Älä kiusaa Carrie Whitea

Vielä viime viikolla olin kahden viikon Keski-Euroopan matkallani. Siellä tuli luettua jonkun verran. Yksi lukemistani kirjoista on Stephen Kingin klassikko Carrie. JUONIPALJASTUKSIA!!!

Katsoin joku aika sitten Carriesta tehdyn elokuvan, sen uudemman. Kadun sitä, että katsoin elokuvan ennen kirjan lukemista. Luultavasti kirja olisi ollut parempi ilman päässäni pyöriviä elokuvan kohtauksia. Kirja kun osoittautui odotetusti paljon paremmaksi, vaikka en pitänytkään elokuvaa mitenkään kauhean huonona. Virhe on kuitenkin tehty, enkä voi sille enää mitään. Nyt arvosteluun.

Carrie White on kiihkouskovaisen äidin tytär, jota on aina kiusattu. Tilanne eskaloituu hänen saadessa ensimmäiset kuukautiset. Ilman, että itsekään tietää, mitä ne oikein ovat. Carrie huomaa itsestään jotain mutakin. Nimittäin sen, että hän omaa telekineettisia voimia eli pystyvänsä liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Miten käy, kun kiusaajat menevät liian pitkälle?

Carrie luetellaan kauhukirjaksi. Sitä se onkin, ainakin jollakin mittarilla. Tyyli kuitenkin on useammista, ainakin minun lukemista, kauhukirjoista poikkeava. Telekinesiaakin kohdellaan tieteellisenä ilmiönä ja tapahtumia ruoditaan monesta näkökulmasta. Mitenkään pelottava se ei ollut. Joku voi toki kokea kirjan toisin. Voin kuitenkin sanoa, että vähän heikkohermoisemmatkin voi sitä lukea. Toki omalla vastuulla.

Juoni ei ollut yllätyksellisin, saatikka mitenkään ennenäkemättömin. Tai ehkä oli omana aikanaan. Pitää muistaa, että kirja on jo vuosikymmeniä vanha. Liian kuluneelta se ei kuitenkaan tuntunut. Ainakin osittain siksi, että en lue yleensä juuri tämän tyyppisiä kirjoja. Kauhu genrenäkin on minulle aika vieras, joskin sitäkin on tullut luettua. Lähinnä erilaisten novellikokoelmien muodossa.

Kirja pitää miettimään. Koulukiusaaminen on vielä nykyäänkin joka puolella maailmaa vakava ongelma, joten kirjan voisi laittaa pakolliseksi koululukemiseksi. Muina teemoina toimivat aikuiseksi kasvamisen ongelmat, joten teinit saattavat sada siitä muutenkin paljon irti. Toisaalta voin sanoa, että kyllä siitä vanhempikin nauttii. Itselläni ne vuodet ovat jo takanapäin, onneksi.

Carriesta puhuttaessa ei voi sivuuttaa sen kliimaksia ja samalla tärkeintä kohtausta, tanssiaiskohtausta. Onhan se koko tarinan ikonisin. Kerrottiin tarina sitten missä muodossa tahansa. Se olikin brutaali kuvaus yliluonnollisesta kouluampumisesta. Se ei kuitenkaan ollut yhtä vaikuttava kuin olisi voinut, varsinkin hehkutuksen huomioiden. Kohtaus kuvasi tapahtumia liian katkonaisesti.

Kirjan kerronta erottaa hyvän kirjan huonosta, jyvät akanoista niin sanoakseni. Sen Stephen King taitaa. Hänellä on oma tyylinsä, jonka ylin ystävä en yleensä ole. Carrie kuitenkin oli mukava poikkeus sääntöön. Kirjasta tekee erikoisen se, että siinä on välissä tekaistuja raportteja ja pätkiä tekaistuista kirjoista, mikä tuo siihen mukavasti särmää. Joidenkin mielestä se tosin tekee kirjasta sekavan. Minä en kuulu niihin.

Hahmot olivat enemmän tai vähemmän stereotyyppisiä, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Tietty hahmojen tuttuus vain lisäsi kirjan uskottavuutta. Hahmoista suosikkini oli Carrie, mutta parilla muullakin hahmolla oli hetkensä. Ehdoton inhokkini oli Carrien äiti, Margaret. Hän oli jopa Christinaa ja tämän kovispoikaystävää inhottavampi ja se on jo paljon sanottu. Muista hahmoista minulla ei ollut vahvoja mielipiteitä.

Kaiken kaikkiaan Carrie on erittäin hyvä kirja, jolla on syystäkin paikka pop-kulttuurin historiassa. Ihan täysin minun makuuni se ei kuitenkaan ollut. Neljä tähteä.

Koulukiusatun telekineetikon kosto

En ole lukenut Stephen Kingin kirjaa Carrie tai katsonut siitä tehtyä ensimmäistä elokuvaa. Siksi arvostelenkin siitä tehdyn uusinta version omana elokuvanaan. 

Carrie White (Kick-Assin Hit Girllinäkin tunnettu Grace Moretz) kärsii. Koulukaverit kiusaavat häntä ja äidinkin (Julianne Moore) himouskovaisuus tuottaa ongelmia. Yllätyksekseen Carrie huomaa omaavansa telekineettisia voimia eli suomeksi hän osaa liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla. Niinpä kukaan ei ole turvassa, kun kiusaajat menevät liian pitkälle.

Vaikka elokuvan voisi luokitella kauhuksi, se ei ole mitenkään erikoisen pelottava. Ahdistava kylläkin. Nautin elokuvasta. Niinkin paljon, että se Elokuva sai minut suunnitelemaan alkuperäisteoksen eli Stephen Kingin samannimisen kirjan lukemista tai edes siitä tehdyn kovasti kehutun ensimmäisen elokuvan katsomista.

Elokuvan tärkein ja varmasti odotetuin kohtaus on varmasti legendaarinen tanssiais-kohtaus. Se ei ole kohtauksista viimeinen, mutta ainakin verisin. Monessakin mielessä. Kohtaus olisi ehkä ollut arempi, jos Carrie olisi vähemmän kylmäpäinen kostaja ja enemmän mielensä menettänyt. Nyt hän esimerkiksi säästi alkuperäsiteoksesta poiketen yhden hänelle aikaisemmin kiltin hahmon. 

Koulukiusaamisteemastaan huolimatta elokuvassa on paikoittain supersankarielokuvien tuntu. Telekineettisia voimia kuin esitellään kohtuullisen alusta alkaen, modernien erikoistehosteiden muodossa. Tämä ei taida olla tarpeen. Muuten kuin nykykatsojan mielenkiinnon pitämisen kannalta. Teknisesti elokuva onnistuikin loistavasti.

Chloë Grace Moretz on taitava näyttelijä ja siten sopiva Carrienkin osaan. Hän pääsee vielä pitkälle. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että ulkonäkönsä puolesta Mortetz olisi voinut näytellä myös yhtä niistä kiusaajista. Se vie osan tarinan ja erityisesti hahmon uskottavuudesta. Toinen elokuvan onnistuja oli Julianne Moore, joka näytteli osansa vakaalla ammattitaidolla. 

Myös elokuvan pahis eli koulukiusaaja ja muutenkin kusipää Chris (Portia Doubleday) oli sopivan vihattava, joskin muuten helposti unohdettava. Katsoja voi tuntea suurta mielihyvää Carrien tappaessa hänet. Sue Snell (Gabriella Wilde) oli sivuhahmoista sympaattisin ja uskottavin. Muut hahmot jäivät vähemmälle huomiolla.

Tiivistetysti Carrie oli ainakin minusta katsomisen arvoinen elokuva, lähinnä sympaattisen päähahmon ja ajankohtaisen teemansa ansiota. Moretzin Carrie olisi valitettavasgti vain sopinut paremmin johonkin X-Man-elokuvaan. Neljä tähteä.