Kiertävän ritari ja hänen aseenkantajansa Seitsemässä kuningaskunnassa

George R.R.Martinin Tulen ja Jään laulu kuuluu maailman parhaiden fantasiakirjojen joukkoon. Niin myös niiden melkein yhtä hyvä esiosa, A Knight of the Seven Kingdoms.

Dunk (“Ser Duncan the Tall”) on juuri haudannut mentorinsa, kiertävän ritarin Ser Arlan Pennytreen. Hänen matkatkansa kuitenkin jatkuu kohti nuoren aatelisnaisen syntymäpäiväksi järjestettäviä turnajaisia. Jos hän voittaisi, hän toisi myös mentorille kunniaa ja ennen kaikkea saisi rahaa ruokaan ja muuhun välttämättömään. Jos häviäisi, häntä odottaa Muuri.

Matkalla Dunk kohtaa monia mystisen, ja kaljun, Egg-nimisen pojan. Eggistä tulikin hänen aseenantajansa, pojan jääräpäisyyden ansiosta. Pian Dunk saa huomata, että poika ei tosiaankaan ole sitä, mitä hän näyttää. Hän myös löytää itsensä keskeltä maata hallitsevan Targaryenin huoneen perheongelma. Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua näiden kahden, keskenään hyvin erilaisen, ihmisen seikkailuille.

A Knight of the Seven Kingdoms sisältää kolme Sir Duncan Pitkän ja tämän aseenkantaja Eggin seikkailuista kertovaa tarinaa, The Hedge Knightin, The Sworn Swordin sekä The Mystery Knightin. Ne sijoittuvat noin sata vuotta ennen Tulen ja Jään laulua, jolloin viimeinen lohikäärmettä ei oltu vielä unohdettu ja jolloin Targaryenin suvun alamäki vasta alkoi.

Teoksessa oli tekstin lisäksi myös taiteilija Gary Giannin piirtämiä kuvia. Vaikka kirja olisi viihdyttänyt ilmankin, ne toivat kyllä siihen oman värinsä. Varsinkin, sillä pidin piirtäjän tyylistä, joka sopi kirjaan kuin nenä päähän. Sinun ei tarvitse luottaa pelkästään minuun, vaan voit arvioida kuvia itsekin, sillä kaikki tässä arvostelussa nähdyt kuvat, kirjan kantta lukuun ottamatta, löytyvät kirjasta.

Siitä on jo aikaa kuin luin viimeisimmän Tulen ja jään laulu-novellin tai katsoin viimeksi Game of Thronesia. Niinpä olinkin enemmän kuin tyytyväinen saadakseni käsiini A Knight of the Seven Kingdomssin, kiitos sen minulle Englannista saakka tuoneen siskoni. Kirja toimikin hyvin lievittämään odottamisen tuskaa. Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkä lääke Tulen ja Jään laulu-vieroitusoireisiin.

Itseasiassa se viihdytti minua myös itsenäisenä teoksenakin. Eikä vain viihdyttänyt, vaan oli melkein yhtä hyvä kuin Tulen ja jään laulukin. Siitä pitivät George R. R. Martinin mestarillinen kirjoitustyyli ja värikäs maailma, samaistuttava päähenkilö, rikkaat hahmot sekä tarpeellinen määrä sekä toimintaa, että draamaa huolen. Vain kaksi asiaa tekivät Tulen ja Jään laulusta paremman.

Ensimmäinen niistä oli kirjan monta päähenkilöä, monta erilaista näkökantaa tapahtumiin. Niin hyvä kuin Dunk hahmona olikin, se ei poistanut sitä tosiseikkaa, että näimme vain yhden kulman paljon laajemmasta tarinasta. Toki yhden päähenkilön käytössä oli jotain hyvääkin. Se nimittäin teki tarinasta hyvin suoraviivaisen ja siten helposti luettavan.

Toinen mainittava kirjan heikkous oli jonkin asteinen mustavalkoisuus. Tulen ja Jään laulussa, josta juuri harmaan eri sävyt tekivät niin viihdyttävän. Ja aikuismaisen. Novellikokoelmassa puolestaan hyvät voittivat ja pahat saivat palkkansa. Se muistuttikin liikaa muita fantasiakirjoja. Asiaa ei korvaa se, että sekä Dunk, että Egg olivat helposti pidettäviä hahmoja.

Muuten teos olikin laatufantasiaa kaikin puolin. Kirjan tarinoista The Hedge Knightin olevan suosikkini, The Mystery Knightin tullessa niukasti toiseksi. Keskimmäinen tarina eli The Sworn Sword nappasi huonoiten, mutta se ei tarkoita, etteikö sekään olisi lukemisen arvoinen. Siinä vain oli selkeästi huonoin loppu. Sitä paitsi, muut tarinat sijoittuivat turnajaisiin, mistä pidin erityisen paljon. 

Hahmot olivat melkein yhtä moniulotteisia ja kiinnostavia kuin Tulen ja Jään laulussa. Dunk itse muistutti hyvin paljon Brienne of Tarthia ja olikin yksi George R. R. Martinin hahmoista kunniallisempia ja tavallisempia. Hahmo antoi katsannon myös verrattaen tavallisten ihmisten elämään, mikä on harvinaista Tulen ja Jään laulussa, joskaan ei ennen näkemätöntäkään.

Pidin myös kärkäskielisestä Eggistä, ainakin enemmän kuin lapsihahmoista yleensä. Hän täydensikin hyvää tahtovaa ja naiivia Dunkia yhtä hyvin kuin samaan maailmaan kuuluvat Arya Starkk ja Hurtta sekä Brienne ja Podrick. Niinkin hyvin, että Dunkin ja Eggin kumppanuus olikin parasta, mitä A Knight of the Seven Kingdoms oli tarjolla ja se on jo jotain sanottu se.

Sivuhahmoja löytyi runsaasti, joskin suurin osa, kuningashuonetta lukuun ottamatta, vaihtui tarinan mukana. Niihin kuului muita ritareita, eräs tarinan kannalta hyvinkin oleellinen nukketeatteria pitävä tyttö, apua pyytäviä loordeja ja muita vastaavia fantasiamaailmasta tuttuja hahmoja. laskisin jopa Duncanin hevoset sellaisiksi. Eläimet nimittäin saivat kohtuullisesti huomiota.

Varoitus: Seuraavat kaksi kappaletta sisältää paljastuksia hahmojen tulevaisuudesta. Jos et halua tietää sitä, mene suoraan tiivistelmään.

Kirjan hahmot vilahtavat myös Tulen ja Jään laulussa, vaikka suurin osa heistä on jo kuollut aikoja sitten. Sekä Duncan, että Egg mainitaan myös Tulen ja Jään laulussa Dunkista nimittäin tuli yksi legendaarisempia kuninkaankaartilaisia. Eggistä puolestaan tuli kuningas Aegon V, toisin sanoen kaikille maailmaan edes vähän perehtyneelle tutun Daenerys Targaryenin iso-isoisä.

Sivuhahmoista ehkä huomionarvoisin oli Brynden Rivers eli Bloodraven. Hän oli kuninkaan julma ja keinoja kaihtamaton neuvonantaja, jolla huhuttiin olevan kaikki valta hyppysistään. Eggin ollessa kuningas hänet lähetetään Muurille rangaistuksena julmuudestaan. Siellä mies toimi komentaja, kunnes hän katosi ja tuli Kolmipäiseksi Korpiksi. Siksi samaksi, joka auttoi Brania Game of Thronesissa

Tiivistetyksi A Knight of the Seven Kingdoms on esiosa, jonka Tulen ja Jään laulu ansaitsee. Jos yksityiskohtainen, suhteellisen realistinen ja hahmovetoinen fantasia kiinnostaa, kirja kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä, on sitten Tulen ja Jään laulu luettuna tai ei. Viisi tähteä.