Tappaja hukassa

Enemmän kuin yksi kirjailija on kirjoittanut Buffy Vampyyritappajan maailmaan liittyviä kirjoja. Yksi niistä on vasta lukemani The Lost Slayer, joka osoittautuikin erittäin hyväksi hankinnaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia niin Buffy Vampyyrintappaja sarjasta kuin itse kirjastakin. Siis jos niin voi sanoa pari vuosikymmentä sitten esitetystä sarjasta.

Buffy Summers yrittää olla sata prosenttisesti sekä yliopisto-opiskelija että tappaja. Hänelle se tarkoittaa ystävien avun hylkäämistä, mikä kostautuu voimakkaan lepakko-jumalan, Camazotzin saavuttua Sunnydaleen. Gilesin jouduttua vangiksi Buffy kysyy apua vaaralliselta taholta ja huomaa joutuvansa viisi vuotta ajassa eteenpäin ja huomaa monen asian muuttuneen.

Vampyyrit ovat vallanneet koko Sunnydalen, Willow on voimakas noita, Xander on menettänyt huumorintajunsa, ja Oz pystyy muuttumaan sudeksi ilman täysikuun apuakin. Eikä Angelia näy missään. Buffyn pitääkin korjata aiheuttamansa vääryyden ja pyrkiä takaisin menneisyyteen. Sitä ennen hänen on aika voittaa vampyyrien itseoikeutettu kuningas, Rubert Giles.

The Lost Slayer ei ole yksi teos, vaan neljäosainen kirjasarja. Itse en juuri huomannut eroa, sillä sain osat yksien kansien välissä. Paitsi yhdestä asiasta. Teoksessa oli nimittäin jonkin verran toistoa. Aikaisempien osien hahmoista ja tapahtumista muistutettiin jo vähän liiankin kanssa ja viimeinen osa jopa alkoi samalla tavalla kuin toiseksi viimeinen loppui. En laske sitä viaksi, sillä sille oli looginen syy.

Toinen huomiolle pantava asia on se, ettei kirjaa suinkaan ole kirjoittanut Buffyn luoja Joss Whedon, vaan Christopher Golden. Siksi en tiennytkään, mitä oikein pitäisi odottaa. Onneksi huomasin kirjan olevan enemmän kuin lukemisen arvoinen siitä huolimatta. Oliko se niin hyvä kuin jakso Buffya? Ei. Ainakaan, jos puhumme parhaista jaksoista. Se ei kuitenkaan tee kirjasta missään tapauksessa huonoa.

Itseasiassa siinä oli paljon hyvää, jossain tapauksessa jopa erinomaista. Menen ensimmäiseksi niistä tärkeämpään, nimittäin hahmoihin. He olivat hyvin samanlaisia kuin sarjassakin. Heidän luonteensa ja tapansa oli kopioitu millintarkasti. Erityisesti vuorosanojen osalta. Sarjan henkilöillä on oma tapansa puhua, joten se ei ole itsestäänselvyys.

Lisäksi tarinakin vaikutti sellaiselta, että se olisi voinut olla sarjassa. Se oli yllättävä, jännittävä, paikoittain sydäntä särkevä, ja ennen kaikkea kiinnostava. Kovin hauska se ei ollut, synkän aiheensa takia. Huumori ei olisi kyllä tarinaan sopinutkaan. Vaikka se oli hyvin tyypillinen Buffy-tarina, ainakin jollakin tapaa, se ei kopioinut suoraan vanhoista Buffy-jaksoista. Vaan kertoi täysin oman tarinan.

Vampyyri-Gileskin oli vaikuttava pahis, paljon Camazotzia vaikuttavampi. Olihan hänellä kaikki Gilesin muistot ja hänen älykkyytensä. Hän pääsikin juonessaan pidemmälle kuin mitkään muut Buffy-universumin roistot. Tai siis ainakin kaikki sarjan jaksot katsoneena. Sarjakuvissa tai muissa kirjoissa roistot saattoivat onnistua jopa paremmin. En tiedä. Minulta ne ovat lukematta.

Ei teos ihan ongelmista vapaakaan ollut. Eniten minua ärsytti se, kuinka helposti mukamas uber-vampyyrit tapettiin ja kuinka epäuskottavan voimakkaita päähenkilöt oikein olivat. Siis menneisyydessä, tulevaisuuteen liittyvissä kohtauksissa heidän kykynsä oli enemmän kuin perusteltuja. Onneksi se jäi teoksen ainoaksi isommaksi viaksi.

Pienempi vika olikin sitten tuttujen hahmojen vähyys. Ja kuin ne sitten esiintyivätkin, niin vain vähän aikaa. varsinkin Spike ja Drusilla, joita olisi voinut nähdä enemmänkin. Aloitettakaan ei juuri nähty, vaikka sen olemassaolo tiedostettiinkin. Suurin osa uusista hahmoista ei juuri vaikutusta tehneet. Vampyyrejä aistija pappi Christoper Lonergan ja uusi tappaja Anne Kuei tekivät siin’ä suhteessa poikkeuksen.

The Lost Slayer oli erittäin hyvä, joskaan ei täydellinen Buffy-romaani. Voisiin jopa suositella sitä kaikille sarjan faneille. Neljä tähteä.