Uudet ja vanhat jumalat nykypäivän Amerikassa

Neil Gaimanin rakastetusta Unohdetut Jumalat, englantilaisittain American Gods, voi nauttia nyt myös tv-sarjana. Sarja joka olikin harvinaisen tasokas, vaikka ihan lähdemateriaalinsa se ei yllä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia American Godsin ensimmäiseltä kaudelta ja Unohdettujen Jumalat-kirjan ensimmäiseltä kolmannekselta! Lue siis omalla vastuullasi.

 Shadow Moon (The 100-sarjasta tuttu Richard Whittle) vapautetaan vankilasta suru-uutisten saattelemana. Hänen vaimonsa Laura on kuollut auto-onnettomuudessa. Matkalla hänen hautajaisiin mies tapaa salaperäisen herra Wednesdayn (veteraaninäyttelijä Ian McShane), joka tarjoaa hänelle siltä istumalta töitä henkivartijanaan. Shadow vastaus on kuitenkin ei, eihän hän tiedä, voiko tähän luottaa.

Entisille vangeille ei kuitenkaan juuri työtarjouksia satele ja eläminen maksaa, niinpä Shadow päättääkin lopulta ottaa tarjouksen vastaan. Hän ei tiedä, että hänen työnantajansa ei ole kukaan muu kuin viikinkien jumala Odin, joka parhaillaan kerää muita vanhoja jumalia taisteluun heidät korvanneita uusia jumalia, kuten Mediaa (Salaisien kansioiden Gillian Anderson) ja Teknologiaa (Bruce Langley) vastaan. 

American Gods perustuu Neill Gaimanin Unohdetut Jumalat-romaaniin. Sarja otti kuitenkin joitakin taiteellisia vapauksia. Esimerkiksi useille kirjan sivuhenkilölle, kuten Shadow vaimo Lauralle (Emily Browning) ja mennikäinen- Mad Sweeneylle (Pablo Schreiber) on annettu lisää tekemistä. Heidän keskinäinen road trippinsä olikin yksi sarjan parhaista lisäyksistä, jos ei jopa paras.

Sarja ansaitsi kiitosta jo ennen kuin ehdin katsoa siitä ensimmäistäkään jaksoa. Ilman sitä nimittäin tuskin olisin päässyt mestarillisen Unohdettujen Jumalien pariin ja siten olisin menettänytkin paljon. Juuri romaanin hyvyyden, suorastaan loistavuuden, takia kuitenkin pelkäsin, että sarja ei toisi sille oikeutta. Että, se jäisi täysin esikuvansa varjoon ja vieläpä suorastaan pilkkaisi sitä.

Heti ensihetkiltä lähtien minulle kuitenkin selvisi pelon olevan turhaa. American Gods on melkein yhtä mestarillinen kuin lähdemateriaalinsa. Melkein, mutta ei kuitenkaan ihan. Toki en minä mitään muuta oikeastaan odottanutkaan. Tiedän jo vanhastaan, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näin on asian laita vähän minkä tahansa kirjoista tehdyn tv-sarjan tai elokuvan kohdalla.

Jo pelkästään siksi, että kirjamuodossa on vain sitä jotain. Pääseehän niiden avulla hahmojen pään sisään paremmin kuin tv-sarjoissa tai elokuvissa koskaan tullaan pääsemään. Formaatillisista syistä, ei siksi, että kummankaan taidemuodon tekijöillä olisi mitään vikaa. Tässä arvostelussa keskityn kuitenkin pelkästään American Gods tv-sarjaan, enkä siis vertaile sitä ja kirjaa keskenään tämän enempää. 

Tv-sarjan suurin vahvuus liittyykin sellaiseen asiaan, jota kirjaan ei voi laittaa eli visuaaliseen ilmeeseen. Se oli upea, omaperäinen ja monin tavoin jopa säväyttävä. Väkivaltaa, seksiä ja ihmisten sisäelimiä kuvattiin estoitta, niin kuin muun muassa Black Sailista ja Spartacuksesta tunnetun Starzin näyttämälle ja juuri siinä ansioituneen Hanniballin Bryan Fullerin tekemälle sarjalle sopiikin.

Joskus visuaaliseen jopa keskityttiin tarinaa enemmän. Minulle tämä näyttäytyi joskus enemmän heikkoutena kuin vahvuutena. Visuaalista silmää minulla kuin ei valitettavasti ole. Niinpä keskityn yleensä enemmän kunkin tv-sarjan ja elokuvan tarinapuoleen. Suurin osa muista katsojista lienee kuitenkin eri mieltä ja jopa minunkin on pakko myöntää, että sarja näyttää harvinaisen hyvältä. 

Sitä paitsi, se vaikutti sarjan tunnelmaan, joka olikin harvinaisen kohdallaan. En aina muista sitä arvosteluissani mainita, mutta lähes minkä tahansa elokuvan nauttimisen kannalta se on ensiarvoisen tärkeää. Niin tärkeää, että, jos ei satu pitämään jonkin elokuvan tai tv-sarjan, ja miksei kirjankin tunnelmasta, siitä ei nauti. Oli se sitten muuten tehty kuinka hyvin tahansa. Näin se vain on.

Visuaalista puolta ylistäessä on helppo unohtaa, että toimi se American Godsin tarinapuolikin. Tästä pitivät kekseliäs dialogi, sujuva kerronta ja laadukas lähdeteos huolen. Sarja oli kuitenkin aika hidastempoinen. Niinpä kehotankin katsojia kärsivällisyyteen. Kaiken tarkoitus selviää aikanaan, vieläpä erittäin yllättävällä tavalla. Ainakin, jos sarja seuraa kirjaa yhtään, niin kuin uskon sen tekevän.

Media, nykyajan jumala

Kirjan ja siten myös sarjan näkemys jumalista on kiehtovan erilainen. He syntyvät ihmisten uskomuksista, ei toisinpäin. Toisin sanoen se, mihin ihmiskunta uskoo sekä mihin he uhraavat aikaansa, energiaansa tai jopa henkensä, materialisoituu fyysiseen muotoon ja heikkenee tai jossain tapauksissa jopa kuolee sitä mukaan, mitä vähemmän ihmisiä siihen oikein uskoo.

Itse päätarinan sisältä löytyi myös monia juuri nyt ajankohtaisia teemoja, kuten maahanmuutto, ihmisyys, orjuus ja uskomukset, paikoittain vieläpä rajun yhteiskuntakritiikin muodossa. Erityisen vaikuttavia olivat esimerkiksi herra Nancyn (Orlando Jones) pitämä puhe orjalaivan kannelta ja varsin kyyninen kuvaus Meksikosta tulleiden karusta kohtalosta, josta osansa sai myös, itse Jeesuskin. Vieläpä kristityn kädestä.

American Godissa nähtiin myös takaumia, peräti joka jaksossa, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Itse pidin niistä, vaikka ne liittyivätkin käsiteltävään tarinaan vain vähän, jos nyt olleenkaan. Ne kuitenkin paljastivat paljon vanhoista jumalista ja heidän menneisyydestään. Siitä, mitä he oikein yrittävät sada takaisin, minkä puolesta he taistelevat. Ja miten he oikein päätyivät Amerikkaan.

Takaumista löytyi vielä toinenkin hyvä puoli, ne nimittäin korostivat aina kunkin jakson tunnelatausta. Sarjaa, oli se vähän mikä sarja tahansa, katsoessa on tarkeintä ei vain, minkä näkee ja kuulee vaan myös se, minkä tuntee. Eihän sarjasta välitä, jos nii ei tee sen hahmoistakaan. Muistakin kuin pelkästään päähahmosta. Parhaat takaumat keskittyivätkin juuri siihen tunnepuoleen.

Suosikkitakaumia minulla oli kaksi. Niistä toinen liittyi Bilquisiin (Yetide Badaki). Hänen menneisyyteensä palvottuna jumalattarena  ja hänen yrityksiinsä pärjätä julmassa miesten maailmassa. Toinen puolestaan keskittyi irlantilaiseen Essieen (Emily Browning). Siihen kuinka valheelliset syytökset ajoivat hänet rikosten polulle ja kuinka hän lopulta tuli tuoneeksi itse Mad Sweeneyn Amerikkaan.

Sarjan hahmot olivat, kirjan, tapaan omaperäisiä, pidettäviä, moniulotteisia ja ennen kaikkea inhimillisiä, oli kyse sitten sankareista ja roistoista, päähahmo Shadowsta, uusissa jumalissa, vanhoissa jumalissa tai muista sarjassa nähdyistä hahmoista. Sankari ja roisto lajittelu ei edes sarjan hahmoille sovi. Ei edes vastustajan statuksen saaneille uusille jumalille. Jokaisesta löytyi niin hyvää kuin pahaakin. 

Lempihahmoa on vaikea valita. Pidin Shadowsta, mutta sarjan parhaan hahmon tittelistä hän ei taistele. Sen verta kovatasoisia muut hahmot olivat. Se kamppailu käydään niin Herra Nancyn, myös Anansinakin tunnettu, ja Lauran välillä. Kumpi hahmo voittaa? Kerron sen heti kuin tiedän se itse. Veikkaan kuitenkin, ettei tästä kamppailusta tule löytymään voittajia, joskaan ei siten häviäjiäkään.

Näiden hahmojen lisäksi myös Mad Sweeney, Bilquis, Pääsiäinen, oikealta nimeltään Ostara (Pushing Daisysin Kristin Chenoweth) ja herra Wednesday onnistui voittamaan minut puolelleen. Viimeiseksi mainittu vain pienemmässä määrin kuin ensimmäiseksi mainitut. Uusista jumalista niin teki Media. lähinnä siksi, että häntä näyttelee itse Gillian Anderson. Hän laittoikin kaikkensa rooliin ja se näkyi. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Kausi loppui liian pian, vain kahdeksan jakson jälkeen. Olisin toivonut, että se olisi saanut niitä edes 13, jos ihan terveeseen 22 jaksoon se ei pääsisikään. 13 näyttää muutenkin olevan jo television standardi. Siinä on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta en mene nyt niihin tämän enempään. Jotain kuitenkin kertoo jo se, että kausi ehti käsitellä vain kolmasosan Unohdetuista Jumalista.

Se loppui myös jännittävään kohtaan, niin kuin pitääkin. Ei kuitenkaan niin jännittävään kuin olisin toivonut, mutta minä olenkin tottunut finaaleihin, joista ei puutu draamaa, toimintaa ja järisyttäviä juonenkäänteitä puutu. Joka tapauksessa loppu lupaa hyvää sarjan toiselle, jo varmistuneelle kaudelle. Minulla ei olekaan epäilyksiäkään siitä, että tulen katsomaan myös sen.

Tiivistetysti American Gods on yksi tämän vuoden merkittävämmistä tv-sarja uutuuksista. Ja mikä tärkeintä, se tekee oikeutta loistavalle, minun lisäkseni myös monen muun ansaitusti fanittamalle lähdemateriaalilleen, Unohdetuille Jumalille. Sarja ansaitsee viisi tähteä, ehdottomasti.