Ukkosenjumalan kolmas oma elokuva Thor: Ragnarök on paitsi hahmon paras elokuva, niin myös yksi hauskimmista elokuvista, jota Marvelin elokuvauniversumissa, on nähty.
Voisi luulla, että tuloksettomasta jääneestä Ikuisuuskivien etsinnästä palaavavan Thorin (Chris Hemsworth) suuri huoli olisi hänen Odin-isänään (Anthony Hopkins) esiintyvä veljensä Loki (Tom Hiddleston). Kaksikon keskinäinen kamppailu saa kuitenkin jäädä kuin heidän rakas isänsä kuolee ja kauan sitten karkotettu siskonsa, Kuoleman Jumalatar Hela (Cate Blanchett), tulee vaatimaan kruunua esikoisen oikeudella.
Thor ja Loki eivät luonnollisesti tähän mukisematta suostu, niinpä Hela tuhoaa Thorin vasaran ja karkottaa veljensä madonreiän halki Sakaar-planeetalle. Takaisin pitäisi päästä, mutta se onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty. Thor nimittäin kidnapataan planeetalla hyvin suosittujen gladiaattorinäytöksien taistelijaksi, kiitos alkoholisoituneen ex-naissoturi Valkyrian (Tessa Thompson).
Mitä Marvelin elokuvauniversumiin tulee, Thorin seikkailut ovat olleet niissä vähemmän suositusta päästä. itse pidin niistää enemmän kuin useimmat, kuuluvathan ne syvästi rakastamaani fantasian genreen ja siten ne vetoavat minuun enemmän kuin vaikka samaan universumiin kuuluvat lähinnä scifiksi laskettavat Iron Man-elokuvat. Itsekään en kuitenkaan laskisi niitä parhaiden Marvel-rainojen joukkoon.
Siihen on syynsä. Ensimmäinen osa, Thor, oli ihan ok kala kuivalla maalla-tarina, mutta se jäi jotenkin latteaksi, Dark World puolestaan otti itsensä aivan liian vakavasti. varsinkin kuin ottaa huomioon. että se kertoo surffaajalta vaikuttavasta kuolemattomasta ukkosenjumalasta, joka puhuu kuin olisi Shakespearen näytelmässä ja pitää vasarastaan ihan liikaa.
Sitten tuli sarjan uusin tuotos, Taika Waititin ohjaama Thor: Ragnarök, joka ei ollut millään lailla laimea, eikä varsinkaan vakava. Päinvastoin, elokuva tarjosi niin hauskaa supersankariviihdettä, että jopa aikaisemmin tänä vuonna ilmestynyt naurupommi Spider-Man: Homecoming jäi sille toiseksi ja siitä löytyi sellaista persoonallisuutta, niin visuaalisesti kuin tunnelmaltaankin, että harvoin näkee.
Juuri näiden ominaisuuksiensa takia elokuva ylittikin aikaisemmat osat mennen, tullen ja vielä palatessakin, ja pärjäsi myös muille elokuvauniversumin elokuville, niille supersuosituillekin. Väittäisinkin jopa, että Thor: Ragnarök pääsee Marvelin elokuvauniversumin top vitoseen. Mitä komedialliseen antiin tulee, niin sen ohitti kuitenkin vain Guardians of the Galaxy ja sekin vain juuri ja juuri.
Myös perusasiat olivat kunnossa. Toiminta oli sellaista kuin pitääkin eli sitä oli paljon ja se oli kiinnostava katsella, erityisesti sitä perinteistä, en paljasta keiden välillä käytävää, supersankari v. supersankari-taistelua. Toteutus oli muutenkin huippuluokkaa, niin kuin tämän tasoisessa elokuvassa pitääkin. Jopa elokuvan musiikki oli paljon perusMarvel-pätkiä mieleenpainuvampi.
Tarinassakin oli sydäntä, joskin on sanottava, ettei se ollut siitä omaperäisemmästä päästä. On maailmaa valtaava, tai tuhoava pahis, eeppinen taistelu, maaginen taikakalu, joka ratkaisee tilanteen viime hetkellä, pahiksen, unohdettavat apulaiset, poikkeuksena Karl Urbanin Skurge, muistutettava ja se perinteinen Stan Lee cameokin oli mukana, vieläpä hauskempana kuin koskaan.
Juonellisesti elokuva teki kuitenkin myös paljon oikein. Se keskittyi viisaasti Sakaariin ja sen kummalisiin asukkaisiin, ei niinkään Asgardiin, joka tarjosikin elokuvan tylsimmät, silti oikein viihdyttävät, hetket. Toinen älykäs siirto oli tehdä Thorista, ukkosen jumalasta, altavastaaja. Kyllä, sekin on mahdollista. Niin uskomattomalta kuin se voi tuntuakin.
Elokuvan keskiössä olivat kuitenkin hahmot, niin kuin pitikin. Varsinkin kuin se oli tehty niinkin onnistuneesti. Hahmojen, ja heidän näyttelijöittensä, kemiat nimittäin pelasivat harvinaisen hyvin yhteen. Mikä olikin tärkeää, sillä kaiken supersankarimätönkin alla Thor: Ragnarök oli ennen kaikkea kaverikomedia ja vieläpä harvinaisen hyvä sellainen. Ei sillä, että minulla olisi niistä juuri kokemusta.
Chris Hemsworth osoitti olevansa oikea koomikko. Jos ei hän saa tämän elokuvan jälkeen rooleja komedian parista, niin ei sitten millään. Tom Hiddlestonin Loki oli tuttuun tapaan Thor-elokuvien piristys, joskin nyt muiden asioiden yltäessä pitkälle, hän ei noussut esiin niin näkyvästi kuin ennen. Hulk (Mark Ruffalo) ei ole koskaan ollut lempihahmojani, mutta pidin hänen roolistaan elokuvassa.
Jopa pahis oli harvinaisen hyvä, joskaan hänen voimansa ollut ihan niin vaikuttavia kuin Kuoleman Jumalattarelta voisi olettaa, mutta se varsin pieni vika. Cate Blanchett oli erinomainen valinta rooliin, mutta hän on kyllä sitä vähän mihin rooliin tahansa. Onhan hän niin lähellä jumalatarta kuin inhimillisesti on mahdollista. Plussaa vielä siitä, että hahmo taitaa olla Marvel-elokuvien ensimmäinen naispääpahis.
Toinen hyvä, oikeastaan parempikin, naishahmo oli Tessa Thompsonin Valkyria, jota näkisinkin mielelläni lisääkin. Kenellekään minut tuntemalle ei taida tulla yllätyksenä, että hän nousi nopeasti lempihahmokseni. Jeff Goldblum kanavoi hauskimmalla tavalla tahansa Nälkäpelien Caesar Flickermania. Jopa ohjaaja Waititi itse sai rooliin elokuvassa ja hauska, joskaan ei juonen kannalta merkittävä, rooli se olikin.
Elokuvassa oli vain yksi suuri vika ja sekään ei löytynyt niinkään elokuvassa kuin siihen liittyvässä markkinoinnissa. Kieltämättä jo muutenkin suuri katsomisnautintoni olisi nimittäin parantunut entisestään, jos en olisi tiennyt etukäteen yhtä elokuvan suurimmista yllätyksistä eli sitä, kuka sitten päätyykään Thorin kovasti hehkutetuksi vastustajaksi, kyseessä on Thorille tuttu hahmo, jonka henkilöllisyyttä en nyt tässä arvostelussa paljasta, mutta ei. Se piti paljastaa jo elokuvan mainosmateriaalissa.
Tiivistetysti Thor: Ragnarök osoittaa kaksi asiaa: Sen, ettei Marvelin elokuvauniversumi ota laantuakseen, toisin kuin jo monet ovat ennustaneet, vaan se vain paranee vanhetessaan ja sen, että jos jotain katsojat elokuvilta, erityisesti Thorista kertovilta, kaipaa, niin huumoria. DC, ota oppia! Täydet viisi tähteä.
Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia sekä Thor: Ragnarökista, muista Thor-elokuvista, että aikaisemmista Marvelin elokuvauniversumin elokuvista, lähinnä Avengereista.
Voisi luulla, että tuloksettomasta jääneestä Ikuisuuskivien etsinnästä palaavavan Thorin (Chris Hemsworth) suuri huoli olisi hänen Odin-isänään (Anthony Hopkins) esiintyvä veljensä Loki (Tom Hiddleston). Kaksikon keskinäinen kamppailu saa kuitenkin jäädä kuin heidän rakas isänsä kuolee ja kauan sitten karkotettu siskonsa, Kuoleman Jumalatar Hela (Cate Blanchett), tulee vaatimaan kruunua esikoisen oikeudella.Thor ja Loki eivät luonnollisesti tähän mukisematta suostu, niinpä Hela tuhoaa Thorin vasaran ja karkottaa veljensä madonreiän halki Sakaar-planeetalle. Takaisin pitäisi päästä, mutta se onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty. Thor nimittäin kidnapataan planeetalla hyvin suosittujen gladiaattorinäytöksien taistelijaksi, kiitos alkoholisoituneen ex-naissoturi Valkyrian (Tessa Thompson).
Mitä Marvelin elokuvauniversumiin tulee, Thorin seikkailut ovat olleet niissä vähemmän suositusta päästä. itse pidin niistää enemmän kuin useimmat, kuuluvathan ne syvästi rakastamaani fantasian genreen ja siten ne vetoavat minuun enemmän kuin vaikka samaan universumiin kuuluvat lähinnä scifiksi laskettavat Iron Man-elokuvat. Itsekään en kuitenkaan laskisi niitä parhaiden Marvel-rainojen joukkoon.Siihen on syynsä. Ensimmäinen osa, Thor, oli ihan ok kala kuivalla maalla-tarina, mutta se jäi jotenkin latteaksi, Dark World puolestaan otti itsensä aivan liian vakavasti. varsinkin kuin ottaa huomioon. että se kertoo surffaajalta vaikuttavasta kuolemattomasta ukkosenjumalasta, joka puhuu kuin olisi Shakespearen näytelmässä ja pitää vasarastaan ihan liikaa.
Sitten tuli sarjan uusin tuotos, Taika Waititin ohjaama Thor: Ragnarök, joka ei ollut millään lailla laimea, eikä varsinkaan vakava. Päinvastoin, elokuva tarjosi niin hauskaa supersankariviihdettä, että jopa aikaisemmin tänä vuonna ilmestynyt naurupommi Spider-Man: Homecoming jäi sille toiseksi ja siitä löytyi sellaista persoonallisuutta, niin visuaalisesti kuin tunnelmaltaankin, että harvoin näkee.Juuri näiden ominaisuuksiensa takia elokuva ylittikin aikaisemmat osat mennen, tullen ja vielä palatessakin, ja pärjäsi myös muille elokuvauniversumin elokuville, niille supersuosituillekin. Väittäisinkin jopa, että Thor: Ragnarök pääsee Marvelin elokuvauniversumin top vitoseen. Mitä komedialliseen antiin tulee, niin sen ohitti kuitenkin vain Guardians of the Galaxy ja sekin vain juuri ja juuri.
Myös perusasiat olivat kunnossa. Toiminta oli sellaista kuin pitääkin eli sitä oli paljon ja se oli kiinnostava katsella, erityisesti sitä perinteistä, en paljasta keiden välillä käytävää, supersankari v. supersankari-taistelua. Toteutus oli muutenkin huippuluokkaa, niin kuin tämän tasoisessa elokuvassa pitääkin. Jopa elokuvan musiikki oli paljon perusMarvel-pätkiä mieleenpainuvampi.Tarinassakin oli sydäntä, joskin on sanottava, ettei se ollut siitä omaperäisemmästä päästä. On maailmaa valtaava, tai tuhoava pahis, eeppinen taistelu, maaginen taikakalu, joka ratkaisee tilanteen viime hetkellä, pahiksen, unohdettavat apulaiset, poikkeuksena Karl Urbanin Skurge, muistutettava ja se perinteinen Stan Lee cameokin oli mukana, vieläpä hauskempana kuin koskaan.
Juonellisesti elokuva teki kuitenkin myös paljon oikein. Se keskittyi viisaasti Sakaariin ja sen kummalisiin asukkaisiin, ei niinkään Asgardiin, joka tarjosikin elokuvan tylsimmät, silti oikein viihdyttävät, hetket. Toinen älykäs siirto oli tehdä Thorista, ukkosen jumalasta, altavastaaja. Kyllä, sekin on mahdollista. Niin uskomattomalta kuin se voi tuntuakin.Elokuvan keskiössä olivat kuitenkin hahmot, niin kuin pitikin. Varsinkin kuin se oli tehty niinkin onnistuneesti. Hahmojen, ja heidän näyttelijöittensä, kemiat nimittäin pelasivat harvinaisen hyvin yhteen. Mikä olikin tärkeää, sillä kaiken supersankarimätönkin alla Thor: Ragnarök oli ennen kaikkea kaverikomedia ja vieläpä harvinaisen hyvä sellainen. Ei sillä, että minulla olisi niistä juuri kokemusta.
Jopa pahis oli harvinaisen hyvä, joskaan hänen voimansa ollut ihan niin vaikuttavia kuin Kuoleman Jumalattarelta voisi olettaa, mutta se varsin pieni vika. Cate Blanchett oli erinomainen valinta rooliin, mutta hän on kyllä sitä vähän mihin rooliin tahansa. Onhan hän niin lähellä jumalatarta kuin inhimillisesti on mahdollista. Plussaa vielä siitä, että hahmo taitaa olla Marvel-elokuvien ensimmäinen naispääpahis.
Toinen hyvä, oikeastaan parempikin, naishahmo oli Tessa Thompsonin Valkyria, jota näkisinkin mielelläni lisääkin. Kenellekään minut tuntemalle ei taida tulla yllätyksenä, että hän nousi nopeasti lempihahmokseni. Jeff Goldblum kanavoi hauskimmalla tavalla tahansa Nälkäpelien Caesar Flickermania. Jopa ohjaaja Waititi itse sai rooliin elokuvassa ja hauska, joskaan ei juonen kannalta merkittävä, rooli se olikin.Elokuvassa oli vain yksi suuri vika ja sekään ei löytynyt niinkään elokuvassa kuin siihen liittyvässä markkinoinnissa. Kieltämättä jo muutenkin suuri katsomisnautintoni olisi nimittäin parantunut entisestään, jos en olisi tiennyt etukäteen yhtä elokuvan suurimmista yllätyksistä eli sitä, kuka sitten päätyykään Thorin kovasti hehkutetuksi vastustajaksi, kyseessä on Thorille tuttu hahmo, jonka henkilöllisyyttä en nyt tässä arvostelussa paljasta, mutta ei. Se piti paljastaa jo elokuvan mainosmateriaalissa.
Tiivistetysti Thor: Ragnarök osoittaa kaksi asiaa: Sen, ettei Marvelin elokuvauniversumi ota laantuakseen, toisin kuin jo monet ovat ennustaneet, vaan se vain paranee vanhetessaan ja sen, että jos jotain katsojat elokuvilta, erityisesti Thorista kertovilta, kaipaa, niin huumoria. DC, ota oppia! Täydet viisi tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti