Demonit halki, poikki ja pinoon tyttöenergian voimin

Tv on pullollaan sarjoja, jossa ihmiset taistelevat demoneja vastaan. Jotkin hyviä, jotkin taas eivät. Harva on kuitenkaan yhtä hurmaava kuin Netflixistä jokin aikaa sitten katsomani Crazyhead. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää joitakin paljastuksia Crazyheadin juonesta.

Amy (Cara Theobald) saattaa vaikuttaa tavalliselta noin kaksikymppiseltä tytöltä. Tämä ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Sen hänkin saa tietää huomattuaan, ettei hänen näkemänsä demonit olekaan pelkkää mielisairauden aikaansaannosta, vaan totisinta totta. Demonit eivät luonnollisesti pidä siitä, että joku pystyy tunnistamaan heidät, joten he käyvät ”näkijöiden” ja heidän läheisiensä kimppuun.

Niinpä Amyn pitää ryhtyä tuumasta toimeen ja alkaa metsästää heitä ennen kuin he saavat hänet. Hän saa apua kokeneemmalta metsästäjältä, Raquel (Susan Wokoma), jolla on varsinaisten demonien lisäksi myös omat sisäiset demonsa voitettavanaan. Sarja on huippusuositun Misfits-käsikirjoittaja Howard Overmanin käsialaa.

Kuvaus voi tuntua tutulta, mikä ei ole mikään ihme. Lainaahan sarja konseptinsa Buffy vampyyrintappajalta ja muilta vastaavanlaisilta sarjoilta. Voi kuitenkin ilokseni sanoa, että sarja ei tuntunut jo kertaalleen nähdyltä. Siihen lisäväriä toivat niin sarjan hurtti huumori, yllättävän omalaatuinen mytologia ja Mistfitsmäinen tunnelma, joka toimii hyvin myös kauhugenressä.

Niin kuin edellisen kappaleen perusteella voi päätellä, pidin sarjasta. Paljonkin. Valitettavasti sarja ei ole saanut suurta näkyvyyttä, jonka se olisi kyllä ansainnut. Kyseessä on kuitenkin suhteellisen pienen, brittiläisen, kanavan tuotanto. Eikä se toki kaikkien makuun olekaan. Niin brittimäisyyksien kuin aikuisille suunnatun huumorinsa takia.

Kausi keskittyi vain yhteen juoneen, mikä sopikin sarjalle. Eikä vähiten siksi, että sen ensimmäinen tuotantokausi käsitteli vain kuusi jaksoa. Se olikin tarinan kannalta sopiva määrä, vaikka näin katsojana olisin voinut katsoa sarjaa enemmänkin. Muutenkin juoni oli mieleeni, sen pienoisesta kliseisyydestään huolimatta. Pidin erityisesti loppuratkaisusta.

Sarjan parhaalla annilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä juonen kanssa. Se oli pääkaksikon välinen kemia. Toistensa kanssa hyvin erilaisten naisten ystävyyttä olikin nautinto katsoa. Asiaa auttoi toki sekin, että molemmat olivat erittäin rakastettavia ja samaistuttaviakin, mutta samalla myös kiistämättömiä koviksia, joiden tielle ei haluaisi käydä.

Kiittäisin tästä käsikirjoittajien lisäksi tietenkin, Cara Theopaldia ja Susan Wokomaa. Muutkaan näyttelijät eivät jääneet huonommaksi. Erityisesti Defiancen Tony Curran oli kuin luotu juonittelevan ja erittäin kylmäverisen pääroiston rooliin. Siitäkin huolimatta, että hänen hahmonsa on nähty monissa muissa tv-sarjoissa ja elokuvissa jo moneen kertaan. Eri ulkonäöllä ja nimellä vaan.

Toki Crazyheadilla oli myös omat huonot puolensa. Suurin niistä oli se, että demonit eivät olleet oikeasti pelottavia. Lisäksi en millään saanut itseäni välittämään Jakesta, Amyn kaverista, joka oli tietenkin myös salaa rakastunut tähän. En muutenkaan pitänyt sarjan tavasta parittaa pääkaksikkoa jokaisen vastaantulevan miehen kanssa. Se oli täysin turhaa.

Kokonaisuudessaan Crazyhead on ansainnut ”Brittiläinen Byffy”-arvonimensä, niin samankaltaisuutensa kuin laatunsakin vuoksi. Neljä ja puoli tähteä.