Ruusujen sota jakaa Englanin aatelissuvut toisiaan vastaan

Conn Iggulden on yksi parhaista historiaallisen fiktion kirjoittajista. Hänen Ruusujen sota-sarjaan on tulut jatkoa, Kolmen liitto-nimisen kirjan muodossa. Nyt se on luettu.

Kolmen liiton tarina jatkaa siitä, mihin sarjan edellinen osa, Myrskylintu, jäi. Vuosi 1454. Englannin kuningas Henri VI on mieleltään hyvin sairas, minkä vuoksi hän makaakin tiedottomana vuoteellaan. Koska kuninkaan poika Edward vielä lapsi, eikä Keskiajalla nainen kelvannut hallitsijaksi, maahan on syntynyt valtatyhjiö. Sille riittääkin täyttäjiä.

Yksi niistä on sijaishallitsijaksi nimetty Richard York. Kuningatar haluaa kuitenkin pitää vallan miehellään ja samalla itsellään ja pojallaan. Lopulta valtakunta ajautuu sotaan, jossa palkintona on valtaistuin. Jotkin suvut käyttävät tilaisuutta hyväkseen maksamaan vanhoja kalavelkoja. Näistä suurin on sarjassa enen näkemätön suku, Percyt, jotka liittyvätkin kamppailuun Yorkin riveihin. 

Olen kuullut, että Tulen ja jään laulu-sarja, jonka jotkin tetävät siitä tehdystä Game of Thrones-sarjasta, on saanut innotteita juuri tästä aikaudesta. Uskon sen. Aikakausi on erittäin kiinnostava. Vaikka siitä voikin saada helposti romanttisen kuvan, todellisuus on karu. Varsinkin jos satut olemaan tavan tallaaja. Siksi kirjoissa, niin kuin tässäkin, kuvataan usein hallitsevaa kansanosaa.

Igguldenin kirja on siitä hieno teos, että se onnistuu melko tasapuolisesti kuvaamaan sisällissodan molempia puolia. Lukija ei kannata kumpaakaan puolta tai kannattaa vahän molempia. Muutenkin henkilöt ovat aina olleet Conn Igguldenin vahvuus. Ne ovat tässäkin kirjassa sopivan moniulotteisia. Suurin osa hahmoista ei ole hyvä tai paha, vain inhimilinen.

Hahmoista lempparini on tässä kirjassa liian vähän huomiota saanut ja puhtaasti kuvitteellinen hahmo vakoojamestari Derry Brewer. Myös toistensa vastustajat York ja kuingas Henrik ovat pidettäviä hahmoja, lähinnä heidän helposti ymmärrettävien motivaatioiden ansiosta. Inhokkini on ehdottomasti vanhempi Percy. Hänen poikansa on paljon isänsä siedettävämpi.

Pakko sanoa, että itse olin Yorkin puolella, ainakin kirjassa. Lähinnä siksi, että Henrik on liian sairas hallitsemaan yhtään mitään. Fyysinen sairaus ei olisi haitannut tai edes päätöksen tekoon vaikuttamattomat mielenterveydelliset ongelmat. Henrik ei kuitenkaan ollut suurimman osan aikaa edes henkisesti läsnä. Valitettavasti, sillä terveenä olleessaan hän vaikutti hyvältä mieheltä.

Toisaalta kait Margaretasta olisi voinut tulla hyvä hallitsija, jos se olisi ollut mahdolista naisille. Valkoisessa kuningattaressa hänet kuvattiin enemmän tai vähemmän kylmä verisenä narttuna. Suoraan sanoen. Kolmen liitossa hän on paljon sympaattisempi. En tiedä, millainen hahmo hän oikeasti oli, mutta pidän enemmän tämän kirjan versiosta.

Englantilaisten nimeämisperinteen mukaan useat henkilöt ovat nimetty samannimisiksi. Edwardeja, Richardeja sun muita kirjasta löytyy riittämiin. Se voi tehdä nimien muistamisesta vaikeaa. Onneksi avuksi kirjan alkuun on laitettu sukutaulukot, jotka selventävät asiaa. Lisäksi hahmoja kutsutaan kirjassa myös hänen hallitsemansa alueen mukaan.

Oheinen kuva on Valkoinen kuningatar-sarjasta

Ruusujen Sota: kolmas liitto on täynnä hurjia taisteluita, ovelaa juonittelua, draamaa ja historian siipien havinaa. Siis kaikkia niitä piirteitä, jotka vetoavat minuun erityisen paljon. Itse näen taistelut kirjan parhaana antina. Suurimmaksi osaksi onnistuneen kuvailun vuoksi. Niissä kirjailija pysähtyy usein kuvailemaan suhteellisen tarkkaan kaikkea mahdollista.

Lukijat voisivat kuvitella olevansa itse paikalla. Pääseensä jännitykseen kiinni turvallisesti, kotisohvalta käsin. Sen verran uskottavasti maailma ja sen tapahtumat on kuvattu. Muutenkin pidän Conn Igguldenin kirjoitustyylistä. Se on parempi kuin mm. Valkoisen kuningattaren kirjoittanut Philippa Gregory, vaikka hänkään ei ihan huono ole.

Kolmen liitto osoittaa jälleen, että Conn Iggulden on yksi historiallisen fiktion mestareista. Minuun teos ainakin uppoaa. Viisi tähteä.

Valkoinen kuningatar – Historiallisen draaman tähti

Kiitos Ylen, Suomessa voi nyt katsoa Philippa Gregoryn historialliseen romaaniin perustuvaa Valkoista kuningatarta. Sarjasta on tullut jo kolme ensimmäistä jaksoa.

Sarjassa seurataan ns. Ruusujen sodan loppuvaiheita. Aihe onkin kiinnostava, varsinkin kun luin Conn Igguldenin samaan aikaan sijoittuvaa kirjasarjaa. Sen tapahtumat vaan sijoittuvat sodan alkuaikoihin ja näkökulmakin on eri. Kun Conn Igguldenin kirjoissa pääosissa on kuningas Henrik ja hänen vaimonsa Margareta Anjoulainen, ovat he Valkoisessa kuningattaressa maanpaossa. Heidän sijastaan valtaistuimella istuu Yorkin suvusta kuningas Edvard IV, joka rakastuu leskeksi jääneeseen Elizabeth Woodvilleen ja tekee tästä kuningattaren. Siitä lähtee käyntiin sarjan juoni, jonka perustana on valtaistuimen säilyttäminen keinolla millä hyvänsä. Sarja on kymmen osainen.

Valkoinen kuningatar kuuluu romaanisarjaan, joka kertoo ruusujen sodasta. Romaanisarjan muita osia on Riverssin lady, Punainen kuningatar, Kuninkaantekijän tytär ja Valkoinen prinsessa. Romaanien kirjoittaja historiallisten romaanien kuningattareksikin tituleerattu Philippa Gregory on journalisti ja historioitsija. Hän on julkaissut useita Tudorien aikaan sijoittuvia historiallisia romaaneja, kuten elokuvanakin nähtävän Kuningattaren sisaren. Gregory on omistautunut myös hyväntekeväisyydelle. Hän on aloittanut Gambiassa hyväntekeväisyystoiminnan, jonka päämääränä on muun muassa rakentaa maahan kaivoja.

Sarjan päähenkilö, Elisabeth Woodville on todellinen henkilö. Moni sarjassa nähty tapahtumakin on todella tapahtunut. Ei välttämättä juuri kuvatulta tavalla, mutta kuitenkin. Todellinen Elisabeth oli Sir Richard Woodvillen ja Jacquetta Luxemburgilaisen vanhin tytär. Ilmeisesti hän oli päässyt äitinsä suhteiden kautta hoviin ja lopulta avioitunut John Greyn kanssa. Heillä oli kaksi poikaa. John kuoli St. Albansin taistelussa. Yorkien voittaessa perhelle tuli tiukat ajat, sillä Elisabethin puoliso oli taistellut Lancasterien rivissä. Tätä kuitenkin onnisti tavattuaan kuninkaan, joka ihastui tähän ensitapaamisella. He menivätkin naimisiin ja Elisabet kruunattiin Westminsterissä 26. toukokuuta 1465. Kyseessä oli ensimmäinen kerta englannin historiassa, kun kuningas avioitui alamaisensa kanssa. Tästä johtuen Elisabeth ei ollut koskaan suosittu kuningatar. Elisabethillä oli tiettävästi viisi tyttöä ja kaksi poikaa kuninkaan kanssa. Muita todellisia ja tärkeitä hahmoja sarjassa ovat kuningas Edvard IV ja ”kuninkaantekijä” Richard Neville.

Olen nähnyt vain kolme jaksoa, joten en tiedä lopusta. Historia sanoo tapahtumista näin: Neville kuoli jouduttuaan hevosensa tallomaksi. Edvard voitti sisällissodan, mutta kuoli huhtikuussa 1483. Kuninkaan veli, Rikhard III nimettiin sijaishallitsijaksi, sillä Edvardin poika oli vasta kaksitoista. Elisabeth yritti horjuttaa sijaishallitsijan asemaa, mutta ei onnistunut siinä. Lopulta Edvardin poika sai kuninkuuden. Sijaishallitsija kaappasi kuitenkin vallan. Rikhard III kaatui Bosworthin taistelussa, jolloin valtaan tuli Henrik Tudor, myöhemmin Henrik VII. Richardin kuolema päätti ruusujen sodan. Pojat teljettiin Toweriin, josta he katosivat. Mysteeristä saisi toisen tekstin. Richardin epäillään murhanneen heidät, mutta todisteita hänen syyllisyydestään ei ole. Edes heidän kuolemansa ei ole varmaa. Heidät kuitenkin haudattiin, sillä vuonna 1674 työmiehet löysivät pienten lapsien ruumiit, joiden pääteltiin kuuluvan pojille. Luiden alkuperää ei ole kyetty varmistamaan. Elisabeth liittyi kuitenkin vielä kertaalleen kuninkaallisen perheen jäseniksi. Hänen tyttärensä meni naimisiin uuden kuninkaan Henrik VII:n kanssa.

Pidin siitä, ettei sarja turhaan aikaillut. Vaikka tyyli tempo onki rauhallinen, joka jaksossa riittää tapahtumia. Tunnelma vaihtelee alun keveydestä, paljon synkempään. Itse päähenkilö voisi olla persoonallisempikin. Hänestä on helppo pitää, mutta siihen se jäikin. Kuulemani perusteella hän kuitenkin muuttuu moniulotteisemmaksi sarjan edetessä. Pukudraamana sarja toimii. Syvälliseksi sarjaa ei voi haukkua, vaikka toki siinä on omat vakavat kohtauksensa. Olisin toivonut kuitenkin enemmän ajan kuvausta. Ymmärrän kyllä, että juoni on pääosissa ja aika vain tarjoaa sopivan miljöön. Siitäkin huolimatta vähän enemmän ajasta voisi kertoa. Viimeaikoina kun olen kiinnostanut juuri tuosta aikakaudesta. Valkoinen kuningatar on vahvasti naisten tarina. Miehet jäävät auttamattomasti sivuosaan, kuten myös itse sota. Sarjasta näytetään lähinnä sen poliittisia merkityksiä, itse taisteluita ei niinkään. niitä olisin kaivannut tuomaan vastapainoa draamalle. Sarja ei ole ihan Tudorin luokkaa, mutta laadukas siitäkin huolimatta. Sarjan parasta antia visuaalisen tunnelmoinnin lisäksi, olivat viittaus noituuteen. Aihe kiinnostaa itseäni. Ainakin pääosan esittäjä sopi kuvaa, joka minusta hahmosta on. Valkoiselle kuningattarelle pitää antaa aikaa, se ei koukuta heti ensimmäisestä jaksosta. Harva sarja koukuttaa. Luvassa on jatkossa varmasti runsaasti vehkeilyä, hienoja pukuja ja romantiikkaa. Toivottavasti taisteluitakin näytettäisiin enemmän. Nyt minua kiinnostaa lukea Philippa Gregoryn kirjat. Veikkaan, että ne ovat sarjaa parempia. Ei sillä, sarjassakaan ei ole valittamista. Annan alkujaksoille neljä tähteä.

Kirja-arvostelu: Conn Igguldenin Myrskylintu

Myrskylintu on Conn Igguldenin historiallisen Ruusujen Sota-sarja ensimmäinen osa. Se kertoo taistelusta Englannin kuninkuudesta nykyisen hallitsija ja Yorkin välillä. Kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin, sillä Ruusujen sota on käyty oikeastikin.

En kerro paljon juonesta, mutta sen keskiössä on Englannin sairaanloinen ja helposti ohjattava, mutta hyväsydäminen hallitsija Henrik. Hän ei tietenkään pysty hallitsemaan kuningaskuntaansa, joten kruunulle olisi ottajia. Lisäksi Englanti sotii Ranskaa ja kapinallisia talonpoikia vastaan. Kirja oli makuuni. Siinä oli historiaa, mielenkiintoisia hahmoja ja jännittäviä tapahtumia. Siinä keskityttiin aika tavalla miehiseen toimintaan. Vaikka olenkin juuri toiminnan ystävä, juonittelua olisi minustakin saanut olla enemmän. Pidin siitä, että kirjassa näytettiin useita eri näkökulmia. Se toi siihen lisää mielenkiintoisuutta. En kuitenkaan usko, että oikeasti sodassa olisi kirjan kaltaista hyvän ja pahan välistä eroa. Kuningas oli ylihyvä, vaikka heikko olikin. Samoin kuningatar. Margaretaan ei voinut olla samaistumatta. Yorkin suku taas kuvattiin epämiellyttäväksi. Toki siinä kaikki ei ollut mustavalkoista, varsinkin talonpoikien hyökkäyksessä. Kirjassa voisi olla enemmän henkilökeskeisyyttä, mutta muuten paketti on varsin toimia. Henkilöistä pidin eniten William Polesta ja Thomasista. heissä oli jotakin hyvin kunniallista, joka teki heistä helposti pidettäviä, mutta ei välttämättä mielenkiintoisia hahmoja. Mielenkiintoisin hahmo oli vakoojamestari Derry Brewer. Verinen toiminta on kirjan pääosassa, ainakin melkein. Taisteluja kuvattiin monta sivua ja varsinkin loppua kohden siihen keskityttiin paljon. Minusta tämä ei ole välttämättä miinusta kirjalle. Luen varmasti kirjasarjan seuraavatkin osat. Lopussa kerrotaan tapahtumien historiallisista konsepteista, mikä oli plussaa. Oli kiva lukea, miten kaikki tapahtuivat oikeasti. Suosittelen historiasta kiinnostuneille ja fantasian ystäville. Kirja ei ehkä ollut fantasiaa, mutta siinä on siitä huolimatta jotakin samaa. Kirja tuokin mieleen George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu – sarjassa. Martinin onkin sanottu ottaneen kirjoihinsa mallia Englannin historiasta. Minäkin löysin siitä jotakin samaa. varsinkin, kuin se mukavin hahmo kuoli heti ensimmäisessä kirjassa. Anna 4 tähteä. Hyvä, mutta olisi voinut olla parempikin. 

Historiaa Conn Igguldenin silmin

Conn Iggulden kirjoittaa historiallisia novelleja. Hän on tullut tunnetuksi Keisari-kirjasarjasta, joka kertoo Julius Ceasarin vaiheista. Lisäksi hän kirjoitti Tšingis-kaanista kertovaa Valloittajat-sarjaa. Hänen uusin kirjasarjansa kertoo ruusujen sodasta, sarjan ensimmäisen osan nimi on Myrskylintu. Myrskylintu on suomennettu hiljattain. Ruusujen sota oli 1400-luvulla käyty Englannin sisällissota Lancasterien ja Yorkin suvun välillä. Kummankin suvun vaakunassa oli ruusu, Lancastereilla punainen ja Yorkilla valkoinen. Siitä sota saikin myöhemmin nimensä. Sodassa riitti juonittelua, salamurhia ja verisiä taisteluita, minkä vuoksi se sopiikin hyvin romaanin aiheeksi.

Miksi hän kiinnostaa juuri historiallisia romaaneja?  Conn Igguldenin kiinnostus historiallisia tapahtumia ja seikkailuja kohtaa syntyi hänen opettaessa hänelle historiaa jännittävien tarinoiden muodossa. Iggulden on kirjoittanut niin kauan kuin muistaa. Apua kirjoittamiseen Iggulden on saanut opiskellessaan, ja opettaessaan englantia. Kirjoittaminen on ollut aina hänen haaveensa ja tavoitteensa. Hänen kirjansa ovat täynnä juonittelua, toimintaa, jännitystä ja draamaa, minkä vuoksi hän kuuluukin historiallisten romaanien kirjoittajista parhaisiin. Ainakin, jos minulta kysytään. Igguldenin kirjoissa voi havaita historiallista epätarkkuuta, mutta lopussa on aina kertomus siitä, mitä oikeasti tapahtui. Hyvän viihteen nimissä voi minusta ottaa joitakin taiteellisia vapauksia. Se on hyvä huomioida, sillä viihteelliset romaanit eivät ole välttämättä paras lähde historian opiskelulle. Igguldenin tapa kirjoittaa on vetävä. Hän saakin historialliset henkilöt ja tapahtumat heräämään eloon. Suosittelen kokeilemaan hänen kirjojaan, varsinkin jos sinulta löytyy kiinnostusta historiaa kohtaa. En ole itse vielä aloittanut Myrskylintua, mutta se on vakaa aikomukseni. Arvostelen sen sitten myöhemmin.