IMaailmanlopun jälkeinen maailma on yhtä ikuista välituntia vain

Nyt arvostelemani Daybreak on kelpo nuorten komedian ja dystopian sekoitus, jolle kaikkien kyseisistä genreistä pitävien kannattaa antaa ainakin mahdollisuus. Maata se ei kuitenkaan mullista.

Ydinpommit muuttivat aikuiset zombiemaisiksi Ghoulies:ksi, niinpä keskenään selviytymään jäävät nuoret muodottavat erilaisia, eri klikeistä, kuten urheilijat, tietokonenörtit ja huutosakkilaiset, koostuvia heimoja. Kanadasta muuttanut vaihto-oppilas Josh Wheelerilla (Colin Ford) ei kuitenkaan ole aikaa heimoutua, vaan etsiä elämänsä rakkaus, iki-ihana Sam (Sophie Simnett).

Matkoillaan Josh tapaa myöskin ulkopuolisesti jääneitä itseään epävakaaksi neroksi kuvailevan, asioiden polttamisesta pitävän, Angelica Greenin (Alyvia Alyn Lind) ja pahoja tekojaan hyvittämän samurain Wesley Fists (Austin Crute). Koska uhkana on lihaa himoavien aikuisten lisäksi myös ostoskeskuksessa majaa pitävä, pahamaineinen, Baron Triumph ja urheilijoita diktaattorin elkein johtava Turbo (Cody Kearsley), kolmikko päättää yhdistää voimansa. Sarja perustuu Brian Ralphin samannimiseen sarjakuvaan.

Näin aluksi on pakko myöntää, että en erityisemmin kiinnittänyt huomiota Daybreakiin. Tiesin hämärästi sen olevan olemassa, mutta en juuri muuta. Sitten näin siitä kuitenkin hyviä arvostelua, joiden perusteella päätin antaa sarjalle mahdollisuuden. En kadu päätöstä. Sarja ei ehkä kuulu suosikkeihini tai edes jaksa herättää innostustani, paremman puutteessa se kuitenkin hyvä valinta.

Miten niin tämä kuva ei ole Mad Maxista?

Maailman sisälsi monia lajityyppiensä kliseitä. Sarjaa katsellessa mieleen tuli muun muassa mad 

Max ja Summerissa aikoja sitten näytetty Klaavi. Siitäkin huolimatta, että tunnelmaltaan näillä tuotoksilla ei ole juuri mitään yhteistä keskenään. Perimältään naisen pelastamisesta kertova juonikaan ei suorastaan omaperäisyydellä juhli, vaikka siitä löytyikin enemmän kuin muutama hyvää yllätystä.

Daybreakilla oli kuitenkin oma tyylinsä, mikä yhdessä sen taipumuksen rikkoa neljäs seinä, vaihtaa kertojaa ja sen mukana kertomistyyliä, sai sen tuntumaan suhteellisen tuoreelta. Välillä sarja muistutti samuraiseikkailuja, välillä Kummisedän kaltaista rikosdraama ja välillä perinteistä taustanaurullista komediaa. Sarjan tapauksessa vaihtelu todellakin virkisti.

Sarjassa oli myös kouluun keskittyviä takaumia

Maailmanlopusta kertovaksi sarjaksi sarja ei keskittynyt juurikaan siihen, miksi maailmanloppu tapahtui, mikä oli sille eduksi. Se ei ollut oleellista juonen tai sarjan viihdyttävyyden kannalta. Oleellista olivat nuoret ja heidän kasvukipunsa sekä ennen kaikkea hauskuus, sarja on komedia ja sellaisena erittäin onnistunut. Parhaimmillaan sarja olikin pitäessään hauskaa genriensä kustannuksella, Deadpoolin tyyliin.

Sarjan keskuskolmikko hahmot olivat pääasiassa kiinnostavia, erityisesti suosikkini, lapsinero Angelica. Wesleykin osoittautuu hahmona erittäin hyväksi, varsinkin kuin hän pääsi ääneen omassa jaksossaan. Olisin kuitenkin toivonut, että itse pääkertoja Josh olisi ollut hieman persoonallisempi. En inhonnut hahmoa, mutta hän vain oli hahmotyyppinä niin nähty. Syystäkin. Hänen oli tarkoitus toimia yleisön sijaisena.

Sivuhahmoista ylivoimaisesti paras oli verenhimonsa ja mielenterveytensä kamppaileva entinen biologian opettaja neiti Crumble/Noita Krysta Anne Rodriguez. Myös Samkin yllätti positiivisesti, varsinkin viimeisessä jaksossa. Hän olisi voinut jäädä pelkäksi tytöksi pulassa, tavoitelluksi unelmatytöksi. Sitä hahmo ei kuitenkaan tee, mikä näkyy erityisessä viimeisessä jaksossa.

Daybreak ei ehkä ollut täydellinen sarja, mutta katsomiskokemukseen vaikuttavia heikkouksia sillä oli vain muutamia. Alku oli okei, mutta kärsi, hahmojensa tavoin, kasvukivuista ja niinpä sarja parani vasta vanhetessaan, joten en ihmettele niitä, jotka luovuttivat sen suhteen. Lisäksi toinen pääpahis Turbo ei ollut mitenkään erityisen kiinnostava tai moniulotteinen, edes saadessaan toimia oman jaksonsa kertojana.

Tiivitetysti Daybreak ei ehkä pärjää sellaisille Netflix-hiteille, kuten Stranger Things, mutta se sopii enemmän kuin hyvin kevyempää katsottavaa etsivälle. Neljä tähteä.

Selviytyjät Maassa

Aloitin vähän aikaa sitten uunituoreen scifisarjan nimeltä Elonjääneet, englanniksi The 100, joka kertoo ydintuhosta selviytyneiden ihmisten jälkeläisistä. 

Elonjääneet perustuu Kass Morganin samannimiseen kirjaan, joita en ole itse lukenut. Kuulemani mukaan sarja on yllättävän erilainen ja suurimmaksi osaksi hyvällä tavalla. Kirja kuin keskittyy lähinnä romansseihin ja jättää selviytymisen toissijaiseksi. En ole kuitenkaan paras arvioimaan asiaa, vaan jätän sen suosiolla jollekin kirjan lukeneelle. 

Sitten itse juoneen. 97 vuotta sitten meidän rakas maapallomme kärsi totaalisesta ydintuhosta. Nyt ihmiset asuvat Arkissa, maan yläpuuolella leijuvasta avaruusasemasta, jonka vähäisen elintilan takia kaikki rikolliset tuomitaan kuolemaan. Poikkeuksena on kaikki alle 18-vuotiaat. Valitettavasti aluksen elämää ylläpitävät laitteet eivät, kaikista väestöä rajoittamaan pyrkivistä toimista huolimatta, kestä ihmisten määrää. Niinpä katseet käännetään taas toipuvaan maahan.

Kukaan ei kuitenkaan tiedä, onko se enää asumiskelpoinen. Ratkaisuksi maahan lähetetään 100 nuorta rikollista selvittämään asiaa. Maassa nuoria odottaa nälän ja kylmyyden lisäksi myös inhimillinen uhka: Maan päällisen asukkaat, Grounderit, jotka eivät suhtaudu tulokkaisiin hyvin. Nuoret joutuvat selviämään uhkasta yksin, sillä yhteydet Maan ja Arkin välillä ei toimi. Sarjassa seurataan Maan tapahtumien lisäksi myös Arkissa odottavia aikuisia, jotka yrittävät miettiä ratkaisua aluksensa ongelmiin.

Sarja on yllättävän koukuttava. Sarjaa arvioidessa kannattaa muistaa, että se on suunnattu nuoremmille katsojille, joten mitään kovin syvällistä ei kananta odottaa. Itse asetelma on hyvin mielenkiintoinen. Samoin sen pääasiallinen ympäristö eli ydintuhon jälkeinen Maa. Arkkiosuudetkin ovat oikein onnistuneita. Onhan Arkki lastattu kohtuullisen tunnetuilla tv-tähdillä, kuten Jean Paige Turco, Henry Ian Cusick ja Isaiah Washington. Silti maa osuudet olivat kiinnostavampia. 

Hahmot ovat ainakin jokseenkin mielenkiintoisia, joskin ajoittain stereotyyppisiä. Päähenkilö Clarke vaikuttaa tyypilliselta “kiltiltä tyttöltä” ja sitä hän aluksi onkin. Hänestä kuitenkin kasvaa kelpo johtaja. Hän onkin yksi ainuista järjen äänistä. Toinen järjen ääni on rauhan puolesta puhuva uskalikko Finn. Lempihahmoni on kovapäinen teknikko Raven. Bellamystä opin pitämään vasta puolessa välissä. Hyviä hahmoja ovat myös koko ikänsä piilotellut Octavia ja Grounders Lincolm.

Hahmoihin liittyy toki myös muutamia, tälläiselle tv-sarjalle valitettavan yleisiä puutteita. Valkoihoiset ovat yliedustettuina. Vaikka muita etnisia taustoja omaavia ihmisiä onkin ja jotkin heistä pysyvät vielä elossa, ovat he usein stereotyyppisiä. Sivuhahmot jäivät yksiulotteiseksi, mikä toki oli odotettua. Lisäksi hahmot epäluonnollisen kauniita, mutta niinhän suurimmassa osassa yhdysvaltalaisia tv-sarjoja.

Sarja tarjoaa hyvää viihdettä, vauhdikasta toimintaa, kauniita ihmisiä ja mielenkiintoisen, vielä suurelta osin tutkimattoman, maailman. Enenmmän kuin katsottava sarja, vaikka mikään fani minusta ei tullutkaan. Neljä tähteä.

Huomisen ihmisiä nykyajan tv-sarjassa

Supersankarit ovat nyt kuuminta hottia. Niitä meille tarjoaa nuortensarja The Tomorrow People, jonka ensimmäisen ja valitettavasti myös viimeisen kauden sain juuri katsottua

The Tomorrow People kertoo Stephen Jamesonista, joka saa tietä olevansa ns. huomisen ihminen, evoluution seurauksena kehittynyt uusi tavallisia ihmisiä edistyneempi, supervoimia saanut, ihmislaji. Huomisen ihmisillä käytössään supervoimaa: teleportaatio, telepatia ja telekinesia. Vaikka supervoimat niin kivoja ovatkin, asialla on kääntöpuolensa. Salainen Ultra-organisaatio yrittää neutralisoida tai tappaa huomisen ihmiset, sillä he pelkäävät heidän olevan uhka tavallisille ihmisille.

Asetelma vaikutti lupaavalta, mutta toteutus ei yltänyt ihan sen tasolle, mikä tuottikin minulle pienen pettymyksen. Ajatus siitä, että evoluution seurauksena ihmiset saavat supervoimia voi kuulostaa typerältä, siksi The Tomorrow Peopleen kannattaa suhtautua viihteenä, sillä sen juoni ei ole kovin uskottava. Itse yleensä nielaisen tällaiset juonet purematta, mutta joillekin se voi olla vaikeampaa.

En ole nähnyt sarjaa, johon The Tomorrow People perustuu. Sen verran voin sano, että juoni ja hahmot ovat pysyneet pääasiallisesti sanoina. Niitä erottaa ainakin kohderyhmä, sillä alkuperäinen sarja on suunnattu lapsille, uusintaversio nuorille aikuisille. Ihan pienten lasten sarja The Tomorrow People ei olekaan, sillä se on paikoittain hyvin synkkä ja toimintapitoinen, varsinkin loppua kohden. Sarjassa on havaittavissa pientä mustavalkoisuutta, mutta harmaan sävyjäkin tulee esiin kiitettävästi.

John

Sarjaa pitää katsoa jonkin tovin ennen kuin hahmot käyvät mielenkiintoisesti. Päähenkilö ei ole sarjan mielenkiintoisin hahmo, vaan ryhmän johtajana aloittanut ja Ultran koulutuksen käynyt John. Toinen kiinnostava hahmo oli Stephenin värvännyt Cara, mutta hänen tarinaansa olisi voinut lisätä vielä jotakin. Russell, huomisten ihmisten johtajien oikea käsi, on pakollinen hauska hahmo. Muut huomisen ihmiset jäivät hieman etäisemmiksi.

Hallituksen salaiset organisaatiot ovat kaluttu luu ja sellaisena Ultra oli aika kulunut. Tekoälyt, salaperäiset johtajat, turvatoimet, vartijat, hienot toimistot, viimeisintä huutoa olevat pelit ja vehkeet ja vakoilulaitteet, josta NSA voisi olla kateellinen. Näitä Ultrasta löytyy. Kun näihin lisätään vielä laittomat tutkimukset, salamurhat ja kaikki vastaava, saadaan kaikki salaisten organisaatioiden ominaispiirteet käyttöön. Jedikiah on Ultran johtaja kiitettävän moniulotteinen, vaikka alussa sitä onkin vaikea huomata.

Ultran päämaja

Sarjan tunnelma oli nuorekas, mihin tietysti pyrittiinkin. Erikoistehosteet, nuoret päähenkilöt ja musiikki pitivät tästä huolen. Sarjan kai oli tarkoitus olla nuorille suunnattu supersankari sarja. Kuitenkin maailmassa on niin paljon parempiakin supersankarisarjoja, erityisesti nyt supersankarien ollessa muodissa. Yksi tällainen sarja on The Tomorrow Peoplen pääosan esittäjän Robbie Amellin isoveljen tähdittämä Arrow.

 Sarja tarjoaa kiitettävästi silmäkarkkia, niin ahmojen kuin teknologian osalta. Myös nuorten kyvyt näyttävät makealta. Tässä ei kuitenkaan ole enää nykypäivänä mitään ihmeellistä. Vaikka jaksot olivatkin nopeatempoisia ja niissä riitti kaikkea jännää, itse pääjuoni liikkui hitaasti. Siksi lopussa piti kiristää tahtia, eikä asioita oikein ehtinyt sulattamaan. Harmiksi vain, kausi loppui jännään kohtaan, eikä jatkoa ole luvassa.

Tavallaan ymmärrän, miksei katsojia riittänyt ja sarja piti lopettaa, vaikka sarja kohtuullisen hyvä onkin. Juuri nyt televisiossa on paljon parempia sarjoja. The Tomorrow People osoittautui tv-kauden kovimmaksi pettymykseksi. Tosin minun odotuksenikin olivat liian korkeat. Itse sarja oli kuitenkin enemmän kuin katsottava. Sarjan katsomista ei kadu, mutta se ei vie mukaansakaan. Anna kolme tähteä.