Valkoisen talon valtaus jatkuu entistä suuremmalla innolla

Arvostelin äskettäin House of Cardin ensimmäisen tuotantokauden. Nyt on vuorossa toinen, entistä korkeimmalla panoksilla pelaaja tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA! 

House of Cardin toinen tuotantokausi jatkuu siitä, mihin edellinen jäi. Frank Underwood on päässyt oikein varapresidentiksi saakka, mutta hänen kunnianhimonsa ei lopu siihen. Valitettavasti häntä vastustaa presidentin uskottu, rikas liikemies Raymond Tusk (Gerald McRaney). Myös lehdistö tuottaa vaikeuksia tutkimalla Frankin viime kauden tekemisiä turhan tarkkaan.

Frankin vallanportaita kipuamisen olla House of Cardin toisella kaudella käsiteltiin myös sellaisia ajankohtaisia asioita kuin Yhdysvallan ulkopolitiikkaa, nyt Kiinan osalta. Myös samaisen maan armeijassa tapahtuvat raiskaukset saivat omat juonikuvionsa, joka antoi vieläpä Clairen loistaa vähän miehestään erillään. Ongelma on vieläpä todellinen, joten hyvä, että se sai huomiota.

Ajankohtaiset aiheet eivät olleet pääosassa. Niitä käsiteltiinkin vain Underwoodien ja miksei muidenkin keinoina joko pitää valtansa tai päästä valtaan. Idealistit löytyvät kaukana valkoisesta talosta. Hahmot ovatkin sarjan mielenkiintoisempi osa, niin antisankarin ja roiston välissä tasapainoileva päähenkilö kuin muutkin.

Frank on oma itsensä. Välillä hänen ylivoimaisuutensa käy ärsyttäväksi. Varteenotettavan vastustajan puute olikin yksi viime kauden heikkouksista. Tällä kaudella korjattiin, kiitos Raymond Tuskin. kuitenkin heti, kumpi tulee kamppailun voittamaan. Toisaalta sarjan ideana ei ole kysyä, voittaako Frank, vaan pikemminkin miten hän sen tekee.

Frank on nyt varapresidentti, joten luonnollisesti hän on tekemisisä entistä enemmän harvinaisen vähäkarismaattisen Yhdysvaltain presidentti Garrett Walkerin (Michael Gill) ja hänen vaimonsa Patrician (Joanna Going) kanssa. Samalla päästiin heidän aviollisten ongelmien äärelle. Juoni ei ollut turha isomman kuvion kannalta, mutta se ei tehnyt siitä yhtään kiinnostavampaa.

Myös prostituoitu-tarjoilija Rachelilkin saa kaudella tärkeämmän osa Frankin apulaisen, Doug Stamper, joskus hieman ylimitoitetunkin ihailun kohteena. Vaikka sivujuoni oli sinänsä kiinnostava ja Rachelkin on hahmona onnistunut, varsinkin tältä kaudella, siihen keskityttiin vähän turhan paljon. Siitäkin huolimatta, että se tarjosi yhden mielenkiintoisemmista käänteistä.

Toinen mielenkiintoinen käänne tapahtuu koko viime kauden ja suurimman osan tätäkin kautta sivussa oleva Freddie, Frankin lempiravintolan omistaja-kokki. Hänestä saadaan tietää uusia puolia, joskin se ei ole mikään ihme, sillä kukaan ei tiennyt ennen tämän kauden yhdeksännettä jaksoa juuri mitään. Siitäkin huolimatta, hänen käy sääliksi.

Kaudelle tuli myös uusia hahmoja. luonnollisesti. Yksi heistä on Frankin entisen työnsä saanut kovaotteinen entinen sotilas Jackie Sharp (Molly Parker), joka saa niin liittolaisen kuin vastustajankin roolin. Minusta hän on yksi kauden parhaista lisistä sarjaan, joskin hän sai kohtuullisen pienen roolin. Sekin liittyi vahvasti suhteeseen erään vanhan hahmon kanssa.

Mukaan sekoitetaan myös rahanpesuun osallistuvia kiinalaisia, Amerikan alkuperäisasukkaita kasinoineen, uteliaita lehdistön edustajia, Tuskin kätyreitä, edellisen kauden tapaista huomio saamattomia uusia lehdistön edustajia sekä omaa peliä pelaava menestyvä hakkeri ja ainut, joka kannattaa mainita nimellä, Gavin Orsay (Jimmi Simpson).

Ensimmäinen kausi oli parempi, jos nyt vertaamaan pitää. Sen juoni ole hiukan nerokkaampi. Tällä kaudella keskityttiin myös vähän turhan paljon sivujuoniin, niin kuin jo aikaisemmin mainitsin. Pitää kuitenkin muistaa, että kaudella on myös omat vahvuutensa. Se kun ei pelkää viemästä sarjaa entistä pidemmälle, menemättä kuitenkaan liian pitkälle ja pysymällä hyvän maun rajoissa.

Toiselta kaudelta ei yllättäviä käänteitä puuttunutkaan. Kukaan ei ole turvassa Frank Underwoodin saadessa enemmän panoksia valtaan pääsemiseen. Olit sitten vanha ystävä, uusi tuttavuus tai maailman mahtavin mies. Eikä heillä ole vaarassa pelkkä asema, maine tai vapaus, vaan myös henki. Frank kuin ei tunnetusti kaihda mitään keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi.

House of Card on pysynyt edelleen erinomaisena poliittisina draamana. Se pitää katsojat edelleen otteessaan ja iloitsemaan siitä, että sarjaa voi katsoa monta jaksoa kerrallaan, kiitos Netflixin. Annan kaudelle Neljä ja puoli tähteä.

Korttitalo huojuu

Jos puhutaan Netflix-sarjoista, puhutaan melkein poikkeuksetta myös Kevin Spaceyn tähdittämästä poliittisesta draamasta House Of Cards:ista. Onko se hypetyksen arvoinen?

 
House of Cardssin päähenkilö, kyyninen kongressiedustaja ja demokraattien puoluepiiskuri Francis Underwoodin (Kevin Spacey), joutui kokemaan vääryyttä. Vasta valittu presidentti lupasi hänelle valtion sihteerin viran, mutta unohti lupauksen heti valintansa jälkeen. Nyt mies haluaa kostaa, likaisia keinoja kaihtamatta. Vallanhimo on kuitenkin kostoakin suurempi motiivi.

Yksin ei kuitenkaan Valkoista taloa valloiteta. Sarja esitteleekin Frankin vähintäänkin yhtä juonikkaan vaimon Clairen (Robin Wright), nuoren ja erittäin kunnianhimoisen toimittaja Zoen (Kate Mara), huumeriippuvaisen, mutta hyvää tarkoittavan kongressiedustajan Peter Russon (Corey Stoll) ja Frankin oikean käden Doug Stamperin (Michael Kelly).

House of Cards perustuu BBC:n brittiläisestä samannimiseen minisarjaan, joka puolestaan perustuu samannimiseen kirjaan. Yleensä Amerikkalaiset versiot kalpenevat alkuperäisen rinnalla. House of Cardssin kohdalla ongelma on vältytty ottamalla mukaan alkuperäisen sarjan ohjaaja-tuottaja David Fincher , joka auttoi sarjan muokkaamisessa Amerikkalaiseen muotoon.

Kuulemma House of Cards maksoi Netflixille 100 miljoonaa dollaria kahdelta ensimmäiseltä kaudeltaan, mikä näkyy väistämättä tuloksessa. Raha on käytetty lähinnä huippuluokan tekijöihin, mutta sarjan visuaalinen ilmekin on upea. Samoin harvoin nähdyt, mutta sitäkin laadukkaammat, erikoistehosteet. Näköjään rahalla tosiaan saa, hevosella pääsemiseen en ota kantaa.

Sarjan vahvuus on kuitenkin käsikirjoituksessa. Juoni on harvinaisen nerokas ja ennalta-arvaamaton. Harva arvasi loppuratkaisun ennalta. Frankin yksinpuhelut päästivät katsojat hetkeksi päähenkilön pään sisään. Ne olivatkin sarjan parasta antia. Kovin kauaksi niistä ei jää myöskään sarjalle ominainen musta huumori, jota siinä riitti.

Itse päähenkilö ei onnistunut herättämään minkäänlaisia sympatioita itselleen, vaikka kiinnostava onkin. Toisaalta House of Cardsin viehätys nojaa vahvasti päähenkilönsä moraalittomuuteen ja löytyyhän niinkin moniulotteisesta hahmosta myös miellyttäviäkin piirteitä, ei tosin kovin monta. Hän ei olisi kuitenkaan mitään ilman häntä mestarillisin ottein tulkitsevaa Kevin Spaceytä.

Aluksi muut hahmot vaikuttavat stereotypioilta, mutta saavat lisää syvyyttä sarjan edetessä. Minulla ei ole varsinaisesti lempihahmoa. Claire on miehensä veroinen juonittelija. Zoea oli kuitenkin helpoin kannustaa, vaikkei hänkään mikään pyhimys ole. Niin kuin ei aluksi vihaamani Peterkään. Mielipiteeni hahmosta muuttui myönteisempään suuntaan sarjan edetessä.

House of Cards on aidontuntuinen matka politiikan maailmaan, jonka laatuun on panostettu huomattavasti. Vastauksena edellä kysyttyynkysymykseen: Kyllä, se on ehdottomasti hypetyksensä ansainnut. Viisi tähteä.

Näin alkoi House of Cards

Yksi Netflixin suosituimpia sarjoja on kehuttu poliittinen tv-sarja House of Cards. Itse en ole katsonut siitä enempää kuin pilotin. Millainen kuva sarjasta jäi? Vastaan kysymykseen, mutta ensin kerron, mistä sarja sai alkunsa.

House of Cards kertoo demokraattipoliitikko Frank Underwoodista (Kevin Spacey), joka päättää ryhtyä kostamaan puoluetovereilleen, koska häntä ei valittu haluamaansa virkaan. Sarja on uusintaversio BBC:n samannimisestä Michael Dobbsin romaaniin perustuvasta minisarjasta vuodelta 1990. Erikoista sarjassa on ns. neljän seinän rikkominen. Päähenkilö puhuttelee usein suoraan katsojaa. Neljäs seinä on näyttelijöiden ja katsojien välinen seinä, jossa katsojat teeskentelevät tarkkailevansa oikeita tapahtumia ja näyttelijät, ettei katsojia ole olemassa. Idea House of Cardsiin tuli sarjan vastaava tuottaja David Fincherin nähtyä alkuperäisen sarjan. Hän innostui tekemään siitä uutta versiota. Fincher halusi tehdä televisiosarjan, sillä se on pitkäkestoisempaa kuin elokuva, eikä elokuvassa ole yhtä helppoa toteuttaa mutkikasta luonnehdintaa kuin televisiossa. He lähettivät tarjouksen useille yhtiöille, mutta Netflix veti pidemmän korren. Se arvioi, että Fincherille ja Kevin Spaceylle olisi tarjontaa. Spacey valittiin rooliinsa virallisesti 18. maaliskuuta 2011. Hänen kerrotaan pitävän käsikirjoituksesta ja Netflixin tavasta julkaista kaikki jaksot kerrallaan.

Ensimmäinen jakso alkoi vaikuttavasti, Frankin tappaessa haavoittuneen koiran. Hän sanoi katsojille, että sellaiset hetket vaativat henkilön, joka on valmis tekemään epämukavan, joskin tarpeellisen teon. Valitan surkeaa suomennustani. Varsinainen juoni alkoi uuden presidentin kunniaksi järjestetystä uuden vuoden juhlasta. Frank oli auttanut presidenttiä ja odotti siitä ansaittua palkintoa, jota ei kuitenkaan tullut. Presidentti valitsi toisen frankin kovasti haluamaan virkaan. Tästä lähti juonittelu. Frank tavoittelee valtaa, eikä välitä enää kenen kustannuksella. Kostokin tulee kysymykseen. Minua sarja ei vakuuttanut. Jossain vaiheessa tutustun siihen paremmin, sillä eihän yhden jakson perusteella voi vielä sanoa. Minulle sanottiin, että sarja tulee koukuttamaan. Ehkä niin, minulle ei vielä kyseistä kokemusta ole tullut. Päähahmo on kyllä kiinnostava ja Kevin Spacey loistaa roolistaan. Huono sarja ei ole missään tapauksessa. Jos poliittinen draama kiinnostaa, kannattaa tsekata.

Tv:n epämiellyttävät päähenkilöt

Nykyään tv-sarjoihin on tullut uusi trendi, epämiellyttävät päähenkilöt. Heistä ehkä suosituin on Netflixin House of Cardsin Frank Underwood, jota näyttelee veteraaninäyttelijä Kevin Spacey. Hän ei kuitenkaan ole ainut lajissaan vaan nykyään päähahmojen ei saa olla enää mukavia. Epämiellyttäviä päähenkilöitä edustaa nyt myös huippusuositut Breaking Bad ja Boardwalk Empire. Miksi hahmot sitten ovat niin suosittuja? Ainakin yksi syy siihen on katsojia kiehtova moraalinen pohdiskelu. Niin kuin pahojen hahmojen samaistumisessakin, katsojat voivat tutkia omaa pimeää puoltaan.

Trendin juuret ovat pidemmällä. Antisankareita on ollut jo kauan, esimerkiksi Kirjailija Raymond Chandlerin luoma yksityisetsivä Philip Marlowe. Televisioon ei näitä hahmoja kuitenkaan huolittu. Asia muuttui kuitenkin maksukanavien yleistymisen myötä, sillä nyt tv-sarjojen ei tarvitse enää miellyttää massoja. Nyt Tony Sopranoa pidetään eräänlaisena ikävien päähenkilöiden kantaisänä. Nyt kuin epämielyttävät päähenkilöt ovat yleistyneet, ne viedään entistä pidemmälle. Game of Thronesin teinikuningas Joffrey on tästä erinomainen esimerkki. Tällä sadistisella poikakuninkaalla ei ole yhtään miellyttävää piirrettä.