Vesimiehen uintitesti

DC:n elokuvauniversumiin kuuluva Aquaman osoitti Wonder Womanin tavoin, että kyllä DC:kin osaa supersankarielokuvia tehdä. Se kuuluukin genrensa positiivisiin yllättäjiin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Aquaman-elokuvan juonesta!

Atlannin prinsessa Atlannan (Nicole Kidman)pakko naitetaan miehelle, jota hän ei rakasta. Niinpä hän päättää karata kuivalle. Sieltä häntä auttaa lempeä majakanvartija Tom Curry (Temeura Morrison). Pari rakastuu, mutta ei mene pitkään kun atlanttilaiset löytävät Atlannan. He eivät jätä naiselle muuta mahdollisuutta kuin jättää Tom ja heidän yhteinen Arthur-poikansa ja palata takaisin Atlanttiin. 

Kuluu vuosia ja atlanttilaisen perimän ansiosta superkykyjä saaneesta Arthur Currysta (Game of Thronesin Jason Momoa) on kasvanut sankari. Atlantis tai sen hänelle esikoispoikana kuuluva kruunu ei kuitenkaan miestä kiinnosta, kunnes hän saa kuulla velipuolensa Ormin (Patrick Wilson) suunnittelevan sotaa pinnan asukkeja vastaan, jättämättä Arthurille muuta mahdollisuutta kun haastaa itsensä.

DC:n elokuvauniversumin elokuvien taso on vaihdellut suorastaan superhuonosta Batman vs. Supermanista lempisupersankarielokuvien joukkoon kuuluvaan Wonder Womaniin. Onneksi erinomainen Aquaman muistutti enemmän viimeksi mainittua, vaikkei ihan niin hyvä ollutkaan. Sitä voi kuitenkin pitää aikamoisena  saavutuksena, varsinkin kun elokuvan nimihahmoa pidetään yleisesti lähinnä vitsinä.

Iso kiitos kuuluu Jason Momoalle, jonka Arthurilla ei ehkä ole paljoakaan tekemistä sarjakuvaversion tai ainakaan yleisön käsityksen siitä, kanssa ja elokuva oli paljon parempi sen vuoksi. Mutta moni muu asia toimi, niinkin paljon, että katsojan on helppo unohtaa tarinan olevan aika melkein loppunsa kulutettu, jopa supersankarielokuvissa. Täsätä esimerkkejä on muun muassa MCU:n Black Panther ja Thor.

Medenalainen maailma lumosi paitsi kauneudellaan, niin myös erikoisuudellaan. Salaiset maailmat ovat supersankari,- ja fantasiaelokuvissa jo tuttu juttu, eikä Atlantis erottunut niistä kovinkaan paljon, mutta kuitenkin tarpeeksi. Esimerkiksi haluaisin tietää lisää seitsemän kuningaskunnan erilaisesta kehityksestä. Miksi esimerkiksi The Trencheistä tuli hirviöitä tai lemurialaisista sivistyneitä kalaihmisiä?

Arthur kuului jo Justice Leguen valopilkkuihin ja siksi olenkin iloinen, että seuraavaksi elokuvan sai juuri hän. Eikä Aquaman todellakaan pettänyt hahmoa. Mera ei ehkä ollut hahmona siitä omaperäisimmästä päästä, muta pidin hänestä paljon, varsinkin hänen sanaillessa Arthurin kanssa. Parissa oli kemiaa. Muista hyviksistä ainakin mieleen jäi Willem Dafoen Vulko ja Arturin vanhemmat.

Ormissa ei ollut mitään valittamista, mutta hän kalpenee Lokin tai Killmongerin rinnalla. Pidin kyllä hänen alun ympäristönsuojelullisesta motivaatiostaan, mutta se unohtui melkein heti ja hahmosta paljastui vallanhimoinen kusipää. Ja jos se ei saa vielä vihaamaan hahmona, niin hänen rasisminsa ”puoliveristä” Arthuria kohtaan saa, mikä kyllä on tarkoituskin.

Isänsä Aquamanin pelastustyön yhteydessä menettänyt scifi-pukuinen teknopiraatti Black Manta (Yahya Abdul-Mateen) osoittautui pieneen rooliinsa nähden kiinnostavaksi, joskaan ei omaperäiseksi, kakkosroistoksi. En sitten tiedä, miten mieheltä onnistuisi pääroiston hommat. Hän kuitenkin jäi henkiin, joten saatamme hyvinkin saada se selville.

Aquamanin jälkeen DC:n elokuvauniversumin vaikuttaa taas valoisammalta, varsinkin kuin seuraavaksi on luvassa The Suicide Squad parhaan hahmon, Harley Quinnin (Margot Robbie) oma elokuva ja vuorossa on myös Wonder Womanin toinen osa. Pitää kuitenkin muistaa, että sanoin tämän Wonder Womanin jälkeenkin ja sitä seurasi sarjan huonoimpiin kuuluva Justice Legue.

Tiivistetysti Aquamanin ei ehkä pitäisi toimia niin hyvin kuin se toimii, mutta niin se vaan tekee. Se ansaitseekin täydet viisi tähteä.