Dreamlandissä pidetään hauskaa fantasian kliseiden kustannuksella

Olin hyvin innoissani kun kuulin, että Simpsoneiden luojalta on tulossa uusi, keskiaikaan sijoittuva, sarja Disenchantment. Sarja osoittautuikin oikein hauskaksi, mutta Simpsoneiden veroinen se ei ole.

Huomautus: Arvostelen Disenchantment:in molemmat tulleet tuotantokaudet.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, erityisesti sarjan ensimmäisestä kaudesta. Lue omalla vastuullasi.

Dreamlandin vastuuntunnottomalla ja juomisesta pitävällä Prinsessa Beanilla (äänenä Abbi Jacobson), on prinsessoille hyvin tyypillisen ongelma. Hän haluaisi vain pitää hauskaa, mutta ylisuojeleva isä, kuningas Zøg (äänenä John DiMaggio), haluaisi hänen suorittaa velvollisuutensa ja naida ensimmäistä kertaa häissään tapaamansa ylimielisen prinssi Merkimerin (äänenä Matt Berry).

Soppaa sotkee vielä hänen häälahjaksi samaansa oma demoni, kissamainen Lucin (äänenä Eric Andre), joka on ottanut tehtäväkseen opastaa hänet pahoille teille. Lucin vastakohtana toimii yltiöpositiivinen, smurffimaan kaltaisesta kotimaastaan seikkailujen perään lähtenyt tonttu Elfo (äänenä Nat Faxon). Sarjan on luonut Simpsoneiden ja Futuraman Matt Groening.

Rakastan fantasiaa ja komediaa, ja erityisesti legendaarisia Simpsoneita ja Futuramaa, joten ei ole ihme, että pidin Disenchantmentistakin. Sarja olikin hauska, viihdyttävä ja erityisesti ensimmäisen kauden lopussa yllättäväkin. Toisin sanoen ehdottomasti sellainen, jota kaikkien Matt Groening sarjoista pitävien kannattaa katsoa ainakin pari jaksoa. Ne kestävät vain noin 20 minuuttia jokainen, joten ajallisestikaan se ei olisi mikään iso menetys.

Siitäkin huolimatta, että se kärsii vertailussa. Asiaa ei suinkaan paranna se, että katsoin loistavaa The Good Place-sarjaa, jota parempaa komediaa on vaikea, jos ei jopa mahdoton löytää ja varmasti tehdäkin. Siitä löytyy arvostelu tästä blogista. En kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita Disenchantmentin olevan huono komedia, vaan sitä että siihen vertailemani sarjat ovat poikkeuksellisen hyviä.

Sarjan molemmat nyt tulleet tuotantokaudet olivat yhtä hyviä, mutta juonellisesti ne eivät tunnu häiritsevässä määrin samankaltaisilta. Siitäkin huolimatta, että vaikka molemmissa kieltämättä löytyikin Beania koskea ennustus, muutama suhteellisen random seikkailu, viittauksia erilaisiin satuklassikoihin ja aimo annos huumorilla väritettyä kommentointia keskiajan yhteiskunnallisesta tilasta.

Jaksoista ensimmäisen parhaimmistoa olivat verisistä kotibileistä kertova ”Castle Party Massacre”, aavikkoseikkailu "The Limits of Immortality" ja finaali ”Dreamland Falls” ja toisella kaudella Helvettiin sijoittuva "Stairway to Hell", huijausfilmejä matkiva "The Dreamland Job" ja steampunkkia lainaava "The Electric Princess". Muut jaksot olivat laadultaan tasaisen hyviä, mutta eivät loistavia.

Kovin omaperäinen se ei kuitenkaan ole, varsinkin kuin Game of Thronesin myötä eletään jonkinasteista fantasiaparodioiden kulta-aikaa. Itseasiassa se on nähty, monessakin muodossa, jo Matt Groeningin ikonisimmassa sarjassa, Simpsoneissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sarjasta voisi nauttia tai että sitä ei olisi kannattanut tehdä. Ainakin minä en ole vielä kyllästynyt niihin ja tuskin ihan heti kyllästynkään.

Toki sillä oli monia muita vastaavia tarjokkaita erilaisempi tyyli, mutta sekin on jo katsojille hyvin tuttu muun muassa 31 kautta sisältävästä Simpsoneista. Varsinkin Elfo ja muut tontut muistuttivat tyylillisesti Bart Simpsonia. Poikkeuksena vain persoonallinen, muotoa muutamana pystyvä, Luci-demoni. En pidä tätä pahana asiana, koska tyyli on mieleeni.

Bean oli ok päähenkilö, ei enempää ai vähempää. Kyllä häntä katsoo ja häntä huomaa kannustavansakin, mutta ei juuri muuta. Paras hahmo oli ehdottomasti Luci. Olen kissarakas, joten se ei ollut mikään yllätys. Elmosta löytyi potentiaalia, mutta hän jäi jotenkin tylsäksi. Asiaa ei auttanut se, ettei hahmo hoitanut yksipuolista ihastustaan Beaniin mitenkään kypsästi.

Minun oli vaikea pitää myös kuningas Zøgista, vaikka vaimon kuolema antoikin hänelle lisäulottuvuutta. Sivuhahmoista parhaaksi osoittautui Beanin äitipuoli kuningatar Oona (äänenä Tress MacNeille), joka pääsikin loistamaan toisella kaudella. Toisella kaudella valokeilaan pääsi myös Beanin velipuoli prinssi Derek (äänenä myöskin Tress MacNeille), mutta se ei tehnyt hänestä juuri mielenkiintoisempaa hahmoa.

Ensimmäinen kausi loppui suureen yllätykseen. JUONIPALJASTUS! Beanin kivettynyt äiti kuningatar Dagmar (Sharon Horgan) ei ollutkaan sellainen hyveellisyyden perikuva, jona naisen perhe hänet muisti. Päinvastoin. Hän kivettyi yrittäessään muuttaa miehensä ja lopulta koko valtakuntansa kiveksi. Tästä olikin hyvä jatkaa toiselle kaudelle, mutta valitettavasti hahmoja ja hänen kätyreitään ei kaudella juuri nähty.

Ensimmäisen kauden lopulla nähtiin myös toinen yllätys kun Elfo menetti henkensä. Paljon vähemmän sen sijaan yllättää se, että muutos korjattiin heti toisen kauden alussa. Käytännössä se tarkoitti kuitenkin matkaa Helvettiin, Lucin kotiin. Lucista oli hyvin kiva tietää jotain uutta, varsinkin kuin hänestä tiedetään pääkolmikosta vähiten. Niinpä tämä käänne ei mennyt täysin hukkaan.

Disenchantmentin katsojaluvuista ei voi sanoa mitään, sillä Netflix ei julkaise niitä. Ja miksi julkaisisi kaan kuin sen ei tarvitse ja siitä aiheutuisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedot tulisivat vain kilpailijoiden ja analyytikoiden käyttöön. Puhumattakaan siitä, että yritys kärsisi huonoista katsojaluvuista. Varsinkin nyt kuin se on tiukalla Disney+:sin kaltaisten kilpailijoiden ja niiden vuoksi nostettujen hintojen takia.

Ihan huonot ne eivät kuitenkaan voi olla. Netflix nimittäin tilasi siitä jo kaksi uutta kautta. Kolmas kausi esitetään joskus vuonna 2020 ja kolmas vuotta myöhemmin 2021. Tämä on hyvä asia ja katson kaudet melko varmasti, mutta en ole huippuinnoissani asiasta. Itseasiassa jos sarja olisi lakkautettu, niin sekään ei oli herättänyt suuria tunteita puolesta tai vastaan.

Tiivistetysti Disenchantment on erittäin hauska komedia sarja, joka kuitenkin kärsii vertaillussa muihin Matt Groeningin töihin. Sitä ei kuitenkaan kannata väheksyä. Kolme ja puoli tähteä!