valentine (Samuel L. Jackson).

Uusia agentteja pitää siis kouluttaa. Näihin kuuluu myös katujenkasvatti Eggsy (Taron Egerton). Poika joutuu pulaan ja soittaa numeroon, jonka sai kuolleelta isältään. Apuun tuleekin Harry Hart, koodinimeltään Galahad (Colin Firth), joka opettaa pojalle kaiken tarvittavan agenttien maailmasta You’re a wizard, Harry”-tyyliin. 

Kingsman: Salainen palvelu on selkeä rakkaudenosoitus agenttielokuvia kohtaan ja sellaiseksi elokuva on tarkoitettukin. Se ei kuitenkaan ta itseään liian vakavasti. Toisin kuin vaikka James Bondit, joita elokuvan voidaan ajatella parodisoivan. Huumori on suurimmaksi osaksi erittäin epäkorrektia, herkkänahkaiset älkää vaivautuko.

Elokuva sisältää myös runsaasti väkivaltaa. Eräs tietty voisi päästä ennätyksen kirjaan suurimman ruumismäärän osalta. Väkivaltaa kuitenkaan ole kuvattu läheskään yhtä verisesti kuin Matthew Vaughnin supersankareita parodisoiva Kick-Ass. Kumpikin elokuva sattuu joa olemaan saman tekijän, Mark Millarin kynästä.

Elokuva on tehty isolla budjetilla ja se näkyy. Visuaalisesti elokuva on onnistunut, kuvauksessa ei ollut mainittavia haittoja ja musiikki oli juuri elokuvalle sopivaa. Niin toimintakohtaukset kuin lavastus ovat tyylikkäitä. Elokuvassa nähdyn asekaapin hakluaisin itsekin. Aseista puheenollen, elokuva sai minut arvostamaan sateenvarjoja ihan uudella lailla.

Taron Egerton teki hyvää työtä pääosanesittäjän. Hahmoon oli helppo samaistua, mikä oli kai tarkoituskin. Elokuvan parhaan hahmon kunnia kuuluu kuitenkin agentti Hartille, joka on sivistyneisyydestään huolimatta oikea bad-ass. Colin Firth on nimittäin täydellinen valinta roolinsa herrasmiesvakoojana. En olisi pannut vastaan, vaikka hänestä olisi tullut elokuvan päähenkilö.

Pahiksen kätyri, Gazelle (Sofia Boutella), oli myös aika kova, varsinkin kuin hänellä on terät jalkojen tilalla. Samoin agenttikokelas Roxy (Sophie Cookson). Inhosin odotetusti agenttikokelaita, Eggsyä ja Roxya lukuunottamatta. Pahis ei oikein vakuuttanut minua, vaikka Samuel L. Jackson taitava näyttelijä onkin. Muut hahmot olivat stereotyyppisiä, mutta muten onnistuneita.

Koulutusvaihe oli nautittavaa katseltavaa. Esittelihän se sopimasti myös katsojat elokuvan maailmaan. Ne kuitenkin veivät turhan paljon aikaa isommalta juonikuviolta. Varsinkin kuin agenttikoulun kuvaus ei ole mielikuvituksellisemmasta päästä. Tuli sellainen olo, että olen nähnyt tämän ennenkin. Pitkästymimään en niidenkään kohtausten parissa ehtinyt.

Elokuvaa ei voi hyvyydestään huolimatta pelkästään kehua. Elokuvan huonoihin puoliin kuulu sen pituus, lyhyempikin olisi riittänyt. Lisäksi elokuva ylitti paikoittain hyvän maun rajan ja muuttui, varsinkin lopussa jo vähän liiankin epäuskottavaksi, jopa tämän lajityypin edustajalle. Elokuvan ongelmat ovat kuitenkin suhteellisen pieniä, eivätkä estä siitä nauttimista.

Kingsman: Salaisen palvelu on mitä parhainta aivot-narikkaan viihdettä. Agenttikomediana se voittaa Austin Powerssit mennen tullen. Neljä ja puoli tähteä. Suosittelen kaikille agenttijännärien ja räävittömien komedioiden ystäville.