Satuhahmojen saavat vihdoin onnellinen alkunsa

Tervetuloa Olipa kerran jaksoarvostelun pariin! Arvosteluvuorossa on kaksi tuntinen "The Final Battle", joka tarjiosikin täydellisen pääätöksen niin kuudenteen kauteen kuin hahmoilleenkin.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää paljastuksia "The Final Battlen", Olipa kerran kuudennen kauden ja myös mahdollisesti koko Olipa Kerran-sarjan juonesta. Lue omalla vastuullasi.

Aikaisemmin tapahtunutta: Henry sai biologisen äitinsä Emman tulemaan kanssaan Storybrookeen ja uskomaan satuhahmoihin ja siihen, että nainen itse on Pelastaja. Sen ansiosta Emma purki kirouksen. Menee viisi kautta. Musta Keiju langetti Storybrooken ylle kauhean kirouksen. Emme kuitenkaan vielä tiedä enempää kuin että se on hirvittävä. 

Kauden finaalit voivat olla hankala asia. Mitä kauden finaaleihin tulee Olipa Kerran tapauksessa ne ovat harvinaisen epätasaisia. Jotkut ovat onnistuneet hyvin, kuten ensimmäisen ja toisen kauden kohdalla, jotkin taas huonommin, kuten kakkoskauden tai viidennen kauden tapauksessa. Onneksi The Final Battle" kuuluu ehdottomasti parhaimpiin, jos ei ole jopa paras. Eikä vain finaalina, vaan myös jaksona yleensä.

Jaksosta löytyi paljon muistutuksia aikaisemmilta kausilta ja kuudennen kauden jaksoilta, kuten Jasminen ja Aladdinin, Hullun hatuntekijän hatun, Arendellen ja taikapavut. Se voi vaikuttaa kierrätykseltä, jota sarja onkin harrastanut jo pitkän aikaa. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä ne ovat jaksossa nostalgian takia, ei suinkaan siksi, että tekijöiltä olisi ideat lopussa. Tai niin ainakin olen päättänyt toivoa.

"The Final Battle" ei ehkä ole koko sarjan finaali, vain kuudennen kauden, mutta jakso kyllä kieltämättä tuntui sellaiselta, saivathan kaikki tärkeät hahmot sen kuuluisan onnellisen lopun, tai sarjan teemalle uskollisena, alun. Loppu olikin enemmän kuin täydellinen. Toisaalta on ihan kivakin, ettei tiedä etukäteen, mitä tuleman pitää. Että pääsen vielä yllättymään, toivottavasti positiivisesti.

Muta koska jakso ei suinkaan lopeta sarjaa, se tietenkin kiusoitteli myös tulevasta seitsemännestä kaudesta. Valitettavasti minun, tai tarkemmin ajatellen siskoni, rinnakkaisteoria osoittautui vääräksi. Harmi. Hän sai minut jo kannustamaan sitä. Olisihan se tarjonnut monia mahdollisuuksia ja olisihan se selittänyt tyhjentävästi, miksi suuri osa sarjan entisistä päähahmoista ei olisi mukana. 

  Nyt kuitenkin jaksoarvostelun pariin. Storybrook. Nykyaika. Henry herää. Hän tietää olevansa kirouksen alla ja etsii Emmaa. Tämä löytyykin mielisairaalasta, jonne nainen oli laitettu hänen uskottuaan satuhahmoihin, taikuuden ja muuhun totuudesta poikkeavaan. Enää Emma ei moisiin usko, Henryn vakuutteluista huolimatta. Ymmärrettävästä syystä. Eihän Henryllä ole asiasta minkäänlaisia todisteita.

Heidän puhuessaan paikalle ilmestyy Henryn adoptioäitinä esiintyvä Fiona. En tiedä miksi. Eihän hänellä ole mitään tunnesiteitä poikaan, tai edes haluja olla hänen äitinsä. Hyötyäkään siitä ei juuri ole, varsinkin Henryn ollessa se ainua ”herännyt”, joten miksi vaivautua. Tiedän, että sarjan tekijät yrittivät siten rinnastaa jakso ensimmäiseen kauteen, mutta siihen olisi ollut paljon parempiakin keinoja.

Joka tapauksessa keiju ottaa Henryn kirjan itselleen ja antaa sen vilpittömästi Emman mielenterveydestä huolestuneelle Archielle. Hän jopa houkuttelee Emmaa polttamaan kirjan, väittäen teon auttavan häntä parantumaan. Meidän onneksemme siihen hän ei ole vielä valmis. Ei, vaikka Fiona lupaa naiselle mielisairaalasta pääsyä.

Henry ei lannistunut ensimmäisen yrityksen epäonnistumisesta huolimatta, vaan tulee paikalle vähän myöhemmin ja auttaa Emmaa karkaamaan mielisairaalasta. Heidän matkansa vie Emman ja Koukun hääpaikalle. Valitettavasti Pelastaja ei vieläkään usko häntä, joten Henryn keinot ovat vähissä, joten hän yrittää varastaa satukirjan itselleen Archien toimistosta. 

Musta Keiju kuitenkin huomaa hänet ja heittää hänet taikuutensa avulla alas portaista. Kyllä, Storybrookessa on taikuutta. Henry ei tietenkään kuole. Tämä ei ole sellainen sarja. Hän vain joutuu sairaalahoitoon. Tämä kuitenkin saa Emman tekee juuri niin kuin Fiona haluaa eli polttaa satukirjan ja ajaa takaisin kotiinsa Bostoniin, vanhaan elämäänsä.

Taikuuden pitäminen olikin kieltämättä fiksua, tarjoaahan se ilkeälle keijulle aikamoisen edun. Sitä paitsi se tarjosi selvän eron ensimmäiseen kiroukseen nähden. Sen ainoan, sillä muuten kuin Storybrook nimittäin tuntui täsmälleen samalta. Siis sen, mitä ehdimme tämän reilun puolentoistatuntisen aikana nähdä. Ilmeisesti Musta keiju kärsii jonkinlaisesta mielikuvituksen puutteesta.

Luultavasti kyseessä on kuitenkin sekä tekijöiden halu rinnastaa jakso ensimmäiseen kauteen, että samojen lavasteiden käytän edullisuus ja helppous. Rinnastaminen onnistuikin kieltämättä hyvin, mutta olisin silti halunnut nähdä tältä kiroukselta jotain uutta, varsinkin kuin sitä hehkutettiin niinkin paljon. Se ei tätä tapauksessa kuitenkaan haitannut niin paljon kuin yleensä. Olihan minulla nostalgialasit päässä.

Ennen Emman lähtöä Henry antaa hänelle omatekemänsä satukirjan, toivoen sen auttavan äitiään uskomaan. Keino toimiikin. Lopulta Emma liittyy Henryn seuraan ja sanoo uskovansa tätä. Ei kuitenkaan ennen kuin Henry on päättänyt ryhtyä taistoon yksin. Erittäin epäviisaasti. Onhan Musta Keiju erittäin vaarallinen, eikä Henryllä ole edes taikuutta häntä vastaan taistelemiseen. 

Toisaalla Rumple elää kohtuullisen normaalia kauppiaan elämää poikansa kanssa. Häntä kuitenkin vaivaa yksi asia. Belle vaikuttaa kadonneelta. Hänen ja erityisesti Gideonin kanssa läheisissä väleissä oleva Fionan mukaan nainen jätti perheensä, mutta Rumplen on vaikea uskoa tätä, vaikka Fiona näyttikin hänelle huonosti photoshopatut kuvat Bellen matkasta maailmalla.

Fiona ei kuitenkaan tiedä yhtä asiaa. Pimeä olento ei luottanut äitiinsä, hyvästä syystä. Fionaa ei voi hyvällä tahdollakaan luotettavaksi sanoa. Niinpä hän piti muistonsa itsellään. Ajattelinkin, että kyllä ovela Rumple nyt muistaa oikean elämänsä. Aloin kuitenkin epäillä sitä, kiitos vaikuttavan käsikirjoituksen. Se on hyvä asia se. Myös siksi, että kohtaukset, jossa mies esitti tyhmää, olivat jakson tylsimpiä.

Rumple päättääkin tehdä niin kuin hän on aina tehnyt eli kääntää takkinsa. Hän tappaakin Mustan Keijun itse, vieläpä tämän omalla sauvalla. Kirous purkautuu ja niin Emma kuin kaikki muut Storybrooken asukkaat saavat muistonsa takaisin. Valitettavasti, uhka on kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi. Fionalla on vieläkin Gideonin sydän, joten hän pakotti pojan tappamaan Emman puolestaan.

Joidenkin mielestä Emma olisi pitänyt tappaa Musta Keiju ja ymmärrän heitä, onhan nainen sentään Pelastaja. En kuitenkaan vastusta ajatusta, että juuri hän tappaa äitinsä, niinhän se oli etukäteen tarkoitettukin. En ole tyytyväinen naisen loppuun ihan muista syistä. Se jäi hyvin antikliimaksiseksi. Tapahtuihan liian nopeasti, helposti ja kivuttomasti. 

Nyt kuitenkin Lumottuun Metsään Siellä meille selviää, että viimeinen taistelu ei ole perinteinen taistelu, vaan taistelu Emman sielusta. Kun Emma lakkaa vähitellen uskomasta taikuuteen ja satumaailmoihin, nuo maailmat alkavat luhistua. Tämä on harvinaisen tyhmää, jopa sarjan mittapuulla. Miten yhden naisen usko, oli hän Pelastaja tai ei, vaikuttaisi siihen, että onko kyseiset maailmat olemassa vai ei?

He yrittävät päästä kotiinsa ensin taikahatulla, mutta se ei mene maailmoihin, joissa ei ole taikuutta. Sitten jättiläiseltä tai näköjään lohikäärmeeltä varastamallaan taikapavulla. He eivät kuitenkaan onnistu yrityksittään ja tuho tulee koko ajan lähemmäs. Sitten Emma päättää uskoa Henrya Storybrookessa ja Mustan keijun kirous purkautuu. Niinpä kaikki huomaavat pääsevänsä takaisin kotiin.

En mennyt tuon enempää yksityiskohtiin. Hyvästä syystä. Vaikka Lumotussa Metsässä tapahtuikin paljon, tapasimme taas vanhoja tuttuja, kuten Aladdinin ja Jasminen, David melkein kuoli, mutta Snow pelasti hänet tosirakkauden suudelmalla, kaikki melkein lakkasivat olemasta sekä Paha Kuningatar uhrasi itsensä, niillä oli hyvin vähän, jos nyt ollenkaan, vaikutusta itse pääjuoneen.

He saapuivat kotiin parahiksi näkemään Emman taistelemista Gideonia vastaan. Emma ei voi kuin hävitä. Jos hän tappaa Gideonin hänen sydämensä tummuu ja valon taikuus poistuisi maailmasta ja jos Gideon voitaisi, tapahtuisi juuri sama asia. Kun Rumplekaan ei onnistu saamaan Gideonin sydäntä toimimaan haluamallaan tavalla, koska juonelliset syyt, Emmalla ei ole kuin yksi vaihtoehto. Uhrautua. 

Niinpä Gideon tappaa Emman, hänen laajennetun perheen silmien edessä. Tässä välissä uskoin jo hetken, että Emma kuoli oikeasti. En aluksi, koska kyseessä on sentään Emma, mutta sitten muistin, että seitsemännen kauden Henry on paljon katkerampi kuin nyt nähty ja mietin, voisiko Emman kuolema olla syy siihen. Sitä paitsi, lähteehän Emmaa näyttelevä Jennifer Morrison sarjasta.

Emma ei kuitenkaan kuollut, enkä tiedä onko se hyvä asia vai ei. Tämä voi tuntua hyvin julmalta, mutta pieni agsti olisi siis ollut paikallaan. Varsinkin, jos ajattelee sarjan uskottavuutta. Tämä voi tuntua oudolta sanoa sarjasta, joka perustuu satuhahmoihin ja muuhun epätodelliseen, mutta joku uskottavuus pitää kirousten ja vastaavienkin sivussa pitää.

Nyt loppu oli siirappinen, vähän turhankin. saivathan kaikki ne kuuluisat onnelliset loput, tai paremminkin alut. Joka tapauksessa menen nyt eteenpäin. Kaikkien muiden kuin Reginan kohdalla tämä tarkoitti tavallista perhe-elämää. Jopa Gideonista tuli taas vauva ja Rumple ja Belle saivat toisensa, toisin kuin itse toivoin. Rumple ei ansaitse Bellea.

Ymmärrän kyllä, että suuri osa katsojista ajattelee toisin. Ovathan he kiintyneet hahmoihin ja haluavat heille pelkästään hyvää. He luultavasti katsovat sarjaa sen disneymaisuuden takia. Hyvän pitääkin voittaa ja saada se kuuluisa onnellinen loppu. Lisäksi minunkin pitää myöntää, että hahmot ovat onnellisen lopun jo ansainneetkin kaiken kokemuksensa jälkeen.

Jäljellä on enää pieni alustus kyseiseen kauteen. Tulevaisuus. Mies herättää pienen tytön, Lucyn, ja antaa hänelle satukirjan. Kyllä, sen kuuluisan. Hän menee taistelemaan jotain pahuutta vastaan. Sitten ilmeisesti jotenkin kadonneiden poikien käsistä jotenkin selvinnyt Tiger-Lily vie hänet äitinsä luokse. Veikkauksen perusteella tuo äiti on Pocahontas, onhan tyttö niin sanotusti etnisen näköinen.

Muitakin vaihtoehtoja on, kuten esimerkiksi sarjassa vilahtanut Tähkäpää. Ei kuitenkaan läheskään niin paljon kuin nykysarjoissa pitäisi. Sarjan hahmot ovat melkein järjestään valkoisia. Toki suuremmaksi osaksi siihen on syykin, suurin osa Disneyn hahmoista ovat nimittäin valkoisia myös, loogisesti niin ovat heidän näyttelijänsä, vaikka ihonvärin vaihdos ei olisi ainakaan minua haitannut vähääkään.

Vähän myöhemmin Lucy ja satukirja ovat kuitenkin nykymaailmassa ja koputtamassa oveen. Mies avaa oven. tyttö kysyy, onko hän Henry Mills. Kun mies sanoo olevansa, tyttö esittelee itsensä hänen tyttärekseen ja kertoo, että Henryn perhe tarvitsee häntä. Dum, dum, dum! Loppu oli siis aika sana sanaan sama kuin sarjan pilotin alku. En tiedä, pidänkö siitä vai en.

Kohtaukset olivat niin lyhyitä, etten osaa sanoa seitsemännestä juuri mitään. Lähtökohta ei vielä itsestään kerro, tuleeko kaudesta hyvä vai ei. Ainakaan vielä en kuitenkaan ole valmis jättämään Olipa Kertaa kokonaan, kuten eräät reboot-ajatusta vihaavat nettikeskustelijat. Tulevasta kaudesta voi tulla hyvä ja jos ei tulekaan, niin ainahan sen voi jättää kesken, joten ei ole mitään järkeä tuomita sitä jo etukäteen.

Kokonaisuudessaan kuudes kausi oli paras vähään aikaan. se jopa onnistui herättämään hiipuvan rakkauteni sarjaa kohtaan. Täydellinen ei sekään ollut. Suurin ongelma oli se jo moneen kertaan mainitsemani samojen vanhojen ideoiden kierrätys. Toivottavasti tekijät ovat keksineet jotain uutta rebootatulle seitsemännelle kaudelle. Se voi kuitenkin olla liikaa vaadittu.

Yksittäiset jaksot olivat keskimäärin hyviä, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Niistä voit lue enemmän muista jaksoarvosteluista. Jatkan jaksoarvosteluja luultavasti vielä enemmänkin, en kuitenkaan lupaa mitään. Katsotaan, millainen elämän tilanteeni on sitten kuin uusi kausi alkaa. Annan kaudelle tähtimääräksi neljä ja puoli.

Tiivistetysti The Final Battle oli nostalginen, kekseliäs, vauhdikas ja tunteellinen eli toisin sanoen fiinaali, jonkalaisten kuudes kausi ansaitsee ja miksei koko sarja, jos ei jopa parempi. Viisi tähteä.