Näytetään tekstit, joissa on tunniste urbaani fantasia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste urbaani fantasia. Näytä kaikki tekstit

tiistai 9. tammikuuta 2018

Kun poliisit kohtaavat örkit ja muut omituiset otukset

Netflixin alkuperäisleffa Bright sopii erittäin hyvin illan ratoksi, mutta toisin kuin yhtiö itse ehkä ajatteli, niin elokuvasarjan aloitukseksi se on aivan liian väritön, hajuton ja mauton.


Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia elokuvan juonesta.

Haltiat, örkit ja muut taruolennot asuvat ihmisten kanssa rinnakkain, mutta erityisesti örkit joutuvat kokemaan paljon ennakkoluuloja. Taikuus on olemassa, mutta harvinaista ja kiellettyä. Tällaisessa maailmassa asuu poliisi myös työssään haavoittunut poliisi Daryl Ward (Will Smith) ja tapauksesta syyttämänsä hänen parinsa, poliisivoimien ensimmäinen örkki, Nick Jakoby (Joel Edgerton).

Heidän henkilökohtaiset ongelmat saavat kuitenkin jäädä taka-alalle heidän löydettyä rutiinikeikan yhteydessä taikasauvan ja sen takia huomaavat joutuvansa niin sauvan entisen omistajan, omien kollegoittensa, taikuuteen liittyvien rikosten tutkimiseen erikoistuneiden agenttien kuin katua epävirallisesti hallitsevien rikollisten jahtaamaksi. 

Kuulleessani, että Netflix on tekemässä Will Smithin tähdittämää poliisielokuvaa fantasiahöystein, en ollut asiasta juuri kiinnostunut. Siitäkin huolimatta, että suorastaan rakastan fantasiaa, eikä minulla ole mitään Will Smithiäkään vastaan. Asia muuttui Brightin saavan huomion myötä, ei paljon, mutta tarpeeksi, jotta päätin itsekin vilkaista sitä. Ainahan elokuvan voi jättää kesken, jos tarvetta ilmenee.

Onneksi kesken jättämiselle ei ollut tarvetta, toisin kuin kriitikoiden suurimmaksi osaksi negatiivissävytteiset arvostelut antoivat olettaa. Huomasin varsin pian, että vaikka elokuva ei mitään erikoista tarjoakaan, niin kyllä se katsomisen arvoinen sentään oli, varsinkin omiin vahvuuksiinsa eli keskittyessä komediaa ja, fantasiaelementteihin.

Huonommillaan elokuva oli toistaessaan kyttäelokuvien kuluneita kliseitä. Minua ei pieni kliseisyys ole ennenkään haitannut, ainakaan siinä tapauksessa, että teos, tässä tapauksessa elokuva, antaa jotain muuta omaperäisyyden tilalle. Tai edes itse tiedostaa olevansa kliseinen. Bright ei kuitenkaan täytä kumpaakaan standardia. Se ei tarjonnut juuri mitään ihmeellistä ja otti itsensä aivan liian vakavasti.

Elokuvan maailma oli suhteellisen mielenkiintoinen, ehkä jopa hieman omaperäinenkin. Elokuvan katsottua ei kuitenkaan tullut sellainen fiilis, että olisi pakko päästä tuonne. Toisin kuin jossain fantasiatarinoissa. Lisäsyventäminen olisi voinut auttaa, mutta sitä ei ajallisten syiden takia juuri tehty. En olisikaan pannut pahakseni, vaikka tarina olisi kuvattu elokuvan lisäksi sarjana.

Toki myöskään elokuvan tekijät eivät näyttäneet olevan kovinkaan innostuneita luomastaan maailmasta, vaan päättivät keskittyä enemmän parivaljakon väliseen kemiaan ja aseilla räiskintään. Kumpikin oli toki elementtejä, jotka elokuvassa toimi ja niin saakin olla. Tuskin kukaan mitään muuta tämän tyyppiseltä elokuvalta odottaakaan tai niin en ainakaan minä tehnyt.

Toisin kuin maailmaa, juonta ei voi liiasta mielikuvituksellisuudesta syyttää. Vaan se noudattaa tavalla samaa jo hyvin kulunutta kyttäelokuvien kaavaa. Epäsuhta kaksikko joutuu pakon sanelemana tekemään yhteystyötä keskenään. Seuraa paljon toimintaa. Lopulta toinen tai molempia heistä voittaa ennakkoluulonsa ja heistä tulee ystäviä. 

Kaava ei ole huono, vaikka se ei ihan minun juttuni olekaan. Johonkuhun toisiin se kuitenkin vetoaa vai mikä muu selittää sen, että siitä on tehty niin monia elokuvia, sekä hyviä, huonoja, että suorastaan legendaarisiakin. Bringhtin versio kaavasta eroaa edukseen lajityyppien sekoituksen takia, mutta muuten se ei kuulunut siihen legendaarista katekoriaan, jos ei kyllä huonoonkaan.

Pidin Jakobysta, niinkin paljon, että hän nousi jonkinlaiseksi suosikkihahmokseni. Ward puolestaanoli täysin Will Smithin karisman varassa. Aloitteleva haltiavelho, tai bright, Tikka (Lucy Fry) oli sellainen hahmo, joka paremmalla hahmokehityksellä olisi voinut vedota minuun. Ei nytkään hän huono ollut, olisin vain toivonut enemmän. Samoin kuin huipputaitavan Noomi Rapacen esittämältä pahis Leilahilta.

Elokuvan muihin hahmo ei juuri ehditty tutustua, niinpä he olivat lähinnä oman rotunsa stereotyyppejä. Haltiat olivat juppeja, örkit pikkurikollisia. Samasta ongelmasta kärsi myös ihmishahmot. Tämä on kyllä tyypillistä elokuville, joten elokuvaa on hankala siitä syyttääkään. Sivuhahmot ovat aina alikehittyneitä, sillä heihin ei voida käyttää turhan paljon aikaa, eivätkä he edes elokuvan katsojaa muutenkaan juuri kiinnosta.

Tuotanto oli juuri niin tasokas kuin näinkin suuren budjetin elokuvalta sopii odottaakin, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Käsikirjoitus olisi voinut olla parempikin, mutta ihan samanlainen se oli kuin muissakin lajityypin elokuvissakin ja maskitkin jättivät toivomiseen varaa. Viat tuskin lajityypin ystäviä haittaavat, eikä oikein minua, mutta ne estivät elokuvaa pääsemästä täyteen potentiaaliinsa.

Lopuksi vielä huomio. Huolimatta kriitikoiden vähemmän mairittelevista arvosteluista, Netflix on tekemässä Brightille jatko-osaa. Päätös tuli jo ennen kuin sen saamat katsojaluvut ovat tulleet, joten yhtiön luotto elokuvaan on kovastakin kovempi. Lisätietoa elokuvasta saadaan vasta, kunhan se tulee ajankohtaisesti. Itse tuskin ilmoittelen asiasta enemmän, joten jos asia kiinnostaa, seuratkaa eri viihdesivustoja.

Tiivistetysti Bright kärsii tekijöidensä mielikuvituksen puutteesta, tai jopa suoranaisesta laiskuudesta, mutta jos pidät fantasiasta, poliisielokuvista, toiminnasta yleensä tai niistä kaikista, niin sinulle ei tule Brightia katsoessa tylsää. Elokuva onkin kummankin lajityypin edustuskelpoinen tuotos. Kolme tähteä.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Uudet ja vanhat jumalat nykypäivän Amerikassa

Neil Gaimanin rakastetusta Unohdetut Jumalat, englantilaisittain American Gods, voi nauttia nyt myös tv-sarjana. Sarja joka olikin harvinaisen tasokas, vaikka ihan lähdemateriaalinsa se ei yllä.


Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia American Godsin ensimmäiseltä kaudelta ja Unohdettujen Jumalat-kirjan ensimmäiseltä kolmannekselta! Lue siis omalla vastuullasi.

 Shadow Moon (The 100-sarjasta tuttu Richard Whittle) vapautetaan vankilasta suru-uutisten saattelemana. Hänen vaimonsa Laura on kuollut auto-onnettomuudessa. Matkalla hänen hautajaisiin mies tapaa salaperäisen herra Wednesdayn (veteraaninäyttelijä Ian McShane), joka tarjoaa hänelle siltä istumalta töitä henkivartijanaan. Shadow vastaus on kuitenkin ei, eihän hän tiedä, voiko tähän luottaa.

Entisille vangeille ei kuitenkaan juuri työtarjouksia satele ja eläminen maksaa, niinpä Shadow päättääkin lopulta ottaa tarjouksen vastaan. Hän ei tiedä, että hänen työnantajansa ei ole kukaan muu kuin viikinkien jumala Odin, joka parhaillaan kerää muita vanhoja jumalia taisteluun heidät korvanneita uusia jumalia, kuten Mediaa (Salaisien kansioiden Gillian Anderson) ja Teknologiaa (Bruce Langley) vastaan. 

American Gods perustuu Neill Gaimanin Unohdetut Jumalat-romaaniin. Sarja otti kuitenkin joitakin taiteellisia vapauksia. Esimerkiksi useille kirjan sivuhenkilölle, kuten Shadow vaimo Lauralle (Emily Browning) ja mennikäinen- Mad Sweeneylle (Pablo Schreiber) on annettu lisää tekemistä. Heidän keskinäinen road trippinsä olikin yksi sarjan parhaista lisäyksistä, jos ei jopa paras.

Sarja ansaitsi kiitosta jo ennen kuin ehdin katsoa siitä ensimmäistäkään jaksoa. Ilman sitä nimittäin tuskin olisin päässyt mestarillisen Unohdettujen Jumalien pariin ja siten olisin menettänytkin paljon. Juuri romaanin hyvyyden, suorastaan loistavuuden, takia kuitenkin pelkäsin, että sarja ei toisi sille oikeutta. Että, se jäisi täysin esikuvansa varjoon ja vieläpä suorastaan pilkkaisi sitä.

Heti ensihetkiltä lähtien minulle kuitenkin selvisi pelon olevan turhaa. American Gods on melkein yhtä mestarillinen kuin lähdemateriaalinsa. Melkein, mutta ei kuitenkaan ihan. Toki en minä mitään muuta oikeastaan odottanutkaan. Tiedän jo vanhastaan, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näin on asian laita vähän minkä tahansa kirjoista tehdyn tv-sarjan tai elokuvan kohdalla.

Jo pelkästään siksi, että kirjamuodossa on vain sitä jotain. Pääseehän niiden avulla hahmojen pään sisään paremmin kuin tv-sarjoissa tai elokuvissa koskaan tullaan pääsemään. Formaatillisista syistä, ei siksi, että kummankaan taidemuodon tekijöillä olisi mitään vikaa. Tässä arvostelussa keskityn kuitenkin pelkästään American Gods tv-sarjaan, enkä siis vertaile sitä ja kirjaa keskenään tämän enempää. 

Tv-sarjan suurin vahvuus liittyykin sellaiseen asiaan, jota kirjaan ei voi laittaa eli visuaaliseen ilmeeseen. Se oli upea, omaperäinen ja monin tavoin jopa säväyttävä. Väkivaltaa, seksiä ja ihmisten sisäelimiä kuvattiin estoitta, niin kuin muun muassa Black Sailista ja Spartacuksesta tunnetun Starzin näyttämälle ja juuri siinä ansioituneen Hanniballin Bryan Fullerin tekemälle sarjalle sopiikin.

Joskus visuaaliseen jopa keskityttiin tarinaa enemmän. Minulle tämä näyttäytyi joskus enemmän heikkoutena kuin vahvuutena. Visuaalista silmää minulla kuin ei valitettavasti ole. Niinpä keskityn yleensä enemmän kunkin tv-sarjan ja elokuvan tarinapuoleen. Suurin osa muista katsojista lienee kuitenkin eri mieltä ja jopa minunkin on pakko myöntää, että sarja näyttää harvinaisen hyvältä. 

Sitä paitsi, se vaikutti sarjan tunnelmaan, joka olikin harvinaisen kohdallaan. En aina muista sitä arvosteluissani mainita, mutta lähes minkä tahansa elokuvan nauttimisen kannalta se on ensiarvoisen tärkeää. Niin tärkeää, että, jos ei satu pitämään jonkin elokuvan tai tv-sarjan, ja miksei kirjankin tunnelmasta, siitä ei nauti. Oli se sitten muuten tehty kuinka hyvin tahansa. Näin se vain on.

Visuaalista puolta ylistäessä on helppo unohtaa, että toimi se American Godsin tarinapuolikin. Tästä pitivät kekseliäs dialogi, sujuva kerronta ja laadukas lähdeteos huolen. Sarja oli kuitenkin aika hidastempoinen. Niinpä kehotankin katsojia kärsivällisyyteen. Kaiken tarkoitus selviää aikanaan, vieläpä erittäin yllättävällä tavalla. Ainakin, jos sarja seuraa kirjaa yhtään, niin kuin uskon sen tekevän.

Media, nykyajan jumala
Kirjan ja siten myös sarjan näkemys jumalista on kiehtovan erilainen. He syntyvät ihmisten uskomuksista, ei toisinpäin. Toisin sanoen se, mihin ihmiskunta uskoo sekä mihin he uhraavat aikaansa, energiaansa tai jopa henkensä, materialisoituu fyysiseen muotoon ja heikkenee tai jossain tapauksissa jopa kuolee sitä mukaan, mitä vähemmän ihmisiä siihen oikein uskoo.

Itse päätarinan sisältä löytyi myös monia juuri nyt ajankohtaisia teemoja, kuten maahanmuutto, ihmisyys, orjuus ja uskomukset, paikoittain vieläpä rajun yhteiskuntakritiikin muodossa. Erityisen vaikuttavia olivat esimerkiksi herra Nancyn (Orlando Jones) pitämä puhe orjalaivan kannelta ja varsin kyyninen kuvaus Meksikosta tulleiden karusta kohtalosta, josta osansa sai myös, itse Jeesuskin. Vieläpä kristityn kädestä.

American Godissa nähtiin myös takaumia, peräti joka jaksossa, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Itse pidin niistä, vaikka ne liittyivätkin käsiteltävään tarinaan vain vähän, jos nyt olleenkaan. Ne kuitenkin paljastivat paljon vanhoista jumalista ja heidän menneisyydestään. Siitä, mitä he oikein yrittävät sada takaisin, minkä puolesta he taistelevat. Ja miten he oikein päätyivät Amerikkaan.

Takaumista löytyi vielä toinenkin hyvä puoli, ne nimittäin korostivat aina kunkin jakson tunnelatausta. Sarjaa, oli se vähän mikä sarja tahansa, katsoessa on tarkeintä ei vain, minkä näkee ja kuulee vaan myös se, minkä tuntee. Eihän sarjasta välitä, jos nii ei tee sen hahmoistakaan. Muistakin kuin pelkästään päähahmosta. Parhaat takaumat keskittyivätkin juuri siihen tunnepuoleen.

Suosikkitakaumia minulla oli kaksi. Niistä toinen liittyi Bilquisiin (Yetide Badaki). Hänen menneisyyteensä palvottuna jumalattarena  ja hänen yrityksiinsä pärjätä julmassa miesten maailmassa. Toinen puolestaan keskittyi irlantilaiseen Essieen (Emily Browning). Siihen kuinka valheelliset syytökset ajoivat hänet rikosten polulle ja kuinka hän lopulta tuli tuoneeksi itse Mad Sweeneyn Amerikkaan.

Sarjan hahmot olivat, kirjan, tapaan omaperäisiä, pidettäviä, moniulotteisia ja ennen kaikkea inhimillisiä, oli kyse sitten sankareista ja roistoista, päähahmo Shadowsta, uusissa jumalissa, vanhoissa jumalissa tai muista sarjassa nähdyistä hahmoista. Sankari ja roisto lajittelu ei edes sarjan hahmoille sovi. Ei edes vastustajan statuksen saaneille uusille jumalille. Jokaisesta löytyi niin hyvää kuin pahaakin. 

Lempihahmoa on vaikea valita. Pidin Shadowsta, mutta sarjan parhaan hahmon tittelistä hän ei taistele. Sen verta kovatasoisia muut hahmot olivat. Se kamppailu käydään niin Herra Nancyn, myös Anansinakin tunnettu, ja Lauran välillä. Kumpi hahmo voittaa? Kerron sen heti kuin tiedän se itse. Veikkaan kuitenkin, ettei tästä kamppailusta tule löytymään voittajia, joskaan ei siten häviäjiäkään.

Näiden hahmojen lisäksi myös Mad Sweeney, Bilquis, Pääsiäinen, oikealta nimeltään Ostara (Pushing Daisysin Kristin Chenoweth) ja herra Wednesday onnistui voittamaan minut puolelleen. Viimeiseksi mainittu vain pienemmässä määrin kuin ensimmäiseksi mainitut. Uusista jumalista niin teki Media. lähinnä siksi, että häntä näyttelee itse Gillian Anderson. Hän laittoikin kaikkensa rooliin ja se näkyi. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Kausi loppui liian pian, vain kahdeksan jakson jälkeen. Olisin toivonut, että se olisi saanut niitä edes 13, jos ihan terveeseen 22 jaksoon se ei pääsisikään. 13 näyttää muutenkin olevan jo television standardi. Siinä on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta en mene nyt niihin tämän enempään. Jotain kuitenkin kertoo jo se, että kausi ehti käsitellä vain kolmasosan Unohdetuista Jumalista.

Se loppui myös jännittävään kohtaan, niin kuin pitääkin. Ei kuitenkaan niin jännittävään kuin olisin toivonut, mutta minä olenkin tottunut finaaleihin, joista ei puutu draamaa, toimintaa ja järisyttäviä juonenkäänteitä puutu. Joka tapauksessa loppu lupaa hyvää sarjan toiselle, jo varmistuneelle kaudelle. Minulla ei olekaan epäilyksiäkään siitä, että tulen katsomaan myös sen.

Tiivistetysti American Gods on yksi tämän vuoden merkittävämmistä tv-sarja uutuuksista. Ja mikä tärkeintä, se tekee oikeutta loistavalle, minun lisäkseni myös monen muun ansaitusti fanittamalle lähdemateriaalilleen, Unohdetuille Jumalille. Sarja ansaitsee viisi tähteä, ehdottomasti.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Elämä kuoleman jälkeen voi olla yhtä helvettiä

Otsikossa mainitun asian voi oppia Liz Williamssin scifiä ja fantasiaa sekoittavasta Aavekauppiaan tyttärestä, joka on ensimmäinen osa Rikoskomissario Chen-sarjaa.

Aavekauppiaan tyttären pääosassa on yliluonnollisiin tapahtumiin erikoistunut ylikomissario Chen Kirjassa hän joutuu selvittämään laitonta aavekauppaan, joka vie hänet paljon hämärämmän juonen kannoille. Apunaan Chenillä on helvetin siveysosastossa toimivan demoni Zhu Irzh. Soppaan pistää oman osansa myös mustavalkoisesti ajatteleva, mutta pätevä, demonimetsäsätäjä No Ro Shi sekä salaperäinen tietokonealan uusin hittituote, bioverkkoteknologia.

Kirjan maailma on omaperäinen, onhan siihen sotkettu enemmän kuin kahta lajityyppiä. Vaikka se lisääkin lukemisen mielenkintoa, niin myös lisää haastetta. Onhan Williamsin luoma maailma hyvin runsas. Itse maailma on mieleeni. Se on erikoinen, mutta ei liikaa. Toimintaakaan ei ole unohdettu. Tapahtumat etenevät paikoittaan niin nopeasti, että heikompia hirvittää.

Kirjassa riittää kuivaa huumoria. Pidin erityisesti kohdassa, jossa Zhu Irzh miettii, onko häntä kirottu moraalilla ja miten siitä pääsisi eroon. Sairasvakuutuus kuin ei korvaa sen hoitoa. Kirjassa on toki myös vakavampia sävyjä: ihmiskauppa on ihmiskauppaa, vaikka sen tekisi kuolleiden sieluilla. Sen lisäksi tekstiin on ympätty oivallisia piikkejä nykymaailman materialistisesta elämänmenosta.

Päähenkilö on inhimillisyydessään samaistuttava. Muutkin hahmot, varsinkin demonit, ovat persoonallisia. Omia suosikkejani on Senesarkki Zhu Irzh, sekä Chenin vaimoa suojeleva Mäyrä. Tietenkin kirjaan mahtuu myös monta persoonatonta sivuhahmoja, jotka omalta osaltaan palvelevat tarinaa. Ei kuitenkaan liikaa.

Aavekauppiaan tytär on yksi niitä kirjoja, joihin ei ole kansiin katsominen. Sisältö on paljon kannen ulkonäköä parempaa. Suosittelen kirjaa erityisesti fantasian ystäville. Toki muutkin voivat sen lukea. Viisi tähteä.

torstai 22. toukokuuta 2014

Urbaanissa fantasiassa yliluonnollinen tulee luoksesi

Urbaani fantasia on fantasiakirjallisuudenlaji, joka sijoittuu nykyaikaiseen maailmaan. Joissakin kirjoissa tapahtumat voivat kuitenkin sijoittua sekä mielikuvitusmaailmaan että todelliseen maailmaan. Tarinat voivat sijoittua myös historiallisiin tai futuristisiin maailmoihin. Niiden edellytyksenä kuitenkin on n niiden sijoittuminen kaupunkeihin. Niin kuin nimi fantasia antaa aihetta olettaa, tarinoissa on aina myös fantasiaan liittyviä asioita. Nämä asiat voivat olla muukalaisten hyökkäys, uuden mystisen lajin löytäminen, ihmisen ja yliluonnollisen olennon rinnakkaiseloa tai muuta vastaavaa. Urbaani fantasia voi sekoittaa mukaan myös muita genrejä, kuten kauhua, romantiikka tai jopa scifiä.

Monet aikuisille suunnatut urbaanin fantasian novellit sisältävät yleensä poliisi tai muun vastaavan ammatin omaava naispääosan, romantiikkaa ja yliluonnollisia asioita. Jotkin nais- ja mieshenkilö liittoutuvat keskenään, usein myös romanttisessa mielessä. Teineille suunnatuissa kirjoissa hahmot puolestaan joutuvat yliluonnollisiin tapahtumiin. Tapahtumien yhteydessä päähenkilö sitten löytää liittolaisia, romanssia ja jossain tapauksissa jopa saa yliluonnollisia voimia itsekin. Genre on suosiossa ja siksi sitä myös kirjoitetaan paljon. Tunnetuimpia urbaanin fantasian kirjoittajia ovat Emma Bull, John Crowley, Jonathan Carroll, Megan Lindholm, , Matt Ruff, Terri Windling ja Charles de Lint. Tunnetuin genreen liittyvä elokuva on ehdottomasti kuolemattomasta Duncan MacLeodista kertova Highlander. Tv:n puolella urbaani fantasia on paljon suositumpi. Siihen kuuluvat niin Buffy vampyyrintappaja, Supernatural, Lost girl, Grimm kuin Olipa kerrankin. Tässä vain minun katsomia sarjoja. Lisäksi lajityyppiin kuuluu nuorista, erikoiskykyjä omaavista ihmisistä kertova The Tomorrow People, joka valitettavasti lopetettiin yhden kauden jälkeen. Myös kaunottaren ja hirviön 80-luvun tv-filmatisointi Beauty and the Beast, torontolaisesta vampyyrietsivästä kertova Forever Knight, kuolevaiseen rakastuneesta vampyyristä kertova Moonlight sekä poliisia auttavasta velhosta kertova The Dresden Files kuuluvat lajityyppiin.