Kun poliisit kohtaavat örkit ja muut omituiset otukset

Netflixin alkuperäisleffa Bright sopii erittäin hyvin illan ratoksi, mutta toisin kuin yhtiö itse ehkä ajatteli, niin elokuvasarjan aloitukseksi se on aivan liian väritön, hajuton ja mauton.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia elokuvan juonesta.

Haltiat, örkit ja muut taruolennot asuvat ihmisten kanssa rinnakkain, mutta erityisesti örkit joutuvat kokemaan paljon ennakkoluuloja. Taikuus on olemassa, mutta harvinaista ja kiellettyä. Tällaisessa maailmassa asuu poliisi myös työssään haavoittunut poliisi Daryl Ward (Will Smith) ja tapauksesta syyttämänsä hänen parinsa, poliisivoimien ensimmäinen örkki, Nick Jakoby (Joel Edgerton).

Heidän henkilökohtaiset ongelmat saavat kuitenkin jäädä taka-alalle heidän löydettyä rutiinikeikan yhteydessä taikasauvan ja sen takia huomaavat joutuvansa niin sauvan entisen omistajan, omien kollegoittensa, taikuuteen liittyvien rikosten tutkimiseen erikoistuneiden agenttien kuin katua epävirallisesti hallitsevien rikollisten jahtaamaksi. 

Kuulleessani, että Netflix on tekemässä Will Smithin tähdittämää poliisielokuvaa fantasiahöystein, en ollut asiasta juuri kiinnostunut. Siitäkin huolimatta, että suorastaan rakastan fantasiaa, eikä minulla ole mitään Will Smithiäkään vastaan. Asia muuttui Brightin saavan huomion myötä, ei paljon, mutta tarpeeksi, jotta päätin itsekin vilkaista sitä. Ainahan elokuvan voi jättää kesken, jos tarvetta ilmenee.

Onneksi kesken jättämiselle ei ollut tarvetta, toisin kuin kriitikoiden suurimmaksi osaksi negatiivissävytteiset arvostelut antoivat olettaa. Huomasin varsin pian, että vaikka elokuva ei mitään erikoista tarjoakaan, niin kyllä se katsomisen arvoinen sentään oli, varsinkin omiin vahvuuksiinsa eli keskittyessä komediaa ja, fantasiaelementteihin.

Huonommillaan elokuva oli toistaessaan kyttäelokuvien kuluneita kliseitä. Minua ei pieni kliseisyys ole ennenkään haitannut, ainakaan siinä tapauksessa, että teos, tässä tapauksessa elokuva, antaa jotain muuta omaperäisyyden tilalle. Tai edes itse tiedostaa olevansa kliseinen. Bright ei kuitenkaan täytä kumpaakaan standardia. Se ei tarjonnut juuri mitään ihmeellistä ja otti itsensä aivan liian vakavasti.

Elokuvan maailma oli suhteellisen mielenkiintoinen, ehkä jopa hieman omaperäinenkin. Elokuvan katsottua ei kuitenkaan tullut sellainen fiilis, että olisi pakko päästä tuonne. Toisin kuin jossain fantasiatarinoissa. Lisäsyventäminen olisi voinut auttaa, mutta sitä ei ajallisten syiden takia juuri tehty. En olisikaan pannut pahakseni, vaikka tarina olisi kuvattu elokuvan lisäksi sarjana.

Toki myöskään elokuvan tekijät eivät näyttäneet olevan kovinkaan innostuneita luomastaan maailmasta, vaan päättivät keskittyä enemmän parivaljakon väliseen kemiaan ja aseilla räiskintään. Kumpikin oli toki elementtejä, jotka elokuvassa toimi ja niin saakin olla. Tuskin kukaan mitään muuta tämän tyyppiseltä elokuvalta odottaakaan tai niin en ainakaan minä tehnyt.

Toisin kuin maailmaa, juonta ei voi liiasta mielikuvituksellisuudesta syyttää. Vaan se noudattaa tavalla samaa jo hyvin kulunutta kyttäelokuvien kaavaa. Epäsuhta kaksikko joutuu pakon sanelemana tekemään yhteystyötä keskenään. Seuraa paljon toimintaa. Lopulta toinen tai molempia heistä voittaa ennakkoluulonsa ja heistä tulee ystäviä. 

Kaava ei ole huono, vaikka se ei ihan minun juttuni olekaan. Johonkuhun toisiin se kuitenkin vetoaa vai mikä muu selittää sen, että siitä on tehty niin monia elokuvia, sekä hyviä, huonoja, että suorastaan legendaarisiakin. Bringhtin versio kaavasta eroaa edukseen lajityyppien sekoituksen takia, mutta muuten se ei kuulunut siihen legendaarista katekoriaan, jos ei kyllä huonoonkaan.

Pidin Jakobysta, niinkin paljon, että hän nousi jonkinlaiseksi suosikkihahmokseni. Ward puolestaanoli täysin Will Smithin karisman varassa. Aloitteleva haltiavelho, tai bright, Tikka (Lucy Fry) oli sellainen hahmo, joka paremmalla hahmokehityksellä olisi voinut vedota minuun. Ei nytkään hän huono ollut, olisin vain toivonut enemmän. Samoin kuin huipputaitavan Noomi Rapacen esittämältä pahis Leilahilta.

Elokuvan muihin hahmo ei juuri ehditty tutustua, niinpä he olivat lähinnä oman rotunsa stereotyyppejä. Haltiat olivat juppeja, örkit pikkurikollisia. Samasta ongelmasta kärsi myös ihmishahmot. Tämä on kyllä tyypillistä elokuville, joten elokuvaa on hankala siitä syyttääkään. Sivuhahmot ovat aina alikehittyneitä, sillä heihin ei voida käyttää turhan paljon aikaa, eivätkä he edes elokuvan katsojaa muutenkaan juuri kiinnosta.

Tuotanto oli juuri niin tasokas kuin näinkin suuren budjetin elokuvalta sopii odottaakin, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Käsikirjoitus olisi voinut olla parempikin, mutta ihan samanlainen se oli kuin muissakin lajityypin elokuvissakin ja maskitkin jättivät toivomiseen varaa. Viat tuskin lajityypin ystäviä haittaavat, eikä oikein minua, mutta ne estivät elokuvaa pääsemästä täyteen potentiaaliinsa.

Lopuksi vielä huomio. Huolimatta kriitikoiden vähemmän mairittelevista arvosteluista, Netflix on tekemässä Brightille jatko-osaa. Päätös tuli jo ennen kuin sen saamat katsojaluvut ovat tulleet, joten yhtiön luotto elokuvaan on kovastakin kovempi. Lisätietoa elokuvasta saadaan vasta, kunhan se tulee ajankohtaisesti. Itse tuskin ilmoittelen asiasta enemmän, joten jos asia kiinnostaa, seuratkaa eri viihdesivustoja.

Tiivistetysti Bright kärsii tekijöidensä mielikuvituksen puutteesta, tai jopa suoranaisesta laiskuudesta, mutta jos pidät fantasiasta, poliisielokuvista, toiminnasta yleensä tai niistä kaikista, niin sinulle ei tule Brightia katsoessa tylsää. Elokuva onkin kummankin lajityypin edustuskelpoinen tuotos. Kolme tähteä.

007 going to rogue - Again

James Bond-elokuvat eivät vain ota loppuakseen. Niistä uusin on vasta äskettäin tullut 007-Spectre. Kävinkin sen jo katsomassa. Nyt onkin vuorossa taas perinteinen arvostelu.

007-Spectre kertoo Bondin aikeista kostaa hänen esimiehensä M:n surman. Syypää on salaperäinen rikollisjärjestö Spectre, jonka johtaja on aiheuttanut monta muutakin trategiaa Bondin elämässä.
Salaisella palveluilla on myös omat huolensa. Muutoksen tuulet puhaltavat nimittäin vakoilun maailmaankin, jossa kenttäagentit halutaan vaihtaa kansalaisten ympärivuorokautiseen seurantaan.

Spectre on perinteinen Bond-elokuva, niin hyvässä kuin pahassakin. Paha järjestä, sen pahoistakin pahin johtaja, upeita kaaroja ja naisia. Sitä elokuvasarjan fanit kai haluavat, sitä he myös saavat. Niin itsekin, mutta toisaalta jotain uuttakin toivoisi. Minä en olekaan mikään superfani.

Elokuva on parhaimmillaan toimintakohtauksissa, esimerkiksi ennen alkutekstejä nähtävä, Meksikon kaupungissa Kuolleiden päivänä tapahtuva kohtaus taitaa olla elokuvasarjan hienoimpia. Tämä ei ole mikään ihme, onhan kyseessä toimintaelokuva puhtaimmillaan. Se näkyy myös itse Bondissa. Daniel Graig on uskottava kylmäverisenä tappokoneena.

Daniel Graigista puheen ollen, Spectre tulee, ainakin huhujen mukaan, olemaan hänen viimeinen Bond-leffansa. Olen kuitenkin melko varma, että sarjan elokuvia tullaan näkemään tulevaisuudessakin. Ovathan ne tahkonneet niin paljon rahaa. Kuka tulee ottamaan James Bondin roolin? Sitä tuskin tietää vielä kukaan. Jos tietääkin, niin itse en kuulu tuohon joukkoon.

Heikkoudet löytyvätkin sitten draaman puolelta. Juoni ei tarjoa mitään uutta. Elokuva myöskin ottaa itsensä joskus turhankin vakavasti, vaikka muutama hauska kohtakin löytyi. Bondilla on sen pakollisen petikumppanin, joka oli vielä yllättäen samanikäinen kuin Bondkin, lisäksi myös ihan oikea rakkaudenkohde, mutta rakkaustarina meni liian nopeasti. Vastahan he tapasivat.

Siitä menenkin tämän kertaiseen Bond-tyttöön, Madeleine Swanniin (Léa Seydoux). Madeleine ei jää päähenkilön varjoon, mikä on hyvä se. Hän ei jää pelkäksi neidoksi pulassa, vaikka sekin rooli hahmolle annetaan. Enemmän kuin kerran. Muuten hahmo oli hieman hajuton, väritön ja mauton. Ihan mukiin menevä Bond-tyttö, muttei mitenkään mieleenpainuva.

Pahis, Franz Oberhauser, oli elokuvan ehdoton heikkous. Olen luultavasti tässä asiassa vähemmistöä, ainakin suurin osa kriitikoista rakasti häntä. Syy ei ole hyvän näyttelijätyön tehneen Christoph Waltzin. Hahmolle vain annettiin harvinaisen epäuskottava motivaatio. Tämä tuskin useimpia Bond-faneja haittaa, mutta itse haluaisin ymmärtää myös pahiksen näkökannan.

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä elokuva, jota katsoessa aika meni nopeasti. Valitettavasti elokuva sortui liikaan ennalta-arvattavuuteen. Neljä ja puoli tähteä. Eli elokuvasarjan tai muuten toimintaelokuvien ystävien kannattaa ehdottomasti ainakin harkita elokuvan katsomista.

Autot vahingoittuvat maailmanlopun jälkeisessä maailmassa

Uusin Mad Max: Fury Road tuli elokuvateattereihin vasta jonkin aikaa sitten. Epäröin sen katsomista, mutta päätin lopulta mennä. Onneksi.

Mad Max: Fory Road on sarjan neljäs osa, mutta aika löyhästi muihin sarjan elokuviin liittyvä sellainen. En ole nähnyt sarjan muita osia, mikä kannattaa pitää muistissa arvostelua lukiessa. Näkökulmani voi poiketa Mad Maxien tosifanien vastaavasta. Arvostelu sisältää juonipaljastuksia elokuvasta ja mahdolisesti myös aikaisemmista osista.

Max Rockatanskyn (Tom Hardy) maailma on kova. Ihmiset ovat jakautuneet tässä kuivassa, aavikkomaisessa, maassa heimoihin, jotka puolustavat asemaansausein verisestikin, joihin kuulumattomat toimivat joko veripusseina tai lapsentekokoneina. Riippuen sukupuolesta. Perheensä menettänyt Max kulkee ympärinsä yrittäen selvitä päivä kerrallaan, kunnes hänet kidnapataan.

Elokuvan juoni kuitenkin alkaa vasta heimon johtajan, Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne), luotetuimman sotapäälikön Furiosan (Charlize Theron) pelastaessa diktaattorin “vaimot” karulta kohtaloltaan. Kun vielä veripussissi kidnapattu, mutta onneksi karkuun päässyt Max joutuu olosuhteiden pakosta auttamaan häntä. Siitä alkaakin takaa-ajoa ja väkivaltaa sisältämä matka kohti parempaa ja vihreämpää maailmaa.

Juoni ei ehkä ole omaperäisemmästä, eikä sitä olekaan kuin minimimäärä. Lyhyydestään ja yksinkertaisuudestaan huolimatta se ei ole mitenkään huonommasta päästä. Siis, jos vertaa muihin Hollywoodin toimintaleffoihin. Perusidea kyllä kuulostaa hullulta. Miksi maailma, jossa polttoainetta ei juuri ole, on niin kiinnostanut kaikista moottoriajoneuvoista. He jopa palvovat niitä.

Kuulemma netissä huolestuttiin, että elokuvan ohjaaja George Miller on menettänyt teränsä. Voin sanoa sydämmestäni, että huoli on turhaa. Elokuva silkkaa toimintaa ja autojen sekä ihmisten ruhjomista alusta loppuun. Toiminta on vieläpä viihdyttävää. En itse ole autofanaatikko ja takaa-ajokohtaukset pitkästyttävät minua usein. Ei kuitenkaan tällä kertaa.

Suvantokohtiakaan ei ole unohdettu ja muutama oikeasti koskettavakin kohtaus päätyi toiminnan oheen. Draama jäi kuitenkin eittämättä sivuosaan. Pitkiä dialogeja ei elokuvassa esiinny, varsinkaan itse Maxin kohdalla. Elokuvassa näytetään ennemmän kuin kerrotaan asioita. Romansseja ei elokuvassa nähty. Hyvä niin. Se ei olisi sopinut leffaan alkuunkaan.

En tiedä, millainen Mad Maxin pitäisi olla. Toimintasankariksi hän on aika perus. Macho, murhettä täynnä olevan menneisyyden omaava ja muutenkin kova mies. Pienenä lisänä hahmolla on tiettyä hulluutta. Lisäksi hän on enemmän selviytyjä kuin sankari. Molemmat ominaisuudet tuovat hahmolle oman, harvinaisen mielenkiintoisen, lisänsä.

Maxin hulluudesta olisi voinut olla lisääkin. Näin muita elokuvia katsomattattomien näkökulmasta. asia jäi hieman kesken. Tiedän vain sen, että hänen perheensä on kuollut, mutta asiaan ei paneuduttu juuri muuten kuin hänen kuollutta tytärtään näyttämällä. Sama vika on muidenkin tarinan kohdalla. Oikein mitään ei selitetä.

Lempihahmoni on, yllätys, yllätys, Furiosa. Furiosa on monipuolinen ja poikkeuksellisen onnistunut hahmo. Häneen käytetäänkin elokuvassa runsaasti aikaa. Niin runsaasti, että jotkin miesasiamiehiksi itseään kutsuvat sovinistit ovat ehtineetkin jo haukkua koko elokuvaa feministiseksi propagandaksi. Itse en ole samaa mieltä. 

Minusta Miller vain arvostaa hahmojaan yhtä lailla näiden sukupuoleen katsomatta. En yritä sanoa, että kaikki miesasiamiehet olisivat sovinisteja. Se vain on termi, jota voi käyttää myös sovinistit. Sama maahanmuuttokriittisten kanssa. Kaikki maahanmuuttokriittiset eivät ole rasisteja, ei edes suurin osa, mutta jotkin rasistit käyttävät termiänäkökantansa oikeuttamiseen.

Erikoistehosteet ovat komeita, niin kuin tälläiseltä elokuvalta sopii odottaakin. Niistä tekee vielä vaikuttavamman se, että ns. vihreää kangasta ei ole juuri käytetty, vaan mahdollisimman paljon pyrittiin tehdä itse. Siinä onkin onnistuttu enemmän kuin hyvin. Siitä huolimatta elokuvassa onkin paljon, paremman sanan puutteessa, makeeta. Yksi niistä on monesti markkinoitu kitaramies.

Mad Max: Fury Road ei toki ole virheetön. Elokuva ei onnistunut yllättämään minua mitenkään. Lisäksi suurin osa sivuhahmoista ovat paperinohuita, heihin ehtinyt luoda oikein minkäänlaista sidettä. Vain kahden kluolema merkkasi edes jotain. Sotapoika Nuxin (Nicholas Hoult) ja badass-mummon. Kumankin kuoleman tosin arvasi jo etukäteen.

Mad Max on ehdottomasti vuoden kovin toimintaelokuva, joka sopii myös vähän vähemmän kaahailuelokuvia katsoneelle ja jopa niille, jolle sarja on ennestään tuntematon. Katsojalle voi taata kunnon kyydit. Neljä ja puoli tähteä. Eli mahtava elokuva, mutta jotain olisin vielä muuttanut.

Jack Ryanin nuoruusvuodet

Tom Clancyn luoma sankari Jack Ryanei kuollut kirjailijan mukana, vaan hän tähdittää Hollywoodin muodin mukaista esiosaa, Jack Ryan: Shadow Recruittia.

Jack Ryan: Shadow Recruit perustuu Tom Clancyn luomiin romaanihahmoihin, mutta tarina on täysin uusi. Siinä Afganistanin sodan veteraani Jack Ryan (Chris Pine) rekrytoidaan CIA:n palvelukseen. Hän saa tehtäväkseen toimia peitetehtävässä pankkimaailman huipulla. Niin kuin arvata saattaa, Ryanin rauhallinen elämä tulee mullistumaan. Hän saa nimittäin yllättäen selville venäläisten juonen kaataa Yhdysvaltojen talouden kaatamiseksi.

Olen lukenut muutamia Jack Ryan-kirjoja, mutta muuten kokemukseni kyseisestä sankarista on jäänyt melko vähälle. En ole esimerkiksi nähnyt muita samaisesta hahmosta kertovia elokuvia. Siksi en ole paras henkilö vertaamaan elokuvaa aikaisempiin Jack Ryan-tuotantoihin. Keskitynkin enemmän yksittäiseen elokuvaan. Varoitus: Tämä arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia!

Jack Ryan: Shadow Recruit on varsin viihdyttävä, joskaan ei kovin omaperäinen, vakoilutrilleri. Juuri tavanomaisuus tekee elokuvasta värittämän, hajuttoman ja mauttoman. Siitäkin huolimatta, että samanlaisille elokuvilla riittää tarjontaa, niin nyt kun luultavasti tulevaisuudessakin. Jack Ryan-faneille elokuva voi kuitenkin olla pettymys. Itse en onneksi kuulu niihin.

Elokuvassa on paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta myös agenttielokuvista tuttua hiippailua ja puisevaa dialogia. Tarinassa on pommeja ja takaa-ajoja, kaksintaisteluja ja tappoja eli perustoimintakamaa. Toimintakohtaukset eivät ole ehkä mieleenpainuvimmasta päästä, mutta niiden tekemiseen on panostettu kiitettävästi.

Elokuva näyttää hyvältä. Ei kuitenkaan paremmalta kuin muut samanlaiset elokuvat. Samaa voisi sanoa musiikin, näyttelijöiden ja kaiken muunkin vastaavan kohdalla. Ei sen parempaa tai huonompaa kuin tuhansissa muissa vastaavissa elokuvissa. En nyt sano tätä mitenkään pahana asiana, totean vain faktan. Katsoja voi ihan itse päättää, mitä mieltä on asiasta. 

Itse päähenkilöllä on enemmän kauneutta kuin karismaa. Keira Knighteillä on valitettavasti toimintaelokuvan naisen perinteinen rooli: neito pulassa. Siitä huolimatta hahmoista välittää, ainakin jonkin verran. Siis tarpeeksi toivoakseen heidän jäävän eloon, mutta ei tarpeeksi jaksaakseen katsella heidän ihmissuhdekuvioitaan.

Elokuvan pahis on ehkä stereotyyppisin vähään aikaan. Hän täyttääkin kaikki action-pahiksen tuntomerkit, eikä pelkästään pahalla tavalla. Muista hahmoista mainitsemisen arvoisia on vain yksi: Ryanin CIA-kontakti Harper (Kevin Costner). Loput palvelivat osansa, mutta eivät jääneet mieleen sen kummemmin.

Kaiken kaikkiaan Jack Rya: Shadow Recruit on tiivis ja napakka jännäri, jonka klatseluarvo riittää valitettavasti vain yhdeksi kerraksi. Sopii toimintaelokuvien ystäville, jotka eivät vaadi elokuvilta turhia. Kolme ja puoli tähteä.